Toinen luku
Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä Pencroff kaipaa? Raamatun jae.
Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela — siinä aluksen kaikki varusteet.
Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.
— Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin vuotavan.
— Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. — Parin päivän kuluttua ei siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.
Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä, pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.
Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään sen, kun Harbert äkkiä huudahti:
— Mitä tuolla rannalla on?
Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi hiekan peitossa.
— Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.
— Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?
— Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.
Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät maihin.
Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku. Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes aallot olivat sen heittäneet maihin.
— Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun ääreen. — Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.
— Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. — Ettekö malttaisi odottaa tunnin verran?
— Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri sellaista, mitä meiltä puuttuu!
— Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan ja avaamme siellä varovasti.
— Kai se parasta on, merimies myönsi. — Minä olen sellainen hätähousu!
Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen liian raskas.
Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin, mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei purrenpahastakaan.
Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse saaren toisessa päässä? — Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.
Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt, niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan uiskennellut.
Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.
— Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, — ja otamme tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille takaisin, ellemme, niin...
— Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?
Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään. Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi. Puolentoista tunnin kuluttua — niin kauan kesti soutaa tuota viiden kilometrin matkaa — saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti helposti auki.
Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään, ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.
Kas tässä luettelo arkun aarteista:
Työkaluja: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2 veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2 viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.
Aseita: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.
Tieteellisiä kojeita: sekstantti, kaksoiskiikari, kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari, aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.
Vaatteita: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa sukkia samanlaisesta kankaasta.
Astioita: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3 rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.
Kirjoja: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3 riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.
Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys, osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli valokuvauskone tarpeineen.
Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.
Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.
— Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.
— Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.
— Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, — sitten olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa.
Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.
Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.
Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.
Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff pidätti häntä sanoen:
— Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.
Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin 7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:
"Jokainen anova saa, ja etsivä löytää."