II.
Jean Cornbutten tuuma.
Sittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli lähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen onnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää nähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:
"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla länsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen prikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison mastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis Cornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti mennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin mereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre Nouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes katosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi. La Jeune-Hardie oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä liikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen nieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan onnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita päiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia ja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt laivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin Dunkerquea kohti."
Jean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman kertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että poikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti hän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi synkeään kotiinsa.
Tämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille. Tämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle myötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän La Jeune-Hardien väeltä kuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin André Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen sulhaisensa alttiiksi panevan teon.
Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän André Vaslingille:
— Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?
— Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.
— Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen jälleen?
— Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.
— Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen päällikkyyttä La Jeune-Hardiessa?
— Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.
— Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä poikaani hakemaan.
— Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.
— Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua, ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.
André Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi pois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.
Jean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa ja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö ei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle, että sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo sytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen nojaan.
Se vanha merimies päätti, että La Jeune-Hardien piti hetikohta lähteä merelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja korjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen laivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään estettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa sijaan aluksen päälliköksi.
Ei yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta noudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain, Turquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka piti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin, Aupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.
Jean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä rupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija ja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi La Jeune-Hardien satamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi ajatuksen aikaa.
— Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa kumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.
Jean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa, joka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria oli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan, kuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina kantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä kantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin voimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että André Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut haaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa vuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä puhdas.
Kahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin La Jeune-Hardie oli valmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan se oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla, jauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla, teellä ja tupakilla.
Lähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André Vasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten tarjoukseen, kotiin tämän luokse.
Jean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André Vasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian huoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti ja tunsi Penellanin ja Marian äänet.
Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin Penellanin väitteisin.
— Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.
— Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.
— No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen poikansa?
— Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä kerran menee merelle.
— Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.
— Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!
— Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin luulen, ettette enää pidäkään minusta.
André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.
— Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan rajattomaan uskollisuuteeni.
— En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean Cornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän koristetulla äänellä.
Maria ja Penellan tulivat paikalle.
— Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa huomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen ilta minkä yhdessä vietämme.
— Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.
— Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.
— Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.
— Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.
— Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni, vastasi Jean Cornbutte.
— Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella sanoissansa.
— Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä uskalias että taitava.
— Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille esikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.
— Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin valmistuksiin.
Nämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken. Monet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin. Nähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet eronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä nukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen suutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä matkaan.
Lähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen ystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton, tuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja vaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.
Kaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet pullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan viemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova, jätti laivan Jumalan käsiin.
Minne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin useat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä määräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia hätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on joutuva! Jumala sitä johtakoon!