Yhdeksästoista luku
Yksinäinen luoto valtameressä. Siirtolaisten viimeinen pakopaikka. Kuolema uhkaa. Odottamaton apu. Mistä ja miten tullut? Viimeinen hyvätyö. Saari manterella. Kapteeni Nemon hautakumpu.
Yksinäinen luoto, kymmenen metriä pitkä, viisi leveä, oli ainoa kohta, joka pisti parin kolmen metrin verran esiin valtameren pinnasta. Siinä oli vielä viimeiset jäännökset Graniittilinnaa, ja siinä nyt olivat siirtolaiset koiransa Topin kanssa.
Kaikki eläimet olivat joko palaneet, murskaantuneet kivien alle tai hukkuneet. Uskollinen Jup oli sekin jäänyt kaatuvain kallioitten alle.
Miten Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Pencroff, Ayrton ja Nab olivat pelastuneet? Saaren särkyessä kappaleiksi he olivat seisoneet rannalla ja siitä heittäytyneet mereen. Pintaan noustuaan he näkivät puolen kaapelinmatkan päässä tämän yksinäisen luodon ja uivat sille.
Ja tällä luodolla he olivat nyt olleet jo yhdeksän päivää. Mullistuksen varalta he olivat hyvissä ajoin varustaneet mukaansa jonkin verran säilykkeitä. Luodolla oli kivenkoloon kerääntynyttä sadevettä juotavaksi. Heidän viimeinen toivonsa, laiva, oli särkynyt pirstaleiksi. Luodolta ei pääsisi pois millään keinoin. Ei ollut tulta heillä, ei mitä polttaakaan. Hukka perisi poloiset!
Tänään, maaliskuun 18:ntena, ei enää ollut evästä kuin pariksi päiväksi, vaikka olikin eletty säästäen. Ei auttanut nyt heitä heidän tietonsa eikä taitonsa. He olivat kokonaan Jumalan kädessä.
Seuraavain viiden päivän kuluessa he nauttivat ruokaa juuri sen verran kuin hengen pitimiksi oli välttämätöntä. Luonnollista on, että he heikkenivät hetki hetkeltä. Nabissa ja Harbertissa alkoi jo ilmetä mielisairauden oireita.
Oliko heillä toivon kipinääkään? Ei! Ainoa pelastumisen mahdollisuus oli se, että jokin laiva sattuisi kulkemaan luodon ohitse. Mutta, sen he tiesivät kokemuksestaan, laivoja ei käynyt koskaan näillä tienoin Tyyntä merta! Olisiko mahdollista, että sallimus nyt juuri tällä hetkellä olisi lähettänyt skotlantilaisen aluksen Taborin saarelle Ayrtonia noutamaan? Mutta vaikka niinkin olisi, he eivät olleet ennättäneet viedä sanaa Taborille olinpaikastaan. Skotlantilaisen laivan päällikkö palaisi kotiinsa tutkittuaan Taborin saaren tarkoin.
Ei! Ei vähintäkään toivoa. Heitä odotti kauhea loppu: he kuolisivat janoon ja nälkään.
Ja siinä he lojuivat luodollansa tietämättä enää, mitä heidän ympärillään tapahtui. Ayrton yksin vielä voimiansa ponnistellen jaksoi kohottaa päätään ja silmäillä äärettömille ulapoille.
Mutta kas!... Aamulla maaliskuun 24:ntenä hänen kätensä kurottautuivat kohti kaukaisuutta, hän kohosi polvilleen, nousi sitten pystyyn... Hän näkyi viittovan...
Höyrylaiva oli näkyvissä. Ei se siellä sattumalta liikkunut. Se kulki luotoa kohti täyttä höyryä. Poloiset olisivat jo aikaa sitten huomanneet sen piipusta tupruavan paksun savun, jos olisivat jaksaneet tähystellä taivaanrantaa.
— Duncan! parahti Ayrton ja kaatui tiedottomana maahan.
Cyrus Smith ja hänen seuralaisensa olivat heränneet tainnoksista ja huomasivat olevansa höyrylaivan kajuutassa. He eivät kyenneet käsittämään, millä tavoin he olivat välttäneet ilmeisen kuoleman.
Yksi ainoa Ayrtonin sana riitti selitykseksi.
— Duncan! hän virkkoi.
— Duncan! toisti Cyrus Smith.
Ja kohottaen kätensä taivasta kohti hän huudahti:
— Kaikkivaltias Jumala! Sinä siis tahdoit pelastaa meidät!
Laiva oli todellakin Duncan, lordi Glenarvanin höyryalus, päällikkönä nyt Robert Grant, kapteeni Grantin poika. Hänet oli lähetetty Taborin saarelle noutamaan Ayrtonia kotiin.
Siirtolaiset olivat nyt siis kotimatkalla.
— Kapteeni Grant, kysyi Cyrus Smith, — mikä saattoi teidät, vaikka ette löytäneet Ayrtonia Taborista, poikkeamaan parisataa kilometriä koilliseen?
— Läksin hakemaan, mr Smith, en ainoastaan Ayrtonia, vaan teitä ja teidän tovereitanne.
— Meitäkö?
— Niin, Lincolnin saaresta.
— Lincolnin saaresta? huudahtivat hämmästyksissään muut yhdestä suusta.
— Miten te tunnette Lincolnin saaren? insinööri kysyi. — Sitähän ei ole missään kartoissa!
— Teidän omasta tiedonannostanne, jonka olitte jättäneet Taborin saareen.
— Meidänkö? huudahti reportteri.
— Aivan niin. tässä se on, kapteeni Grant vastasi ojentaen heille lapun, johon oli merkitty Lincolnin saaren maantieteellinen asema sekä sanat: "Ayrtonin ja viiden amerikkalaisen siirtolaisen nykyinen olinpaikka."
— Kapteeni Nemo! lausui Cyrus Smith tarkastettuaan paperia ja huomattuaan käsialan siinä samaksi kuin aikaisemmin karjamajasta löydetyssä lapussa.
— Hän se siis uskalsi, sanoi Pencroff, — yksinään lähteä Bonadventurella Taborin saareen!
— Viemään tätä tiedonantoa, lisäsi Harbert.
— Oikeassa minä siis olin väittäessäni, että se mies meille vielä kuoltuaankin hyvää tekee! Pencroff virkkoi.
— Ystävät! lausui Cyrus Smith liikuttuneena. — Laupeuden Jumala suokoon meidän pelastajallemme kapteeni Nemolle iankaikkisen rauhan!
Hartaina muut paljastivat päänsä ja lausuivat hiljaa kapteeni Nemon nimen.
Sitten astui Ayrton insinöörin luo kysyen:
— Minne tämä lipas pannaan?
Ayrton oli oman henkensä uhalla pelastanut lippaan viimeisenä tuhon hetkenä. Tunnollisesti hän nyt ojensi sen insinöörille.
— Ayrton! Ayrton! Cyrus Smith syvästi liikuttuneena virkkoi. Sen jälkeen hän kääntyi kapteeni Grantiin ja lausui:
— Te olitte jättänyt, sir, yksinäiselle saarelle syvästi syyllisen miehen, ja nyt te löydätte kunniallisen miehen, joka on rikoksensa sovittanut ja jonka kättä minä ylpeänä puristan.
Kapteeni Grantille kerrottiin nyt kapteeni Nemon merkillinen tarina ja siirtolaisten vaiheet Lincolnin saaressa. Kapteeni Grant otti tarkat mitat luodosta vastedes karttoihin merkittäviksi ja käski panna koneet käyntiin.
Viisitoista päivää sen jälkeen siirtolaiset astuivat maihin Amerikan mantereella. Heidän isänmaassaan vallitsi nyt rauha. Julma sota oli päättynyt ja oikeus voittanut.
Kapteeni Nemon lahjoittamista aarteista saaduilla varoilla he ostivat suuren maatilan Iowan valtiosta. Suurin ja kaunein timantti lähetettiin muistoksi lady Glenarvanille Duncanilla kotiin palanneitten nimessä.
Maatilalle he kutsuivat työhön, toisin sanoen menestyksen ja onnen päiville, kaikki ne, joita he aikoinaan olivat haaveilleet voivansa kutsua siirtolaisiksi Lincolnin saareen. Sinne he nyt perustivat laajan siirtolan ja antoivat sille sen saaren nimen, joka oli vajonnut valtameren syliin. Heillä oli sielläkin Laupeudenjoki, oli Franklinin vuori, oli pieni Grantin järvi, oli Kaukaisen Lännen metsiä. Se oli kuin saari manterella.
Kaikki siellä menestyi insinöörin ja hänen toveriensa tarmokkaissa käsissä. Ei puuttunut ystäväpiiristä yhtään: he olivat tehneet lujan liiton elää aina yhdessä. Nab tahtoi olla siellä, missä hänen isäntänsäkin. Pencroff oli innostuneempi maanviljelykseen kuin koskaan ennen merimiehen elämän viehätykseen. Harbert jatkoi opintojaan Cyrus Smithin johdolla. Gideon Spilett perusti oman sanomalehden, New Lincoln Heraldin, josta tuli maailman parhaiten toimitettu lehti.
Siirtolassa kävivät useita kertoja vieraisilla heidän luonaan lordi ja lady Glenarvan, kapteeni John Mangles vaimonsa, Robert Grantin sisaren kanssa, kapteeni Robert Grant, majuri MacNabbs — sanalla sanoen kaikki, jotka olivat liittyneet kapteeni Grantin ja kapteeni Nemon kaksoistarinaan.
Ja onnellisia he siellä yhdessä olivat nyt kuten menneinäkin päivinä. Mutta he eivät koskaan unohtaneet saarta, jolle olivat joutuneet viheliäisinä, paljain käsin, jolla sitten olivat viettäneet neljä onnellista vuotta ja josta nyt enää oli jäljellä vain valtameren huuhtelema graniittilohkare, kapteeni Nemon hautakumpu!