Ensimmäinen luku
Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?
Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa, ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento, kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.
— Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia tarkastellessaan, — oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?
— Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.
— Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta sitten, insinööri lausui, — ja niin ollen päättelen: joko on saaressa ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.
— Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff huudahti. — Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.
— Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri virkkoi. — Mistä se siihen olisi tullut?
— Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti Nab.
— Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. — Vai olisi minulla ollut puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut! Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia leukapielistäni irti.
— Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. — Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.
Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä, tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.
Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui, mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.
Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas Graniittilinnasta.
Kerran — oli lokakuun 28:s — sattui taas omituinen tapaus.
Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.
He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät takaisin merenrantaan.
Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää eläintä, jolla oli "maja mukanaan".
— Kappas tuota! Nab virkkoi. — Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä vatsalleen.
— Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.
— Mutta, Nab sanoi, — emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.
— Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.
Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.
— Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. — Päästää käsistään ainakin puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä kaikki.
Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff arveli:
— Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!
— Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith kysyi.
— Korkeintaan viidentoista askelen päässä.
— Ja pakoveden aikana?
— Niin.
— Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.
— Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.
— Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.
Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei hän itsekään sitä uskonut.