JOKA KAIVAA KUOPPAA TOISELLE, LANKEE ITSE SIIHEN.
Ihanana suvi-päivänä riensi höyry-laiva meren pinnan ylitse yhteen kaupunkiin.
Laivan perä oli täynnä matkustavaisia, joista jokainen mielensä mukaan vietti aikansa. Muutamat rouvas-ihmiset heittivät silmänsä taivasta kohti, juurikun siellä olisivat nähneet juhlallisia näkyjä; toiset taas välimmiten jaarittelivat ja haukottelivat. Yksi herra istui kiintynynnä kirjan lukuun, toinen makasi vakaasti nurkassa, toinen nuuskasi; useimmat polttivat sikaria, muutamat taas menivät täkin alle lasissa ikäväänsä kuolettamaan. Mies-puolisista matkustavaisista oli nuorukainen, joka palasi kotiin pitkästä ulko-maan retkestä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt ruotsalaisia kasvoja, varsinkin naisten, niin että oli ihastuneena kaikesta, mitä täällä näki. Kun kaikkia niitä oli tutkinut, jotka perää piirittivät, seisahtui silmänsä nuorimpaan ja kauniimpaan naiseen.
Paitsi että kaikissa kohdissa oli ihana, pienellä ruusu-punaisella kasvoillansa, kastanja värisillä hiuksillansa, jotka olivat nähtävänä pienen hatun alla, ne iloiset mustan ruskeat silmät, jotka välistään lähettivät vilkkaat, melkein tuskaiset silmäykset läsnä olevaisten päällä, ja sitte kätkeysivät pehmiäin pitkähutuisten silmä-luomien alle, kiinitti nuorukaisen silmät tyttöön, hänen kaunein kasvoinsa suru-mielisyys. Se pieni punainen suu näkyi suljettuna salaisesta ylenmielisyydestä ja oleskeli sanaakaan sanomatta vanhalle terävä-nenäiselle rouvas-ihmiselle, joka istui sivullansa ja nähtävästi kuului seuraansa.
Havaitessansa olevan esineen nuorukaisen silmäyksille, näkyi hän tulevan murheellisemmaksi ja katsoi alaspäin lakkaamatta; viimein kääntäysi veteen katsomaan.
Nuorukainen astui nyt eteenpäin, asettaaksensa niin, että taas sovei häntä katsella, ja ehkä teki sitä sillä tavoin, ettei tytön tarvinnut olla näkevänänsäkään, kääntäysi hän kuitenkin toisapäin.
Nuorukainen punastui ja häpesi likennystänsä. Samassa lähestyi häntä kookas, lihava herra, iloisella katsannolla, huolellisesti vaatetettu.
"Saisinko valkeata?" sanoi hän sora-kielisesti ystävällisellä äänellä ojentaessa sikarinsa, jota hän näppi kauniilla lihavalla kädellä, jossa suuria kultasormuksia välkkyi.
"Aivan kernaasti!" vastasi nuorukainen, joka ei tuntenut ketään seurassa, ja oli iloinen kun joku häntä lähestyi.
Hän puhalsi tuh'an sikaristansa ja antoi sen kohteliasti vanhalle herralle, joka viritti omansa, näyttäessään olevan tottuneen polttamaan hyviä sikaria.
Valkeata vaihetettuansa kielet keveästi liikuntoon tulivat. Vanhalla herralla oli oikein kunnon-miehen käytös, ja hän puheli vapaasti kaikesta. Kuta enemmin nuorukainen katseli suuriin ruskeihin silmiinsä, sitä enemmin luotti mieheen. Puhuessansa nuorukainen kuitenkin ei osannut olla silmiänsä heittämättä kaunihin tyttöhön, joka uppiniskaisesti käänsi päätänsä muualle. Vaan se vähä, minkä näki, oli kylläksi häntä ihastuttamaan; aivan toinen päivä näytti häntä piirittävän, kun muita. Lieneekö tuo tullut hänen silmäinsä loisteesta?
"Te todella ette ole kotosin täältä eteläpuolelta maatamme?" kyseli vanha herra.
"En! olen H:n kaupunnista. Nimeni on Albert D."
"Ah! ehkä olette tukku-kauppiaan D:n poika?"
"Niin olen".
"Olipahan oikein lystiä!" vastasi vanha herra, "tulla tuttavaksi sen kunnon miehen pojan kanssa. Nimensä on kun puhdas raha, mutta varsinkin on hän tuttu kunnollisuudesta, ahnettimattomuudesta ja jalomielisyydestänsä. Ne ovat avuja, joita korkeasti ihailen, ja jotka ovat oman elämäni esineenä. Nimeni on B. ja kutsutaan herasyöningiksi. Ehkä tekin olette kuulleet isänne minua nimittävän?"
"En muistaakseni".
"No, emme ole toisiamme moneen vuoteen tavanneet, mutta nuorimpina ollessamme useinkin H:ssä yhdessä oleskelimme. Minua suuresti ilahuttaa teidän kanssa tuttavaksi tultuani".
Sitten ystävällisesti toinen toistensa käsiä puristivat. Alberti nyt kyseli herasyöningiä juurikun sivukäyden, jospa tuntisi sitä nuorta rouvas-ihmistä tuolla.
"Ketä? häntäkö kirjavassa suvi-kapassa?"
"Ei! häntä, joka kääntäikse pois!"
"Mitä? Häntä? se on tyttäreni!"
Alberti punastui taas juurikun itse työssä tavattu.
Herasyöningi iloisesti hymyili, sanoen: "Hän tahtoi ulos merelle raitista ilmaa hengittämään; toivon sen hänelle hyvää tekevän!"
"Eikö hän ole terve?"
"Kyllä, mutta melkein liiaksi."
"Voineeko terveyttä koskaan olla liiaksi?"
"Niin se kuuluu sukuumme. Palamme ahkeruudesta ja halusta ihmisiä hyödyttämään. Hän suree siitä, että on niin vähän maailmassa tehnyt."
"Todella jalo murhe!" sanoi Alberti, jolla oli vähäinen tunto samasta murheesta. Hänelle näytti tuo ihana tyttö vielä ihanammassa valossa.
"Jospa olisi saanut itse hallita, niin olisi mennyt sairas-hoitajaksi
Konstantinopeliin, mutta siihen arvattavasti en myöntänyt."
"Onpa niitä omassakin maassamme apua kaipaavia!" arveli Alberti.
Nyt herasyöningi pitkäpuheisesti puheli tarvitsevaisten ja työ-väen tilan parantamisesta; Alberti kuunteli ja piti herasyöningiä, joka näkyi olevan innostunut ahnettimattomasta ihmis-rakkaudesta, vielä suuremmassa arvossa. Viimein pyysi hän tulla viedyksi nuoren tytön eteen.
"Aivan mielelläni!" sanoi herasyöningi ja meni hänen kanssa poikki täkin.
"Sisareni Gunild!" sepä oli sen terävä-nenäisen rouvas-ihmisen nimi.
"Tyttäreni Selma!" Sen kauniin tytön nimi.
"Herra Alberti D., H:n kaupunnista!"
Selma katsahti ylös Albertiin murheellisella silmäyksellä, joka synkistyi mitä enemmin häntä katseli. Ehkä Alberti oli maailmaan tottunut mies, kun kaupunkilainen ainakin ja rikkaan kauppiaan poika, ja sen lisäksi paljon matkustellut, hän kuitenkin oudoksui semmoista vastaan-ottoa ja oli aivan harva-sanainen. Mutta herasyöningi istui Selman rinnalla ja käski Albertin viereensä istumaan. Hän puhutteli vuorotellen naapureitansa, ja Selman täytyi kääntää kasvonsa niin, että Alberti näki häntä ja ihastui vielä enemmin. Selman ääni, ehkä oli harva-sanainen, kaikkui huuliltansa hellästi, mutta pidetettynä ja mitattuna. Ehkä Alberti oli nähnyt monta kaunista nais-ihmistä, sekä kotona H:n kaupunnissa, että ulko-mailla, hän ei koskaan luullut nähneensä niin hiljaista ja lempeätä tyttöä; suloisuutensakin loisti erinomaisella valolla, sen suru-mielisyyden alla, joka murhe-linnokon tavalla ruusu-mytyn ympäri sitä piiritti.
"Asun pari-penikulmaa kaupunnista, kauniissa paikassa," sanoi herasyöningi, "jollei teillä ole aivan kiirettä kotiinne, niin seuratkaat meitä pariksi päiväksi. Vaununi odottaa valkamassa."
Albertin sydän lennähti seitsemänteen taivaasen, mutta Selma katseli isäänsä, sanoen: "Pelkäämme ettemme ole varustetut pää-kaupunkilaisia vastaan ottamaan."
"Se ei mitään vaaranna!" vastasi vanha mamselli. "Minä pidän talouden ja lupaan tehdä parastani."
Albertille näkyi kun oli Selman silmäin vesi-karpale pistäynyt, vaan hän hillitsi itsensä ja katsoi alas.
Mikä syy hänellä oli levottomuuteen? Mintähden oli hän halutoin ottamaan Albertia seuraansa? Lieneekö se ollut ainoastaan mielisteleväisyys? Oliko Albertin olennossa jotakin, kun ei ollut hänelle mieleistä? Hän olisi ollut vähemmin huolellinen kutsumusta noudattamaan, jos Selma olisi näyttänyt ei sillä väliä pitävänsä joko hän tulisi eli ei; vaan nyt, koska näkyi tahtovan estää häntä tulemasta, kehoitettiin hän etsimään Selman suosiota ja suostui kiittäen isän ja tädin kutsumukseen.
Valkamaan ehdittyä laskettiin ranta-porras ulos, mutta samassa Albertikin eroitettiin herasyöningistä, joka tähän asti ei häntä jättänyt hetkeksikään.
Siinäpä nyt tuli outo herra väki-joukosta, taputti häntä olkapäälle, kuiskuttaen salaisesti korvaan:
"Pitäkäät vaaria! katsokaat eteenne, sillä käytte vaarallista tietä! Se on paula!"
"Mitä jällen lörpöttelette?" sanoi herasyöningi, joka suurella ruumiillansa tungeikse väki-joukossa, "mitä vaarallisesta tiestä puhutte?"
"Puhuin," sanoi outo, joka oli kauppias kaupunnista, "portaasta, joka on epä-vakaisesti laskettu, että helposti pyörähtää mereen."
Herasyöningi römähti nauramaan ja johdatti Albertia maalle.
"/Kuka tuo mies oli?" kysyi Alberti.
"Hän on hyvä-luoutoinen kauppias tästä kaupunnista, joka vaivataan ylelliseltä varovaisuudelta, hän varoittaa kaikkia turhista vaaroista."
Valkamalla seisoi komeat neljän-istuttavat vaunut, oivallisilla valjas-hevoisilla, jotka olivat välttämättöminä siinä maakunnassa, jossa tiet ovat hyvin huonot. Talon-pojatkin siinä valjas-hevoisilla ajavat; mutta Alberti, joka ei sitä tiennyt, sai korkeamman ajatuksen herasyöningin rikkaudesta. Alberti istui vastapäätä herasyöningiä, joka istui tyttärensä vieressä perä-istuimella. Mamselli Gunild siotettiin Selmaa vastaan Albertin rinnalla.
Ajo-mies antoi läiskähyksen, joka kuului kau'as ympärille, hevoiset korskuivat ja rientivät eteenpäin; kaikki tervehtivät herasyöningiä, missä kulkivat, josta Alberti tuli vakuutetuksi, että oli arvossa pidetty mies.
Ehkä hevoiset huonolla tiellä juoksivat hiljalleen, joutui matka kuitenkin, sillä ne olivat suuret, ja matka niissä jaloissa vaunuissa oli aivan ihana. Selma oli yhtä totinen, mutta herasyöningi jaaritteli ja pärrätti kaikesta sydämestänsä koko matkan kaikenlaisista asioista.
Viimein tulivat herasyöningin kartanoon. Se oli uudesti rakennettu, komea rivi, piirritetty suurelta hedelmä-puistolta, pyökki-metsistöiltä ja pulskeilta apilas niityiltä. Kaikki näkyi valokkaalta ja ihanaiselta, kelvollinen ympäristö kauniille Selmalle, sovelias paikka rakastajan huokauksille; pyökki-metsistö oli varsinkin vietteleväinen. Kyllähän siellä öisinä joku ilo-lintu lauloi!
Alberti saatettiin herasyöningin huoneen takana olevaan vieras-huoneesen. Ehkä silmin nähtävästi niin oli tehty häntä vartioitaksensa öin päivin, piti hän isän vielä suuremmassa kunniassa, hänen rakkautensa ei olisi juurtunut, jos hän olisi havainnut Selman olevan huonosti vartioitun.
Ylöllisesti illasteltuansa, jossa Selmaa ei nähty, suureksi kaipaukseksi Albertille, vaipui hän pehmeään höyhen vuoteesen, ja makasi levotoinna koko yön. Unessa kuuli hän kauppiaan varoituksen, hän oli seisovanansa pitkällä, soukalla portaalla; korvaansa kuiskutettiin: "katso eteesi! se on paula!" Hän oli kulkevansa porrasta pitkin, taluttaen Selmaa. Äkisti luiskahti porras allansa ja he putosivat veteen, joka löi hänen päänsä ylitse. Vedessä näki hän herasyöningin ystävälliset kasvot, ja kuuli hänen sanovan: "se on vallan turhuus, se on uni!"
Aamulla varhain herättyänsä, nousi hän ylös, aukasi akkunansa ja näki edessänsä ihanan, viljellyn alangon, joka, niin kau'as kun silmänsä kantoivat, oli kun puutarha. Koko luonto näkyi hänelle täällä kauniimpana ja rikkaampana, kun muualla. Samoin piti hän Selman rakkaampana ja lempeämpänä, kuin ne kylmät ja kalveat naiset, joita hän oli ihmetellyt kaupunnissa.
Albertin akkuna oli ylikerrassa ja sen alla oli kasvupaikka korkealta pensas-aidalta piiritetty, edempänä seisoi puutarhan hoitaja sinisellä esiliinalla ja vesi-kannulla puhutellen yhtä vaimo-ihmistä. He puhuivat hiljalleen häntä havaitsematta. Viimein luuli hän kuulevansa vaimo-ihmisen kysyvän. "Mikä raukka nyt on saatu paulaan?"
"Hiljaan!" sanoi puutarhan hoitaja ja vetäiksi vaimon kanssa pensastoon.
Lieneekö hän kuullut oikein? Ne olivat samat sanat "paulasta"; mitä se merkitsi? Oliko se sydämellinen, kaikilta kunnioitettu herasyöningi petturi? Eihän se hupainen ja kaunis paikka ulkomuodoltansa näkynyt luolalta, johon nuoria ihmisiä vieteltiin noukittaviksi?
Mutta mintähden se kaunis Selma oli niin suruissansa?
Kätkettiinkö jotakuta herasyöningin hyvyydessä? Tiesikö Selma mitään siitä? ja oliko hän siitä suutuksissaan? Hän oli siis vieläkin kunnioitettavampi ja sitä enemmän syytä oli häntä rakastaa? Jos isällä oli joku vika, niin häntä kuitenkin yleisesti arvossa pidettiin, sen oli Alberti selvästi nähnyt, ja herasyöningi kantoi päänsä niin korkealle kuu joku muukin. Mutta mikä paula se taisi olla? "Ah arvaanpa," ajatteli Alberti, "ehkä hän on kortin lyöjä; no se ei mitään vaikuta. Se ei häväise ketään maassamme, kun minä olen havainnut, ja minä olen varma, sillä en koskaan lyö korttia."
Viikon aikaa herasyöningi näytti olevan erinomaisen hyvän kodostansa.
Joka päivä kävi vieraita, ja kerta hypättiinki.
Alberti kuuli Selmalla olevan kauniin äänen, ja moittimatta soittelevan ja laulavan, vaan samalla suru-mielisyydellä kun ennenkin.
Isänsä näytteli kauneita hänen kuvailemiansa maanpaikan-kuvauksia.
Etenkin pilviä kuvaili hän luonnollisesti ja rikkaalla muodostamisella.
Alberti hyppäsi hänen kanssansa pidoissa, ja hän antoi kulettaa itsiänsä niin keveästi, kun olisi ollut ilmasta. Vaan se surullinen muoto ei koskaan kadonnut kasvoiltansa. Salainen murhe kalvoi häntä nähtävästi.
Isä ei suinkaan ollut kortti-mies, niinkuin Alberti oli luullut; kortin-lyömistä ei kysytty huoneessa, jossa parempia huvituksia ymmärrettiin asettaa.
Alberti rakastui päivä päivältä aina enemmän ja enemmän; vaan hän luulotti viipyvänsä talossa ainoastaan tutkimassa syytä Selman murheesen. Vaan hän havaitsi, ettei saisi tietoa hänen salaisuudestansa, eikä olisi valtaa häntä pelastamaan, ellei voittaisi hänen sydäntänsä. Hän koki sentähden saada häntä puhutella yksinäisyydessä, vaan eipä onnistunut ensi-viikolla, sillä hän vältti häntä. Viimein menivät vieraat matkaansa; herasyöningi matkusti pois eräänä aamuna; täti Gunild askaroitsi ulkona. Selma oli yksinänsä huoneessa ja kuului soittelevan surullisesti. Alberti meni huoneesen luoksensa. Selma soitti lakkaamatta, eikä ollut häntä näkevänänsä.
"Ilma en niin kaunis, ettekö tahtoisi kanssani käyskellä puistossa?" kysyi Alberti.
"Kiitoksia!" sanoi hän hetken aian perästä ja nousi ylös vakavalla käytöksellä, juuri kun olisi jotain päättänyt.
Tarjoen kätensä Selmalle, kulkivat he korkeaan pyökki-metsään ja vähän äänettä siellä kuljeskeltuansa, sanoi Alberti:
"Nähtyäni teidät ensi kerran, luulin sen löytäneeni, jota kau'an olen hakenut, ja ehkä en ole teitä tuntenut kau'emman aikaa, kun viikon-päivät, olen kuitenkin vakuutettu, että olen oikein luullut. Tilani on onnekseni semmoinen, että vapaasti osaan pyytää rakastetun vaimon; sanokaat! saanko teitä rakastaa!?"
Selma seisahtui ja katseli häntä surkealla katsannolla.
"Paheksutteko kysymystäni?"
"Paheksun!"
"Enkö siis onnettomuudekseni ole ollut teille mieluinen?"
"Päin vastoin!"
"Ah! kuinka hyvä olette! Toivon siis saadakseni sanoa mieleni, hellän, elävän ihastukseni ja — rakkauteni!"
Selma huokasi syvästi ja sanoi: "minä olen niin onnetoin!"
"Julkaiskaat minulle surunne!" sanoi Alberti vilkkaasti; "käyköön kuinka hyvänänsä, minua hyljättäköön; mutta tahdon kuitenkin tehdä kaikki, kun voimassani on, poistaakseni huolenne."
"Se on mahdotointa!"
"Minä vannon en käyttää väärin luottamustanne! Millä teitä ilahuttaisin?"
"Lähtekäät huomenna, mitäkään kanssani puhumatta."
"Se on varsin mahdotointa! Olen jo liian syvältä katsonut silmiinne, havaitaakseni sitä koittavaa tulevaisuutta, josta en taida luopua. Selmaseni, minä rakastan sinua sydämestäni, enkä taida lupausta saamatta sinua jättää."
Kau'an koetti hän puheliaisuudellansa häntä liikuttaa; vaan Selma vastasi ainoastaan: "älkäät ajatelko päälleni; lähtekäät huomena ja unohtakaat minua."
"Oletteko jo antanut sydämenne jollekin toiselle?"
"En!" vastasi Selma huokaten ja katsahti ylös Albertin silmiin silmäyksellä, joka saatti hänen värisemään autuallisuudesta. Hän notkisti polviansa keskellä tietä, katsahti Selmaan liikuttavasti ja sanoi: "Minä en mene tästä paikasta ennen täydellistä selitystä saatuani!"
Selma hyrähti itkemään niin ankarasti, ettei Alberti raskinut enemmin häntä kiusata, vaan nousi ylös ja tarjosi hänelle kätensä.
"Ennenkun tuskanne kysymyksilläni enennän, tahdon olla vaiti."
"Kiitoksia, puhelkaamme jostakin toisesta asiasta!"
Alberti arveli toisten paremmin onnistuvansa, jos hän nyt myöntäisi.
"Näyttääkseni toden mukaan tahtovani poistaa surunne," sanoi hän, "niin lähden huomena, kosk'en näe toista keinoa."
Selma muuttiihen äkisti, hymyili ensi kerran ja loisti ilosta.
Palatessa näyttiihen Selma yhtä iloiselta kun rakastettavaltakin, ja näkyi juurikun olisi hän päässyt raskaasta taakasta; hän laski leikkiä iloisena ja nauroi onnellisena, niinkun äsken kihlattu.
Herasyöningi tuli kotiin myöhään yöllä. Aamulla sanoi Alberti lähtevänsä; isä kyllä koetti kaikin tavoin häntä estää, vaan täytyi viimein myöntyä.
Alberti otti jää-hyväiset Selmalta, joka kevät-aamun kaltaisena loisti ilosta, ja puristi kättänsä sydämellisesti. Herasyöningi käski Albertin tulla takaisin niin pian kun vaan mahdollista olisi ja pitää huoneensa kun liki-sukulaisen.
Alberti lähti päättyneenä pian palataksensa, ja matkusti likimäiseen kaupunkiin. Siellä tapasi hän yhden nuoruutensa ystävistä, myöskin rikkaan miehen poika H:n kaupunnista, jolle jutteli mistä matkaili.
"Vai niin!" sanoi tämä, "sinä olet siis paulassa!"
Alberti kysyi närkästyneenä: "mitä sillä tarkoitat?"
"Sinä olet kihlattu sen kauniin Selman kanssa?"
"Erhetyt veljeni!"
"Olisitko sinä ensimäinen, joka on pääsnyt hänen hurmauksestansa?"
"En taida kieltää häntä pitäväni täydellisenä tyttönä."
"Niin kyllä, ihanaisempaa harvoin nähdään. Minäkin olen ollut päättömästi rakastununna häneesen ja kihlattuna kanssansa."
"Sinä? selitäpäs se!"
"Sattumuksesta kohtasin minä hänen hauskan isänsä eräällä terveys-lähteellä, kutsuttiin huoneesensa, Selma näytti hymyillen taitojansa, minä kosin ja sain suostumuksensa kohta."
"No sehän kumma oli!"
"Puhuttelin myöskin isäänsä, hän saneli mahdottoman kauniisti, vaan puhui suullisten kihlausten vaarasta, ja vaatei minun tekevän kirjallisen kihlauksen uhkasakon määräämisellä molemmin puolin. Minä suostuin ihastuksessani kaikkiin. Puolestani en tahtonut liittoamme rikkoa, kirjoitin isälleni, joka myöskään ei ollut asiata vastaan, mutta pyysi kuitenkin kuukauden aikaa, ennenkun tarkan päätöksensä antaisi. Aina varova, kuulusteli hän ja sai kuulla huonoja kertomuksia niin kutsutusta herasyöningistä, joka on mainio keräjänkävijä ja koko maakunnassa pelätty. Kaikki kamoksuvat häntä kun ruttoa, vaan kunnioitsevat häntä pelvosta. Ei mikään parempi perhekunta tahdo kanssa olla likemmässä yhdistyksessä. Hän on rikas, mutta koettaa myöskin kaikkia keinoja enemmän kootaksensa. Paitsi muita keinoja on hänellä sekin, että houkuttelee rikkain miehien poikia tykönsä, antaa heidän rakastua kauniisen tyttäreensä, määrätä sakkoa ja sulhaisten vanhempien kaupan rikkoessa, ottaa hän sakko-rahat vastaan epäilemättä. Hän kokoo sillä tavoin paljon ja sanotaan jo saaneen ryöstetyksi seitsemän eli kahdeksan nuorta miestä."
"Jos tyttö on yksissä neuvoin, niin hän on ylenkatsottava."
"On kai!" vastasi tämä. "Minunkin ihastutti hän iloisella käytöksellänsä, kuulteli rakkauteni ilmoituksia tyytyväisyydellä, eikä ollut olevinaan erostamme."
"Mutta minulle näytti hän surulliselta ja hiljaiselta."
"Hänen tarvitsee, näethän, muuttaa tapansa jokaista eri kosiata kohtaan."
"Kaikkiin rukouksiini vastasi hän vaan: lähtekäät! lähtekäät! älkäätkä enään muistakaat minua."
"Senpä teki ainoastaan sinua kiihoittaaksensa. Heitä hän kokonaan mielestäsi!"
Ystävät erosivat, vaan unhoittaa Selmaa, oli Albertille mahdotointa. Hän luuli nyt ymmärtävänsä hänen murheensa. Hän oli vakuutettu Selman viattomuudesta, että oli antanut viekotella itseänsä tyttärellisestä kuuliaisuudestansa isäänsä tottelemaan; ettei hän seitsemänätoista vuotisena ymmärtänyt mitä tuumittiin, ettei hän rakastanut ketään kosioistansa, mutta myöskään ei ollut naimista vastaan hyvän nuoren miehen kanssa, että hän viimein havaitsi tilansa häpeällisyyden ja kukaties nyt vasta rakasti ensikerran. Hän oli murhettinut täytyessänsä häntä ihastuttaa, koska näki hänen kanssansa käyvän samoin kun toistenkin.
Vaan kuinka surkuteltava ja onnetoin hän oli! Eikö hän ansainnut autettaa? Hän olihan noiduttu ruhtinatar lohikäärmeen vallassa. Varmasti rakasti hän ensikerran, murheensa ja haluttomuutensa kuulemaan häntä olivat siis todistuksia, että hän rakasti Albertia.
Sentähden päätti hän olla hänelle uskollinen, ja koettaa saada häntä. Hän rakasti Selmaa ja — rakkaus kärsii kaikki — niin kaunis ja hyvä tyttö ansaitsee jonkun uhrin; miks'ei hän puolestansa taitaisi unhottaa isän huonoa huutoa?
Isänsä oli jo ostanut hänelle kartanon. Jos hän naisi hänen, niin pääsisi hän isänsä vallasta ja hänen huonon huutonsa piirikunnasta. Hän kirjoitti sentähden isällensä mitäkään salaamatta. Kohta ensimäisenä postipäivänä sai hän vastauksen. Isä kirjoitti ettei hänellä hyvää naimista vastaan ollut mitään esteitä, ja kehoitti poikaansa jouduttamaan häitten kanssa. Ihastuksissansa isänsä suostumuksesta, ei Alberti aavistanut mitään pahaa, vaan matkusti takaisin herasyöningin kartanoon; kuitenkin päätti hän salata isänsä suostumuksen, nähdäksensä kuinka herasyöningi käyttäisi itseänsä.
Onneksi herasyöningi ei ollut kotona, kartanoon tullessansa; täti Gunild kuitenkin otti hänen vastaan suurella juhlallisuudella ja osoitti häntä Selman tykö, joka soitteli pianoansa.
Sävelet kuuli hän portaissa, jotka olivat katkonaiset, vallattomat ja valittavaiset.
Alberti tuli Selman havaitsematta aina hänen luoksensa ja sanoi iloisesti: "Selmani! ihastukseni!"
Selma hyppäsi äkisti seisoalle, ilo loisti silmistänsä hetken aikaa vakuutukseksi Albertin olevan terve-tullun, vaan sen jälkeen hän hyrähti itkemään. Hän vaipui istumaan, Alberti tarttui käteensä kuiskasten: "Kaikki on hyvin päättyvä; minä tiedän kaikki! rakkauteni unhoittaa kaikki, sovittaa kaikki; minä teidän sinun olevan viattoman!"
Selma katsahti ylös ihmetellen. "Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, Selma, jätä kaikki haltuuni ja anna minulle lupauksesi."
Selma rauhoitettiin hänen lempeästä, vakaisesta katsannostansa, he puhuivat keskenänsä ystävällisesti. Albertin rakkaus oli arvellut oikein; alussa oli Selma ollut aivan lapsellinen ja ymmärtämätöin käsittämään mitä teki, hän oli tahtonut ihastuttaa ja oli täydesti luottanut isänsä viisauteen. Viimein oli hän äkisti selvästi havainnut mitä teki. Ensi silmäyksestä oli hän pitänyt Albertista, vaan päättänyt ettei häntä petettäisi. Hänellä oli ollut tuskallisia puheita isänsä kanssa, joka oli pakoittanut häntä näyttäimään ystävälliseksi ja rakastuneeksi Albertiin, vaan oli onnistunut varjella itseisyytensä.
Viimein sanoi hän: "Voitkos antaa anteeksi isälleni? — hän on nuoruudessansa kärsinyt niin paljon köyhyyttä, että hän koventunut kaikkia muita tuntoja vastaan, paitsi ahneutta. Hän tahtoo kuitenkin ainoastaan onneani ja koota rikkautta minulle. Voitkos antaa hänelle anteeksi, niin minä rakastan sinua ijäti. — Mutta vanhempasi?" kysyi hän äkisti, "tuntevatko isäni pahan huudon?"
"Sitä älä sure; minä olen vapaa mies."
Samassa tuli isä sisään, loistava ilosta ja kohteliaisuudesta. Alberti esitteli anomuksensa ja pyysi puhutella häntä kahden-kesken.
Alberti ja Selma vaihettivat pikaisen silmäyksen ja molemmat menivät herasyöningin huoneesen.
"Minä olen mielistelty naimis-anomuksestanne," sanoi hän, vaan harrastaen ainoastaan hänen onneansa, tarvitsee minun olla varova. Ei mitään ole niin tavallista, kun kihlausten rikkominen. Rakkaus on kun kevät, muutaman kuukauden kukoistus. Naimis-kauppa on liitto; minä olen lakiniekka ja teen kaikki laillisesti. Jos anomuksenne on totinen, niin ette suinkaan ole kirjallista liittoa vastaan."
"Miks'ei niin hyvin kohta antaa kuuluttaa."
"Kuuluttaa!" sanoi herasyöningi vähän hämmästyneenä, vaan lisäsi kohta: "Siihen en vielä ole valmis. Tyttäreni myötäjäiset vaativat vähintäkin puolen vuoden. Sitä iloista kihlaus-aikaa ei ole lyhennettävä, se on kuitenkin onnellisin. Vihkimisen kanssa tulevat murheet. Määrätkäämme molemmin-puolin kuusi kuukautta tästä lähin." — —
"Määrätkäämme vaan, minä suostun kaikkiin!" sanoi Alberti myöntävänä, "kuuden kuukauden kuluttua siis."
"Ja viiden tuhannen markan sakko sille, joka rikkoo kihlauksen," sanoi herasyöningi rehellisimmällä katsannolla.
"Minä suostun kaikkiin!" vastasi Alberti hymyilen.
Kirja tehtiin, allekirjoitettiin ja todistettiin samana päivänä kahdelta todistajalta.
Herasyöningi oli iloissansa ja hieroi valkoista käsiänsä. Hän luuli saaneensa uuden kalan onkeensa.
Alberti viipyi vielä viikon päivät ja oli olevanansa paratiisissa. Selma näytti päivä päivältä uusia rakastettavia tapoja. Kuitenkin oli hän vähän levotoin siitä, mitä Albertin vanhemmat sanoisivat kirjan tekemisestä.
Eräänä iltana istuivat molemmat rakastuneet tuuheassa lehti-majassa puheskellen tulevista asioista, Äkisti tuli herasyöningi vaalealla ja kamottavalla katsannolla huutaen Albertia, joka kohta kiiruhti häntä vastaan.
"Tässä on kirje H:n kaupunnista!" sanoi herasyöningi jättäen yhden
Albertille.
Se oli isältänsä.
"Tässä on myöskin sanomia! katsokaat, herra hyvä!"
Alberti luuli hämmästyksellä isänsä lainan-antajat kutsuttavan kokoon ja että velat nousivat varojen ylitse. Hän liikutettiin kovin, sillä ei hän olisi tainnut aavistaakan sitä.
"Minä olen hävyttömästi petetty!" sorahti herasyöningi.
"Onko teillä saamista isältäni?"
"No sakko hemmetissä!" ärisi herasyöningi.
"Minä en aikoo rikkoa kihlaustamme!" vastasi Alberti rauhallisesti.
"Mitä? Velautuneen miehen poika ei mahda pyytää tytärtäni!"
"Suokaat lukea isäni kirjeen!" sanoi Alberti astuen edemmäksi.
Albertin isä kirjoitti lohdutus-kirjeen, kehoittaen poikansa ei olemaan ala-kuloisen. Hän oli tosin antanut omaisuutensa velka miehille, vaan toivoi selvitä suostumuksella. Kaikki tunnustivat hänen tehneen rehellisesti, vaan vaipuneen odottamattomista kohtauksista; parin vuoden perästä toipuisi hän taas. Kuitenkin oli se kartano, joka pojan nimeen oli ostettu, annettava velka miehille, kosk'ei se vielä täydeksi ollut maksettu. Isä toivoi kuitenkin unden appensa antavan Selman äidin perinnön, joka toki olisi jotakin. "Olisinko," kirjoitti isä, "suostumukseni pyytäessäsi ollut varma itsestäni, niin en koskaan olisi suostunut yhteyteen mainitun kanssa, vaan kun ei minulla ole mitään sinulle antaa, niin ei minulla myöskään ole valtaa ylitsesi, vaan käsken sinun tehdä oman järkesi ja sydämesi jälkeen, vaikka tunnustan kamoovani herasyöningiä."
Alberti oli jo päättänyt. Hän rakasti Selmaa totisesti ja tahtoi pelastaa häntä isänsä vallasta. Hän ymmärsi nyt selvästi, että se rahaa ahnettiva herasyöningi tahtoisi vielä enemmän koota tyttärellänsä. Alberti oli ollut maan-viljelys koulussa ulkomailla ja toivoi tulevansa toimeen nainunnakin maa-paikan vuokraamisella.
Hän palasi sentähden surutoinna herasyöningin luokse, joka käveli edes takaisin huoneessansa kädet ristissä.
"Missä välikirjanne on?" kysyi hän korkeasti.
"Hyvässä korjussa," vastasi Alberti.
"Antakaat se minulle, niin saatte omanne."
"Minä en riko liittoani!"
"Mutta minä rikon! Eli olisitteko niin hävytöin, että käyttäisitte semmoista turhaa sääntöä? Sepä olisi kunnottomasti jopa roistomaisesti tehty!"
"Minä rakastan Selmaa, ja Selma minua."
"Rakastakoon! minä en siitä piittaa. Minä en salli enään minkäänlaista yhteyttä tyttäreni ja teidän välillä!"
"Saan siis viisi tuhatta markkaa," vastasi Alberti hymyillen.
"Herra!" ärähti herasyöningi, töpättäen jalkaansa permantoon.
"Hyvä appeni! olkaamme ystäviä, sillä minä olen taipumatoin, minun täytyy saada Selma vaimokseni, sillä hän tahtoo sitä itse. Kuitenkaan en taida väkisin vaatia häntä isällisettä luvatta, mutta haen oikeuden kautta niitä viittätuhatta markkaa ja sitten epäilemättä kaikki samallaiset entiset asiat tulevat ilmiin. Siitäpä sanomille kirjoittamista ja sitten sen raha keinon loppu."
"Minä maksan rahat paikalla! antakaat kirjanne!" herasyöningi pelkäsi, näette, sanomia kun kaikkikin, jotka pimeyttä rakastavat.
"Ne kuusi kuukautta eivät vielä ole kuluneet; miettikäämme asia kumminkin siksi."
Molemmat herrat erosivat sangen tyytymättöminä toinen toisillensa; herasyöningi, joka kuitenkin rakasti tytärtänsä, arveli asiaa, ja pelätessänsä melun nousevan, antoi viimein tyttärensä hallita, ja valmisti komeat häät Albertille ja Selmalle.
"Aivan niin," sanoi se varova kauppias, joka myös oli häissä, kuiskuttaen toiselle vieraalle: "joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee itse siihen."