Neljästoista luku
Mökki ulkoa ja sisältä. Muutamia kirjaimia. Etsintä. Kasveja ja eläimiä. Harbert vaarassa. Lähtö. Myrsky. Järjen kipinä. Merkkivalo.
Ääneti he seisoivat kynnyksellä. Pencroff huusi ja luikkasi, mutta vastausta ei kuulunut.
Pencroff iski tulta ja sytytti risun. Sen valossa he näkivät aution tuvan, jonka perällä oli kömpelötekoinen uuni. Sen päällä oli kasa kuivia risuja.
Seinustalla oli vuode, makuuvaatteet homeessa ja kellastuneet; sitä ei ollut käytetty enää pitkiin aikoihin. Uunin nurkassa näkyi joku ruostunut keittoastia, avonaisessa kaapissa joitakin merimiehen vaatteita, homeessa nekin, pöydällä lautanen ja lusikka sekä Raamattu, kosteuden syömä, toisessa nurkassa lapio, kuokka, kanki, kaksi haulikkoa, joista toinen rikki, hyllyllä ruutipönttö, haulipussi ja nallirasia. Kaikki esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa.
He päättivät olla yötä mökissä. Ovi suljettiin ja takkaan sytytettiin tuli.
Pitkä oli tämä uneton yö. Nuori Harbert yksin nukkui pari tuntia. Heillä oli kiire joutua tarkastamaan saarta joka paikasta. Pencroff oli tehnyt sen johtopäätöksen, että haaksirikkoinen oli joutunut saarella surman suuhun. Jos hänen olisi onnistunut lähteä pois, Pencroff arveli, olisi hän varmaankin ottanut aseet ja tavarat mukaansa. Heidän tehtävänsä oli löytää edes hänen ruumiinsa ja toimittaa se kristillisesti hautaan.
Aamun valjettua ryhdyttiin tarkemmin tutkimaan mökkiä. Se oli nähtävästi rakennettu laivan lankuista. Oli siis tapahtunut haaksirikko ja ainakin yksi oli pelastunut rannalle. Hän oli sitten laivan särkyneistä osista rakentanut mökin. Tähän otaksumaan saatiin vielä selvä todistekin, eräässä ulkoseinän lankussa nähtiin osaksi jo vaalenneet kirjaimet:
BR TAN A
Laivan nimi oli siis ollut Britannia.
Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.
— Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff heidän levähtäessään puun juurella.
— Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme haaksirikkoisen kamppeet.
— Vallan hyvin, merimies arveli, — mutta meidän pitää koettaa saada mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.
— Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.
Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari sikaa.
Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut, kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.
Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.
Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei se päässyt hievahtamaankaan.
— Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.
— En ole, en.
— Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä paviaani...
— Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.
Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.
Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa! Villi sanan täydessä merkityksessä.
Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori — siinä tuo viheliäinen olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.
— Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.
— Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, — mutta ei tuossa poloisessa enää paljoakaan inhimillistä ole.
Reportteri oli oikeassa. Ehkä tuo olento oli joskus ollut sivistynyt ihminen; nyt hän ainakin oli todellinen metsäläinen. Kauan hän varmaankin jo oli ollut tuossa tilassa, koskapa ei enää pitkiin aikoihin ollut käyttänyt työkalujaan eikä virittänyt tulta. Vikkelä hän oli ja notkea, mutta henkiset voimat olivat surkastuneet.
Gideon Spilett puhutteli häntä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, ei edes kuulevan ... ja sittenkin oli tuossa katseessa jäljellä vielä hiukkanen järjen valoa.
Vanki ei enää koettanut raastaa auki siteitään. Oliko hänellä aivoissaan vielä tallella kipene muistia jätteenä entisestä ihmisyydestään?
— Olkoon kuka tahansa, sanoi reportteri, — meidän velvollisuutemme on viedä hänet Lincolnin saareen.
— Niin, niin, huudahti Harbert, — kenties meidän onnistuu saada hänet järkiinsä.
— Sielu ei kuole, virkkoi Gideon Spilett, — ja tuottaisipa meille suuren mielihyvän, jos tämä, Jumalan luoma hänkin, heräisi tylsyydestään.
He päästivät hänen jalkansa irti siteistä, mutta antoivat käsien edelleen olla nuorissa. Hän nousi omin voimin eikä ensinkään näyttänyt pyrkivän karkaamaan. Tympein silmin hän katseli kolmea miestä, jotka kulkivat hänen vieressään, eikä mikään osoittanut hänen muistavan olleensa joskus itsekin samanlainen olento. Väliin hän murisi ja vingahteli kovin omituisesti.
Hänet vietiin mökkiin: ehkäpä tuttujen esineitten näkeminen vaikuttaisi häneen virkistävästi. Turhaan. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään.
Oliko tuo raukka ammoiset ajat sitten joutunut järjellisenä olentona tälle saarelle ja täällä yksinäisyydessään kokonaan tylsistynyt?
Gideon Spilett sytytti takkavalkean. Valo näytti hetkeksi herättävän onnettoman huomiota, mutta vain lyhyen tuokion.
Mies vietiin vihdoin Bonadventureen ja jätettiin sinne Pencroffin vartioimana. Gideon Spilett ja Harbert palasivat saarelle, josta he parin tunnin kuluttua tulivat takaisin mukanaan astioita ja pyssyt, kasvintaimia, jonkin verran juuri ammuttua metsänriistaa ja kaksi elävää sikaa. Bonadventure oli valmiina nostamaan ankkurinsa ja lähtemään kotia kohti heti aamun nousuveden tultua.
Vanki pantiin etukajuuttaan, ja siellä hän pysyi aivan paikoillaan. Pencroff tarjosi hänelle keitettyä lihaa, mutta hän ei huolinut. Vasta sitten, kun merimies ojensi hänelle ammutun sorsan, hän hyökkäsi petomaisen ahneesti sen kimppuun ja ahmaisi sen lyhyessä ajassa.
— Kuinkahan vanha mies lienee? kysyi Harbert.
— Vaikea on erottaa hänen kasvojensa piirteitä tuuhean parran alta. Luulisin hänen olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanha.
Seuraavana aamuna, lokakuun 15:ntenä, oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt luoteesta, ja oli niin ollen sopiva Bonadventurelle, mutta samalla se näytti yltyvän yhä kiivaammaksi. Se hidastuttaisi aluksen matkaa.
Kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Pencroff reivasi purjeen ja otti kurssin ENE, siis itäkoillisen.
Ensimmäinen päivä kului muitta mutkitta. Vankikin oli aivan hiljaa komerossaan. Lokakuun 16:ntena tuuli kiihtyi entistä kovemmaksi ja kääntyi vielä enemmän pohjoiseen. Bonadventure keikkui aalloilla hidastaen kulkuaan. Pencroffin täytyi muuttaa suuntaa jonkin verran, ja häntä alkoi jo huolestuttaa, että kotimatkalla viivyttäisiin kauemmin kuin Taborille mentäessä.
Lokakuun 17:ntenä oli oltu jo neljäkymmentäkahdeksan tuntia matkalla, eikä mistään osannut vielä päättää, että oltiin voiton puolella. Kului neljäkolmatta tuntia, mutta ei vieläkään ollut maata näkyvissä. Tuuli oli yltynyt rajuksi. Purjeisiin otettiin lisää reiviä ja luovittiin lyhyin ottein. Aallot löivät alinomaa kannen yli, ja elleivät matkamiehet varmuuden vuoksi olisi sitoneet itseään laitoihin kiinni, olisi vesi huuhtonut heidät mereen.
Silloin tuli heille odottamaton apu. Vanki karahti äkkiä komerostaan kannelle, sieppasi ison kangen ja särki useista kohdin aluksen laitaa, niin että kannelle kerääntynyt vesi pääsi valumaan pois. Sen tehtyään hän palasi rauhallisesti kajuuttaansa.
Hämmästyneinä katselivat muut hänen tekoaan.
Myrsky kävi hetki hetkeltä yhä ankarammaksi, ja Pencroff pelkäsi heidän joutuvan harhaan oikeasta suunnasta.
Lokakuun 19. päivän vastainen yö oli synkkä ja kolea. Kello yhdentoista tienoissa tuuli laimeni, aallokko ei ollut enää niin ankara, ja Bonadventuren vauhti lisääntyi. Ei yksikään nukkunut sinä yönä. Kaikki tähystelivät eteenpäin. Aamun koittaessa saari varmaan tulisi näkyviin, elleivät merivirrat olleet vieneet alusta pois oikeasta suunnasta.
Kello oli kaksi aamuyöstä, kun Pencroff äkkiä huusi:
— Näkyy tulta!
Ja todellakin: kirkas tuli välkkyi koillisessa. Siellä oli Lincolnin saari, ja Cyrus Smith oli varmaankin sytyttänyt tulen merkkivaloksi heille.
Pencroff oli ottanut kurssin liiaksi pohjoiseen. Hän muutti suuntaa ja laski tulta kohti, joka kirkkaana tähtenä loisti taivaanrannassa.