MONT BLANC VUORELLE NOUSU.
Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.
Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.
Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli, joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse, joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.
Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat, ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.
— Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin koettakaa onneanne.
Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa täydellisesti harjaantunut.
Kumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien Levesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies, joka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti vaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua maata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin pitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui hänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja päätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja Schweitziin.
Donatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei sallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli, niin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja poissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.
Kuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä kanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä joita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa korkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke, joka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa Mont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan Chamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä Bossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään nähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä syystä käykin siellä paljon ihmisiä.
Kello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla ajattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa minut hämille. Kysyin siis oppaalta:
— Oletteko käyneet Mont-blancilla?
— Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En aio tehdä sitä toista kertaa.
— Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!
— Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne. Vuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta sinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla täytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan laimentanut harrastajain intoa.
— Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?
— Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen opasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun keskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän kukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen katoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista ynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja todenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia etsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme muuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä Petit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.
— Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat? sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!
Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla nekin, jotka sieluni pimittivät.
Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä merkkiä pitkällisestä häviämisestä.
Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki, joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin (etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä, näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa niiden sekaan.
Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle vielä outoa maailmata.
Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.
Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä parhaimmiksi.
Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse. Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän hämmennystä valmistuksissa.
Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin, eilisen oppaani.
— Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.
— Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi valittu?
Hän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:
— Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille ja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin tulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus, sillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin tahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua ottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard Simonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin minua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi tulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.
Nuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen tarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa valinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja lähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon oli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean Carrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä mies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis suuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki Chamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä paikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä sukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.
Riidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt valmistuksensa.
Hänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni matkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni päättäisi lähteä kanssani.
Laitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien Levesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta, joka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli vähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois ensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin, onnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen vaellukseen.
— No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan
Grands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.
— Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän saada liittää teihin.
Me ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut sauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit, jotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut hansikat, viherjät harsot ja kompassit — ei mitään unhotettu. Me ostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat nauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun semmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama kuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko matkueellekin.
Meidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan aikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan navetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla kuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.
Pierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään spanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi kantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori Paccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran nousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt vuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä nousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli Qviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta voivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän oli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja ohennutta ilmaa.
Kiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui päästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle, sillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten tyhjennetyt.
Me söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona. Tämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti jäätienoosen tultua.
Herra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme lähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona hevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen vinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les Bossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin vaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle Pierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla. Täällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä, siten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme. Tämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla ammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä seinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun varovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen, niin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä luonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.
Vitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin mennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin myöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä tällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin opas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös jälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos rotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että toisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä että hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen työn oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina "piolet'eillään", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin kirveillä.
Eräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen vaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on rotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä rotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista vahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.
1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet syvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.
Me olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin tottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta kohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle. Kysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain jäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä jäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen uhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä, niinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja tuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.
— Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!
Nämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun kanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme eräälle paikalle, jolla on nimenä La Joncktion (yhdistys), mutta jota suuremmasta syystä saisi sanoa La Sparation'iksi (eroitukseksi), syystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella eroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen luonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin silmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset viherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä kaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön pohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun monistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja teillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden ainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.
La Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä, ja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja jolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään seassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse, jotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta puolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka ulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.
Vähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion penkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa matkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta Mont-blancin kukkulalle.
Me söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä korkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.
— No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti ylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua tänne?
— Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt seurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.
— Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on tekemättä.
— Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin ulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen nähtävän.
Taivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.
Vuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla. Toisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant Sallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja Reposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet lumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa vallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli meillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi Mont-blanc.
Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä. Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön. Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.
Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista. Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen kiskoutuakseni irralle!…
Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.
— Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.
— Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.
— Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille, tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu! Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!
Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti lähdön merkkiä.
Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.
— Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti olemme kukkulalla.
Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel; takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat kantajamme — me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand Muletistä — ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.
Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.
Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin; mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot, valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.
Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.
Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin aikaa levähtämään.
Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle, jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna. Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti päättävän.
Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.
Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820 kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise Couttet, surmansa samassa paikassa.
Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa, sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.
Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle kalliopenkerelle.
Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on Bosse-du-Dromadaire.
Kolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä noin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten Mont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.
Koska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla äsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi kulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä osaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se katsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen jääseinään, joka vie Corridorin nenälle.
Päätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme Grand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme kohoavan esteen juurelle.
Jota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä vuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren juurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.
Yhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas teki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen laajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä nousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin hetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta ja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli niin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan pohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi aikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:
— Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin. Tosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei se kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä keinoin pääsemme alas jälleen?
— Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme toiselle tielle.
Jo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja hakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen nousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.
Siellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman suurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet, ennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä meillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla puolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat, lumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat vielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla heitä ylempänä.
Tämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme
Mont-hlancia kohti ja hämmästyimme.
— Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi
Levesque sanomaan.
— Ja kuinka korkea! lisäsin minä.
Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki, joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen, tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600 jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.
Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee, joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa, että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.
Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme vihdoin Mont-blanc'in laella.
Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.
Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin toteutunut unelma.
Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.
Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle, mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana meitä.
Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen, oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin erityisyydet.
Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin, Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.
Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28 peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia, joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.
Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan, pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.
Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.
Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10 pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.
Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä kiipeämistämme.
Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu; nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.
Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla. Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä, ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta. Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen; lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme, osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään astuisi.
Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle. Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se, kun Gaspard Simon virkkoi minulle:
— Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.
Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.
— Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu yrityksessään.
Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas, ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.
Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä erouta herra N:n matkueesta.
— Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja jos he putoavat, niin mekin putoamme.
Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.
Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät tainneet panna ehdoitusta toimeen.
Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät, joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.
Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta, täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä rohkaistaksensa.
Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä tallessa.
Muutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.
Ollessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja sanoi, kääntyen puoleemme:
— Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.
Suunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja peitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme Petit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata viittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut ylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo ennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.
Tämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan pitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu keino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona. 60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du Goûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui mentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa, mutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä käynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat keskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla sitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille. Tämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres, todenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.
Neuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä löytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.
— Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos mahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman vaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!
Juosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta meille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti mahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon usein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran pontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi neljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan sivu.
Viipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta ponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki väsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme. Suurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli jälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.
Toivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta turhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti tehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja kello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.
Levottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran helteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin palataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä varten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan pää-asialliset seikat.
Kello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli oli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.
Puolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia englantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät havaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä menestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti sivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme, sanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:
— Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea alppi-sauvoihinne!
Nämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.
Nousu Mont-blanc'ille on ylen vaivaloinen. Sanotaan mainion luonnontutkijan de Saussuren siinä perustaneen sen taudin, joka laski hänet hautaan muutamia kuukausia sen perästä. En luule saattavani paremmin lopettaa tätä kertomusta kuin näillä Markham Shervillen sanoilla:
Oli miten oli, en kehoita ketään nousemaan Mort-blanc'ille. Se on yritys, jonka mahdollinen tieteellinen hyöty ei arvossa vastaa niitä vaaroja, joiden alttiiksi annetaan itsensä ja muut.