XV.
Jääkarhut.
Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään lämmitäksensä.
Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä. Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen, sianlihaa paistinpannussa paistamaan.
— Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette istuneet minun paikalleni?
— Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André
Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.
— Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!
— Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi tahtonette tahi ei!
— Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André
Vaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:
— Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!
Nämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla varustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.
Penellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo edeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit hetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in vuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli kokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi hetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti. Turquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja Gradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä tapahtui.
Pierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja
Herming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André
Vaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.
Jo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva valui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään ja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean Cornbutte makasi kuoleman kielissä.
André Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta, kuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten voidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin, huusi hän:
— Auta! Herming!
— Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.
Mutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää häntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias puollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin tekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen tarkoitti.
Verta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies tavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt häntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön pistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin rutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.
Hermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt Vaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun Herming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä ripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki, eitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi, jota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André Vasling kaatui selälleen.
Samassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla. André Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä itsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu, haavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André Vasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja riensi petoa takaa ajamaan.
Penellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä ja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan riensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic ylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut vastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen mitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle, luullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.
Siellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle hän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä kämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia vasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen laukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja näki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli kiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin kävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut päänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä. Jocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun puustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli saanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas karhu riensi keulan puoleen.
André Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu oli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin ja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta, piteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.
— Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja hurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta maksamaan.
Herming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli päästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan puoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän pedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen. André Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja ilahus kuvastui hänen silmiinsä.
— Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.
Louis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli vaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon sydämeen.
André Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu kaatuisi.
Louis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se kavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.
André Vasling kiljahti ilosta.
— Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan!
Tuo tänne morsiameni!
Herming astui rappusia alas ruomaan.
Sillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti, joka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin karhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen, tarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei ilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä ohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä molemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.
Ottelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin tyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä sulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta eikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.
Louis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja pitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä heittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan puolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin vastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan vastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi. Louis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti hänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä liikahuksessa kadotti hän puukkonsa.
Hirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta, jota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän täyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa vastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he molemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.
Karhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle
André Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli ulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä kumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.
— Auta, Herming! huusi Vasling.
— Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.
Askelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja laukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai sen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui voimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran kämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan musertaen tämän onnettoman.
Penellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava uhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt tainnuksiin.
— Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.
— Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava rinnassa.
— Entä karhut…?
— Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta pedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen avuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!
Louis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän syliinsä.
XVI. Loppu.
Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi.
Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.
Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen, itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.
Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin, Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä, tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.
Ne kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli rikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja sitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi taivaanrannan päällä.
Jean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään poikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa luotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan yksinkertaisella ristillä.
Louis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä monta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien avulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.
Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän perästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan vähän liikkeellä.
Ennen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja palasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha oli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana kuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun käytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa jäiden tilaa.
Helmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla. Keskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta siitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon näkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti kaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä niinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan tavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen ympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea, jotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä päin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.
Muuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei ollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi kuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi silloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo polttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison osan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai loppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni kuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita tulevaksi kevääksi.
Keväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan päällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä alinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi tuntuvasti vaikuttaa jäihin.
Suurta varovaisuutta vaadittiin La Jeune-Hardieta lykätessä siltä korkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden huolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä aikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo melkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi nähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen tasakonsa jälleen.
Huhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt vesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari näytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä heittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja päivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli vähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.
Kohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja täällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että väki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi seuraukseksi.
Tähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska niiden rasvasta voi olla hyötyä.
Kaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla ja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja päätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita eteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja muutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin. Huhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä paraassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet niiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut vesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli se toki luonnollisessa elementissään.
Toukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi suli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian luoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja täällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.
Kahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet täydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin valtamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä, oli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi käyttää eduksensa.
21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan, käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan. Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui, että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan, Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä kiitollisuuden hymy palkinnoksi.
La Jeune-Hardie pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.
Elokuun 16 päivänä tuli La Jeune-Hardie Dunkerquen näkyville. Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.