Kahdeksastoista luku
Vaara uhkaa. Työtä joudutetaan. Vielä kerran karjamajalla. Elementtien taistelu. Saari alastomana. Laiva päätetään lykätä vesille. Maaliskuun 9. päivän vastainen yö.
Seuraavana päivänä, tammikuun 8:ntena, Cyrus Smith ja Ayrton palasivat Graniittilinnaan. Heti sen jälkeen insinööri kokosi ystävät ympärilleen ja ilmoitti heille, mikä vaara Lincolnin saarta uhkasi.
— Hyvät ystävät, hän puhui, ja hänen äänessään ilmeni syvä liikutus, — Lincolnin saari ei ole niitä, joitten on määrä olla olemassa niin kauan kuin maapallokin. Se on joutuva ennen pitkää tuhon omaksi, auttamattomasti.
Siirtolaiset katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat insinööriin.
— Mutta selittäkää! lausui reportteri.
— Selitän kyllä tai paremmin sanoen ilmoitan teille, mitä kapteeni Nemo salaisessa keskustelussa minulle uskoi.
— Kapteeni Nemoko? huudahtivat muut.
— Niin, se oli hänen viimeinen palveluksensa meille ennen kuolemaa. Tietäkää siis, ystävät: Lincolnin saarella ei ole samoja edellytyksiä kuin muilla Tyynen meren saarilla. Se on ennemmin tai myöhemmin järkkyvä perustuksiaan myöten. Näin vakuutti kapteeni Nemo, ja samaan vakaumukseen tulin minäkin tarkastaessani eilen Dakkarin hautakammiot. Tuo sokkelo ulottuu saaren alitse tulivuoreen saakka, jonka keskiahjosta sitä erottaa vain ohuehko seinä. Ja tämä seinä on nyt täynnä halkeamia, joista komeroon virtaa rikki-kaasuja.
— Entä sitten? kysyi Pencroff rypistäen kulmiaan.
— Sitten, insinööri puhui edelleen, — sitten huomasin, että raot laajenevat laajenemistaan sisäpuolisen paineen vaikutuksesta ja että seinä ennen pitkää antaa perään ja päästää meren vedet tulivuoren sisimpään.
— Sittenhän se pätsi sammuu kerrassaan! koetti Pencroff vieläkin laskea leikkiä. — Sammuu, ja siinä sen asian loppu.
— Niin, siinä on loppu! Cyrus Smith lausui. — Sinä päivänä, jona meren vedet syöksyvät vuoren sisään, missä kivilajit sulina kiehuvat, sinä päivänä Lincolnin saari lentää ilmaan niinkuin lentäisi Sisilia, jos Välimeri syöksyisi Etnan sisään.
Tukala, sietämätön oli siirtolaisten asema, murheellinen heidän mielensä. Ainoa keino, mihin heidän nyt kannatti ryhtyä, oli jouduttaa uusi laiva valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Siinä heidän viimeinen turvansa.
Sikseen jäi nyt metsästys, elonkorjuu ja heinänteko — miksi koota enää riistaa tulevaisuuden varalle? Vanhoja säästöjä riitti vielä viikkomääriksi, vieläpä eväiksi laivallekin. Laiva, laiva oli ennen kaikkea saatava valmiiksi.
Tammikuun 23:ntena oli laiva jo puoleksi laudoitettu. Tulivuoren toiminnassa ei ollut huomattu siihen saakka mitään merkillisempää. Mutta 24. päivää vasten yöllä kuului hirmuinen pamaus: tuntui kuin olisi koko saari räjähtänyt.
Kello oli kahden tienoissa aamulla.
Siirtolaiset kiirehtivät ulos Graniittilinnasta.
Taivas oli ilmitulessa. Laava oli noussut aukoille asti, ja vuoren ylin huippu — 300 metrin korkuinen, suunnattoman painava kivijärkäle — oli irtaantunut ja syössyt maahan, joka yhä vieläkin tärisi. Kaikeksi onneksi se oli pudonnut pohjoiseen päin, vuoren ja meren välisille särkille. Samaan aikaan laavavirrat, nyt uusista aukoista valloilleen päästen, virtasivat tuhansina tulikäärmeinä joka taholle.
Ilmeinen tuho uhkasi karjatarhaa. Onagerit valjastettiin heti ja lähdettiin karjamajalle. Sinne tullessaan siirtolaiset kuulivat eläinten surkeita hätähuutoja. Laavavirta syöksyi jo niitylle ja pyrki polttamaan senpuoleista aitaa. Portti tempaistiin auki, ja eläimet syöksyivät suinpäin ulos.
Tunnin kuluttua hulvahti kiehuva laava karjatarhaan, kuivasi sen pienen puron, sytytti mökin palamaan, tuhosi aitauksen. Karjakartanosta ei enää ollut jälkeäkään!
Koitti tammikuun 24. päivä. Koska maa vähitellen aleni itää kohti, niin oli pelättävissä, että laava Jakamarin metsästä välittämättä saapuisi Näkötornin ylängölle saakka.
— Järvi suojelee meitä, virkkoi Gideon Spilett.
— Toivottavasti, insinööri lyhyesti vastasi.
Tulivuoresta, jonka huippu oli nyt litteä kuin pöydän kansi, laava virtasi hohtavana itään ja länteen. Savu ja tuhka sekaantuivat taivaan paksuihin pilviin vuoren kohdalla. Ukkosen jyrähdykset säestivät maanalaista jyminää. Hehkuvia kiviä sinkoili ylös kolmensadan metrin korkeuteen. Siellä ne halkeilivat ja rapisivat rankkana raesateena maahan.
Siirtolaiset olivat turvautuneet puitten suojaan Jakamarin metsän rinteelle, mutta kello seitsemän tienoissa täytyi heidän siirtyä sieltä pois, sillä kivisade alkoi käydä sietämättömäksi ja laavavirta läheni lähenemistään Punapuron laaksoa myöten. He pysähtyivät jonkin matkan päähän Punapuron suusta. Pian ratkaistaisiin siinä kysymys elämästä ja kuolemasta.
— Joko järvi pysähdyttää laavavirran, ja silloin säilyy ainakin osa saarta, tahi syöksee laava Kaukaisen Lännen metsiin, ja silloin ei jää yhtään puuta, ei yhtään kortta ehjäksi. Ja näillä alastomilla kallioilla meidät kuolema sittenkin saavuttaa silloin, kun saari räjähtää ilmaan.
Sillä välin laava oli puhkaissut itselleen tien metsän kautta ja läheni Grantin järveä. Rannempana oli matalahko ylänne. Jos se olisi ollut vähän korkeampi, olisi se kenties pystynyt pidättämään laavavirtaa tulemasta etelämmäksi.
— Toimeen! huusi Cyrus Smith.
Kaikki ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Laava oli saatava ainakin muuttamaan suuntaansa järveen päin. Siirtolaiset riensivät veistämölle ja toivat sieltä lapioita, kirveitä, kankia, ja muutamassa tunnissa heidän onnistui saada mullasta ja kaatuneista puista metrin korkuinen ja satakunta askelta pitkä valli.
Jo olikin aika. Tulinen laavavirta läheni jo vallin juurta. Se pysähtyi silmänräpäykseksi, paisui ja kohosi uhaten murtaa tämän ainoan esteen, joka pidätteli sitä syöksähtämästä Kaukaisen Lännen metsiin. Se epäröi minuutin verran — kauhean minuutin — ja syöksyi sitten Grantin järveen kuuden metrin korkeudesta.
Sanattomina hämmästyksestä, liikahtamatta, siirtolaiset katselivat tätä kahden elementin välistä mahtavaa taistelua. Vesi kuohui ja kiehui, ja pauhaten hulvahtelivat höyryt suunnattoman korkealle, niinkuin mahdottoman suuren höyrykattilan venttiilit olisi äkkiä kierretty auki. Mutta niin paljon kuin järvessä olikin vettä, täytyi sen ennen pitkää loppua, se kun ei mistään enää saanut lisää, jota vastoin uusia laavavirtoja vyöryi lakkaamatta tyhjentymättömästä lähteestä. Siinä, missä ennen vedenpinta tyynenä kimalteli, siinä oli nyt lukemattomat joukot kallioita ja paasia, ikäänkuin ne olisivat äkkiä järven pohjasta kohonneet.
Tällä kertaa oli määrä tulen päästä voitolle.
Onnellista sentään, että laavavirrat suuntautuivat järveen: nyt oli siirtolaisilla vielä muutama päivä käytettävänään laivansa rakentamiseen. He saisivat siinä ajassa siihen laidat kiinni, saisivat sen tilkityksi ja lykkäisivät sen vesille. Siellä, ulkopuolella saaren vaaroja, he vasta takiloisivat sen purjehduskelpoiseksi.
Ja niinpä he seuraavina kuutena päivänä, tammikuun 25. ja 30. välillä, tekivät työtä kahdenkymmenen miehen edestä, tuskin hetkeäkään levähtäen, yölläkin työskennellen loimujen valossa.
Mutta ellei vaara niin heti uhannutkaan idän puolelta, oli lännen puolella laita aivan toinen. Siellä oli laavan toinen haara lähtenyt virtaamaan Koskijoen laaksoa pitkin, siten päästen polttamaan Kaukaisen Lännen metsiä. Ahnaasti tuli tarttui pitkäin poutain kuivaamiin puihin ja nousi runkoja pitkin tuuheisiin latvoihin. Ja silloin tapahtui, että metsäneläimet hurjina säikähdyksestä, pedot niinkuin muutkin, riensivät Laupeudenjoen varsille, Kynsiniemen soille ja Ilmapallon Valkamaa kohti.
Toivoton näky! Koko saaren metsäinen seutu oli hävitetty. Käärmeniemen kärjessä vielä seisoi puuryhmiä. Siellä täällä pisti esiin joku kuiva, kärventynyt puunhaara. Koskijoki ja Laupeuden joki olivat kuivuneet, ja ellei Grantin järvessä olisi vielä ollut jonkin verran vettä, ei siirtolaisilla olisi ollut, millä janoaan sammuttaa. Toivoton näky!
— Sydänhän tässä murtuu! sanoi eräänä päivänä Gideon Spilett.
— Murtuu, vastasi Cyrus Smith. — Suokoon Jumala että vain saamme laivamme valmiiksi.
Laava virtasi edelleen, mutta näytti pysyvän entisissä rajoissaan. Toivo elpyi siirtolaisten rinnassa, ja entistä innokkaammin he rakensivat laivaansa. Näin kului toivon ja pelon välillä koko helmikuu.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla alkoi Franklinin vuori jälleen käydä uhkaavaksi. Kraatteri täyttyi jälleen uusilla laavamassoilla, joita alkoi virrata tulivuoren kaikkia kupeita myöten. Ne suuntasivat nyt kulkunsa Grantin järven lounaista päätä kohti, kulkivat Glyseriinijoen poikki ja syöksyivät Näkötornin ylängölle. Tämä viimeinen isku oli kauhea. Mylly, kanatarha, navettarakennukset, — kaikki joutui tuhon omaksi. Siipikarja hajaantui ympäri saaren. Top ja Jup olivat levottomia, ne vainusivat lähenevää mullistusta. Ja pian alkoi laava vuodattaa tulista virtaansa rannallekin. Laivan ylimpiä saumoja ei ollut vielä ennätetty tilkitä, mutta siitä huolimatta päätettiin alus lykätä vesille. Se oli tapahtuva seuraavana päivänä, maaliskuun 9:ntenä.
Mutta sanottua päivää vasten yöllä syöksähti suunnattoman paksu höyrypilvi kraatterista lähes tuhat metriä korkealle kauhealla pauhulla. Dakkarin luolan seinä oli nähtävästi antanut perään, merivesi oli hulvahtanut tulivuoren sisään ja muuttunut höyryksi. Mutta kraatterissa ei ollut tarpeeksi tilaa sille. Tapahtui räjähdys, jonka varmaankin olisi kuullut satojen kilometrien päähän. Se tärisytti koko ilmaa. Vuoren lohkareet sinkosivat Tyyneen mereen ja — muutaman minuutin perästä lainehti meren ulappa sillä kohdalla, missä ennen oli ollut Lincolnin saari!