Seitsemästoista luku
Jälleen työhön. Franklinin vuori savuaa. Se syöksee tulta. Insinööri ja Ayrton karjamajalla. Dakkarin hautakammiossa. Mitä kapteeni Nemo oli sanonut Cyrus Smithille?
Aamun koittaessa siirtolaiset lähtivät paluumatkalle annettuaan luolalle nimeksi "Dakkarin hautakammio". Soudettuaan luolan suulle he sitoivat veneen basalttipylvääseen, vetivätpä varovaisuuden vuoksi sen vielä kuivalle maallekin. Kello yhdeksän tienoissa he palasivat Graniittilinnaan.
Miehissä ryhdyttiin jälleen rakentamaan laivaa: eihän tiennyt, mitä tulevaisuus mukanaan toisi, ja sen vuoksi oli hyvä saada alus, jolla he tarpeen tullen uskaltaisivat lähteä pitkälle matkalle. Ainakin oli käytävä Taborin saarella ennen päiväntasausten myrskyjä. Aluksen piti siis olla täydessä kunnossa viimeistään maaliskuun alussa. Eikä se mahdottomalta näyttänytkään, heillä kun oli tallella särkyneen Speedyn takila.
Vuoden 1868 lopulla he alkoivat jo vuorata laivaansa. Pencroff varsinkin oli niin kiihkeästi innostunut työhönsä, että nurisi joka kerran, kun joku pani kirveensä pois ja lähti metsästämään. Täytyihän muonavarastoja hankkia lisää, se oli aivan välttämätöntä, mutta vähät Pencroff siitä. Häntä harmitti, kun työvoima hetkeksikään väheni, ja silloin hän nureksien ja noituen teki suutuksissaan työtä kuuden miehen edestä.
Huonoja säitä kesti koko kesän. Helle oli ankara, ilma aina sähköä täynnä. Rajuilmoja oli yhtä mittaa, ja tuskin oli päivääkään, jolloin ei kuulunut ainakin kaukaista ukkosen jyrinää.
Uudenvuoden päivänä 1869 puhkesi tavattoman kova ukkosilma. Salama löi saareen monessa kohdin särkien säpäleiksi satavuotisia puita. Oliko näillä rajuilmoilla mitään yhteyttä maanalaisiin luonnonmullistuksiin? Cyrus Smith pelkäsi sitä.
Tammikuun 3:ntena nousi Franklinin vuoresta paksu savupatsas, juureltaan lähes sata metriä läpimitaten. Jättiläisviuhkan tavoin se kohosi parin kolmen sadan metrin korkeuteen taivaalle.
— Tähän asti näkyi vain tuon pahuksen henki, nyt se oikein polttaa tupakkaa! nauroi Pencroff.
— Vuoren sisässä on tulta! Gideon Spilett sanoi.
— Tulivuoriakin pitäisi nuohota kunnollisesti, arveli Nab koettaen olla totisen näköinen.
— Niin juuri, huudahti Pencroff. — Ja Nab pantaisiin nokikolariksi.
— Suuria muutoksia on tekeillä, hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith. — Vuoren sisässä ei enää kiehu, siellä palaa. Tulivuoren purkaus on odotettavissa.
Ayrton oli laskeutunut pitkälleen ja painanut korvansa maata vasten.
— On kuin kuuluisi maan alta jymyä, hän virkkoi, — niinkuin kuorma rautakankia liikkuisi kovalla tiellä.
Vakavana kuunteli insinööri tuota jymyä, joka hetkeksi taukosi jälleen kohta toistuakseen. Varsinaisia jyrähdyksiä ei vielä kuulunut, ja siitä saattoi päättää, että höyryt ja savut vielä pääsivät vapaasti ulos.
Illalla, kun päivän työt oli päätetty ja illallinen syöty, lähtivät Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Harbert Näkötornin ylängölle katsomaan, näkyisikö savun seasta tulenloimujakin.
Kraatteri oli tulessa!
Franklinin vuori näytti suunnattomalta tulisoihdulta, jonka yläpäässä leimahteli liekkejä. Savua ja tuhkaa oli kai niin paksulta, ettei ilmiliekki päässyt kovin räikeästi lyömään näkyviin, mutta kellertävä valo kuulsi savun läpi kajastellen lähimmissä puitten latvoissa.
Pian leimahti suuri tulikieli läpi savun ja hajosi ilmassa tuhansiksi kipunoiksi, jotka levisivät joka taholle. Heti sen jälkeen kuului taajaa pauketta, niinkuin olisi ammuttu pikatykeillä.
Tunnin verran katseltuaan valtavaa näkyä ystävykset palasivat Graniittilinnaan.
— Onko pelättävissä, että tulivuoren purkauksiin liittyy maanjäristyksiä? kysyi Gideon Spilett matkalla insinööriltä.
— En minä pelkää tavallisen maanjäristyksen vaaraa, ellei tuho tule muista syistä.
— Mistä?
— Enpä osaa sanoa... Minun täytyisi ensin ... minun täytyisi ensin tutkia vuorta... Muutaman päivän kuluttua saatan sanoa varmaan...
Seuraavina päivinä, tammikuun 4:nnestä 6:nteen, jatkettiin veistämöllä entiseen tapaan. Franklinin vuoren huippu oli koko ajan paksun savuhupun peitossa ja syöksi tuon tuostakin liekkejä ja hehkuvia kiviä, joista osa putosi kraatteriin takaisin.
— Niinhän se viskelee tulisia kiviä kuin silmänkääntäjä palloja markkinoilla, arveli Pencroff.
Yhä hän otti nuo luonnonilmiöt vain leikin kannalta ja suuttui vain silloin, kun työvoima veistämöltä väheni. Tammikuun 7:ntenä täytyi Ayrtonin välttämättä lähteä karjatarhaan eläimiä katsomaan.
— Minä lähden mukaan, Cyrus Smith sanoi.
— Vai niin, soo! huudahti Pencroff. — Vai te myös? Mutta silloinhan me olemme neljää kättä lyhyemmät.
— Me palaamme ylihuomenna, insinööri vastasi. — Minun täytyy saada selville, mistä päin purkaus uhkaa.
— Purkaus ja purkaus! Pencroff jupisi. — Mikä sen lie tänne lennättänytkään kesken kaiken kiireen.
Aamulla varhain Cyrus Smith ja Ayrton lähtivät ajamaan karjamajalle, kaksi onageria valjaissa.
Paksut pilvet peittivät taivaan. Ne eivät olleet pelkkää savua, vaan täynnä hienoa, palaneesta kivestä muodostunutta tomua ja tuhkaa. Ja tuskin olivat insinööri ja Ayrton saapuneet mökille, niin jo alkoi sataa hienoa tuhkaa, jota laskeutui puihin ja kedoille parin tuuman paksulta.
Ayrton jäi karjatarhalle toimittamaan töitään. Cyrus Smith sanoi menevänsä Punapuron lähteille ja palaavansa pian takaisin.
Insinööri kiersi Punapuron lähteet ja saapui siihen kohtaan, missä he ensimmäisellä retkellään olivat kohdanneet rikkilähteen. Nyt oli siellä samanlaisia lähteitä toistakymmentä, joista nousi savua tavattomalla voimalla. Laavaa ei näkynyt tällä puolen vuoren eikä pohjoisellakaan, vaikka siellä vuoren sivuaukosta kyllä tuprusi tulta ja hehkuvia kiviä. Vuoren sisässä kiehuva sula aine ei ollut vielä noussut aukoille asti.
Kello yhdeksän tienoissa hän palasi karjamajalle.
— Eläimet on hoidettu, Ayrton virkkoi.
— Hyvä on.
— Ne näyttävät levottomilta.
— Vaisto niissä puhuu, Cyrus Smith vastasi, — vaisto ei petä. Ottakaa lyhty, Ayrton ja tulukset. Nyt lähdemme.
He suuntasivat kulkunsa länteen, meren rantaa kohti. Maanpinta oli tomun ja tuhkan peitossa. Eläimiä ei näkynyt missään, linnutkin olivat paenneet. Väliin tuli tuulenpuuska nostattaen maasta tomua niin sakeaksi pölyksi että kulkijain oli vaikeata nähdä toisiaan. Heidän täytyi peittää silmänsä ja suunsa nenäliinalla: silmiä kirveli, ja oli vaikeata hengittää.
Ennestään tuttuja teitä he saapuivat meren rantaan ja laskeutuivat alas Dakkarin hautakammion aukolle. Vene oli paikoillaan. He astuivat siihen. Ayrton sytytti lyhdyn ja tarttui airoihin. Nopeasti vene kiiti luolan sisustaan. Siellä ei ollut enää kirkasta sähkövaloa. Syvällä meren pohjassa sitä vielä kukaties voimakkaasta lähteestä levisi, mutta ei se kuultanut läpi mustien vesien. Ulkopuolisissa syvennyksissä vallitsi haudanhiljaisuus, mutta peremmälle tultua alkoi kuulua jyrinää vuoren sisustasta. Ja pian alkoi tuntua kitkerää, pistävää hajua, joka vaikeutti hengitystä.
— Tätä juuri kapteeni Nemo pelkäsi, virkkoi Cyrus Smith itsekseen. — Täytyy päästä käytävän perälle.
Ayrton ryhtyi soutamaan entistä lujemmin. Parinkymmenen minuutin perästä vene pysähtyi peräseinän kohdalle. Insinööri nousi teljolle seisomaan ja valaisi seinänvierustaa. Kuinka paksu lieneekään seinä ollut juureltaan, kymmeniäkö metrejä vai paljon vähemmän? Sitä oli mahdotonta sanoa, mutta maanalaisesta jymystä päättäen se ei voinut olla kovinkaan paksu. Tutkittuaan seinää vaakasuorassa suunnassa Cyrus Smith sitoi lyhdyn airon päähän ja valaisi seinää ylempää.
Siellä oli rakoja ja hienoja halkeamia, joista kitkerää hajua tunkeutui luolaan. Muutamat halkeamat ulottuivat mutkittelevina juovina alas asti, aivan lähelle vedenpintaa.
Cyrus Smith vaipui vakaviin mietteisiin. Hetken kuluttua hän jälleen mutisi:
— Oikeassa oli kapteeni! Siinä on vaara ja hirvittävä onkin.
Ayrton ei puhunut mitään. Insinöörin viittauksesta hän tarttui airoihin, ja puolessa tunnissa he olivat ehtineet ulos Dakkarin hautakammiosta.