III.
Toivon kipinä.
Vuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa paikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli ajatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla, joille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa visseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä tienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen Pohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka taittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta pohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.
Vastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi tutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että tuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa, että nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki todenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.
Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja etsiä jälkiä.
Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena, istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen kuiskaavan korvaansa:
— Olkaa huoleti, eno!
Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria pujotti kätensä hänen ympärillensä.
— Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.
— Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!
— Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä, että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?
— Ei, eno, minä olen väkevä.
— Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin, vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä sitte sinä, heikko lapsi!
— Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.
— Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.
— Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä sen ilman hänen avuttansa.
— Penellan! huusi Jean Cornbutte.
Penellan astui sisään.
— Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että olet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.
— Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta että voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä, kapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä maailmassa.
Se nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen pitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.
Kahdeksan päivän kuluttua La Jeune-Hardie laskettiin ankkuriin Fär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään hyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille ajautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki lähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä viivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata vauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä vähällä menestyksellä.
Jean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli onnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis Cornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.
Kesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.
Paikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka oli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava sisällys:
"Huhtikuun 26 päivänä, Froöeren-laivassa. Sittekuin luoksemme oli tullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden miehen kanssa La Jeune-Hardiesta, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka vie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen".
Jean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli olevansa poikansa jälillä! Froöeren oli norjalainen kuunari, josta ei muuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen jäämereen.
Ei päivääkään ollut menettää. La Jeune-Hardie pantiin hetikohta siihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja. Timmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja vakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään tölmäyksiä jäävuoria vastaan.
Penellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt pohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja, turkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja tarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla jäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat, siinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla Grönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja suurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja parantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten miehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-, korppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa, sillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä suurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka sisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.
Kapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja sahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta Grönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.
Koko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti väsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi neuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka ensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi villaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä olevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.
Penellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin pienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli tullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua La Jeune-Hardien kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä mistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle, mutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.
Miehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä, 15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika tiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa ollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin muutoin. La Jeune-Hardie lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa Brewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72 leveyspykälän kohdalla.