XIV.
Hätä.
Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.
Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan, nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.
Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.
— Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!…
Auta minua!
Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse, ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:
— Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?
— Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka milläänkään.
— Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne varastaneet.
— Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.
— Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen!
Sanokaa!
— Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.
— Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.
— Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.
Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen kipeät, nousivat apuun hekin.
— Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.
Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet hukassa.
— André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun kuin koiran.
André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa eivätkä mitään vastanneet.
Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä, hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.
26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35 pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä. Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna hankkeitaan alkuun.
Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi, voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:
— Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä. Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.
Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.
Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin tuoretta.
Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta, mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli niinsanottua lumihuimausta.
Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä. Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen, ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.
Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.
Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään, ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.
Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille jääjärkäleille, joiden takana La Jeune-Hardie oli.
Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja? Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa rusennetuiksi?
Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta vaarasta.