Viidestoista luku
Kapteeni Nemon ensimmäiset sanat. Vapaudensankarin historia. Viha. Merenalainen elämä. Yksin. Viimeinen valkama. Saaren salaperäinen henki.
Nuo sanat kuultuaan mies kohottautui istualleen sohvalle, ja silloin hänen kasvonsa näkyivät kokonaan: korkea otsa, ylpeä katse, valkoinen parta, tuuhea niskaan valuva tukka. Katse oli tyyni, kun hän siinä nojasi kädellään sohvan käsinojaan. Hivuttava tauti näytti jäytäneen hänen elinvoimansa, mutta ääni oli vakaa hänen lausuessaan englanniksi:
— Ei minulla ole nimeä, sir.
— Minä tunnen teidät! Cyrus Smith vastasi.
Kapteeni Nemo loi häneen tulisen katseen ikäänkuin olisi tahtonut masentaa puhujan, mutta sitten hän jälleen vaipui sohvan pieluksille ja mutisi:
— Vaikka mitäpä siitä! Minä kuolen kohta.
Cyrus Smith lähestyi vanhaa miestä, ja Gideon Spilett tarttui hänen käteensä. Se oli kuuma. Muut pysyivät taempana tässä loistavassa salissa, missä koko ilma ikäänkuin kuohui sähköä.
Kapteeni Nemo veti kätensä irti ja viittasi insinööriä ja reportteria istumaan.
Siinä nyt oli heidän edessään "saaren henki", heidän mahtava auttajansa ja hyväntekijänsä. Pencroff ja Nab olivat mielessään kuvitelleet häntä yliluonnolliseksi olennoksi, ja tuossa oli vain kuolemaisillaan oleva ihminen!
Hän katseli lähellä istuvaa insinööriä ja virkkoi sitten:
— Tiedätte siis, mikä nimi minulla oli, sir?
— Tiedän, niinkuin senkin, mikä on sen ihmeellisen merenalaisen aluksen nimi...
— Nautilus, niinkö? kapteeni hymähti.
— Niin juuri.
— Mutta tiedättekö, kuka minä olen?
— Tiedän.
— Kolmeenkymmeneen vuoteen en enää ole ollut yhteydessä ihmisten asuman maan kanssa, kolmekymmentä vuotta olen elänyt merten syvyyksissä — ainoa paikka, missä olen löytänyt vapauden. Kuka on kavaltanut minun salaisuuteni?
— Muuan mies, joka ei ollut koskaan antanut teille vaitiolon lupausta eikä niin ollen ole voinut kavaltaa teitä.
— Se ranskalainenko, jonka sattuma kerran heitti alukseni kannelle kuusitoista vuotta sitten?
— Hän juuri.
— Hän ja hänen kaksi toveriaan eivät siis hukkuneet Kurimukseen, johon Nautilus oli joutunut?
— He pelastuivat, ja sittemmin ilmestyi teos Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joka sisältää teidän tarinanne.
— Vain muutaman kuukauden elämästäni, kapteeni virkkoi nopeasti.
— Niin kyllä, Cyrus Smith vastasi, — mutta muutama kuukausikin riitti tekemään teidät tunnetuksi...
— Suurena pahantekijänä, lausui kapteeni Nemo ylpeästi hymähtäen, — kapinallisena, ihmiskunnan pannaan julistajana?
— Ei minun sovi tuomita kapteeni Nemoa, Cyrus Smith vastasi, — kaikista vähimmän hänen entisyytensä tähden. Minä en tiedä — eikä tiedä maailmassa kukaan muukaan — mikä hänet sai viettämään tuota omituista elämää. En voi tuomita seurauksia, kun en tunne syitä. Mutta sen tiedän, että muuan hyvä käsi on suojellut meitä hamasta siitä hetkestä, kun Lincolnin saarelle jouduimme. Me olemme hengestämme kiitollisuuden velassa hyvälle, ylevälle, mahtavalle olennolle, ja tämä olento olette te, kapteeni Nemo.
— Olen kyllä, toinen vastasi luontevasti.
Insinööri ja reportteri olivat nousseet seisomaan, muut toverit astuivat lähemmäksi, ja kiitollisuus, jota heidän sydämensä tunsi, puhkesi nyt sanoiksi ja eleiksi.
Kapteeni Nemo torjui heidät ojentamalla kätensä ja lausui liikuttuneempana kuin itse varmaan olisi suonutkaan:
— Kunhan ensin olette kuulleet kertomukseni loppuun.
Hänen tarinansa oli lyhyt, mutta hänen täytyi sitä kertoessaan panna liikkeelle koko tarmonsa päästäkseen päähän. Hän taisteli ilmeisesti kovaa uupumusta vastaan. Cyrus Smith pyysi väliin häntä levähtämään, mutta hän pudisti päätänsä kuten ainakin mies, joka tietää, ettei hän enää huomista päivää näe.
Kapteeni Nemo oli intialainen, Dakkarin prinssi, Intian sankarin Tippu Sahibin veljenpoika. Hänen isällään oli itsenäinen ruhtinaskunta Bundelkundissa. Isä lähetti poikansa jo kymmenvuotiaana Eurooppaan kasvatettavaksi siinä salaisessa tarkoituksessa, että poika vastedes pystyisi tasaväkisin asein taistelemaan niitä vastaan, joita isä piti maansa sortajina, nimittäin englantilaisia.
Kymmenvuotiaasta kolmenkymmenen vanhaksi tuo erittäin lahjakas, terävä-älyinen, yleväsydäminen Dakkarin prinssi oleskeli Euroopassa edistyen nopeasti tieteissä sekä taiteissa. Hän matkusteli kaikkialla Euroopassa. Oppineisuutensa, korkean syntyperänsä ja rikkautensa tähden hän oli kaikkialla tervetullut vieras, mutta maailma ei milloinkaan vienyt häntä pyörteisiinsä.
Oli yksi maa, johon hän ei milloinkaan jalkaansa astunut ja jota hän vihasi sydämensä pohjasta. Se oli Englanti. Kaikki se viha, mikä milloinkaan saattaa kyteä voitetussa voittajaa, sorretussa sortajaa kohtaan, se kyti hänessä, tuossa Tippu Sahibin heimon prinssissä. Pienestä pitäen hän jo oli veriinsä imenyt kostontuumat ihanan synnyinmaansa raatelijoita kohtaan.
Hänestä tuli tiedemies, taiteilija, valtiomies, mutta intialaisena hän pysyi kiireestä kantapäähän, intialaisena hän himoitsi kostoa, intialaisena hän toivoi joskus voivansa vapauttaa maansa orjuuden kahleista.
Hän palasi Bundelkundiin v. 1849, meni naimisiin jalosukuisen intialaisnaisen kanssa, jonka sydän myös itki synnyinmaan onnettomuutta. Kaksi lasta hänelle syntyi, ja palavasti hän heitä rakasti, mutta Intian kohtaloa ei perheonnikaan saanut hänen mielestään unohtumaan. Hän odotti vain tilaisuutta. Se tulikin.
Liian raskaana alkoi englantilaisten ies painaa Intian kansoja. Silloin oli Dakkarin prinssin aika ryhtyä toimeen. Hän purki tyytymättömäin kuuluviin koko leppymättömän muukalaisvihansa, hän vaelsi sekä vapaissa että orjuutetuissa maakunnissa mieliä innostaen ja kohottaen. Hän muistutti Tippu Sahibin maineikkaista päivistä, Seringpatamin taistelusta, jossa tuo jalo mies oli kuollut sankarikuoleman isänmaansa puolesta.
Vuonna 1857 syttyi suuri intialaisen sotaväen kapina. Dakkarin prinssi käytti varojaan, tietojaan ja sotataitoaan kapinallisten hyväksi. Hän taisteli kansalaistensa eturiveissä; kahdessakymmenessä taistelussa hän oli mukana, haavoittui kymmenen kertaa, mutta hänen henkensä säilyi.
Hänen nimensä tuli kuuluisaksi. Hänen päästään määrättiin palkinto, ja hänen isänsä, äitinsä, vaimonsa ja lapsensa sortuivat sodan jalkoihin. Ja vielä kerran voima masensi oikeuden. Kapinalliset kukistettiin, vanhain rajahien, ruhtinaitten, alueet joutuivat entistä enemmän Englannin vallan alaisiksi.
Kuolema oli karttamalla kartellut Dakkarin prinssiä, ja hän palasi takaisin Bundelkundin vuoristoihin. Hän oli nyt yksin, ja sanomaton inho täytti hänet kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmisen nimeä kantaa, hän vihasi ja kammosi sivistynyttä maailmaa. Muutettuaan rahaksi omaisuutensa jäännökset hän keräsi ympärilleen parikymmentä uskollista toveriansa, ja äkkiä he katosivat.
Minne lähti Dakkarin prinssi hakemaan sitä vapautta, jota hän ei ollut löytänyt ihmisten ilmoilta? Veden alle hän lähti, merten syvyyksiin: sinne ei kukaan päässyt häntä seuraamaan.
Kauas Tyynen meren autiolle saarelle hän pystytti veistämönsä ja rakennutti siellä vedenalaisen laivan. Sähköä hän osasi käyttää tavalla, joka on kerran vielä tuleva tunnetuksi. Sähköllä hän alustaan sekä käytti että lämmitti ja valaisi. Valtameren sylistä hän saisi yltä kyllin kaikkea sitä, mitä tovereineen tarvitsi: meren lukemattomat kalaparvet, moninaiset ruohot ja levät, suunnattomat imettäväiset, eivätkä yksin luonnonantimet, vaan kaikki, mitä ihmisiltä oli aikain kuluessa meren pohjaan vajonnut — kaikki oli oleva hänen käytettävänään. Hän pani aluksensa nimeksi Nautilus, otti omaksi nimekseen kapteeni Nemo ja katosi merten syvyyksiin.
Monta pitkää vuotta hän asui siellä ja kulki kaikki valtameret ristiin rastiin maan navalta toiselle. Asutun maailman hylkäämänä hän keräsi tuntemattomissa maailmoissa äärettömiä aarteita. Niissä miljoonissa, jotka v. 1702 olivat espanjalaisten hopealaivain mukana uponneet Vigon lahteen, hänellä oli tyhjentymätön aarreaitta, ja nimettömästi hän näillä aarteilla avusti kansoja, jotka taistelivat vapautensa puolesta.
Vuosikausia hän oli viettänyt ilman vähintäkään yhteyttä muihin ihmisiin, kunnes marraskuun 6:ntena 1866 kolme miestä ajautui hänen laivansa kannelle: ranskalainen professori, tämän palvelija ja kanadalainen kalastaja. Nämä olivat pudonneet mereen silloin, kun Nautilus oli törmännyt yhteen yhdysvaltalaisen fregatin Abraham Lincolnin kanssa, joka ajoi Nautilusta takaa.
Professorilta kapteeni Nemo sai tietää, että Nautilusta pidettiin välistä jättiläismäisenä, valaantapaisena imettäväisenä, välistä vedenalaisena merirosvojen aluksena, jonka vuoksi sitä vainottiin kaikkialla.
Kapteeni Nemo olisi voinut heittää mereen nämä kolme miestä, jotka sattuma oli viskannut keskelle hänen salaperäistä elämäänsä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän piti heitä vankeinaan, ja niinpä he saivat seitsemän kuukautta olla mukana merkillisellä matkalla: 20 tuhatta peninkulmaa veden alla.
Nuo kolme vierasta, jotka eivät tienneet mitään kapteeni Nemon menneisyydestä, pääsivät vihdoin kesäkuun 22:ntena 1867 pakenemaan anastettuaan Nautiluksesta veneen. Koska Nautilus silloin oli Norjan rannikolla, lähellä Kurimuksen pyörteitä, kapteeni Nemo otaksui pakolaisten auttamattomasti joutuneen tuhon omiksi. Hän ei tiennyt, että he pelastuivat melkein kuin ihmeen kautta rannalle, josta Lofotein kalastajat heidät löysivät. Eikä tiennyt kapteeni sitäkään, että professori Ranskaan palattuaan julkaisi teoksen, joka kertoi tästä kummallisesta ja seikkailurikkaasta matkasta Nautilus-laivalla.
Kauan vielä kapteeni Nemo eleli entistä elämäänsä meriä kyntäen. Mutta vähitellen hänen toverinsa kuolivat pois toinen toisensa jälkeen ja saivat hautansa koralliriutoissa Tyynen meren pohjalla. Yhä tyhjemmäksi kävi Nautilus, ja vihdoin oli kapteeni Nemo yksin aluksessaan. Hän oli silloin kuusikymmentä vuotta vanha.
Hän päätti nyt ohjata laivansa johonkin niistä merenalaisista satamista, joissa hän ennenkin oli levännyt. Yksi tällainen valkama oli Lincolnin saaren alla, ja sen oli Nautilus tällä kertaa ottanut tyyssijakseen.
Kuusi vuotta hän oli viettänyt siellä lähtemättä enää aluksellaan mihinkään, kuolemaansa vain odotellen, toivoen hetkeä, jolloin pääsisi yhtymään tovereihinsa. Silloin saattoi sattuma hänet auttamaan hädänalaisia, jotka olivat ilmapallolla paenneet Richmondista. Hän oli sukelluspuvussaan parhaillaan kävelemässä meren pohjalla jonkin kaapelinmatkan päässä rannasta, kun insinööri vajosi mereen. Sääli valtasi hänet, ja hän pelasti Cyrus Smithin.
Aluksi hän tahtoi paeta näitä viittä haaksirikkoista, mutta merenalaiset, tuliperäiset mullistukset olivat luoneet basalttiseinän hänen valkamansa suulle: Nautilus ei päässyt enää ulos. Pieni vene mahtui vielä aukosta kulkemaan, mutta syvässä uiva Nautilus ei enää siitä sopinut.
Hän alkoi seurata haaksirikkoisten toimia, ja mitä enemmän hän huomasi heidän olevan rehellisiä ihmisiä, sitä enemmän hän kiintyi heihin. Hän pääsi heidän elämänsä ja ajatustensa perille, koska hänen oli varsin helppoa sukelluspuvussaan kulkea Graniittilinnan kuilun pohjalle ja nousta ulospistäviä kallionkielekkeitä myöten aina kuilun yläreunaan. Siinä hän sai kuulla heidän aikeistaan ja toiveistaan, sai kuulla, kuinka Amerikka taisteli omaa itseään vastaan häätääkseen orjuuden pois maastaan. Nuo miehet sovittivat kapteeni Nemon jälleen sen ihmiskunnan kanssa, jota he tällä saarella niin kauniilla tavalla edustivat.
Kapteeni Nemo oli pelastanut Cyrus Smithin. Hän se oli tuonut koiran hormeihin, heittänyt Topin ylös järvestä, asettanut Löytöniemelle hyödyllisiä esineitä täynnä olevan arkun, laskenut pirogin tulemaan alas virtaa, viskannut nuoratikkaat ulos Graniittilinnan ovesta apinain hyökkäyksen aikana. Hän se oli pulloon pistetyllä paperilapulla antanut tiedon Ayrtonin olemassaolosta Taborin saarella, torpedolla lennättänyt ilmaan merirosvojen prikin, tuonut kiniiniä kuolemaisillaan olevalle Harbertille; hän se vihdoin oli ottanut merirosvot hengiltä sähköluodeilla, joitten salaisuuden hän yksin tunsi ja joita hänellä oli ollut tapana käyttää pyytäessään saalista veden alla.
Näin tämä ihmisvihaaja oli tuntenut halua tehdä hyvää. Nyt hänellä oli vielä joku hyvä neuvo annettavana suojateilleen, ja tuntien jo kuolemansa lähestyvän hän oli kutsunut heidät luokseen... Olisikohan hän kuitenkaan heitä kutsunut, jos olisi tiennyt, että Cyrus Smith tunsi hänen historiansa?
Kapteeni oli päättänyt kertomuksensa. Cyrus Smith lausui silloin heidän kaikkien kiitollisuuden tuolle ylevämieliselle miehelle, jolle he olivat velkaa kaikesta, mitä he olivat ja mitä heillä oli.
Mutta kapteeni Nemon tarkoituksena ei ollut houkutella esiin näitä uudistuneita kiitollisuuden osoituksia. Toinen ajatus valtasi hänen mielensä. Hän ei vielä puristanut insinöörin ojentamaa kättä, vaan lausui:
— Ennen muuta, sir! Tehän tunnette elämäni vaiheet. Tuomitkaa.
Tällä kapteeni Nemo tarkoitti kai surullista tapausta, jonka nuo edellä mainitut kolme vierasta Nautilus-laivalla, olivat omin silmin nähneet ja jonka ranskalainen professori teoksessaan oli varmaankin kertonut lukijainsa suureksi kauhuksi.
Näin oli asia: Muutamia päiviä ennen professorin ja hänen seuralaistensa pakoa muuan fregatti oli Atlantin pohjoisosissa ajanut Nautilusta takaa. Silloin oli Nautilus puhkaissut reiän sen kylkeen ja upottanut sen.
Cyrus Smith ymmärsi, mitä kapteeni sanoillaan tarkoitti, ja viivytti vastaustaan.
— Se oli englantilainen fregatti, sir! huudahti kapteeni Nemo, ja nyt hän oli jälleen Dakkarin prinssi. — Se oli englantilainen fregatti, kuulettehan! Se oli ahdistanut minut kapeaan ja matalaan lahteen... Minun piti päästä pakoon, ja ... minä pääsin!
Sitten hän levollisemmalla äänellä lisäsi:
— Minun tekoni oli lain ja oikeuden mukainen. Olen tehnyt hyvää kaikkialla, missä olen voinut, ja pahaakin, missä se on ollut velvollisuuteni. Ei anteeksi anto aina ole oikeamielisyyttä.
Kaikki olivat hetken aikaa ääneti. Kapteeni uudisti jälleen kysymyksensä:
— Mitä ajattelette minusta, hyvät herrat?
Cyrus Smith ojensi kapteenille kätensä ja vastasi:
— Kapteeni. Te olette erehtynyt luullessanne, että sen, mikä on mennyttä, saattaa jälleen herättää henkiin. Te olette taistellut välttämätöntä edistystä vastaan. Se on niitä erehdyksiä, joita toiset ihailevat, toiset pilkkaavat. Jumala yksin ne tuomitsee; ihmisen järki saattaa ne syyllisyyden ulkopuolelle. Kuka hyvänsä erehtyy tarkoittaessaan hyvää, häntä saattaa vastustaa, mutta häntä ei saata olla pitämättä arvossa. Teidän erehdyksenne on niitä, jotka vaativat kunnioitusta. Teidän nimenne ei tarvitse pelätä historian tuomiota. Historia rakastaa sankarillista huimapäisyyttä, vaikka tuomitseekin sen seuraukset. Kapteeni Nemo! Nämä rehelliset miehet, joille te olette niin runsaassa määrin osoittanut hyvyyttä, eivät ikinä teitä unohda!
Harbert oli lähestynyt kapteenia, laskeutui sohvan viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Kyynel vierähti kuolevan silmistä.
— Jumala siunatkoon sinua, poikani! hän lausui.