IHMINEN PÄÄTTÄÄ, JUMALA SÄÄTÄÄ.
Erään seurakunnan, ulkonäöltään joksikin vanha, lukkari seisoi vielä yksinänsä kirkon portissa, kun kaksi nuorukaista kirkkotarhalla häntä lähestyi.
Toinen oli kuusitoista-vuotinen, orpo nuorukainen, joka kevän ja suven oli viettänyt pitäjän suurimmassa herras-talossa rikkaan sukulaisensa luona, ensimäiseen ripillä käymiseen valmistuaksensa; toinen, kuusitoista-vuotinen tyttö, sen rikkaan sukulaisen tytär.
Josefina oli lempeä, valkea-tukkainen ja sini-silmäinen tyttö, kaikilta rakastettu, iloinen kun leivonen, verevä kun tuulen puuska keväällä, eikä vielä ollut koettanut elämästä muuta kun sen ihanuutta ja suloisuutta. Tulevaisuus hänelle loisti taivaan-kaaren kirkkaalla värillä; hän oli myöskin isänsä ainoa perijä.
Oskari, niin nimitettiin nuorukainen, aikoi upsieriksi. Hän oli vapa-sukuinen, vaan varatoin. Hän oli kasvatettu Josefinan isältä, jolle hän oli kaukainen heimolainen.
Sillä ihanalla ajalla, jonka yhdessä viettivät, osittain kotona, osittain pappilassa, olivat molempain sydämet au'enneet pyhimmille tunnoille, he olivat yhdessä, lempi-sydämelliseltä opettajalta johdatettuna, siihen varmaan tietoon tulleet, että Jumala on rakkaus. Kumpikaan ei lukenut viaksi Hänelle, kun toinen toisessansa luulivat koitteen Hänen rakkaudestansa havaitsevansa. He eivät tehneet selkoa tunnoistansa, vaan antausivat onnellisina niihin. He olivat kaksi orjan-tappuraa yhdellä varrella, jotka yht'aikaisesti olivat puhjenneet, jotka toinen toistensa hajun hengittivät ja riemulla auringon säteissä hohtivat. He iloitsivat nykyisestä ja näkivät tulevaisuuden ihan suloisena. Josefinan isä joka oli leski mies, suositteli Oskaria kaikin tavoin ja olikin kerran sanonut: "sovittepa toinen toisellenne."
Vanhan lukkarin ryppyiset kasvot heidän tullessa valaistiin siltä tyytyväisyydeltä, jonka aina tunnemme nuorukaisia onnellisina nähdessämme. Tämä vanhus paljasti päätänsä ja tervehti valkea-tukkaista ryökkinää ja musta silmäistä nuorukaista.
"Tulette aivan varhain!" sanoi lukkari, "vielä ei kukaan ole tullut."
"Parempi varhain Jumalan huoneesen tulla," vastasi Josefina kauniilla hymyllänsä, "kun myöhään."
"Olemme tulleet näin varhain," sanoi nuorukainen, "katsomaan jospa olisi kirkko oikein kaunistettu. Oletteko saanut kukkas-vasun?"
"Kiitän nöyrimmästi kirkon puolesta!" vastasi lukkari, "ei koskaan vanha temppeliin ole ollut niin hyvin koristettu. Ei ainoastaan ollut yksi vasu, vaan kaksi suurta täysinäistä; olen myöskin saanut lehtiä ja kukkasia kaikilta talon-poikain lapsilta. Astukaat sisään herras-väkiseni!"
He kävivät sisään ja katsoivat ympärillensä iloisella tyytyväisyydellä.
Tammiset penkit leikelmillä koristetut kantoivat suuria ryhmäitä kukostavaisia sireeniä, valkoisia ja sinisiä, jotka levittivät ihanan hajunsa viileään kupuun. Alttari valkoisella vaatteellansa piiritettiin rikkaalta seppeleeltä, jonka Josefina oli nionut kartanon kukka-penkkien ja kasvu-huoneen antamista kukkasista; kultaisen ristinkin ympäri alttarilla oli ruusu kiehkura. Myöskin kuorissa vanhat vaakuna-kilvet olivat koristetut kukostavilla kukkasilla, merkiksi että se vanha suku kukoistaisi hänen ja Oskarin kautta.
"Tuopa oikein kaunista on!" huudahti Josefina seisahtaen vanhan kaksois-vaakuna-kilven eteen, "katsopas, sillä on seppele kauniimmista ruusuista, samoista kuin ristilläkin!"
Se vaakuna-kilpi, joka täällä rippui, oli muisto eräältä vanhalta pariskunnalta, joka nyt lepäsi kuorissa saman kiven alla, jolla nuorukaiset seisoivat. Miehellä oli ollut sama nimi, kun Oskarilla, vaimolla taas sama kun Josefinalla.
"Kiitoksia herraseni!" sanoi Oskari, katsahtaen lukkaria, joka seisoi takanapäin työllänsä hyvin tyytyväinen.
"Teen kernaasti paronin mieliksi!" vastasi lukkari ja erosi heistä, arvellen nuorukaisten tahtovan olla yksinänsä.
"Tämä on siis keksintösi!" sanoi Josefina ihastuneilla silmillä.
"Niin on ystäväni! Oletko tyytyväinen sillä?"
"Olen aivankin!"
"Sallitko minun selittää merkityksensä?"
"Kyllä ymmärrän, olet tahtonut kunnioittaa esi-isiemme muistoa tänä meidän juhla-päivänämme!"
"Niin olen, ja otan heitä myöskin todistajaksi haikeaan haluuni seuraamaan heidän esimerkkiä, ja yhdistämään sydämiämme ja kilpiämme sekä elämässä että kuolemassa."
Josefina katsahti alas vaakuna-kilvestä Oskarin silmiin, ja kalvastui. Sitten käänti hän silmänsä ristiin, ja näkyi vertaavan seppeleensä vaakuna-kilven seppeleen kanssa.
Tässä hän nyt huokasi syvästi; se oli ensimäinen huokaus, joka nousi Josefinan rinnasta. Mintähden? Aavistiko hän yhdistyksen ristin ja rakkauden välillä? Lieneekö se ollut enteenä tulevaisuudesta?
"Älkäämme puhuko maallisista asioista tänä päivänä Oskari; aikaa siihen kyllä jälestäkinpäin on. Ajatelkaamme nyt ainoastaan Jumalan päälle."
"Etkös luule, kultaseni, Jumalan olevan läsnä kaikissa tapauksissa, jotka Häntä mielyttää, jotka ovat tahtonsa mukaan?"
"Luulen kyllä, mutta ajatelkaamme nyt ainoastaan Hänen päällensä!"
"Sinulla on oikein, Josefina, niinkuin ainakin. Istummeko tähän penkkiin?"
Kuorissa näethän oli suuri penkki, herrasväen penkiksi kutsuttu, muhkeilla tammisilla leikelmillä koristettu, sisä puolella tyynyillä, topatuilla selän-tukeilla ja jakkaroilla herrasväen mukavuudeksi varustettu, ja muusta seurakunnasta peräti eroitettu. Ne korkea-sukuiset esi-isät olivat tahtoneet Jumalata rakastaa mukavammalla tavalla, kuu talon-pojat.
"Ei!" sanoi Josefina, joka havaitsi toisten rippi-lasten kokoontuneiksi alas oven suuhun, eikä uskaltavan mennä eteemmäksi. "Minä istun samaan penkkiin kun toiset tytöt, ensimäiseen vaimopuolella, sinä taas istut poikain penkkiin."
"Ah! istuisin mieluisemmin vanhassa penkissämme sinun kanssasi; tuntisinhan itseni silloin hartaammaksi."
"Se hartaus, johon tulisit vieressäni istuessasi, ei paljon arvoinen olisi. Muista mitä äsken sanoin. Paitsi sitä pitää meidän näyttämän rakkauttamme Jumalalle siinäkin, ettemme erou toisista Hänen lapsistansa; meidän pitää oleman yhtä nöyrät kun hekin, Oskari, eikä istua ensimäisinä tänä suurena juhla-päivänä."
"Sinulla on aina oikein Josefina, teen tahtosi mukaan."
"Kiitoksia Oskari, tule kanssani, menkäämme toisten luokse. Ole ystävällinen poikia, varsinkin torpparimme lapsia kohtaan."
Sitten meni hän toisten tyttöin luokse, antoi heille kättä, puhutellen heitä niinkuin sisar. Oskari seurasi hänen esimerkkiänsä, ja sen jälkeen menivät kahdessa lahkossa, tytöt Josefinalta, pojat Oskarilta johdatettuina, asettuaksensa kahteen ensimäiseen penkkiin, ja polviansa notkistaen kätkivät kasvonsa rukoukseen. Josefina meni viimeiseksi penkkiin, istuen viimeisenä käytävän lähinnä, samaten teki Oskarikin. Ei kukaan ihminen heitä toisistansa eroittanut, paitsi iso käytävä, joka kävi vanhojen hautojen ylitse.
Jumalan palvelusta viettäissä eivät ainoata silmäystäkään vaihettaneet, sillä Josefina näkyi peräti sulettuna rukouksissansa.
Iloisena ja ilahuttavana loisti aurinko kirkon korkeasta, vanhan tavan mukaan, raketusta akkunasta sen kultaisen ristin, papin kädessä olevan kalkin ja lasten päälle, jotka notkistaen polviansa alttarin juurella vastaan-ottivat sen pyhän osallisuuden pantin siihen ijankaikkiseen näkymättömään rakkauden seurakuntaan.
Josefina, joka tyttöin seassa oli mennyt ensimäisenä, notkisti polviansa Oskarin vieressä, joka oli viimeinen poikain joukossa.
Lasten ylös noustua ja liikutetuilla sydämmillansä hyvästi-jättö-tervehyksen saatua, otti Oskari Josefinan käden ja saatti häntä paikallensa kirkko-penkkiin.
"Nyt ei mikään meitä eroita," kuiskutti Oskari, "paitsi hauta."
"Myös sekin on meitä yhdistävä," vastasi Josefina.
Jumalan palvelluksen lopettua, menivät yhdessä ulos ja matkustivat kotiin samoissa vaunuissa; tie kartanoon kävi ison, melkein jylhän honka-metsän läpitse, joka kohoitikse pimeänä tien molemmin puolin. Tien reunat sammaloitununna, täynnä pensastoita ja kiviä, kuvailivat oloa maan päällä; mutta heidän päänsä ylitse loisti puu-latvain läpitse sinertävän ja sydän-kesän selkeä taivas, osoittavana heidän tiensä täällä.
He eivät koskaan vielä eläissänsä olleet nähneet niin ihanata juhannuksen päivää; maa oli pukeunut morsian-pukuunsa, ilma hengitti pelkkää rakkautta ja aurinko loisti heille kultaisena kalkkina taivaalta.
Kaikkein kirkosta mentyä, sanoi virkaa-toimittava pappi, yksinään vanhan lukkarin kanssa jätettynä: "lapsien alttarilta tullessa soititte väärin viimeisen värsyn; sekoititte nuotin 324:nen kansa, jota käytetään vihkimisessä."
"Soitinko?" kysyi lukkari tyytyväisellä hymyllä. "Sormeni silloin mieluisemmin tottelivat mieltäni, kun nuotti kirjaa."
"Se ei saa tapahtua toisten!"
Lukkari ei vastannut mitään, mutta kirkon jättäessänsä lauloi hän yksin kirkko-tarhalla viimeisen värsyn 324:stä virrestä.
"Tein, mitä tein," mutisi hän, "mutta jos eräät nuorukaiset, jotka toinen toistansa rakastavat, tulevat onnellisiksi, niin tottakin nämät tulevat."
Oskari lähti H:n kaupunkiin tieteistämisiänsä sotatieteessä lisämään ja antausi tykistöön; ainoastaan kerran vuodessa suvella pääsi hän Josefinan luokse, sillä hänen isänsä maa-kartano oli kolme-kymmentä penikulmaa kaupunnista; mutta ne lyhyt yhteen-tulot olivat sitä iloisemmat, nuorukaiset kasvoivat ymmärryksessä ja rakkautensakin eneni vuosi vuodelta. Tämä pitkä taipale heidän välillänsä muulla ajalla ei vaikuttanut paljon, sillä vaihettelivat kirjeitä joka viikko, ajatuksensa etsivät toinen toistansa joka päivä ja joka yö toisistansa näkivät unta.
Viisi vuotta oli kulunut ilman pilveä rakkautensa taivaalla. Molemmat olivat sivistyneet eri haaralla, Oskari isä-maisessä ja miehuutta ja jaloutta vaativassa sota-tiedossansa, Josefina soittanossa ja muissa harjoituksissa.
"Saanko elää," oli Oskari kirjoittanut hänelle, "niin ovat suloiset sävelesi, samoinkun ennen Kreikalaisten sotajoukossa huilun sävelet kiihdyttivät urhollisuuteen, synnyttävät jaloja tuntoja minussa; kaadunko kerran, niin samat sävelet sinua lohduttavat."
Josefina vastasi: "Saatko elää, niin minä elän ainoastaan sinun tähtesi; kuoletko, niin minäkin kuolen kerallesi."
Äkisti kuitenkin toivonsa pimeni, Josefinan isä kuoli, ja silloin havaittiin häntä hävinneeksi. Talonsa täytyi myytää velkojen maksamiseksi. Josefina ei saanut periä mitään, vaan täytyi kiitollisuudella vastaan-ottaa alhaisen paikan, puolin seuraksi, puolin apulaiseksi, kaukaisen sukulaisen huoneessa lähellä H:n kaupunkia.
"Elä murehdi!" kirjoitti Oskari, "rakkaudessamme meillä vielä on rikkautta, onnettomuus on meitä lähestyttänyt toinen toiseen, rakkauteni on toisen verran vahvempi, koska tulen turvaksesi. Kuitenkin täytyy meidän muutamaksi vuodeksi lykätä naimisemme, siksi kuu saan korotuksen ja paremman palkan."
"Kiitoksia," vastasi Josefina, "minä tunnen samaa, kun sinäkin, minä rakastaisin sinua kahdenkertaisesti, jos olisi mahdollista enemmän rakastaa kun rakastan, ja lisäksi tulee minun kiittää sinua kaikesta. Minä en ole hätäinen, koska minulla on sydämesi."
Pian sai Oskari sanoman Josefinan tulemisesta uudelle paikallensa ja kiiruhti häntä kohtaamaan. Josefinan uusi suojelia oli neljänkymmenen vuotinen majori, armossa virastansa erotettu ja kuoleman kautta vapautettu juonikkaasta "armostansa;" hän oli sitte leski-miehenä oleskellut maa-ilmassa ja sen ilo-maljan tyhjentänyt pohjaan. Emäntänä huoneessansa oli sisarensa, kolmenkymmenen vuotinen kauneus, rikas leski, joka sanoi kyllästyneensä maailmaan ja nyt antauneensa veljensä hoitajaksi.
Josefinaa kohtelivat alussa hyvin molemmat sukulaisensa, vähän tylysti nuori leski, mutta rakkaammin majori, joka tuntikse vast'-uudesta nuoreksi nähdessänsä sen viattoman, suoran ja kuitenkin niin sivistyneen tytön.
Oskari kävi kerran tervehtimässä ja tapasi majorin ja molemmat naiset istuskellen yhdessä majassa. Nuorukaiset tulivat niin liikutetuiksi nähdessänsä toinen toisensa, muistain entisiä parempia aikoja ja niitä esteitä, jotka nyt olivat nousneet heidän yhdistystänsä vastaan, että vuodattivat kyyneleitä.
Oskarilla ei ollut aikaa viipymään kun yhden päivän, mutta hyvästi jättäessä hymyilivät taas yhtä onnellisina kuu ennenkin, rakkaudessa ja toivossa.
Hänen lähdettyänsä oli majori yksin sisarensa kanssa joka sanoi: "Nuot hullut lapset rakastavat toinen toistansa."
"Minä en pane sitä miksikään ihmeeksi pojan puolesta," sanoi majori vääntäen viiksiänsä.
"Tyttöä minä vähemmin ihmettelen," arveli sisar.
"Vai niin! sinä rakastat poikaa!"
"Ja sinä tyttöä! mutta mitä siitä on tuleva? Ei kummallakaan ole mitään, ja rakkaus rahatta on kun päivän paiste sateella, se polttaa eloa antamatta. Meidän sukulaisina ollessa, on velvollisuutemme poistaa tuo lapsellisuus ja kääntää heidän mielensä parempaan. Oskari on hakeva itsellensä rikkaan morsiamen, Josefinan taas pitää saaman vapaan miehen ja saa tyytyä vanhempaankin."
"Etkös luule hänen sopivan minulle?" kysyi majori hymyillen.
"Vai niin! oletkos jo suuttunut minuun, emäntänäsi?"
"Päin vastoin; mutta jos oikein arvelen, niin sinullakin on tuumia muutokseen. Iskit koko päivän tulta silmistäsi sen raukan tykki-miehen päälle. Tiedätkös se tuli on vaarallinen."
"Hän oli niin vaipunut niitten sinisten silmäin katsomiseen, ettei hän lahjoittanut minulle silmäystäkään, ja oli kyllä sivistymätöin kutsumaan minua 'tädiksi.'"
"Sen nimen hän kyllä pian jättää, jos vaan saa tietää nuot hyvät ajatuksesi. Jollet sinä ole vastaan koettaessani voittaa Josefinan, niin minäkin suostun aikomukseesi Oskaria kohtaan; hän on sävykäs nuori mies, jonka mielelläni otan langokseni."
"Se on hyvä!" vastasi sisar hymyillen tyytyväisesti; "meillä on järki puolellamme."
"Sinulla on aina oikein. Minä rupeen huomena."
Majori alkoi nyt näyttää Josefinalle valitun kohteliaisuuden ja sisarensa jätti heitä usein yksin. Josefina ei aavistanut mitään, vaan vastasi majorin aina enemmin merkillisiin silmäyksiin ja hyväilys-sanoihin teeskentelemättömällä ilolla. Sisarensa kehui häntä joka päivä, puhuen hänen suurista kartanoistansa ja hyvästä sydämmestänsä ja antoi ymmärtää hänen rakastavan Josefinaa, joka taas piti majorin toisena isänänsä ja oli kiitollinen hänen hyvyytensä edestä.
"Käypäs jo vaan asiaan," sanoi sisar, "hän on kylliksi valmistettu."
Sisar jätti hänen yksin Josefinan kanssa saliin. Majori istui Josefinan vieressä ja katseli hetken hänen pieniä sormiansa, jotka työksentelivät niistin-liinan valmistuksessa hänelle.
"Rakastatkos minua, Josefinani?" kysyi majori.
"Paljon, paljon!" vastasi Josefina katsahtaen ylös lempeällä katsannollansa.
"Tahdotkos tulla toiseksi vaimokseni ja ensimäiseksi rakastetuksi?"
Josefina vavahti niin kovasti, kuullessansa tämän äkillisen selityksen isällisen sukulaisensa käytöksestä, että pistiikse sormeen niin että veri pisoili valkosen liinan päälle.
Majori likisti Josefinan rintaansa vastaan ja kuiskutti: "Minä rakastan sinua innokkaammin ja kestävemmin kun joku nuorukainen, minä teen sinun niin onnelliseksi, kun mahdollista on. Sinä olet hallitseva kaikki; joka talvi asumme H:n kaupunnissa, ja sinun kanssasi tulen jällen seura-elämään, jossa sinä olet voittava yleisen ihailemisen, koko nma-ilma on lankeeva jalkaisi juureen ja minä oleva uskollinen orjasi."
Josefina vaalistui ja vapisi niin ettei päässyt irti majorin syleilyksistä, vaan hän päästi häntä, kun ei saanut mitään vastausta, ja sanoi:
"Jos kysymykseni on pelästyttänyt sinua, rakastettuni, niin toivon kuitenkin, ettes pyyntöäni kiellä."
Josefina oli jo vähän päässyt hämmästyksestänsä ja sanoi:
"Minä olen kiitollinen hyvyydestänne kohtaani, vaan minä olen jo kihlattu Oskarin kanssa."
"Mutta jos hän jättää sinun ja valitsee toisen."
"Sitä en ole vielä ajatellut mahdolliseksi. Minä tunnen sen tykönäni, etten jäisi eloon, jos erouisimme,"
"Se on sydämellesi kunniaksi, Josefina! Se enentää arvoani kohtaasi; se, jonka valitset mieheksesi tulee tosin onnelliseksi uskollisuutesi kautta."
Hän havaitsi olevan ajan lopettaa, jätti Josefinan levottomuuteensa, ja meni sisarensa luokse, kertomaan miten asiansa oli onnistunut.
"Ne miehet mar' ovat itse-rakkaita!" sanoi sisar. "Luulevat kohta saavansa suostumuksen! Vaan älä sen vuoksi epäile; ahkera voittaa, ja sepä vasta häpeällistä olisikin, jollei niin harjaantunut ja ihastuttava mies, kun sinä olet, osaisi voittaa viattoman tytön sydäntä."
"Mutta sitä varjelee toinen rakkaus!"
"Sen kyllä autan!" vastasi sisar. "Huomena lähden yksin H:n kaupunkiin ottamaan selkoa Oskarista. Silloin se yksinäinen tyttö on vallasasi. Eikö se ylpeä luuska huolisi semmoisesta miehestä, kun sinä olet? Käypä niinkin, että ymmärtämättömiä pakoitetaan onnellisiksi."
Sisar matkusti seuraavana aamuna H:n kaupunkiin, jossa hänellä vielä oli muhkea huone. Oskarin kutsutti hän tykönsä kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla, minkä jälkeen se nuori leski oli lähtevä paaliin. Hän oli valinnut tämän hetken näyttäiksensä suurimmassa kirkkaudessansa.
Huoneensa loisti rikkauden ylellisyydestä, jokainen sohva, jokainen istuinkin oli hekuman lepopaikka, väsyneemmätkin jalat olisivat tulleet terveiksi niitten pehmeitten mattojen päällä. Rikkaista akkuuan-peitteistä sai jokainen huone erinlaisen värin-muodon, mikä valkoisen, mikä viheriäisen, mikä punaisen, jonka asuja aina ymmärsi käyttää hyödyksensä mielen-laatunsa mukaan, niin että jos hän oli alakuloinen, meni hän valkoiseen huoneesen, jos levotoin, niin viheriäiseen, ja jos oli aivan vaalea, niin silloin meni hän punaiseen.
Oskarin otti hän nyt vastaan punaisessa huoneessa; ei sentähden että oli tänä iltana vaalea, vaan hän tahtoi näyttää niin ihastuneelta kun mahdollista; hän oli valmis lähtemään paaliin.
Ne tihut, mustat hiukset, poltettuina taitavalta neitsyeltä, koristettiin kauniimmilta hopeanvalkoisilta lehdiltä ja tähkä-päiltä; niillä puhtailla, aatelisilla, ehkä vähän valetuilla, kasvoilla, sillä melkein liiaksi paljastetulla kaulalla, käsi-varsilla ja käsillä, oli se verrattoman heleä ja hekumallinen valkeus, joka osoittaa onnellisimpia vaimo-ihmisiä parhaassa ijässänsä. Suuret silmänsä näyttivät palavan, ja voittivat kaikki kalliit kivetkin loisteellansa. Vartalonsa ja käytöksensä sopivat hyvin kasvoinsa mukaan, sillä olivat paljasta vaativaa suloisuutta, pieninkin käsien liikutus, parahultanen kaulansa, pieni, kaunis päänsä, kaikki johdattivat suureen kiusaukseen laskeemaan alas rukoilemaan.
Joukko kynttilöitä valasi huoneen, joka hajahteli sanomattomilta hyviltä hajuilta.
Oskari hämmästyi tästä kirkkaudesta.
"Terve tultuasi Oskarini!" sanoi leski pehmeimmällä äänellänsä. "Minä tahdoin välttämättömästi kohdata sinua tänä iltana, ollakseni varma saada hallita sinua koko huomisen päivän aamupuolella. Toivon ettei virkasi estä sinua minua tottelemasta?"
"Kello kymmenen jälkeen ei, ja ennen ei suinkaan 'tätini' aamu alkane.
Missä taidan olla avuksenne?"
Lähestyen Oskaria sukulaisen ystävällisyydellä ja laskein kalliista kivistä välkkyvän kätensä olallensa sanoi hän:
"Tarvitsen, näethän ystäväni, kysyä neuvoa kauneuden-tunnoltasi."
"Tarvitsetteko neuvoa siinä kohtalossa? Kenelläkään ei ole parempaa kauneuden-tuntoa, kun teillä. Joka kerrankin vaan on teidän nähnyt havaitsee sen kohta."
"Itse puolestani en sitä tarvitsisi; vaan nyt on aikomukseni ostaa Josefinalle muutamia kalliita kapineita, ja tiedän sinun, ollessasi hänen vanha tuttunsa, tuntevan hänen mielensä, jonka tahtoisin sinun ilmoittamaan minulle. Minä ja veljeni suomme hänelle kaikkea hyvää."
"Ah, kuinka hyvä olette! kuinka kiitollinen minä olen kaikesta, kun tahdotte tehdä Josefinalle! Kuinka ilahuttavaa on kuulla Josefinan olevan teille ja majorille mieluinen! Hän tosin ansaitseekin hyvyytenne!"
"Aivan totta; hän on ei ainoastaan kaunis, vaan ymmärtäväinenkin tyttö.
Veljeni on sentähden päättänyt naida hänen."
Oskari luuli kuulleensa väärin ja katseli hämmästyneenä sitä nuorta leskeä, joka ihastuttavimmilla silmäyksillänsä katseli häntä.
"Meidän tulee siis yhdessä neuvoin ostaa sulhaisen lahjoja. Käykäämme siis ensin kultasepän luokse tilaamaan hopeisia puentoon kuuluvia kapineita."
"Suokaat anteeksi, tätini, kuulinko oikein, onko majori kosinut
Josefinaa?"
"On ystäväni!" vastasi tämä, mistäkään tiätävänänsä olevinaan, "sehän ei mahdakkaan sinua kummastuttaa. He sopivat toinen toisellensa ja veljeni tahtoo tehdä hänen onnelliseksi."
"Mutta Josefina on kihlattu morsiameni."
"Kah! semmoinen lapsellisuus! Tuleeko se mihinkään kysymykseen?
Lasketpa leikkiä maan."
"Olemme luvanneet uskomme toinen toisellemme ikuisesti jo viisi vuotta sitten."
"Semmoiset lapset! Pieni nuoruuden taipumus, jolla oli toivona ajan sisällä vähän enemmäksi tulla, niinkau'an kun isänsä eli ja luultiin rikkaaksi. Mutta nyt ei se mahda tulla kysymykseenkään. Josefina on sinua ymmärtäväisempi, hyvä-tahtoisuutensa ei katso omaa etuansa, hän vaan toivoo hartaasti sinun tekevän paremman naimis-kaupan."
"Onko hän jo suostunut?"
"On häntä! Mikäpä toivo hänelle olisi tullut tulevissa ajoissa kanssasi? Sinä olet myöskin aivan nuori hänelle, etkä taida häntä naida ennen vähintäkin katteiniksi päästyäsi, ja siihen mahtanee olla pitkä odottaa. Hän suostuu kiitollisuudella veljeni tarjoukseen. Hän on ymmärtäväinen".
"Suokaat anteeksi, mutta en taida millään tavoin olla tässä tilassa, jollette itse sitä sanoisi, niin sanoisin sitä valheeksi."
"Rakastatkos siis niin Josefinaa?"
"Kaikesta sydämestäni, kun omaa henkeäni. En taida hänettä ajatella jotakuta iloa tulevaisuudessa."
"Jos oikein häntä rakastat, niin älä ole hänen onneansa vastaan, jonka hän yhdistettynä veljeni kanssa ennättää. Rakastatkos häntä, niin älä saata häntä niihin suuriin puutteihin ja nöyrytyksiin, jotka lankeisivat osaksensa; ensin vanhentua pitkässä odotuksessa ja sitten elää köyhyydessä; sillä se on selvä, jos onnistuisit estää veljeni naimista, niin ei hän myöskään kau'emmin sinua auttaisi, vaan velkaantuisit elääksesi. Nyt olet sinä nuori, sinulla on kaunis muoto, ha'e sinäkin rikas morsian, ketäs vaan kosit, niin suostumuksen saat."
Tämän sanottua vaipui leski tuoliin, kallistaen päänsä käteen, käytöksellä, kun olisi edessänsä ollut ihailija, velvollinen lankeemaan jalkainsa juureen.
Oskari oli kovin liikutettu ja vaipui myöskin tuoliin tätiänsä vasta-päätä, miettien mitä äsken oli kuullut. Ehk'ei hän epäillyt Josefinan sydämestä, pelkäsi hän kuitenkin hänen heikkoudesta eli hyvästä tahdostansa Oskaria vastaan, suostuneen majorin esityksiin. Hänellä ei ollut syytä epäillä tuon kauniin lesken sanoja.
Kuinka kaunis Oskari oli siinä istuessa suru sydämessä! Ne verevät nuoren-näköiset kasvot, pimitettiin liikuttavalta surullisuudelta, se muutoin niin suora ja uljas olentonsa oli vaipunut mieluiseen pehmeyteen, sillä nuorella miehellä näkyi selkeästi olevan pehmeä sydän.
Leski katseli häntä mielisuosiolla ja olisi antanut paljon, jos itse olisi ollut hänen ajatuksiensa ja tuskansa esineenä.
"Minä surkuttelen sinua kaikesta sydämestäni," sanoi hän viimein, "ja tunnustan, että olisin tehnyt toisin oltuani Josefinan siassa."
Tällä erällä puhui hän ihan totta; sillä hän olisi aina pitänyt rikkauden rakkautta parempana; ja nyt kun Oskari luuli Josefinan häntä jättäneen, niin tämän kauniin lesken sanat kajahtivat niin ihanalta korvissansa, että Oskari, luottaen häneesen, kavahti seisomaan ja notkisti polvensa hänen eteen.
Leski semmoisiin hyvin tottunut, ei erhettynyt Oskarin mielen laadusta, mutta kallisti kuitenkin itseänsä alaspäin syleillen häntä ihanilla käsillänsä.
"Minä käsitän olosi aivan hyvin Oskarini."
"Ah! rakas tätini!" sanoi hän, katsoen häntä silmiin, "auttakaat minua tässä vaarassa! Josefina luottaa vissisti teihin ja koska teillä on niin jalo sydän, joka ymmärtää mitä rakkaus on; sanokaat hänelle, kuinka sydämellisesti häntä rakastan, etten taitaisi elää hänettä, että kohta tahdon häntä vaimokseni, että teen edestänsä kaikkia ja ettei hän ole kaipaava mitään elämän huvitusta kanssani."
"Hyvä Oskarini, sinä ihastutat minua palavalla rakkaudellasi, minä tekisin kaikki sinulle, mutta onnellisuuttasi en tahdo estää, enkä Josefinankaan. Sinä olet vielä liiaksi nuori ja tietämätön, aavistamaan kaikkia niitä kärsimisiä, jotka seuraavat köyhyyttä, etenkin sitä, joka käy sotamiehen vaatteissa. Etkös ole nähnyt niitä köyhtyneitä, virka-heitto upsieri-raukkoja, jotka eivät ole ymmärtäneet onneansa valvoa; jotka käyvät ympäri katuja kuluneissa vaatteissa, ja julmalla katsannolla hakemassa elatustansa huonoilla keinoilla, keräjän-käynnöillä kunnottomille ihmisille ja muille senkaltaisille. Jos semmoisilla on vaimo ja lapsia, niin saavat piiltää jossakussa nurkassa, kätkeäksensä rääsyjänsä ja nälkään nääntyneitä kasvojansa. Viimein rupee semmoinen raukka juomaan, vaipuu aina enemmän kurjuuteen jopa rikoksiinkin ja vaimonsa saa kärsiä puutteita ja miehensä häpeätä. Tahdotkos valita senkaltaisen tilan itsellesi ja Josefinalle?"
Oskari nousi äkisti pystyyn sen kauniin lesken eteen, joka leikitteli hänen kaunitten kähäräinsä kanssa.
"Ikinä en ele lankeeva häpeään, tätini, ja minulla on vielä niin paljon kuntoa, että taidan ansaita omani ja vaimoni jokapäiväisen leivän. Osaanpa opettaa määräys-opissa ja uusissa kielissä."
"Ja Josefina kukatiesi opettaisi soitannossa!" sanoi leski ylenkatseella. "Miks'ei hän soittaa taitavasti. Mutta pelkään kaiken korotuksen jäävän, kun lankeisitte niin huonoon tilaan, että tarvitsisitte opettaa. Sitä vastaan pian tulisit sekä katteiniksi että majoriksi, jos naisit rikkaan vaimon. Usko minua, poikaseni, rakkaus jäähtyy pian köyhyydessä, mutta uudistuu alinomaa vaihettelevaisista huvituksista rikkaudessa. Oletkos kutsuttu V:lle tänä iltana?"
"Olen, täti; siitä tosin olen teille kiitokset velkaa."
"Tahtoisin antaa sinulle paremman syyn kiitollisuuteen. Täällä on hyvin kallista elää, salli minun lisätä rahojasi. Tämän kohtauksen tapahtununna tarvitset varoja ilahuttaaksesi sinuasi."
Tämän sanottua nousi hän ylös, pisti vilkkaasti hänen povi-taskuunsa pienen hyvin varustetun taskukirjan. Hän ei suinkaan ollut kuullut paimentytön valitusta:
Kerran viisitoista ollessani.
Sain mä suutelosta lammas-lauman,
Vaan viisikolmantena yhden.
Viisineljäntenä, kyll' ompi surkeata,
Tarjoin mä suutelosta lammas-laumaa,
Vaan — huokauksist' rintaa paisuu — turhaan.
Tuskin Oskari ollenkaan äkkäsikään mitä leski teki, sillä hän oli kun hullu myllyssä tätinsä sanoista, ja päällisen päätteeksi sokaistu kauneudestansa. Hän oli surkutellut hänen onnettomuuttansakin ja ymmärsi siis pitää hänen tuntojansa täydessä arvossansa.
"Vaunut odottavat!" sanoi leski. "Toivon saavani sinua seuraajakseni paaliin?"
Oskari autti kaula-vaatteen ja kapan päällensä, tarjosi varsin mykkänä ja ajatuksissansa hänelle kätensä, saatti hänen vaunuihin ja istui uneksivana viereensä.
"Ah!" ajatteli hän, "jos saisin näin keinutella Josefinan kanssa elämän läpitse,"
"Se on tekevä sinulle hyvää, Oskarini, saada katsella ympärillesi niitten kaunitten tyttöjen joukossa. Löytyy monta, jotka voittavat Josefinasi kauneudessa."
Oskari oli ensimältään hyvin alakuloinen paalissa, ja vältti tanssia; vaan se muhkea leski tuli itse pyytämään häntä valssiin — täti näette tekee mitä mieltää nuoren sukulaisen kanssa, etenkin kun hän oli tuttu hänen sydämensä asioille.
Valssi tosin on vanha hyppy, oikein kansan-hyppy, ehk'ei sitä kanssa-elämässä suvaittu, ennenkun hauskan vallan kumouksen jälkeen; se on varsin luonnollinen hyppy, ei siihen tarvita opettajia, vaimo antau miehelle, mies hallitsee hänen hypätessä, sydämensä tykyttävät vastatusten samassa polussa, yhdessä pyörteessä, joka eroittaa heidät kaikista muista, he ovat yksi pari, tosin kyllä muutaman silmänräpäyksen vaan, mutta saattavat siitä yhdistyä ijäksikin, jos muuten sopivat yhteen; sanalla sanottu, valssi on rakkauden alku.
"Sinä hyppäät," sanoi leski, kun Oskari vei hänen huohottavana ja ruusulta hajahtavana joukosta, "sinä hyppäät kun — ensimäinen mieheni."
Koska Oskari vetiikse takaisin herrain joukkoon, kuiskutti yksi tuttavistansa hänelle: "Siinä on jotakin sinulle; se on Vanadis, piiritetty kalliilta kiviltä!"
Paalissa oli yksi Oskarin päälliköistäkin, joka oli sen kauniin lesken vanhempia ihailijoita. Hän kääntiikse nyt leskeä kohden muutamilla kohteliaisuuksilla, joihin leski vastasi hymyillen. Viimein vei leski hänen erilleen akkunan tykö, tarttui leikitellen yhteen hänen napeistansa ja sanoi:
"Tekisittekö minulle pienen palveluksen?"
"Onnellinen olisin, jos saisin!"
"Luutnantti tuolla, jonka kanssa äsken hyppäsin, onhan käskynne alla?"
"Eikös hän ole teidänkin käskynne alla, se onnellinen?"
"On vähän, sillä hän on sukulaiseni; minä tahdon hänelle hyvää, vaan hänellä on aina tapojansa. Hän on rakastunut yhteen tyttöön maalla, jota minä ja veljeni emme hyväksy; hän turmelee tulevaisuutensa, jos hän saa pitkittää, sillä tyttö on köyhä. Tahtoisin sentähden estää häntä käymästä tyttöä tervehtimässä ett'ei hän saisi päivääkään vapautta virastansa jättääksensä kaupunkia. Auttaisitteko minua tässä?"
"Se on aivan huokea — teidän tähtenne, armoseni. Hän on jo huomena saava ankaramman viran toimituksen."
"Ei huomena vielä, silloin täytyy hänen toimittaa virkaa tykönäni, vaan yli-huomena."
"Kuinka vaan tahdotte!"
"Kiitoksia, ystäväni! Luottakaat kiitollisuuteeni!"
"Soisitteko yhden valssin?"
Leski laski kätensä tämän vanhan upsierin olalle, antaen kulettaa itseänsä hyppy-huoneesen, ja tuntiikse täydesti palkituksi.
Paalin lopettua, viittasi hän Oskarille, joka sai auttaa häntä vaatettamisessa ja saattaa häntä vaunuihin, joihin hän jällen kutsuttiin. Tätiänsä tällä tavoin seurattuansa kotiin, käskettiin ajajan saattaa häntäkin vaunuissa kotiinsa.
Nuorella miehellä on aina monta etua, ollessansa nuoren, rikkaan lesken mielessä. Se on paljon vaivaloisempaa ja hankalampaa palvella kaunista tyttöä, joka on köyhä. Vaan Oskari oli kyllä järetöin luullessansa hänellä ollen iloisempi, jos Josefina olisi ollut tädin siassa.
Tultuansa kotiin kirjoitti täti kohta kaksi kirjettä veljellensä; toinen oli hänelle yksinään, toinen semmoinen, että saisi näyttää Josefinallekin. Viimeisessä kertoi hän kuinka lystiä hänelle oli H:n kaupunnissa, että Oskari oli alin-omaa luonansa ja sanoi hänen olevan järki nuorukaisen, joka tulevaisuuttansa valvoi, eikä tahtonut saattaa Josefinaa onnettomuuteen, vaan kehoitti häntä kiitollisuudella vastaan-ottamaan majorin tarjousta. Edellisessä taas kehoitti hän veljeänsä lähettämään hänelle niitä kirjoja, jotka Josefina kirjotti Oskarille ja pitämään tarkasti vaaria, posti-laukun taloon tullessa, jos joku kirja olisi Josefinalle, kätkemään se ja lähettämään uudella päälyksellä hänelle. Sillä tavoin olisi heidän yhdistyksensä katkaistava; hän antoi myös veljellensä tiedon millä tavalla oli kiinittänyt Oskarin pääkaupunkiin.
Oskari kirjoitti myös yöllä Josefinalle; hän ei voinut uskoa mahdolliseksi mitä täti oli sanonut; hän lähetti kirjansa tulevana päivänä, mutta tädin kirjeet tulivat ennen perille, eikä Josefina saanutkaan sitä.
Majori osotti Josefinalle kaikenlaisen hyvyyden, eikä ollut enää huolivinansa siitä, mitä ennen oli sanonut, vaan ajeli joka päivä hänen kanssa vaunuissansa, häntä ilahuttaaksensa; neuvotteli hänen kanssansa kaikesta, kun oli tehtävä kartanossa, ja antoi hänen sillä tavoin tulla tuntemaan suuren rikkautensa; vaan Josefina ei antanut vietellä itsiänsä semmoisesta. Hän ei nähnyt majorin peltoja, vaan sitä onnellisuutta, jota toivoi Oskarin kanssa yhdistettynä.
Majori oli sattumuksesta löytänyt sen valkoisen niisti-liinan, johon Josefina oli antanut veren vuotaa sormestansa, sitä hän nyt alin-omaa kantoi myötänsä, ja suuteli välistään ihastuksella niitä pieniä veren-pilkkuja.
Hän näytti hänelle sisarensa toisen kirjeen, josta Josefina ensin hämmästyi, ja sitten tuli murhelliseksi. Hän kirjoitti joka posti-päivä Oskarille, vaan ei saanut vastausta. Oskari puolestansa kirjoitti myös, mutta yhtä turhaan. Täti luki ja voitosta iloiten kumpaisenkin helleitä ilmoituksia.
"Se on hyvä," sanoi hän itseksensä, "saada nähdä, kuinka nuori tyttö kirjoittaa, siitä oppii jotakin, itse kirjoittamaan nuoren tavalla."
Ne kalliit lahjat, jotka täti oli ostanut, annettiin Josefinalle kirjeen kanssa, jossa täti suurella helleydellä kehoitti häntä suostumaan majorin tarjoukseen, edistääksensä ei ainoastaan omaa, vaan Oskarinkin onnea. Myöskin antoi hän ymmärtää Oskarilla nyt olevan toisia ajatuksia, sanoi hänen joka päivä käyvän häntä tervehtimässä ja valikoineen tätinsä kanssa niitä lahjoja, joita majori oli määrännyt Josefinalle. Viimein käski hän hänen olla ihmettelemättä, ettei Oskari itse kirjoittanut; hän oli aivan kiitollinen suosittelijaansa majoria kohtaan, eikä tahtonut huolettaa Josefinan kirjallakaan, koska oli hänestä luopunut.
Pari kolme kuukautta oli kulunut, molemmat jo epäilivät, kumpikin tavallansa, ja lakkasivat kirjevaihteestansa, kun eivät vastausta saaneet.
Täti pitkitti oloansa H:n kaupunnissa ja lohdutti miten parhain taisi Oskaria. Pian kävi huuto, että Oskarin piti naiman lesken. Rupesivatpa jo keskenänsäkin asiasta puhumaan. Leski oli niin hellä, niin hyvä, hän ainostaan ymmärsi Oskarin sydämmen syvyyttä. Nyt koska Josefina oli hänen jättänyt tarvitsi hänen särjetty sydämensä ystävän, — vain kyllä ei hän koskaan rakastaisi tätiä niin kun hän rakasti Josefinaa, vaan ompa ystävyyskin suloinen, varsinkin kun osottaikse totuutensa kullassa. Hän toimitti Oskarille "kamari-herran" nimen ja, antoi hyviä toivoja pikaiseen korotukseen. Oskari rupesi mielistymään sen kauniin lesken seuraan.
Josefina taas ei tyytynyt tilaansa. Majori rupesi uudestaan ilmoittamaan mielensä, jota ei hän enään taitanut salata. Josefina oli tohtinut kieltää vastaan-ottaa lahjojansa.
Eräänä päivänä lähti majori H:n kaupunkiin ja palasi illalla entistä iloisempana; hän oli sisareltansa vakuutettu hänen voittaneen Oskarin kokonaan aikomuksiinsa. Sisarensa oli myöskin hänelle jättänyt kaikki Oskarin turhaan kirjoitetut kirjeet; sillä hän ei enää tahtonut säilyttää niitä, koska kohdakkoin Oskari tulisi mieheksensä. Josefinan kirjeet oli hän jo hävittänyt. Majori saisi huvituksen ensisti lukea Oskarin kirjeet ja sitten hävittää ne. Onnettomuudeksensa unohti hän ne jakkunsa lakkariin; tyhmä palvelija, jonka piti harjaaman jakun, löysi kirje-pakan, ja nähdessänsä päällekirjoituksen olevan Josefinalle, jätti hän ne hänelle.
Nyt sai siis Josefina yht'aikaa lukea kaikki Oskarin palavat sanat rakkaudestansa, tuskansa Josefinan petollisuudesta. Tämä tuotti hänelle vedet silmiin, vaan ihastui, havatessansa koko juonen käynnön, varmasti oli hänenkin kirjeensä pidätetty samalla tavalla.
Majori äkkäsi pian vahingonsa ja sai kuulla niitten joutuneen Josefinan käsiin; nyt huomasi hän olevansa kadotetun, jos ei hän ottaisi voimallisempia keinoja, kun tähän asti voittaaksensa Josefinan yksi-pintaisuutta.
Suurella vaivalla onnistui Josefinalle saada kirjoittaa Oskarille; hän pakeni varhain aamulla ulos, ehkä oli kylmä pakkanen, että nurkat paukkuivat, hakemaan erinäistä sanan-saattajaa — vanhaa hänelle uskollista akkaa — joka kohta lähti kaupunkiin Oskaria hakemaan.
Hän oli kirjoittanut ainoastaan muutaman rivin: "Olen nyt vasta sattumuksesta saanut kaikki kirjeesi yht'aikaa; epäilemättä ovat myöskin ne monet kirjeet kun olen sinulle kirjoittanut, pidätetty. Pauloja on pantu meille molemmille. Minä olen hirmuisessa vaarassa. Pelasta minä, jos minua rakastat. Päivällä on mahdotointa; olen vartioittu majorilta kun vanki. Pelkään kaikkea häneltä. Hänen julmuudellansa ei enään ole määrää. Odotan sinua joka yö. Tule mitä pikemmin sitä parempi, ja pistäyty salaa akkunani alle. Vie minä täältä johonkin kunnialliseen huoneesen H:n kaupunnissa. Tahdon hakea itselleni opettajan paikkaa."
Oskari sai tämän kirjeen. Hän oli ennen turhaan hakenut virka-lupaa; nyt ei hän huolinut siitä, yöllä oli hän kumminkin vapaa. Hän haki itsellensä parhaan hevoisen, kun oli tilattavana ja mukavan re'en, varustettu nahka-peitolla.
Illalla lähteissänsä oli tulinen pakkanen, mutta muutoin hyvä keli ja vaan parin tunnin matka. Hän läksi yksin, ettei hänellä olisi ketään todistajana.
Matkalla rupesi satamaan jotensakin lunta, vaan kuutamalla pääsi hän onnellisesti matkansa perille, kartanoon, joka oli rakettu järven rantaan. Hevoisensa sitoi hän erään huoneen taan, rantaa lähinnä ja kävi asun-rivin tykö, joka kolkosti tirkisteli päällensä, pimeillä ja korkeilla akkunoillansa. Hän tiesi missä huoneessa Josefina asui, toisessa kerrassa, että hänen huoneensa akkuna oli puutarhaa kohtaan.
Kohta Oskarin näkyviin tultua, avattiin akkuna ja hän näki kuutamossa, pyryttävien lumi-sinkalein läpitse rakastetun Josefinansa. Hän heitti kaikilla voimillansa ulos akkunasta laukun, joka putosi lumikinokseen.
"Hiljaan! ota laukkuni!"
Oskari kiiruhti täyttämään käskyänsä, ja samassa, kun hän kääntiikse jällen häntä kohden, hyppäsi Josefina rohkeasti alas akkunasta, joka oli jotensakin korkealla maasta.
Oskari pelästyi, vaan Josefinan hyppäminen oli onnistunut, sillä hän tiesi ison kinoksen olevan akkunan alla, jossa hän nyt aina kurkkuun asti seisoi lumessa, itseänsä loukkaamatta.
Oskari kiiruhti pelastamaan häntä siitä, heitti laukun olallensa, saatti hänen rekeen, käärien nahka-peiton hänen ympärinsä.
Siitä nyt ajoon. Hevoinen oli tukeva ja halullinen pakkasessa. Oskari oli ottanut kulkuiset pois, he matkustivat hiljaan kun peijaisiin, vaan kiirusti, kun häihin. He ajoivat sen pitkän järven poikki. Lunta satoi vahvasti ja sinkaleet loistivat kuu-valossa. Oskari luuli olevansa varmaan tiestä, luotti myöskin hevoiseen, joka kerran oli käynyt samaa tietä ja siis piti löytämään kotiin.
Ehkä oli kelpo pakkanen ja tuuli rajusti, olivat nämät molemmat rakastuneet kuitenkin lämpimät paljaasta ihastuksesta, sillä olivat jällen saaneet toinen toisensa. Oskari oli nyt Josefinan ainoa suojelija; hän oli vahvalla luottamuksella antaunut Oskarin suojaan.
Molemmat olivat uhranneet rikkauden ja mukavaisuuden rakkautensa tähden.
Mitä toinen toisellensa sanoivat? Siitä ei kukaan tiedä, se on ikuinen salaisuus.
Mihinkä aikoivat? Oskarille ei ollut mitään; Josefinan poisviemisellä loukautui hän molempien suojelijainsa majorin ja hänen sisarensa kanssa. Vaan samoin kun heidän lämpimät sydämensä ei pitänyt lukua pyry-ilmasta samoin eivät he pelänneet sitä epä-vakaista tulevaisuutta, jota yhteisesti hakivat. Oskari luotti taitoonsa, Josefina taas rakkauteensa ja Jumalaan. Hän luuli Jumalan heidän yhdistäneen alttarin edessä, jossa olivat antaneet lupauksensa toinen toisellensa ikuisiksi päiviksi, hän ei tainnut tehdä toisin.
Eräs talon-poika, joka yöllä kulki raskaalla kuormalla, tuli heitä vastaan, ja olisi pimeissä ja pyryssä melkein ajanut kiini heidän rekeensä, ellei äkisti olisi kuullut heleän vaimo-äänen kaikkuvan edessänsä.
"Ah, kuinka hauskaa Oskarini!"
Talon-poika, totinen ja valistunut mies, sanoi hänensä ei elämässänsä kuulleen niin suurta iloa ja tyytyväisyyttä ilmoittavaa ääntä. Hänenkin sydämensä oikein lämpisi, istuessansa puoleksi kylmettyneenä kuormansa päällä. Vaimo-ihminen oli mielestänsä puhunut kun morsian, joka on ensi hypyn hypännyt ylkänsä kanssa.
Majori heräsi varhain aamulla ja kiiruhti kohta Josefinaa hakemaan. Hän oli nyt vakaasti päättänyt tehdä kaikki mitä voisi, häntä kukistaaksensa.
Hämmästyksensä ja harminsa oli määrätöin, havaitessansa Josefinan olevan poissa ja hänen huoneensa akkunan auki. Hänen vuoteensa oli lumella peitetty, joka akkunasta oli pyryttänyt sisälle. Tämä näkö jäähdytti intoansa, vaan enensi vihaansa. Hän käski kohta asettaa hevoiset ja päätti lähteä H:n kaupunkiin, sillä varmasti ei kukaan muu kun Oskari ollut vienyt häntä pois ja sisarensa olisi häntä ainakin parhain neuvova.
Puolen tunnin päästä istui hän reessä, ja ajoi kiljuin parkuin järven poikki, suurien lumikinoksien läpitse; sillä hevoisensa olivat hyvät, ja ajo-mies kova.
Taivas oli selinnyt ja aurinko paisti sen valkoisen lumi-aavikon päälle.
Äkisti seisahti ajaja: "Katsokaat," sanoi hän, "tuota ihmis-joukkoa, tosin on joku tapaturma tapahtunut yöllä."
"Olkoon," kirahti majori, "aja sinä vaan." Ihmis-joukko, jota ajaja tarkoitti oli kokoutunut järven toisella puolella koko joukon matkaa siitä missä itse ajoi, ja hänellä oli kiiru kaupunkiin. Sinne tultuansa tapasi hän sisarensa, joka ei tiennyt mitään. Hän haki Oskaria asunnossansa ja tykistö-kartanossa. Luutnantti oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mihin.
Hän käski sisarensa tulla kotiin, sillä hän oli sekä vihastunut että tuskainen.
Kotiin tultuansa näkivät he hämmästyksellä suuren väki-joukon pihalla. Vaimot itkivät ja miehet sohisivat korkealla äänellä ja kirosivat välimmiten.
"Mikä nyt on?" kysyi majori tylysti.
"Se hyvä ryökkynä!" valitti vanha akka, sama kun oli vienyt Josefinan kirjeen omistajallensa. Tämän seikan oli hän palkollisilla ilmoittanut, jotka siitä ja mitä itse olivat nähneet ja kuulleet arvasivat koko seikan.
"Mikä ryökkynän on?" kysyi majorin sisar.
"Hän on tuolla sisällä nuoren paronin kanssa," vastasi yksi palvelioista.
Majori sisarenensa juoksivat kiirumman kautta isoon saliin, jota ei lämmitetty talvella.
Siellä nyt molemmat nuoret makasivat, kovasti likistäen toinen toistansa, kalveilla, hymyilevillä, onnellisilla kasvoilla, vaan — jäätyneinä, kun olisivat olleet marmori-kivestä.
He olivat löydetty lumi-kinoksesta järvellä, sillä tavoin yhdistettyinä, eivätkä tainneet, eli tahtoneet heitä eroittaa. Hevoinen ja reki oli kadonnut; turkki löyttiin vähän matkan heistä. Luultiin nuoren paronin lähteneen reestä tietä etsimään, vaan langenneen lumeen ja päästäneen ohjat kädestänsä. Hevoinen oli arvattavasti jättänyt heidän, itse hakeaksensa kotiinsa. Pyry-ilmassa olivat epäilemättä eksyneet ja viimein oli vilu voittanut heidän. Oskari oli luultavasti ensin kohmettunut, Josefina oli silloin laskenut pois turkkinsa, joka oli häntä varjellut, heittäytynyt Oskarin ylitse häntä lämmittääksensä eli hänen kanssansa kuollaksensa, ja sillä tavoin olivat he kuolleet toinen toistansa syleillen, yhdistettyinä ja onnellisina.
Majorin sisarenensa yksinään ollessa tirkistelivät he toinen toisensa päälle kun kaksi vihollisen haamua.
"Kaikki on sinun vikasi," sanoi majori, "sinähän se olit, joka aloit tuon ilkeän juonen ja viettelit minun houkuttelemaan tyttöä Oskarilta."
"Aina miehet vaimoja syyttävät! Miks'et ollut minua ymmärtäväisempi?"
"Mitä nyt teemme?"
"Valmistamme heille muhkeat peijaiset, ja sitten saatamme molemmat ruumiit siihen seurakuntaan, jossa Josefina on syntynyt. Hänellä on siellä vielä pieni perintö, suku-kunnan-hauta, jonka seurakunta pitää voimissa, koska eräs esi-isistänsä sillä ehdolla oli antanut lahjoituksen kirkkoon."
"Nyt sinulla taas on oikein, sisareni."
Oskari ja Josefina saatettiin yhdessä suku-hautaan, Josefinan ainoa omaisuus maan päällä, ja jonka Oskari nyt sai naima-osaksensa. Siellä nyt heidän ruumiinsa lepäävät samassa haudassa, jossa kaksi naiduista sukulaisistansa, samalla nimellä, olivat mädänneet vuosi-sadan.
Majori lohdutti itsensä pian peijaisten perästä, jotka hän piti mitä muhkeimmat, ja joissa hän oli kelvollisena isäntänä.
Se kaunis leski, jota omatuntonsa kovin kalvoi, jätti ijäksi maa-ilman iloineen ja asui veljensä luonna, joka ei enää aikonut naimiseen, sillä hän talletti vieläkin niistin-liinan, jonka Josefina oli tehnyt ja johon verta oli juosnut hänen sormestansa; sepä olikin kaikki mitä hankkeistansa voitti.
Eräänä yönä heräsi leski äkisti kummallisesta soitosta, joka kuului juurikun pianon-soitolta. Juuri semmoinen soitto-kapine, jota Josefina eläissänsä oli viljellyt, löytyi ulko-puolimaisessa huoneessa. Hän kiiruhti joutuin ulos ja näki edessänsä kaksi valkoista haamua kiiltävissä vaatteissa, jotka hymy-huulin kääntyivät häntä kohden. Niillä oli Oskarin ja Josefinan muodot ja syleilivät toinen toistansa helleydellä.
"Älä sure meitä!" kuiskutti Josefinan haamu, "me olemme niin onnelliset nyt, rakkaus on kuolemata vahvempi. Sinä teit vastaamme ei ilkeydestä, vaan erhehtyneestä rakkaudesta. Me annoimme sinulle anteeksi ennen kuolematamme suloisella morsian-vuoteellamme, valmistettu taivaan puhtaasta lumesta."
Vanha harmaa-tukkanen lukkari asetti aina joka Juhannuksen päivänä
kauniin ruusu-seppelen sen vanhan vaakuna-kilven päälle, jonka alla
Oskarin ja Josefinan hauta oli, huokaten: "ihminen päättää, vaan
Jumala säättää".