Kymmenes luku
Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti. Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.
Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:
Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan. Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.
Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua, tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.
Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa ylleen.
Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut, niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).
— Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja kun ensi kerran korjataan...
— Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.
— Ja sittenkö syödään oikeata leipää?
— Syödään.
— Entä mylly?
— Mylly tehdään.
Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.
Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja meni Harbertin luo.
— Mitähän nämä kasvit lienevät?
— Mistä te löysitte ne?
— Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.
— Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta kiitollisuudesta.
— Onko tämä tupakkaa?
— On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.
He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava, leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä. Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.
Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.
Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla. Se oli — kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin — Etelämeren valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta saa.
Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta — merkillistä — valas ei ottanut poistuakseen Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut matalikolle lähelle Löytönientä.
Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja ympärillään taajat lintuparvet.
— Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.
Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!
— Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli, — koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.
— Eikö mitä! Pencroff vastasi. — Valaat vaeltavat keihästettyinä välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.
— Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. — Mutta tarkastetaanpa keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa keihäissä tavallisesti on.
Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki: Maria Stella. Vineyard. [Satama New Yorkin valtiossa.]
— Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. — Kyllä tunnen Maria Stellan. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio alus!
Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa rakasta nimeä.
Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen vuoksi johtaa rasvan irrottamista.
Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".
Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa. Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas käyttää ravinnokseen.
Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti herättivät toisten uteliaisuutta.
Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin pituisiin palasiin ja teroitti päät.
— Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.
— Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.
— Milloin?
— Talvella.
— Ja miten?
— Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, — tätä tapaa käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu? Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset rikki.
— Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.
— Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.
Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.
Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.
— Tattis vaan! merimies sanoi, — minulla on kiire työhön.
— Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...
— Ei ole aikaa.
— Entä piipullisen tupakkaa?
Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.
— Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.
— Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.
— Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!
Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.
— Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?
— Ei, vaan mr Spilett.
Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.
— Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. — Minä tuon kasvin satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.
— Ystävät! merimies änkytti. — Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta, takuulla ei jätä.