Toinen luku
Ayrtonin ehdotus. Norfolkin pahantekijät. Ayrtonin sankarillinen aikomus. Vain kuusi viittäkymmentä vastaan.
Nyt ei enää tarvinnut epäillä merirosvojen aikeita: he kävisivät ankkuriin ja nousisivat veneillään maihin. Mahdollisesti he vain ottaisivat vettä Laupeudenjoen suusta ja lähtisivät pois. Mutta miksi sitten lippu, miksi tykinlaukaus? Pelkkää turhaa mahtailemistako vain?
Graniittilinnan siirtolaiset voivat kyllä pysyä kätkössä merirosvoilta, mutta heidän lammas- ja kanatarhansa ja istutuksensa — kaiken sen saattoivat rosvot hävittää muutamassa tunnissa.
— Niin kyllä, myönsi Cyrus Smith, — emmekä me pysty heitä siitä estämään.
— Kun tietäisi, onko niitä paljonkin, virkkoi Gideon Spilett. — Kymmenkunta tai puolitoistakin kymmentä me kyllä hoitelisimme, mutta jos niitä on neljä-, viisikymmentä...
— Mr Smith! virkkoi Ayrton, astuen äkkiä insinöörin luo. — Sallikaa minun yrittää!
— Mitä sitten?
— Mennä laivalle saakka tiedustelemaan, kuinka monta heitä on.
— Mutta ... insinööri epäröiden vastasi, — sitenhän te panette henkenne vaaraan!
— Miksen panisi?
— Mutta sehän on enemmän kuin velvollisuutenne.
— Enemmän minun on suoritettavakin kuin velvollisuuteni.
— Pirogillako laivalle?
— Uimalla.
— Mutta sinnehän on yli puolentoista kilometrin?
— Minä olen hyvä uimari. Älkää kieltäkö minua, mr Smith. Käsissäni on keino, joka kenties saattaa kohottaa minut omissa silmissäni.
Heillä ei ollut sydäntä kieltää tuota uljasta miestä ryhtymästä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen: saavuttuaan laivan luo hän aikoi yön pimeydessä kiivetä ankkuriketjua myöten partaalle. Siellä hänen oli mahdollista saada selko rosvojen luvusta ja heidän puheitaan kuuntelemalla päästä heidän aikeittensa perille.
Sanoista tekoihin. Pencroff ja Nab toivat pirogin Laupeudenjoen suusta, ja kello puoli kymmenen illalla Pencroff meni saattamaan Ayrtonia Pelastuksenluodolle, josta tämä sitten lähtisi vaaralliselle retkelleen.
Viipymättä nuo kaksi merimiestä alkoivat soutaa salmen yli. Pian he olivat myös kävelleet luodon poikki, ja empimättä Ayrton heittäytyi veteen. Pencroff päätti jäädä luodolle odottamaan hänen paluutaan.
Pakovesi joudutti uljaan uimarin matkaa, ja laivalla paloi joitakin tulia: siinä hänen majakkansa. Puolen tunnin kuluttua hän oli laivan kupeella ja kiipesi ketjua myöten keulaan. Siellä riippui muutamia merimiesten housuja. Yhdet niistä hän veti jalkaansa. Sitten hän rupesi kuuntelemaan.
Laivalla ei nukuttu. Päinvastoin siellä puhua paasattiin, juotiin ja laulaa loilotettiin. Äkkiä Ayrton kuuli huutoja:
— Kelpo purkki kerrassaan tämä meidän Speedy! [Speedy = nopea.]
— Alusta myöten nimikin.
— Tähän sopisi koko Norfolkin väki ja — ota sitten hännästä kiinni.
— Eläköön päällikkö!
— Eläköön Bob Harvey!
Ayrtonin tunteita tällä hetkellä ei pysty käsittämään kukaan muu kuin se, joka tietää, että samainen Bob Harvey oli Norfolkin saarella anastanut Speedy-nimisen prikin, jonka oli määrä viedä ampuma- aseita Sandwichin saarille. Laivaväki oli surmattu, ja nyt tämä pahantekijäin liiga oli jo vuosia rosvoillut Tyynellä merellä.
Mutta mikä on Norfolk?
Australiasta itään sijaitsee valtameressä pikkuinen saari nimeltä Norfolk, kaikkiaan kolmekymmentä kilometriä ympäri mitaten. Sinne lähettää Englanti pahimmat rangaistusvankinsa, joita siellä pidetään tavattoman ankarassa kurissa ja tarkan valvonnan alaisina. Joskus, vaikka aniharvoin, onnistuu pahantekijäin paeta, anastaa rannalla oleva laiva ja lähteä karkuun.
Niin oli tehnyt Bob Harvey mukanaan joukko rikostovereita. Niinhän oli takavuosina Ayrtonkin aikonut tehdä.
Useimmat rosvot olivat kerääntyneet kansikajuuttaan laivan perään, muutamia loikoi kannella puhellen kovalla äänellä. Siinä kuuli Ayrton senkin, että Speedy oli sattumalta saanut tämän tuntemattoman saaren näkyviinsä ja päättänyt käydä sitä tarkastamassa.
Vaara siis uhkasi saarelaisia rosvojen taholta, joilta, sen Ayrton tiesi, ei ollut armoa odotettavissa.
Vähitellen huudot ja laulut alkoivat hiljetä. Tulet sammutettiin. Rosvot olivat juovuksissa joka mies ja vaipuivat toinen toisensa jälkeen sikeään uneen, muutamat kannelle, suurempi osa kajuuttoihin. Ayrton päätti silloin mennä kannelle ja ottaa tarkemman selon laivan varustuksesta. Kolistelematta hän kiipesi kannelle ja hiljaa hiiviskellen ja kopeloiden huomasi laivan olevan aseistettu neljällä kahdeksan — kymmenen-naulaisella tykillä. Kannella makasi kymmenkunta miestä, mutta kajuutoissa oli arvatenkin paljon enemmän. Äskeisistä keskusteluista päättäen Ayrton arvioi laivaväen luvun noin viideksikymmeneksi.
Ayrtonin tehtävä oli nyt suoritettu. Hän oli laskeutumaisillaan mereen.
Mutta silloin juolahti hänen mieleensä sankarillinen ajatus. Hänhän oli aikonut tehdä enemmän kuin velvollisuutensa... Saarelaisten — hän ajatteli — käy lopulta mahdottomaksi pitää puoliaan merirosvoja vastaan. Nuo hänen hyvät ystävänsä, jotka olivat jälleen tehneet hänestä ihmisen, murhataan joka mies... Ei! Ayrton uhraa henkensä ja pelastaa ystävänsä. Sitä varten ei tarvita muuta kuin yksi ainoa kipinä ruutisäiliöön. Ayrton tiesi, missä ruutia tavallisesti säilytettiin.
Hän meni perää kohti. Isonmaston juurella paloi himmeä lyhty, ja maston ympärillä riippui hyvässä järjestyksessä kaikenlaisia aseita. Niistä hän sieppasi yhden revolverin, jossa oli kuusi panosta.
Koska välikannella oli pilkkosen pimeää, tuli Ayrton pakosta tyrkänneeksi puolittain uneen vaipunutta miestä. Siitä seurasi sadatteluja ja iskuja, niin että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä. Vihdoin hän pääsi alas viimeisen ruuman ovelle. Siinä riippui munalukko, ja se oli ensin saatava irti. Kovalle otti, mutta Ayrtonin väkevissä käsissä täytyi lukon vihdoin vääntyä auki. Tie ruutisäiliöön oli selvä.
Mutta silloin laskeutui käsi Ayrtonin olalle, ja karhea ääni sanoi:
— Mitä sinä siinä?
Samassa kysyjä, kookas mies, käänsi lyhdyn valon suoraan Ayrtonin kasvoihin.
Ayrton ponnahti syrjään. Hän oli valon välähtäessä tuntenut entisen rikostoverinsa Bob Harveyn.
— Mitäs sinä siinä? tiuskasi Bob tarttuen Ayrtonia housunkaulukseen.
Ayrton työnsi hänet syrjään ja aikoi pujahtaa ruutisäiliöön.
— Tänne, pojat! huusi samassa Bob Harvey.
Pari kolme merirosvoa heräsi unesta ja hyökkäsi Ayrtonin kimppuun, mutta tämä tyrkkäsi heidät tuimasti syrjään. Samassa kajahti kaksi laukausta hänen revolveristaan, ja kaksi rosvoa kaatui maahan, mutta silloin sai hän itsekin puukonpiston hartiainsa väliin.
Ayrton huomasi, että hänen aikeensa oli jäänyt kesken. Bob Harvey sulki jälleen ruutisäiliön oven. Välikannella syntyi yleinen hälinä. Ayrtonin ei auttanut muu kuin paeta. Hän laukaisi jälleen, nyt Bobia kohti, mutta osumatta häneen ainakaan vaarallisesti, ja riensi välikannelle. Ensi työkseen hän siellä löi lyhdyn sammuksiin isonmaston juurelta voidakseen käyttää hyväkseen pimeyttä. Muutamat rosvot hyökkäsivät kyllä hänen kimppuunsa, mutta laukaus kaatoi heistä jälleen yhden, jolloin muut peräytyivät neuvottomina. Parilla harppauksella hän oli keulassa. Vielä laukaus erääseen mieheen, joka oli tarttumaisillaan häntä kurkkuun, ja — Ayrton oli meressä.
Tuskin hän oli päässyt laivasta monenkaan metrin päähäni, kun jo alkoi luoteja vinkua hänen ympärillään.
Millä mielin Pencroff luodolla ja muut ystävät hormien juurella kuuntelivatkaan näitä laukauksia! Ei epäilystäkään: merirosvot olivat ampuneet Ayrtonin kuoliaaksi...
Vihdoin puoli tuntia keskiyön jälkeen, laski pirogi rantaan, ja Pencroff ja Ayrton nousivat maihin.
Kaikki kiirehtivät hormeihin. Siellä Ayrton kertoi, mitä oli tapahtunut, salaamatta sitäkään, että hänellä oli ollut aikomus räjäyttää koko laiva ilmaan.
Kaikki kädet ojentuivat Ayrtonia kohti.
Tilanne oli vakava. Nythän merirosvot tiesivät saaren asutuksi. He nousisivat maihin monilukuisina ja hyvin aseistettuina. Jos saarelaiset joutuisivat heidän käsiinsä, ei armoa olisi odotettavissa.
— No niin! virkkoi reportteri, — osataan sitä kuoliakin!
— Menkäämme sisään, sanoi insinööri.
— Mr Smith! kysäisi Pencroff. — Onko meillä mitään toivoa päästä tästä pälkähästä?
— On, Pencroff.
— Hm ... vain kuusi viittäkymmentä vastaan.
— Niin kyllä, kuusi, lukuunottamatta...
— Ketä?
Cyrus Smith ei vastannut. Hän vain kohotti kätensä ja viittasi taivaaseen.