VII.
Etelävaltioitten kenraali.
Laskiessaan Charlestonin rantalaituriin tervehti lukuisa ihmislauma Delphiniä eläköön-huudoilla. Asukkaat tässä meren puolelta tarkasti saarretussa kaupungissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. Suurella hämmästyksellä he kysyivät mitä tällä isolla höyryaluksella, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, oli tekemistä heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla sen matkan tarkoitus, miksi se oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahtaiden vesien kautta, ja kun huhu levisi, että se sisälsi kokonaisen lastin sotakieltotavaroita, nostettiin kahta innokkaampia eläköön- ja riemuhuutoja.
Viipymättä läksi James Playfair heti tapaamaan kenraali Beauregardia, joka oli kaupungin ylin sotapäällikkö. Tämä vastaanotti avosylin Delphinin nuoren kapteinin, joka tuli varsin sopivaan aikaan tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Päätettiin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburt mitä kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi kenraalin luona. Nuori kapteini oli luvannut kokonansa antautua tämän nuoren tytön palvelukseen.
"Miss Jenny" — oli hän sanonut — "te saatatte luottaa minuun. Minä olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että tämä asia ei ole tuottava vaikeuksia. Minä käyn kenraali Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, vaikken jyrkästi voi vaatia häneltä mr Halliburtin vapaaksi laskemista, koetan saada selvän tiedon isänne tilasta, josko hän on vapaana kunniasanallaan vaiko vankina."
"Isä raukkani!" huudahti miss Jenny huo'aten. — "Hän ei tiedä, että tyttärensä on häntä näin lähellä. Oi, jos voisin rientää hänen syliinsä!"
"Hiukan malttia vain, miss Jenny, ja te saatte kohta syleillä isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalla alttiudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla."
Sittenkuin James Playfair oli suorittanut kauppahuoneensa asiat, jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta määrästä pumpulia polkuhintaan, käänsi hän uskollisena lupaukselleen, keskustelun päivän tapauksiin.
"Te luulette siis" — sanoi hän kenraali Beauregardille — "orjuuden puollustajain pääsevän voitolle?"
"En epäile hetkeäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin tulee, niin on kenraali Lee'n armeija kohta pelastava sen saarroksesta. Ja mitä voitte sitä paitse odottaa orjuuden vastustajilta? Jos niin kävisikin — mikä ei ole tapahtuva että kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Mississipissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Voisivatko he päästä herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene miehittämään? Eivät suinkaan, ja vaikka pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni joutuisivat suureen pulaan voittonsa tähden."
"Saatatteko varmaan luottaa sotamiehiinne?" — kysyi kapteini — "ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin häviöön?"
"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."
"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.
"On, kapteini" — vastasi kenraali. — "Täällä Charlestonissa erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he sotavangeiksi."
"Onko teillä niitä monta?"
"Sadan paikoilla?"
"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"
"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."
"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" — kysäsi kapteini säpsähtäen.
"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."
"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair, teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.
"Sanomalehden toimittaja Bostonista, raivostunut orjuuden vastustaja ja sokeasti Lincolniin kiintynyt."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Jonathan Halliburt."
"Miesparka!" huudahti James, hilliten liikutustansa. — "Mitä hän nyt lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?"
"Siitä olen varma" — vastasi Beauregard. — "Mitäpäs sille voidaan?
Sota on sota ja puollustautua täytyy miten parhaiden taidetaan."
"No, tämäpä ei juuri minuun koske" — vastasi kapteini huoletonna — "ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana."
"Mitä? Aiotteko jo palata?"
"Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja siinäpä se vaikeus onkin. Delphin on hyvä laiva ja uskaltaa nopeuden suhteen lähteä minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka se kulkeekin nopeasti, ei se sentään voisi rientää pakoon kanuunan laukauksen tieltä ja luoti sen runkoon tai koneeseen tekisi koko minun kauppasuunnitelmani mitättömäksi."
"Kuten haluatte, kapteini" — vastasi Beauregard. — "Koska asiat niin ovat, ei minulla ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka monta ja kuinka suuria ovat ne yhdysvaltalais-alukset, jotka risteilevät Charlestonin ulkopuolella?"
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin niin hyvin kuin taisi ja jätti hänelle hyvästit mitä ystävällisimmillä sanoilla. Mutta kun hän palasi Delphiniin, oli hän sangen levoton ja murheellinen siitä mitä oli kuullut.
"Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle?" mietti hän. — "Pitääkö minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburt on? Ei, parempi on että jätän hänet tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavasta vaarasta. Lapsi parka!"
Hän ei ollut astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta, ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vartonut häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
"No, kuinkas asiat ovat, kapteini?"
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi siitä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavana.
"Oletteko nähneet kenraali Beauregardia?" kysyi hän.
"Olen" — vastasi James Playfair.
"Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?"
"En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä."
"Entäs sitte, kapteini?"
"Entäs sitte? Voinko teille sanoa kaikki?"
"Voitte, herra kapteini!"
"Niin, kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee ammuttavaksi kahdeksan päivän kuluessa."
Tämän kuultua olisi joku muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi päästänyt hillitsemättömän tuskan tunteen valtoihinsa; mutta amerikalainen, joka ei hätäillyt ja näki kaikki parhaimmassa valossa, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
"No, mitä se tekee?"
"Mitäkö tekee?" — huudahti James Playfair. — "Minä sanon teille, että mr Halliburt ammutaan kahdeksan päivän kuluessa, ja te vastaatte: mitä se tekee!"
"Niin, mitäpä se tekee, jos hän kuuden päivän kuluessa on Delphinissä ja me seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä."
"Minä ymmärrän sinut kunnon ystävä", vastasi kapteini ja puristi Crockstonin kättä. "Sinä olet rohkea mies, ja minä olen, huolimatta setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni ilmaan miss Jennyn tähden."
"Ei sentään kenenkään tarvitse ilmaan lentää" — vastasi amerikalainen.
— "Siitä olisi vaan kaloille hyötyä, mutta tärkein asia on saada mr
Halliburt vapautetuksi."
"Mutta tiedättekö se asia on vaikeata."
"Eipä niinkään!" — vastasi Crockston.
"Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti vartioituna."
"Se on tietty."
"Ja toimittaa hänet onnellisesti karkuun, mikä miltei olisi ihmetyö."
"Voi olla" — sanoi Crockston. — "Mutta vanki ajattelee yleensä enemmän karkaamista, kuin hänen vahtinsa vartioimista. Sen tähden täytyisi vangin aina onnistua karkaamisyrityksessään. Kaikki asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburt meidän avullamme pelastuva."
"Kenties olette oikeassa, Crockston."
"Aina oikeassa, kapteini."
"No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Pelastussuunnitelma on keksittävä ja kaikenmoisiin valmistuksiin on ryhdyttävä."
"Minä tahdon tarkemmin asiaa ajatella."
"Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että hänen isänsä on tuomittu kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeenpanemisesta voi tulla minä päivänä hyvänsä…"
"Hänen ei pidä saada mitään tietää, siinä kaikki."
"Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä hänelle että meille."
"Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna?" — kysyi Crockston.
"Linnassa kaupungin sisällä" — vastasi James Playfair.
"Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!"
"Niin, nyt laivaan, Crockston!"