Yhdestoista luku
Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin kotona. Kuilun tarkastus.
Kesäkuu toi tullessaan talven — sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu — ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja sitten oli villat saatava kankaaksi.
Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines, niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa — siinä koko vanutuslaitos.
Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli "Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven 1866-67.
Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun lopulla.
Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa yksi jaguaari kellistyi tanterelle.
Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun maailman kanssa.
Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?
Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.
Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään. Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.
Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä New York Heraldissa ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!
Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, New York Heraldin päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja katosi länteen Uutta Seelantia kohti.
— Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut tällaiseen postiin.
Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä. Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä näihin.
Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua kuilun partaalla.
— Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.
— Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.
Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.
Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.
Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko, että vesi ulottui usein hormeihinkin.
Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin kolmekymmentäkin metriä korkealle.
Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus Smith yksin jäi kotiin.
Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.
— En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, — mutta sittenkin tässä on jotain merkillistä.