Ensimmäinen luku
Mikä ja mistä? Duncan se ei ole. Merirosvojen musta lippu. Tykin pamaus.
Cyrus Smith ja Harbert kutsuivat heti Gideon Spilettin, Pencroffin ja Nabin suureen saliin ja ilmoittivat heille havaintonsa. Pencroff sieppasi kiikarin ja alkoi tähystellä taivaanrantaa.
— Tuli ja leimaus! hän huudahti hetkisen kuluttua. — Laiva se on kuin onkin.
— Tännekös päin sillä on matka? kysäisi Gideon Spilett.
— Mahdotonta vielä sanoa: ei näy vasta kuin yläosat purjeista.
Omituinen liikutus valtasi siirtolaiset. Olihan heidän täällä verrattain hyvä olla. Puutetta he eivät kärsineet minkäänlaista. Saareensa he olivat jo ennättäneet tottua, jopa kotiutua. Mutta sittenkin ... tuolla, jonkin matkan päässä, oli laiva ... siinä ehkä kappale heidän omaa isänmaatansa...
— Mitähän jos se olisikin Duncan? lausui Harbert äkkiä.
Duncan — sehän oli, kuten muistamme, lordi Glenarvanin laiva, joka oli jättänyt Ayrtonin Taboriin. Mahdotonta ei ollut, että se oli lähtenyt hakemaan häntä takaisin ja matkallaan saanut näkyviinsä Lincolnin saarenkin.
Päätettiin viipymättä antaa asiasta tieto Ayrtonille. Reportteri sähkötti hänelle:
— Tulkaa heti!
Hetken kuluttua soi kello uudestaan, ja reportteri vastaanotti sanoman:
— Tulen.
— Jos se on Duncan, niin Ayrton tuntee sen heti.
Tunnin kuluttua Ayrton saapui.
— Tärkeitä asioita, Ayrton, virkkoi insinööri. — Laiva näkyvissä.
Ayrton kalpeni hetkiseksi, mutta riensi heti ikkunaan.
— Ottakaa tämä kiikari, sanoi Gideon Spilett, — ja katsokaa, olisiko se ehkä Duncan, joka tulee hakemaan teitä.
— Duncanko! Ayrton mutisi. — Nytkö jo!
Eikö kahdentoistakaan vuoden rangaistusaika ollut hänestä vielä riittävä? Eikö hän mielestään vieläkään ollut ansainnut anteeksiantoa?
Hän tähysteli ulapalle kauan.
— Laiva se on, hän viimein sanoi, — mutta tuskin Duncan. Duncan on höyrylaiva, mutta tässä ei näy ollenkaan savua.
Laiva kohosi vähitellen taivaanrannasta ja näkyi nyt selvemmin. Pencroff tunsi sen prikiksi, siis isoksi alukseksi, jommoisilla malaijilaiset merirosvot eivät liikkuneet. Mutta jos se yhä pitäisi kurssia lounaaseen, se pian kokonaan katoaisi Kynsiniemen taakse ja saattaisi yön aikana hävitä ainaiseksi. Tulisiko enää milloinkaan toista laivaa Lincolnin saaren näköpiiriin?
— Olkoon tuo laiva mikä tahansa, virkkoi Cyrus Smith hetken kuluttua, — meidän täytyy antaa sille merkki, että saari on asuttu, muuten saamme kenties aina katua laiminlyöntiämme.
Päätettiin sen vuoksi, että Pencroff ja Nab lähtevät Ilmapallon valkamaan ja sytyttävät siellä yön tultua ison nuotion, jonka priki tietystikin huomaa.
Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.
Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva Duncan vai ei, sillä Duncan oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.
Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:
— Ei se ole Duncan.
Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?
— Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, — mutta en erota värejä.
Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan alas.
— Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä kiikarissa, — eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään... Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on punavalkoinen, mutta tämä...
Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.
Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin kumea ääni:
— Musta lippu?
Oliko se sittenkin merirosvojen laiva? Mikä sillä oli tarkoituksena? Tuliko se tuntematonta saarta tarkastamaan? Talvisatamaako hakemaan kenties? Oliko saarelaisten rauhallisesta asuinsijasta tuleva merirosvojen pesäpaikka?
Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin.
— Hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith, — kenties tuo alus pysytteleekin vain ulompana rannasta. Mutta oli miten tahansa, emme saa ilmaista saaren olevan asuttu. Mylly Näkötornin ylängöllä on liiaksi silmäänpistävä. Ayrton ja Nab käykööt ottamassa siivet pois. Samoin on Graniittilinnan ikkunat peitettävä tiheillä lehvillä. Tulet sammutetaan.
Insinöörin käskyt pantiin heti täytäntöön. Sen jälkeen kukin varustautui asein ja ampumavaroin odottamattoman hyökkäyksen varalta.
— Ystävät! puhui insinööri sitten, ja ääni ilmaisi syvää liikutusta. — Jos nuo kurjat tahtovat anastaa meiltä tämän saaren, niin puolustammehan sitä, eikö niin?
— Puolustamme, vastasi reportteri, — ja viimeiseen hengenvetoon, jos se on tarpeen.
Kello oli nyt puoli kahdeksan. Aurinko oli jo kaksikymmentä minuuttia sitten mennyt mailleen Graniittilinnan taakse. Mutta laiva laski yhä syvemmälle Liittolahteen nousuveden ajamana.
Käykö se ankkuriin vai laskeeko miehistönsä maihin? Onko tulijoita monta, ja ovatko he paremmin aseistettuja kuin siirtolaiset?
Ikäänkuin vastaukseksi näihin kysymyksiin välähti äkkiä mereltä leimahdus, ja kohta sen jälkeen pamahti tykki. Valon ja pamauksen väli oli kuusi sekuntia: laiva oli siis tuhannen kahdensadan metrin päässä rannasta.
Samassa kuului ketjujen räminää.
Laiva jäi yöksi Liittolahteen.