VI.
Jään-järinä.
Vielä muutamia päiviä oli La Jeune-Hardiella taistelemista tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.
12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla. Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja kokemaan.
La Jeune-Hardie oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.
Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään, jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden tutkia sen.
Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut puhvelinvuodilla nukkumista varten.
Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä, tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan epätasaisuuden.
Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.
Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.
Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä, katosivat tuota pikaa syvyyteen.
— Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan turkkinahkoja eikä otusta.
— Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät olisi noin arkoja.
— Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André
Vasling.
— Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi, kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista vastaan.
— Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.
Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen, muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman. Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.
Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi, jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain päin.
Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi laajentaminen. Mutta hukkaan.
Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet. Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen puhvelinvuodillensa.
Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta, että herätti Jean Cornbutten.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.
— Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla väkinäisyydellä.
— Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean
Cornbutte nousten jaloilleen.
— Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja! vastasi Penellan.
— Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.
— Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi vastaan.
Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään. Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.
Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan. Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.
— Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!
— Me tulemme! kuului vastaus,
— Turquiette! Gradlin! Missä olette?
— Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.
— Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs
Gradlin?
— Täällä olen, kapteini!… Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin kauhistuksella.
— Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului. Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa, kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan, etteivät mereen suistuisi.
Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen, kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen, mikä niitä kahlehti.
Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.
Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.
Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.
— Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä pety! Katsokaapa, tuolla on La Jeune-Hardie, peninkulmaa likempänä meitä kuin ennen!
Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini, niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.
Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa, onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa, paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt poisnostamatta.