XII.
Paluu prikiin.
Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta, retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.
— Poikani!
— Rakastettuni!
Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.
— Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä teidät, ennenkuin kuolen!
— Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi keskellä.
André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.
Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.
Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita vastatulleet eivät tunteneet.
Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä Froöerenin norjalaisesta miehistöstä.
— Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!
Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!
— Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, La Jeune-Hardie, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.
— Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi
Pierre Nouquet.
Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut viluun.
— Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?
— Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä Froöerenistä.
Froöeren oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa. Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.
Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet haaksirikossa.
Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva, kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut, André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että saisi sen nuoren tytön omaksensa.
Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle. Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa, kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen pykälän pakkasessa!
Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17 päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja luntakin sateli vähin.
Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle. Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.
Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet, jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi tarpeesen.
Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet. Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.
Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.
Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis Cornbuttea ja Penellania.
Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa La Jeune-Hardie oli talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin, mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.
Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.
Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.
Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.
Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.
Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua kannelle.