Kuudestoista luku
Kapteeni Nemon viimeiset hetket. Kuolevan tahto. Muisto ystäville. Kapteeni Nemon ruumisarkku. Eron hetki. Meren pohjalle.
Oli aamu. Luolaan ei päivänsäde päässyt tunkeutumaan. Sen suu oli tällä hetkellä nousuveden sulkema. Mutta sähkövalo loisti yhtä kirkkaana kuin ennenkin, ja veden pinta välkähteli Nautilus-laivan ympärillä.
Kapteeni Nemo oli uupumuksesta vaipunut syvään horrokseen. Ystävykset haastelivat hiljaisella äänellä. Pencroff ehdotti, että hänet kannettaisiin Graniittilinnaan tahi ainakin ulkoilmaan, jossa hän vielä voisi virkistyä.
— Ei! epäsi Cyrus Smith. — Kapteeni Nemo ei suostuisi siihen milloinkaan. Nautilus on kolmekymmentä vuotta ollut hänen kotinaan. Siinä hän tahtoo kuoliakin.
Kuoleva oli kai kuullut nuo sanat, sillä hän kohottautui hiukan ja virkkoi heikolla, mutta selvällä äänellä:
— Olette oikeassa, sir! Tässä minä tahdon kuolla. Ja nyt minulla olisi muuan pyyntö.
Siirtolaiset astuivat lähemmäs ja kohensivat pieluksia, jotta hänen olisi mukavampi istua.
Kuoleva silmäsi vielä kerran ympärilleen saliin. Katse hyväili vielä kerran joka ainoaa esinettä: italialaisten, flaamilaisten, ranskalaisten ja espanjalaisten mestarien maalauksia, marmoriveistoksia ja pronssikuvia korkeilla jalustoillaan, upeita urkuja peräseinällä, lasikaapeissa olevia meren harvinaisuuksia, kasveja, siimaeliöitä, helminauhoja, arvaamattoman kalliita, ja vihdoin oven kamanassa tämän museon tunnuslausetta:
Mobilis in mobili. [Liikkuvissa liikkuvainen.]
Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kapteeni Nemo eli vielä kerran monivaiheista elämäänsä. Vihdoin hän kääntyi siirtolaisten puoleen ja virkkoi:
— Sanoittehan, hyvät herrat, olevanne kiitollisuuden velassa minulle?
— Kapteeni! Me antaisimme henkemme, jos voisimme jatkaa teidän päiviänne.
— Hyvä on, hyvä on! Luvatkaa täyttää viimeinen tahtoni; siten suoritatte kaiken veikanne.
— Me lupaamme, Cyrus Smith vastasi.
— Huomenna, sairas aloitti, — huomenna minua ei enää ole. Nautilus olkoon ruumisarkkuni. Kaikki ystäväni lepäävät meren pohjalla. Siellä tahdon minäkin levätä... Kuulkaa minua, hyvät herrat! Nautilus ei pääse tästä luolasta enää mihinkään, sillä aukon suu on supistunut. Mutta ellei se pääse ulos, pääsee se vajoamaan meren pohjaan ja viemään sinne minun maalliset jäännökseni.
Hartaina siirtolaiset kuuntelivat näitä sanoja. Hän jatkoi:
— Huomenna minun kuoltuani lähdette te, mr Smith, tovereinenne Nautiluksesta. Kaikki sen aarteet seuratkoot minua. Yksi ainoa muisto teille jää Dakkarin prinssistä. Tuo lipas tuolla... Siinä on usean miljoonan arvosta timantteja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin olin puoliso ja isä ja jolloin melkein uskoin, että onnea on olemassa; niin ikään on siinä kokoelma helmiä, joita ystävineni keräilin merten pohjalta. Tästä aarteesta saattaa teille olla vastedes hyötyä. Väärin te ette sitä käytä, siitä olen vakuuttunut.
Hetkisen levättyään hän jatkoi.
— Huomenna otettuanne lippaan ja lähdettyänne tästä salista te suljette oven, nousette sitten kannelle ja lukitsette ulkopuolisen luukun tiiviisti pulteilla. Astutte sitten veneeseen, jolla tänne tulittekin, ja soudatte Nautiluksen peräpuolelle. Siellä on vesilinjassa kaksi isoa hanaa. Aukaiskaa ne. Vesi tunkeutuu sisään, ja Nautilus vajoaa hitaasti meren syvyyteen.
Ääneti kuuntelivat muut hänen puhettaan.
— Lupaattehan, hyvät herrat?
— Lupaamme, insinööri vastasi.
Kapteeni pyysi heitä sitten jättämään hänet joksikin aikaa yksikseen. Gideon Spilett ehdotti, että joku heistä kuitenkin kaiken varalta jäisi hänen luokseen, mutta kapteeni kielsi.
— Minä elän huomiseen, sir! hän virkkoi.
Kaikki lähtivät salista ja kulkivat kirjaston ja ruokasalin kautta keulapuolelle konehuoneeseen, jossa insinööri ihastuneena katseli monia nerokkaita laitteita.
Vähitellen he siirtyivät kannelle.
— Merkillinen mies! puheli Pencroff. — Ja niinkö hän todellakin on asustanut veden alla? Lieneekö hän oikein täyttä rauhaa sielläkään löytänyt?
— Nautiluksella, virkkoi Ayrton, — olisimme voineet päästä pois tältä saarelta.
— Ettäkö meren alitse mentäisiin! huudahti Pencroff. — Ehei! Kulkea meren pintaa, se passaa, mutta meren alitse ... ei maar!
— Tarpeetonta on keskustella siitä, keskeytti insinööri. — Nautilus ei ole meidän, ja mahdotontahan sen on päästä merelle. Sitäpaitsi kapteeni Nemon tahto on, että se menee hautaan hänen kanssaan. Meidän on noudatettava kuolevan viimeistä tahtoa.
He aterioivat ja palasivat saliin. Kapteeni Nemo oli toipunut väsymyksestään. Katse oli taas kirkas. Jotain hymyn tapaista karehti huulilla.
— Hyvät herrat! hän puhui. — Te olette tarmokasta, rehellistä, hyväsydämistä väkeä. Te olette empimättä omistautuneet yhteisen hyvän palvelukseen. Minä olen rakastanut teitä ja rakastan vieläkin. Aiotteko lähteä pois Lincolnin saaresta?
— Ja tulla taas takaisin, kapteeni! vastasi Pencroff innokkaasti.
— Takaisinko? No niin, Pencroff, kapteeni sanoi naurahtaen, — tiedänhän, kuinka rakkaaksi tämä saari on teille käynyt.
— Tarkoitus on, puuttui Cyrus Smith puheeseen, — lahjoittaa tämä saari Yhdysvalloille ja perustaa tänne sotalaivaston tukikohta.
— Te ajattelette maatanne, kapteeni vastasi. — Te työskentelette sen hyväksi, tahdotte kohottaa sen kunniaa ja mainetta. Te olette oikeassa. Isänmaa!... Sinne on palattava! Siellä on käytävä haudan lepoon!... Mutta minä, minä kuolen kaukana kaikesta siitä, mikä minulle kerran oli kallista.
— Olisiko teillä vielä viimeistä toivomusta saatettavana perille, kysyi insinööri innokkaasti, — jotain muistoa ystävillenne Intian vuoristoihin?
— Ei, mr Smith, kuoleva vastasi. — Minulla ei ole ystäviä. Olen viimeinen heimoani ... olen jo aikaa sitten kuollut kaikilta, jotka joskus tunsin. Mutta palatkaamme teihin. Yksinäisyys, eristettynä olo on kovin surullista, se on ihmiselle ylivoimaista... Teidän täytyy pyrkiä pois Lincolnin saaresta ja palata synnyinmaahanne. Minä tiedän, että rosvot särkivät teidän veneenne.
— Meillä on tekeillä uusi laiva, virkkoi Gideon Spilett, — kyllin suuri purjehtimaan asutuille seuduille. Mutta tapahtuipa lähtö ennemmin tai myöhemmin, joka tapauksessa me palaamme Lincolnin saareen, siksi monet muistot kiinnittävät meitä tänne.
— Täällähän tulimme tuntemaan kapteeni Nemon, lausui Cyrus Smith.
— Ja ainoastaan täällä on muisto teistä eheä! lisäsi Harbert.
— Ja täällä minä olen nukkuva ikuista unta, jos ... kapteeni sanoi.
Hän pysähtyi ja virkkoi sitten vain:
— Mr Smith, tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken.
Muut siirtyivät toiseen huoneeseen.
Cyrus Smith oli muutamia minuutteja sairaan kanssa kahden. Sitten hän kutsui ystävänsä jälleen saliin ilmoittamatta heille kuitenkaan, mitä salaisuuksia kapteeni oli hänelle uskonut.
Gideon Spilett tarkasti sairasta erityisen huolekkaasti. Silminnähtävästi hän nyt enää tahdonvoimallaan pysyi virkeänä, mutta se ei kauankaan jaksaisi vastustaa ruumiin heikkoutta.
Päivä kului loppuun, tuli yö. Ystävykset eivät poistuneet salista hetkeksikään.
Kapteenilla ei ollut tuskia, mutta hän raukeni hiljalleen. Hänen jalot, kalmankalpeat kasvonsa olivat rauhalliset. Hänen huuliltaan pääsi silloin tällöin joku sana, joka koski milloin mitäkin tapausta hänen omituisessa elämässään. Henki häipyi häipymistään, jäsenet olivat jo kylmät.
Pari kertaa hän vielä virkkoi jonkun sanan läsnäoleville, huulillaan se hymy, joka kestää kuolinhetkeen saakka.
Vähän jälkeen puolenyön hän liikahti voimakkaasti ja pani kädet ristiin rinnalleen, ikäänkuin aikoen kuolla tähän asentoon.
Kello yhden tienoissa oli elämä paennut kokonaan hänen silmistään. Viimeinen elonkipinä kiilsi vielä luomen alla, josta ennen muinoin oli leimahdellut niin monta säihkyvää katsetta. Vihdoin hän kuului kuiskaavan:
— Jumala ja isänmaa!
Hiljaa hän veti viimeisen henkäyksensä.
Cyrus Smith kumartui ja sulki hänen silmänsä. Ne olivat ennen olleet Dakkarin prinssin, nyt ne eivät olleet enää kapteeni Nemonkaan.
Harbert ja Pencroff itkivät. Ayrton pyyhkäisi pois poskelle vierähtäneen vesikarpalon. Gideon Spilett seisoi järkähtämättä kuin kivipatsas. Nab oli polvillaan hänen vieressään.
Cyrus Smith kohotti kätensä vainajan pään ylle, lausuen:
— Jumala olkoon hänelle armollinen!
Ja ystäviinsä kääntyen hän sanoi:
— Rukoilkaamme hänen puolestaan, jonka olemme menettäneet.
Muutamaa hetkeä myöhemmin siirtolaiset täyttivät vainajan viimeisen tahdon. He lähtivät laivasta mukanaan heille määrätty kallis lipas.
Valoisa sali lukittiin huolellisesti. Luukku suljettiin rautapulteilla niin tiiviisti, ettei vesipisaraakaan päässyt huoneisiin. Sitten he astuivat veneeseen, soutivat Nautiluksen peräpuolelle ja avasivat siellä kaksi suurta hanaa, jotka olivat yhteydessä aluksen sisustan kanssa. Tämä täyttyi vedellä, ja vähän ajan kuluttua Nautilus oli vajonnut vedenpinnan alle.
Mutta vieläkin kuulsi sen kirkas valo veden alta. Luola itse oli pimeä. Vihdoin sammuivat valonsäteet vedessäkin, ja nyt oli Nautilus. enää ruumisarkku, jossa kapteeni Nemo lepäsi meren pohjalla.