Viides luku
Kuka hän on? Gibraltar pienoiskoossa. Pencroff on leppymätön. Kumpiko on oikeassa?
Speedy oli niin ollen törmännyt torpedoon, se oli selvää, mutta millä tavoin oli torpedo osunut sen tielle?
— Hyvät ystävät, puhui Cyrus Smith. — Ei käy enää epäileminen: tällä saarella on joku salaperäinen olento, joku haaksirikkoinen niinkuin mekin tai muuten yksinäinen. Minä palautan mieleenne nyt Ayrtoninkin kuullen, mitä kaikkea eriskummallista täällä on tapahtunut. Kuka on tämä hyväntekijä, jolta olemme niin monta kertaa apua saaneet, ja miksi hän piiloutuu meiltä tehtyään meille niin monta verratonta palvelusta, sitä en osaa sanoa. Suuret voimat ja mahtavat välineet vain ovat hänen käytettävinään. Ayrton on hänelle kiitollisuuden velassa hänkin, sillä hän se epäilemättä kirjoitti tuon lapun, joka saattoi meidät Ayrtonin jäljille. Häneltä on se arkkukin, jonka löysimme Löytöniemen kohdalta ja jossa oli kaikki, mitä meiltä puuttui. Hänen sytyttämänsä oli se tuli, joka johti teidät satamaan Taborista palatessanne. Hauli, joka löytyi pekarinpaistista, oli hänen ampumansa. Hän se lähetti pirogin meidän kohdallemme silloin, kun kipeimmin tarvittiin. Hän se laski veteen torpedon, joka tuhosi Speedyn. Sanalla sanoen, kaikki tämä on tuon salaperäisen olennon työtä meidän hyväksemme. Mutta olipa hän kuka tahansa, me emme milloinkaan saa unohtaa, että olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, jonka toivoaksemme joskus voimme hänelle suorittaa.
Tämän johdosta syntyi siirtolaisten kesken neuvottelu siitä, pitäisikö heidän koettaa puolestaan kunnioittaa tuon tuntemattoman salaperäisyyttä vai tulisiko heidän koettaa saada selville hänen olinpaikkansa ja henkilöllisyytensä. Lopputulos oli, että heidän täytyi saada ilmi tämä eriskummallinen olento lausuakseen hänelle syvän kiitollisuutensa oikeastaan kaikesta, mitä he nyt olivat ja mitä heillä oli. Tähän päätökseen vaikutti varsinkin Ayrton, joka yksinkertaisella tavallaan lausui:
— Hän se siis on käynyt Taborissa ja tuonut ihmisten ilmoille minut, kurjan miehen; hänen avullaan minusta on jälleen tullut ihminen.
Ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin asiassa ryhdyttiin, oli ensin työt niityillä ja pelloilla saatava loppuun. Jälleen korjattiin runsaat sadot ja ne talletettiin Graniittilinnan varastohuoneisiin, joitten lukua lisättiin tarpeen mukaan osittain louhimalla, osittain räjäyttämällä.
Pencroff pyysi ja kärtti, kunnes muut suostuivat nostamaan tykit vipu- ja taljalaitteitten avulla Graniittilinnaan. Hän puhdisti ja kiillotti niitä yhtä innokkaasti kuin taitavasti, eikä aikaakaan, niin jo ne uhkaavina ja uljaina kurkistivat ulos ikkunain välisistä ampumarei'istä valmiina tuhoamaan jokaisen, joka luvatta aikoi pyrkiä Liittolahden alueelle. Graniittilinna oli nyt kuin Gibraltar pienoiskoossa.
Eikä Pencroff antanut rauhaa insinöörille, ennenkuin tykkien kantavuutta oli kokeiltu. Se tapahtui marraskuun 8:ntena. Tulos oli loistava: ne kantoivat odottamattoman kauas.
— Eläköön! huusi Pencroff joka laukauksen jälkeen sellaisella äänellä, että tykinjymy olisi sitä kadehtinut. — Sen minä sanon, että vaikka kaikki Tyynen meren merirosvot lähestyisivät meidän saarta, niin ei yksi ainoakaan nousisi maihin meidän luvattamme. Mutta, hän jatkoi yhteen menoon, — mitäs teemme niille kuudelle roistolle, jotka pääsivät maihin? Onko aikomus antaa niiden mellastella vapaasti meidän metsissä ja niityillä ja pelloilla? Nehän ovat villipetoja, ja villipetoina meidän pitäisi niitä kohdellakin, vai mitä, Ayrton?
Ayrton oli hetken aikaa vaiti.
— Pencroff, hän viimein virkkoi masentuneella äänellä. — Samanlainen villipeto minäkin olin aikoinani. Minulla ei ole oikeutta sanoa tähän mitään.
Sen sanottuaan hän poistui hitain askelin.
Liian myöhään Pencroff huomasi, kuinka syvästi hänen kysymyksensä oli koskenut Ayrtoniin.
— Pahus! hän huudahti. — Ihminen on toisinaan kauhea aasi. Mieluummin näkisin kieleni kiskaistuna suustani irti kuin loukkaisin Ayrtonia. Mutta mitä noihin tulee, niin eivät he ole ansainneet meiltä armoa, ei pennin vertaa!
Mielipiteet hajaantuivat eri tahoille. Pencroff vaati kiihkeästi, että rosvoja vastaan olisi nostettava oikea hävityssota, muut viitaten Ayrtoniin toivoivat heistäkin vielä sopivalla kohtelulla saatavan kunnon ihmisiä. Lopputulos oli, että toistaiseksi jäätiin odottavalle kannalle ja päätettiin olla turvautumatta väkivaltaan muuten kuin pakosta.
Tulevaisuus oli näyttävä, kumpi puoli oli oikeassa.