Yhdeksäs luku
Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.
Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai viljavainionsa suojatuksi.
Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa askarrellen ja tarinoiden.
Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.
— Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, — ei tiuski eikä mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.
— Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab kerskui.
— On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, — sillä katsos, sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.
Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.
Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.
Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.
Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta vaivattomasti ovelle asti.
Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.
Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin valmistukseen.
Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia, oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.
Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan. Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin tehtäessä.
Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa, 35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten puisella telalla suoraksi levyksi.
Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta tehtävänsä ne täyttivät.
Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla, ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin nauratti.
Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta, saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä vehnäjauhoista.
Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin — isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet sillä pois.
Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana päivänä hän päätti suorittaa ne.
Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:
150° 30' itäistä pituutta
34° 57' eteläistä leveyttä.
Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä astettakaan.
Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen harppinsa pysähtyi:
— Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!
— Meidänkö? huudahti Pencroff.
— Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta etelämpänä.
— Minkäniminen? Harbert kysyi.
— Taborin saari.
— Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan käynyt.
— Käydään me, Pencroff virkkoi.
— Mekö?
— Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni. Miten kaukana se lienee?
— Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.
— Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. — Hyvällä tuulella sen tekee 48 tunnissa.
— Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.
— Perästä kuuluu.
Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa lokakuussa, kevään tultua.