Yhdestoista luku
Raudan valmistukseen. Hylkeenpyynti. Ensimmäinen rautaharkko. Mistä vasara? Terästäkin. Missä Grantin järvi laski mereen? Taistelu dugongin kanssa. Omituinen tapaus.
Tiilenpolttajista ja savenvalajista oli pian tuleva rautatehtailijoita. Sitä oli Cyrus Smith ehdottanut. Hän tahtoi nimittäin käyttää hyväkseen Franklinin vuoren juurella olevia malmikerrostumia, jotka sisälsivät rautaa suuret prosenttimäärät.
— Ahaa, Pencroff virkkoi, — vai tulee meistä nyt rautaruukin omistajia!
— Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, — ja sitä varten täytyy meidän ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.
— Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?
— Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.
Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla — sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet — suuria määriä vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.
Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.
Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt uiskentelemaan.
Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä, kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille, niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.
Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.
Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.
— Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.
— Hyvä on, Cyrus Smith vastasi. — Niistä me teemme pajan palkeet.
— Hei! merimies huudahti. — Nepä pääsivät korkeaan virkaan!
Kiireimmän kaupalla Pencroff ja Nab nylkivät eläimet sillä välin kun Cyrus Smith ja reportteri kävelivät tarkastelemassa luotoa.
Pakoveden aikana he jälleen palasivat hormeille.
Vaikea tehtävä oli hylkeennahkain pingottaminen karkeatekoisen kehilön päälle ja ompeleminen yhteen kasvinkuiduilla. Kokonaista kolme päivää piti siirtolaisten ponnistella joukolla, ennenkuin heidän vihdoin onnistui saada valmiiksi tämä ensimmäinen kojeensa, niin tärkeä heidän aikomassaan raudan valmistuksessa.
Koska Cyrus Smithin löytämä rautamalmi oli louhittava Franklinin vuoren itäisiltä harjanteilta, siis kymmenen kilometrin päästä, katsottiin edullisimmaksi siirtyä koko siksi ajaksi, kun rautaa valmistettiin, itse työpaikalle, johon väliaikaiseksi asunnoksi rakennettaisiin risumaja.
Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle. Matkalla Harbert löysi erään Dracaena-heimoon kuuluvan kasvin, jonka juurista saa varsin ravitsevaa ruokaa ja niiden mehusta mainiota likööriä. Samoin onnistui Harbertin ja Gideon Spilettin ampua jousilla kaksi kengurua.
Kello viiden maissa päästiin Punapuron rantaan, ja siihen rakennettiin maja köynnöskasveilla ja savella päällystetyistä lujista Oksista ja lehvistä. Majan eteen sytytettiin nuotio, jonka ääressä kukin valvoi vuorollaan osan yötä.
Seuraavana aamuna alkoi työ.
Emme rupea lukijaimme rasitukseksi seikkaperäisesti selittelemään raudan valmistuksen salaisuuksia. Riittänee maininta, että malmi ja hiili ladottiin kerroksittain päälletysten uuninmuotoiseksi rakennelmaksi ja palkeitten suuhun asetettiin kuivatusta savesta tehty savutorvi, jonka toinen pää johdettiin uunin sisään. Palkeita lietsomalla saatiin aikaan kova kuumuus, ja yhä jatkuvan ilmavirran puhaltaessa muuttui hiili ensin hiilidioksidiksi, sitten hiilimonoksidiksi, joka vihdoin irrotti malmista hapen, niin että rauta pelkistyi puhtaaksi.
Paljon oli nähty vaivaa ja huolta, mutta suuri oli siirtolaisten ilokin, kun ensimmäinen rautaharkko valahti uunista. Se oli kyllä vielä hyvin huokoista ja kaipasi takomista.
Mutta mistä vasara? Siirtolaiset olivat nyt samassa asemassa kuin maailman ensimmäinenkin raudantekijä. Pitihän hänen tulla toimeen. Ja niin tulivat hekin. Ensimmäinen harkko pistettiin varteen ja sai olla seuraavien harkkojen moukarina. Alasimena oli luja graniittikallio.
Ja niinpä heillä huhtikuun 25. päivänä oli koko joukko rautaharkkoja, joista sitten yksin tein taottiin tarpeellisia työkaluja: hohtimia, rautakankia, kuokkia ja lapioita. Pencroff ja Nab arvelivat, että nämä esineet olivat kalliimmat kultaa ja jalokiviä.
Mutta ei pelkällä raudalla tultu toimeen; tarvittiin terästäkin, joka, kuten tiedetään, on raudan ja hiilen yhdistys. Rauta työnnettiin kovaan tuleen hienoksi survotun hiilen kanssa, jolloin se sai lisää hiiliaineksia ja muodostui teräkseksi. Tämä karkaistiin vielä hehkuvaksi kuumentamalla ja upottamalla kylmään veteen.
Jonkin ajan kuluttua heillä oli puukkoja, kirveitä, piiluja, sahanteriä, talttoja, vasaroita ja nauloja.
Oli toukokuun 6. päivä, jota pohjoisella pallonpuoliskolla vastaa marraskuun 6. Kylmä vuodenaika oli tulossa. Koska Lincolnin saari oli vastaavassa vyöhykkeessä kuin Espanja tai Kreikka Euroopassa, siellä oli odotettavissa kylmiä ilmoja, jopa lunta ja pakkastakin. Piakkoin oli ainakin tuleva pitkällinen sadeaika ankarine myrskyineen.
Siirtolaisten täytyi sen takia ajatella paremman ja turvallisemman asunnon hankkimista, ja sellaista päätettiin lähteä etsimään Grantin järven ja meren väliseltä itärannalta. Niillä tienoin tahtoi Cyrus Smith niin ikään saada selville, missä kohti Grantin järvi laski mereen.
Samana päivänä he lähtivät liikkeelle ensin Punapuron lähteille, kulkeakseen sitten puron vasenta rantaa Grantin järvelle, siitä järven koillispäähän ja sieltä pitkin sen itäistä rantaa. Matka kävi aarniometsäin halki ilman muita seikkailuja kuin että Top kerran metsässä seisahtui suuren, neljä, jopa viisi metriä pitkän käärmeen eteen. Nab tappoi käärmeen yhdellä ainoalla nuijan iskulla, ja tutkittaessa huomattiin, ettei se ollutkaan myrkyllinen, vaan kuului niin sanottuihin timanttikäärmeisiin, joita alkuasukkaat Uudessa Etelä-Walesissa käyttävät ruoakseen. Luultavaa kumminkin oli, ettei saaresta puuttunut myrkyllisiäkään käärmeitä.
Järven pohjoispäässä ei huomattu mitään laskupaikkaa eikä sellaista Cyrus Smithin suureksi kummastukseksi löydetty järven itärannaltakaan. Siirtolaiset olivat jo saapuneet ennestään tuntemilleen seuduille, kun Top äkkiä kävi levottomaksi. Se juoksi rantaa edestakaisin, seisahtui kuin saalista vainutessaan, haukkui väliin kiivaasti, väliin vaikeni äkisti.
— Vainuaisikohan Top veden alla jonkin pedon, alligaattorin esimerkiksi?
— Tuskin, insinööri vastasi, — sillä näillä leveyksillä harvoin näkee alligaattoreja.
Top hyppeli edelleen rannan korkeassa ruohikossa nähtävästi seuraten jotakin vedenalaista olentoa. Mutta järven pinta oli aivan tyyni, ei näkynyt pienintäkään virettä.
Se oli varsin kummallista.
Vähitellen saavuttiin järven kaakkoiseen päähän eikä vieläkään ollut löydetty laskupaikkaa.
— Mutta miksi tuo järven laskupaikka teidän mielestänne on niin tärkeä? Gideon Spilett kysyi.
— Varsinkin siksi, että jos järven aallot ovat puhkaisseet tien rannan vuorenseinämän lävitse, niin on meidän mahdollista löytää sen rotkoista sopiva talviasunto.
— Mutta eikö ole mahdollista, kysäisi Harbert, — että järvellä on pohjassaan jokin laskupaikka?
— On kyllä; siinä tapauksessa täytyykin meidän itse ruveta rakentamaan talviasuntoa.
Kello oli nyt viisi iltapäivällä, ja aiottiin juuri kääntyä kotiin päin, kun Top taas äkkiä alkoi haukkua vimmatusti, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, se oli syöksynyt veteen.
Siirtolaiset juoksivat lähemmä. Top oli viiden, kuuden metrin päässä rannasta. Cyrus Smith rupesi huutelemaan koiraansa takaisin, mutta samassa kohosi suunnattoman suuri pää veden pintaan.
Turpeasta turvasta ja viiksistä sekä suurista silmistä Harbert luuli tuntevansa siinä merilehmän. Ja sen sukulaiseläin se olikin, niin sanottu dugonki (Halicore dugong). Kita ammollaan se hyökkäsi koiraa kohti, ja ennenkuin siirtolaiset olivat ennättäneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, se oli siepannut koirasta kiinni ja vetänyt sen veden alle.
Nab, rautapäinen sauva kädessä, yritti hyökätä järveen hänkin, mutta insinööri sai hänet pidätetyksi.
Sillä välin kävi veden alla ankara taistelu, sen näki veden kuohahtelusta. Ennakolta oli jo selvää, miten tällainen taistelu päättyisi. Mutta äkkiä vesiryöpyn keskeltä ilmestyi Top, joka ikäänkuin jonkin salaperäisen voiman sinkoamana lennähti kolme, neljä metriä korkealle ilmaan ja putosi samentuneeseen veteen takaisin. Hetken kuluttua se oli jälleen rannassa. Sanottavia haavoja sen ruumiissa ei näkynyt.
Kerrassaan käsittämätön seikka. Ja yhä näkyi jatkuvan ottelua veden alla. Jokin vielä suurempi eläin oli kaiketi käynyt dugongin kimppuun, niin että koira oli päässyt irti.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vesi alkoi punertua verestä, eikä aikaakaan, niin dugongin ruumis nousi pintaan, leveä purppurajuova perässään, ja tarttui viimein matalikolle lähelle rantaa.
Siirtolaiset kiirehtivät sen luokse. Dugonki oli kuollut, kaulassaan suuri haava, ilmeisesti jollain teräaseella viilletty.
Millainen mahtoikaan olla se peto, joka oli iskenyt siihen niin ammottavan haavan? Sitä ei osannut kukaan sanoa.
Siirtolaiset palasivat vihdoin hormeille keskustellen matkalla vilkkaasti tästä kerrassaan käsittämättömästä tapauksesta.