IV.
Jäävuorten keskellä.
Heinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään, joka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä aikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että näetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin. Miehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat Fidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja Penellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä kylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka La Jeune-Hardie vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti lämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.
Vettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei tuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen tottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.
Elokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André Vaslingin ja Penellanin kanssa. La Jeune-Hardie tuli juuri kolmea peninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria pikaista vauhtia ajeli etelää kohti.
— Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.
— Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.
— Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?
— Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana löytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että Froöeren on ajellut kauas pohjaan päin.
— Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti meidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa päivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene purjeita pitämään.
— Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan, että se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut alkanut, ja että sentähden Froöeren välttämättömästi pidättyi jäihin…
— Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.
— Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.
— Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.
— Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!
— Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin, jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa varuillanne.
Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin, ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.
Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta: ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.
La Jeune-Hardie joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla ryskeellä.
— Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.
— Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.
— Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä! arveli perämies.
— Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.
— Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi.
Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.
Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen La Jeune-Hardieta kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä, se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin mahdotonta kääntyä.
— Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.
— En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.
— Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää vankasti vastaan kekseillänne.
Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.
Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä La Jeune-Hardiesta, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.
Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa purjehtimista ennustava vesipeili.
— Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison märssyn ahtimille.
Eräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun suoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa perästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta tultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne heikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee tölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin painokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa. Jos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta minuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen rusentanut painollansa.