Viidestoista luku
Kotona. Uusi tulokas. Cyrus Smithin huolenpito. Yritys. Kyyneleitä.
Seuraavana päivänä, lokakuun 20:ntenä, kello seitsemän aamulla Bonadventure lipui hiljalleen valkamaansa Laupeudenjoen suulle.
Levottomina poissaolijain kohtalosta kotimiehet olivat jo aamun sarastaessa nousseet Näkötornin ylängölle ja sieltä suureksi ilokseen huomanneet kauan odottamansa aluksen. Heti he olivat rientäneet rantaan sitä vastaan.
Insinöörin tarkka silmä oli jo matkan päästä havainnut, ettei kannella ollut kuin kolme henkeä: haaksirikkoista ei siis ollut löydetty.
— Teidän matkanne, hän virkkoi ensimmäisten tervehdysten jälkeen, — oli siis turha; teitä on yhtä monta kuin lähtiessännekin.
— Neljä meitä on, jos suvaitsette, vastasi Pencroff.
— Haaksirikkoinenko mukana?
— Niin juuri.
— Missä hän on? Kuka hän on?
— Ihminen hän ainakin on ollut, mr Smith, vastasi Gideon Spilett, — siinä kaikki, mitä hänestä tiedämme.
Muutamin sanoin he kertoivat insinöörille, miten ja millaisena he olivat löytäneet haaksirikkoisen.
Vieras tuotiin Bonadventuren kajuutasta maihin. Säälien katseli häntä Cyrus Smith; Nab joutui aivan hämmennyksiin. Haaksirikkoinen oli tuskin astunut jalallaan maihin, kun jo yritti karkuun. Mutta Cyrus Smith laski vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen katseen, joka oli täynnä sanatonta hellyyttä. Silloin onneton, ikäänkuin äkillisen voiman valtaamana, vähitellen rauhoittui, painoi päänsä alas eikä enää vastustellut.
— Mies parka! insinööri mutisi.
Hänet vietiin sitten Graniittilinnaan ja pantiin erääseen huoneeseen, josta hänen oli mahdotonta paeta.
Päivällispöydässä, jonka Nab oli häthätää kattanut — matkamiehillä kun oli ankara nälkä — insinööri sai kuulla tarkemmin Taborin tapauksista.
— Mutta, Harbert, sanoi Gideon Spilett, — ethän sinä ole vielä ennättänyt kertoa kohtauksestasi tämän miehen kanssa.
— Siitä en totta tosiaankaan paljon osaa kertoa, Harbert vastasi. — Olin muistaakseni kumartunut maahan taimia keräämään, kun äkkiä läheisestä puusta kuului humaus, niinkuin olisi lumivyöry putoamassa sieltä. Tuskin ennätin käännähtää ympäri, kun jo tuo onneton, joka oli ollut puun latvassa, oli hyökännyt päälleni, ja elleivät mr Spilett ja Pencroff...
— Poika parka! virkkoi Cyrus Smith. — Sinua uhkasi kauhea vaara, mutta ilman sitä meillä tuskin nyt olisi yhtä toveria enemmän.
— Te toivotte siis hänen paranevan?
— Toivon.
Päivällisen jälkeen tuotiin tavarat aluksesta maihin. Astioissa ja aseissa ei huomattu pienintäkään merkkiä, josta olisi voinut aavistaa haaksirikkoisen kotimaan. — Sioille tehtiin erikseen karsina, jossa niitten toivottiin pian kesyyntyvän. Ruuti, haulit ja nallit olivat erittäin tervetullutta tavaraa nekin. Päätettiin rakentaa oikea ruutikellari joko ulkopuolelle Graniittilinnan tai johonkin komeroon sen yläosaan, jossa ei ollut räjähdysvaaraa. Joka tapauksessa päätettiin yhä edelleenkin säästää ruutia ja käyttää metsäretkillä pumpuliruutia.
Bonadventure siirrettiin turvallisempaan paikkaan Laupeudenjoen suusta, missä se laskuveden ajaksi joutui rantahietikolle. Pencroff ehdotti Ilmapallon valkamaa, joka oli sekä syvä että tuulensuojassa.
Ensimmäisenä päivänä vieras oli hiukan levoton. Vapaaksi päästyään hän osoitti joskus raivostumisen oireita, niin että muut paitsi insinööri jo pelkäsivät hänen syöksyvän ikkunasta ulos. Vähitellen hän kuitenkin rauhoittui.
Ennen pitkää hän tottui syömään keitettyäkin lihaa, ja kerran hänen sikeästi nukkuessaan Cyrus Smith leikkasi häneltä parran ja hiukset lyhyemmiksi, joten hänen ulkonäkönsä ei ollut enää niin outo. Entiset repaleet otettiin häneltä pois ja sijaan annettiin sopiva puku. Täten koko hänen asunsa muuttui ihmismäisemmäksi, ja näyttipä siltä kuin hänen katseensakaan ei enää olisi ollut niin vauhko.
Cyrus Smith vietti joka päivä jonkun tunnin hänen seurassaan työskennellen ja koettaen herättää hänen huomiotaan. Olihan matkallakin ollut hetki, jolloin entiset muistot olivat tuokion ajaksi kirkastaneet miehen pimenneen järjen. Usein liittyivät muutkin Cyrus Smithin seuraan, ja silloin he kovalla äänellä keskustelivat enimmäkseen merielämästä. Välistä näytti siltä kuin vieras hiukan olisi kuunnellut heidän puheitaan ja ymmärtänyt heitä, ja joskus vavahtivat hänen kasvonsa kuin sisäisestä tuskasta. Mutta hän ei puhunut.
Jonkin ajan kuluttua Cyrus Smith, johon vieras näytti jossakin määrin kiintyneen, päätti asettaa hänet aivan erilaiseen ympäristöön: viedä hänet valtameren rantaan, sillä valtamertahan hänen silmänsä olivat tottuneet katselemaan, ja sitten metsän rinteelle, sen helmassahan hän oli viettänyt niin suuren osan elämäänsä. Pencroffin mielestä yritys oli uhkarohkea: mies karkaisi heiltä. Mutta insinööri päätti koettaa.
Lokakuun 30:ntena vieras oli ollut yhdeksän päivää vankina Graniittilinnassa. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi herttaisesti.
Cyrus Smith ja Pencroff menivät hänen huoneeseensa, jossa hän parhaillaan istui ikkunassa katsellen taivaalle.
— Tulkaa, ystävä hyvä! sanoi insinööri hänelle.
Mies katsahti Cyrus Smithiin, nousi ja lähti hänen mukaansa. Pencroff kulki takana epäillen yrityksen onnistumista.
He laskeutuivat hissillä maahan, missä Harbert, Gideon Spilett ja Nab olivat heitä jo odottamassa. Yhdessä käveltiin sitten meren rantaan.
Muut vetäytyivät syrjään jättäen vieraan ihan yksikseen. Hän astui rannemmaksi, hänen katseensa elpyi, mutta hänessä ei huomannut pienintäkään halua karata. Hän katseli laineita, jotka särkyivät luodon kiviin ja kuolivat rannan keltaiseen hiekkaan.
— Meri estää häntä karkaamasta, kuiskasi Gideon Spilett.
— Me viemme hänet ylängölle metsän rinteeseen, virkkoi Cyrus Smith, joka ei hetkeksikään päästänyt sairasta näkyvistään, sillä sairaana hän todellakin vierasta piti.
Mies vietiin sitten Laupeudenjoen suulle ja sieltä joen vasenta rantaa pitkin Näkötornin ylängölle. Hän pysähtyi ensimmäisten pitkäin puitten alle, joitten latvoja hiljainen tuuli huojutteli. Siinä hän nauttien imi itseensä metsän raitista, pihkaista tuoksua ja siinä pääsi syvä huokaus hänen rinnastaan.
Siirtolaiset pysyttelivät hänen lähellään valmiina pidättämään häntä, jos hän yrittäisi äkkiä lähteä karkuun.
Ja näyttikin jo siltä kuin hän olisi ollut valmis heittäytymään kanavaan, joka oli metsän ja hänen välillään. Jalka jo kohosi... Mutta samassa hän ikäänkuin heräsi unesta, lyykähti maahan ... ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat hänen silmistään.
— Kas! huudahti Cyrus Smith. — Sinusta tulee sittenkin ihminen, sillä sinä osaat jo itkeä.