Kahdestoista luku
Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee. Alus valmiina. Bonadventure. Ensimmäinen koematka. Odottamaton viesti.
Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa. Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen koppeloita kannettavana.
Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.
Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt, piili siinä sittenkin salaisuus.
Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin "Lincolnin valtion" merkiksi.
— Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.
Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.
Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.
Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.
Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.
— Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.
— Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi, — se on joltakulta jäänyt nostamatta.
Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan paikoilleen.
— Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.
— Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. — Nyt on ryhdyttävä toimiin.
Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.
Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.
Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä, saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.
Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat, edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä, jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet. Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan. Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.
Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab heti nosti sillan ylös.
Mutta missä oli Jup?
Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.
— Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.
— Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. — Me vaalimme ja hoidamme sitä kuin omaa lähimmäistämme.
Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.
Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna riippuvaa oikeata kättä.
Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.
— Syö syö, poikaseni, Nab puheli, — vertasihan sinä vuodatit meidän edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!
Jup parani päivä päivältä.
Kerran — elokuun 23:ntena — kajahti Nabin huuto. Hän kutsui siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.
— Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.
Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja poltti piippua.
— Minun piippuni! huudahti Pencroff. — Jup on ottanut minun piippuni! Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että piippu laulaa.
Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.
— Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille. — Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?
— Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu. Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.
— Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös vaihdeta piippuja, Pencroff?"
— Olisipa niinkin, Nab myönsi. — Miksihän se syntyikään mykkänä?
Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan; entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin. Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.
Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.
Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti merellä.
Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.
Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.
Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi Bonadventure.
Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana. Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin mastoon, ja Bonadventure irtosi rannasta. Liittolahdesta ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin nopeakulkuiseksi.
Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.
Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla. Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin vuori.
Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli oleva Bonadventuren satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi, kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin meren pintaa.
Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:
— Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!
— Mikä siellä on? Kariko vai?
— En tiedä varmaan, puheli Harbert, — en erota oikein ... nosta vielä ... nyt lähemmäs!
Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.
Se oli pullo!
Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:
Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0', leveys 37° 11'.