Seitsemäs luku
Gideon Spilett lääkärinä. Pencroff sairaanhoitajana. Toivoa. Uskollinen sanansaattaja. Nabin vastaus. Harbert toipuu. Pencroffin puheliaisuus.
Huudon kuultuaan Pencroff viskasi aseensa maahan ja riensi nuorukaisen luokse.
— Hänet on murhattu! hän huusi. — Poikani murhattu!
Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat hekin samassa paikalla. Reportteri kumartui kuuntelemaan Harbertin sydämen sykintää.
— Hän on hengissä, mutta hänet pitää viedä...
— Graniittilinnaanko? Se on mahdotonta! vastasi insinööri.
— Karjamajaan sitten! Pencroff sanoi.
— Odottakaa silmänräpäys! virkkoi Cyrus Smith.
Sen sanottuaan hän kääntyi vasemmalle kiertääkseen aitauksen ympäri, mutta näki samassa edessään yhden merirosvoista, joka tähtäsi häneen ja laukaisi. Luoti lävisti insinöörin hatun. Mutta ennenkuin konna oli ennättänyt uudelleen panostaa pyssynsä, oli insinööri iskenyt tikarin hänen sydämeensä.
Sillä välin Gideon Spilett ja Harbert kiipesivät aidan yli pihan puolelle, työnsivät portin edestä sisäpuoliset salvat ja riensivät mökkiin. Hetken kuluttua Harbert makasi Ayrtonin vuoteella. Samassa oli insinöörikin heidän luonaan.
Pencroffin tuskaa ei voi sanoin kuvata. Hän huusi, hän itki, hän oli vähällä murskata päänsä seinään.
Nuorukainen makasi kalpeana ja tajuttomana; valtimo löi aivan heikosti ja pysähtyi väliin kokonaan. Ystävykset koettivat parhaansa mukaan virvotella häntä. Gideon Spilett oli monivaiheisen elämänsä aikana saanut useinkin olla mukana ensiapua antamassa. Hän riisui paljaaksi sairaan rinnan. Kun veri oli pesty pois, näkyi pieni soikea reikä kolmannen ja neljännen kylkiluun välissä. Sairas käännettiin kyljelleen, ja siiloin tuli selän puolella näkyviin toinen samanlainen soikea reikä.
— Jumalan kiitos! virkkoi reportteri. — Luoti ei ole jäänyt ruumiiseen.
— Entäs sydän? kysyi Cyrus Smith.
— Sydämeen se ei ole sattunut, Gideon Spilett vastasi, — muutoin Harbert olisi jo kuollut.
— Kuollutko? parkaisi Pencroff, joka oli kuullut vain viimeisen sanan.
— Ei, Pencroff, ei! Hän ei ole kuollut. Valtimo tykyttää vielä. Mutta koettakaa poikanne tähden pysyä rauhallisena.
Gideon Spilett turvautui nyt siihen verrattomaan lääkkeeseen, jota luonnossa on tarjona kaikkialla ja joka on niin tehokasta tulehduksissa — kylmään veteen. Sairas käännettiin kyljelleen yhä tiedottomana, ja kummallekin haavalle pantiin kylmiä vesikääreitä, joita vähän väliä vaihdettiin. Kuume nousi kuitenkin nousemistaan, ja yöllä sairaan tila kävi kovin huonoiksi.
Seuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, uskalsivat uskolliset hoitajat ruveta hiukan toivomaan. Sairas avasi silmänsä, tunsi ystävänsä, jopa puhuikin pari sanaa. Mutta mitä oli tapahtunut, sitä hän ei ensinkään muistanut. Gideon Spilett kertoi parilla sanalla eilisen tapauksen pyytäen häntä olemaan aivan rauhallinen. Sairaalla ei ollut mitään tuskia; kuumekaan ei enää noussut. Pencroff istui hänen luonaan hellänä kuin äiti lapsensa sairasvuoteen ääressä. Poika nukahti uudestaan.
Cyrus Smith ja Gideon Spilett jättivät heidät mökkiin ja lähtivät ulos tarkastelemaan tilannetta. Karjatarhassa oli kaikki entisellään. Navetat olivat lukossa ja eläimet niissä tallella. Vain ampumavarat, joita Ayrtonilla oli ollut, olivat poissa.
Mutta missä oli Ayrton? Olivatko hänen entiset rikostoverinsa äkkiä hyökänneet hänen päälleen? Oliko Ayrton taistelussa ylivoimaa vastaan kaatunut? Tämä arvelu oli varsin todennäköinen. Aidan yli kiivetessään Gideon Spilett oli nähnyt erään noista konnista pakenevan pihan toisesta päästä Franklinin vuorelle päin, Top perässä.
— Meidän täytyy tarkasti tutkia metsä, Cyrus Smith sanoi, — ja puhdistaa saari näistä konnista. Pencroff oli oikeassa ehdottaessaan, että pantaisiin toimeen suoranainen ajojahti. Olisimme siten säästyneet monelta tapaturmalta.
— Niin kyllä, vastasi reportteri. — Nyt ei meillä olekaan syytä sääliväisyyteen, ei vähääkään.
— Toistaiseksi meidän täytyy olla täällä karjamajalla, kunnes Harbert paranee sen verran, että saatamme viedä hänet Graniittilinnaan.
— Entä Nab?
— Tosiaankin Nab! Entä jos hän mistään tietämättä lähtee kulkemaan karjakartanoon? Hukka hänet silloin perii. Insinööri ajatteli lähteä Graniittilinnaan viemään hänelle sanaa — lennätinjohto kun oli poikki. — mutta Gideon Spilett pidätti häntä: henkensähän hänkin panisi alttiiksi. Mutta eikö ollut mitään keinoa päästä yhteyteen Nabin kanssa?
Insinööri sattui samalla vilkaisemaan koiraansa, joka käveli edestakaisin hänen edessään ikäänkuin sanoen: Mitä varten minä sitten olen!
Top sanan viejäksi!
Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen:
Harbert haavoittunut. Olemme karjamajalla. Ole varuillasi.
Älä lähde Graniittilinnasta. Onko merirosvoja näkynyt
lähettyvillä? Lähetä vastaus Topin mukana.
Lappu sidottiin Topin kaulapantaan niin, että se oli helposti näkyvissä.
— Top! sanoi insinööri hyväillen koiraansa. — Top: Nab! Nab! Lähde menemään!
Top hyppi mielissään. Se oli ymmärtänyt isäntänsä käskyn. Cyrus Smith riensi uskollisen eläimensä kanssa pihalle, avasi portin ja päästi menemään.
— Muista, Top: Nab! Nab! insinööri puheli viitaten kädellään Graniittilinnaa kohti.
Top katosi metsään.
Mökissä Harbert nukkui edelleen, ja Pencroff vaihteli kääreitä yhtämittaa. Gideon Spilett rupesi valmistamaan hiukan syötävää ja piti samalla yhä silmällä pihan perää, josta rosvojen hyökkäys oli odotettavissa.
Vähän ennen kello yhtätoista lähtivät insinööri ja reportteri karbiinit kädessä pihalle odottamaan Topin paluuta, valmiina aukaisemaan portin heti, kun kuulisivat sen haukahtavan.
Kymmenisen minuuttia he olivat seisoneet siinä, kun äkkiä paukahti pyssy ja samassa haukahti Topkin. Insinööri avasi portin ja nähdessään vielä ruudin savua sadan askelen päässä metsässä laukaisi karbiininsa sitä kohti.
Samassa Top livahti pihaan, ja portti suljettiin.
— Top, Top! huusi insinööri ottaen koiran pään syliinsä.
Koiran kaulassa oli lappu. Cyrus Smith irrotti sen. Siihen oli Nabin kankeilla koukeroilla kirjoitettu:
Rosvoja ei ole näkynyt. En lähde mihinkään. Master Harbert parkaa!
Merirosvot piileskelivät siis täällä, karjatarhan läheisissä metsissä, Väijyen siirtolaisia, valmiina surmaamaan heidät jokaisen. Näin ollen täytyi siirtolaisten pitää heitä metsänpetoina. Mutta tällä kertaa oli merirosvoilla kaikki edut puolellaan: he voivat pitää toisia silmällä itse pysyen näkymättöminä, he voivat tehdä hyökkäyksen pelkäämättä itse mitään yllätystä.
Gideon Spilettin arvelun mukaan oli asiain kulku ollut seuraava: Merirosvot, jotka olivat pelastuneet maihin, olivat samoilleet Kynsiniemen pohjois- ja etelärantaa pitkin saaren eteläosaan. Uskaltautumatta Kaukaisen Lännen aarniometsiin he olivat sieltä kulkeneet rantoja pitkin Koskijoen suuhun ja nousseet vasenta rantaa Franklinin vuoren eteläisimmille rinteille. Sieltä heidän oli helppoa päästä karjamajalle, jossa siihen aikaan ei asunut ketään. Sinne he olivat asettuneet ja sieltä käsin aikoneet panna julmat aikeensa täytäntöön. Ayrtonin saapuminen sinne oli ollut heille yllätys, mutta helpostihan he olivat saaneet tuon poloisen valtaansa ja — loput oli helppo arvata.
Nyt he — tosin luvultaan vain viisi — samoilivat metsissä. Takaa-ajoon lähteminen merkitsisi antautumista ilmeiseen vaaraan, vaaraan, jota ei osannut väistää eikä voinut torjua.
Ja missä oli siirtolaisten salaperäinen suojelija?
— Täytyy tunnustaa, virkkoi Gideon Spilett insinöörille, — että tällä kertaa hän jätti meidät avutta hetkellä, jolloin sitä juuri kipeimmin olisimme tarvinneet.
— Kukapa tietää! insinööri vastasi.
— Mitä tarkoitatte?
— Sitä, ettemme kenties vielä ole kaikkein pahimmassa pulassa. Saattaahan olla mahdollista, että hänelle vielä sattuu tilaisuus rientää avuksemme. Mutta se ei ole nyt meille pääasia. Harbertin paraneminen on meille tärkeintä.
Kymmenen päivän kuluttua, marraskuun 22:ntena, Harbertin tila oli silminnähtävästi parempi. Hän voi jo nauttia hieman ruokaakin. Veri alkoi palata kalmankalpeihin poskiin, ja lempeät silmät myhäilivät ystävällisille hoitajille. Hän olisi mielellään puhellutkin, mutta Pencroff ehkäisi sen kokonaan puhumalla itse lakkaamatta ja kertomalla jos mitä päätöntä ja perätöntä.
— Eikö merirosvoja ole sen koommin nähty? sai Harbert kysäistyksi.
— Ei ole, poikaseni, ei ole, mutta kunhan sinä paranet, niin sitten saadaan nähdä, uskaltavatko nuo salakytät katsoa meitä silmästä silmään.
— Kovin minä olen vielä heikko, Pencroff parka!
— Hui hai! Voimat palaavat vähitellen. Ja onpa tämä nyt sitten vamma: luoti rinnan läpi! Joutavia! On minulle semmoista jo toisenkin kerran sattunut, mutta tässäpä sitä vain kekkaloidaan!