Kahdestoista luku
Dugongin haava. Järven laskukohta. Räjähdysaine. Uusi vesiputous. Tunnelissa. Syvä kuilu. Luolasaleja.
Seuraavana päivänä, toukokuun 7:ntenä, Cyrus Smith ja Gideon Spilett lähtivät jälleen Grantin järvelle. Toiset menivät lauttaamaan polttopuita hormeille.
Sillä matalikolla, missä dugongin raato virui, oli varsin vähän vettä, mutta siitä näytti järven pohja äkkijyrkkänä laskevan keskijärveä kohti. Lintuja oli suurissa parvin keräytynyt haaskan ympärille. Ne piti karkottaa kivillä pois, sillä Cyrus Smith aikoi käyttää hyväkseen dugongin rasvaa.
Siinä he seisoivat kumpainenkin kummastellen eilisillan tapausta. Mitä enemmän he katselivat dugongin leuan alla olevaa haavaa, sitä oudommalta heistä asia näytti. Mikä väkevä käsi lieneekään tehnyt tämän ilmeisen puukonhaavan ja viskannut Topin järvestä ilmaan?... Ja kuinka oli Cyrus Smith pallosta mereen pudottuaan ja veteen vajottuaan voinut pelastua ilman vähintäkään vammaa rantakallioiden toiselle puolelle?
Tässä piili merkillinen salaisuus, johon he toivottavasti tulevaisuudessa saisivat selityksen. Toistaiseksi he päättivät olla puhumatta siitä mitään muille tovereilleen.
Heidän siinä näitä asioita miettiessään ja järven rantaa kävellessään Cyrus Smith huomasi äkkiä järven pinnassa nopean virtapaikan. Hän heitti siihen muutamia puunpalasia, ja ne lähtivät heti kiitämään virran mukana. Ystävykset seurasivat niitä, kunnes saapuivat järven eteläisimpään päähän. Siinä vesi katosi ikäänkuin rakoon maan sisään. Insinööri painoi korvansa maahan ja kuuli selvästi veden solinaa.
— Tässä varmaankin järven vedet laskevat johonkin rantakallioiden halkeamaan.
Hän katkaisi ja karsi pitkän oksan ja pisti sen rantaviivan muodostamaan kulmaukseen noin puolen metrin verran vedenpinnan alle. Keppi kirposi heti hänen kädestään ja katosi vedenalaiseen koloon.
— Nyt ei enää epäilystäkään! Cyrus Smith huudahti. — Tässä on järven vesillä laskupaikkansa, ja minä saan sen näkyviin.
— Millä keinoin?
— Lasken järven pinnan puolitoista metriä alemmaksi.
— Mutta millä tavalla?
— Aukaisen isomman väylän.
— Tuohon graniittiseinäänkö?
— Siihen juuri. Minä räjäytän sen, vesi alenee, ja tunneli tulee näkyviin. Samalla syntyy vesiputous, josta meille vielä saattaa olla paljonkin hyötyä.
He palasivat hormeihin, ja siellä Cyrus Smith ilmoitti ystävilleen aikeensa.
Hänen mielestään täytyi siinä osassa Näkötornin ylänköä, joka muodosti graniittiseinän järven ja meren välille, olla suurempia tai pienempiä rotkoja ja luolia, ja ne hän oli päättänyt saada esiin. Sitä varten piti ensinnäkin raivata suurempi aukko järven vesille ja laskea siten järven pinta alemmaksi. Siihen taas tarvittiin räjähdysaineita. Ja nämä olisi valmistettava tarjona olevista runsaista luonnonrikkauksista.
Rikkikiisua oli saarella runsaasti. Siitä tehtäisiin rikkihappoa. Salpietaria oli niinikään Franklinin vuoren juurella. Levistä ja merikasveista poltettaisiin niin sanottua luonnollista soodaa. Soodan avulla saataisiin taas hylkeenrasvasta saippuaa ja glyseriiniä. Salpietarista ja rikkihaposta valmistuu typpihappoa, siitä ja glyseriinistä nitroglyseriiniä.
— Selvä kuin päivä! huudahti Pencroff.
Niin aivan selvää se ei silti ollut. Varsinkin oli rikkihapon valmistaminen vaikeaa ja monimutkaista, se kun tehtaissa vaatii erittäin suuria ja kalliita laitteita. Mutta Cyrus Smith osasi käyttää hyväkseen sitä valmistustapaa, jonka antamaa tuotetta nimitetään Nordhausenin hapoksi. Rikkikiisu sai hienoksi jauhettuna rapautua tasaisella kalliolla, ja näin syntynyt rautasulfaatti pasutettiin savisessa tislausastiassa.
Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen — työ kun oli varsin vaarallista — sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.
— Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.
Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.
— Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.
— Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.
— Milloin se tapahtuu?
— Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.
Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä, jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa, mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja oli raivattava pois.
Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan, niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.
Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä. Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin. Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen, kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja saisi sen räjähtämään.
Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo. Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein: viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon joka mies.
Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.
Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut. Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!
Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja köysiä ja tulukset.
Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta yrityksestä.
— Mr Smith, hän virkkoi, — tällä teidän rasvaisella liemellännehän voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?
— Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.
— Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?
— Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.
— Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...
Mahdotonta — se oli sana, jonka Pencroff oli kokonaan pyyhkäissyt pois Lincolnin saaren sanakirjasta.
Vuoren graniittiseinässä, ylempänä vedenpintaa, näkyi nyt selvästi tuo kauan etsitty aukko, noin kuusi metriä leveä, mutta ainoastaan puoli metriä korkea. Kuokilla hakattiin tämä portti avarammaksi, niin että oli helppoa kulkea ainakin kumarassa tunnelia myöten. Lattian kaltevuuskaan tuossa käytävässä ei ollut sen suurempi kuin että siinä saattoi helposti liikkua.
Käsissään pihkaisia oksia tulisoihtuina siirtolaiset lähtivät käytävään, Top muitten edellä. Vastoin odotuksia aukko alkoi käydä yhä korkeammaksi, niin että vaeltajat pian mahtuivat kulkemaan aivan suorina. Pohja oli veden jäljeltä vielä märkä, niin että täytyi koko ajan varoa liukastumista. Kaikki osoitti, että tämä käytävä ei ollut virran luoma, vaan oli aikain alussa muodostunut tähän eli toisin sanoen oli yhtä vanha kuin saari itsekin.
Satasen askelta laskeuduttuaan kulkijat huomasivat käytävän äkkiä laajenevan jonkinlaiseksi väljäksi luolaksi. Siihen pysähtymättä he kulkivat vielä noin viisikymmentä askelta alemmaksi. Silloin alkoi edestä päin äkkiä kuulua ääniä, kovia ja kaikuvia kuin kaiuttimesta.
— Se on Top! huusi Harbert.
— Ja haukkuukin niin vimmatusti, lisäsi Pencroff.
— Haukkukoon mitä tahansa, Gideon Spilett virkkoi, — onhan meillä aseet kädessä. Eteenpäin vain!
Siirtolaiset kiirehtivät yhä alemmaksi, ja yhä rajummaksi kävi koiran haukunta. Olisiko se ottelussa jonkin eläimen kanssa? Miehet melkein laskivat liukua luolan kaltevaa pohjaa myöten ja saavuttivat tuokin kuluttua koiransa pariakymmentä metriä alempana.
Siellä oli tunneli laajentunut suureksi, komeaksi luolaksi. Top juoksenteli edestakaisin vimmatusti haukkuen. Pencroff ja Nab heiluttivat tulisoihtujaan paremmin valaistakseen luolaa. Siirtolaiset samosivat sitä ristiin rastiin, mutta kaikkialla oli vastassa vain tumma graniittiseinä.
— Onhan tässä täytynyt olla aukko, josta vesi on virrannut mereen, lausui insinööri.
— Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, — muutoin tässä vielä syöstään suinpäin kuoppaan.
— Etsi, Top, etsi, etsi!
Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.
Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin kolmeksikymmeneksi metriksi.
Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.
— Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.
— Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.
— Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa meille.
— Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen! huudahti Pencroff.
Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän, syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.
Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.
— Eläköön! huusi Pencroff. — Onni suosii miehiä!
Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.
Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä, kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia, niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.
Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden vallassa.
— Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.
— Graniittilinna, insinööri vastasi.
Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.