X.
Elävältä haudatut.
Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.
Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen kätensä lumella hierottuansa.
— Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.
Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia (valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla, välähteli lumituprujen läpi.
— Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä kiini.
— Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.
— Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.
— Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.
— Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella itsemme sitä vastaan.
— Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.
Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas, ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet häntä rikki piekseisi.
— Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?
— Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme sisäpuolelta.
— Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.
— Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.
— Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi hukumme.
— Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät. Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.
Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.
— Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.
— Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea jähmettyy!
Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.
Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle, jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja niin veti telttapalttinan ovelta pois.
Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin lujaan kappaleeseen.
— Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä haudatut.
— Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.
— Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että siis olemme elävältä haudatut.
— Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.
Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä röykkönä huoneen kanssa.
Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa lihakset vääristyivät.
Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut ulosmenoa laisinkaan.
— Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä tukkeutunut.'
Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.
Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli heiltä ilmaakin puuttuva.
Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.
— Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.
— Niin … niinpä kyllä! … änkytti Penellan.
— Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa kotvan aikaa ollut liian lämminkin.
Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.
— Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla, auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea. Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät otusta ampumasta.
Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.
— Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä täältä ulos pääsemme.
Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa. Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa. Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä heidän pelastukseksensa.
André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:
— Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.
Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli, antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.
Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero aikuiseksi.
Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso, ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.
Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.
Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.
— Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle. Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.
— En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin että olemme kohta perillä.
— Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.
— Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista. Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.
— Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.
— Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!
Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti työtä yhteisen pelastuksen eteen.
— H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme sen estää.
Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa vierellä.
XI. Savupilvi.
Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.
Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.
Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.
— Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.
Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti lumihuoneesen.
— Tänne, ystäväni! huusi hän.
Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä. Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.
Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.
Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat, mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan alla.
Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.
— Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling, tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.
— Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut muassamme.
— Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin hukassa!
— Hakekaamme! vastasi Penellan.
He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.
André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän ympärillään.
Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen. Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan vapista ja kalveta.
— Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.
— Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.
Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:
— Jumala olkoon ylistetty!
Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä; eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen siitä, ettei hän erehtynyt.
Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.
Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa, joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.
— Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä, Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.
Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.
— Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.
— Emme mitään, vastasi Misonne.
— Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut huutoja tuolta suunnalta.
— Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!
— Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee mahdottoman kauas.
— Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos mieli ei paleltua.
— Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!
Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.
— Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!
Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.
André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:
— Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!
— Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!
Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.
— Eteenpäin! huusi Penellan.
Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta, siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin maata.
— Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.
Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta Pierre Nouquet'iksi.
— Pierre! huusi hän.
Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän kanssansa.
— Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.
Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.
— Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä epätoivoa näyttäen.