XIII.

Molemmat kilpakosijat.

André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta, vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä, ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.

Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi, mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään kauemmin lukua pitäminen.

Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:

— André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.

— Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.

Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.

Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen, mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa, heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi yhä työläämmäksi.

Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa, tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.

Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin häntä sydäntensä pohjassa.

Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta. Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös. Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä, loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät heikkonemistaan heikkonevan.

Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä polttopuuvarasto oli.

— Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.

— Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.

— Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti. Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen sijaan.

— Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen, sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.

— Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta, pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.

— Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis
Cornbutte.

Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies jäi estämään valkeata sammumasta.

Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä tätä lääkettä säästettykään.

Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä. Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois, joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.