PAREMPI MYÖHÄÄNKIN KUN EI KOSKAAN.
Kaksi pientä, vaan lihavaa ja kestävää hevoista vetivät eräänä syys-iltana, vähän auringon laskua ennen, keveätä ja kaunista matka-vaunua vasta-mäkeä Uudella-maalla, pari penikulmaa Helsingin kaupunnista. Vaunuissa, joittenka päällys oli laskettu taakse, istui vanhamainen mies vaalean-keltaisessa suvi-puvussa ja valkoisella hatulla. Kasvonsa oli terävät, vaaleat ja ohut, katsantonsa kylmä ja synkkä, joka aina synkistyi synkistymistänsä mitä enemmän läheni metsää, jossa mäki oli, ja joka esti matkustavaisen näkö-alan tässä kauniissa paikassa. Paikka oli lehtimetsällä ja pienillä niittylöillä vaihetteleva, siniseen, tyvenään järveen pudottava rinta-maa, jonka rannalle oli rakettu sangen hupainen, keltaseksi maalattu ja viheriäisillä lihavasti kasvavilla hedelmä-puilla piiritetty asunto.
Paikkakunta oli matkustavaisellemme varsin tuntematoin, hän oli outo täällä, ja liian ylpeä kyytti-pojalta kysymään paikan ja omaisuuden omistajan nimeä; sen ihana, hyvin viljelty, kaunis ja rauhallinen muoto veti silmänsä kuitenkin vastoi tahtoansa puoleensa, itseksensä hän ihmetteli kuka siellä asuisi, vaan oli, kun sanoimme, kopea sitä kysymään.
Pian näkö-alansa estettiin metsältä ja hän vaipui yhteen vaunuinsa nurkkaan, senkaltaisen tavalla, joka ei muusta lukua pidä, vaan kuinka hänen itse paras olisi; hän painoi silmänsä kiini, vaan se äsköinen näkö kuvaili kuitenkin mielessänsä.
Näin ajoivat vasta-mäkeä ja myötä-mäkeäkin siinä olevaan mutkaukseen. Suomen maan-tiet käyvät mutkissa ja vinkkuroissa, myötä- ja vasta-mäkeä — ja minkä vuoksi? Sitä ei kukaan enään taida tietää. Näyttää juurikun teitten ensimäiset viittajat eivät olisi tainneet käydä suoraan enempää kun humalassa oleva mies.
Kyytti-poika ajoi huolettomasti, täyttä lentoa, ohjasi sivulle ja pysähti hevoiset yht'äkkiä, josta yksi pyörä särkyi, ja matkustavainen sai semmoisen kohtauksen, että pikimältään lensi ulos vaunuista.
"Sinä peijakkaan lurjus!" räyskäsi hän vaunuista hypätessänsä, "niinkö sinä ajat."
"Hää," vastasi poika, tarkastellessansa vaunua, "mielestäni ajoin taitavasti, koska juuri tässä sepän pajan edessä rikkoutui. Peijakas kumminkin, yksi pyörä on rikki."
Matkustavaisen täytyi itseksensä myöntää tämän totuuden, seppä kutsuttiin ja lupasi tunnin sisällä korjata mitä särkynyt oli.
Se kaunis paikka oli vielä, tapaturmankin tapauhtununna, matkustavaisen mielessä, ja päätti, paremman ajan vietteen puutteessa, lähteä sitä katselemaan.
Meni kun menikin; vaan hänen sen toistamiseen nähdessänsä, vietteli sen someus hänen niin ihmeellisesti, että kävi aina sen lähellä pientä niini-puilla molemmin puolin istutettua tietä ja pysäsi asun-huoneen kartanolle.
Päivä oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valaisivat huoneen akkuuoita, joista lempeä valo hänen silmiinsä paisti.
Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; kukkien ja pensain välissä, jotka mukavasti oli istutetut, hyppi muutamia lumi-valkoisia kyyhkyisiä, matkustavaisestamme ei ollenkaan olevinansakaan.
Veräjä oli avoinna, hänen oli mielestänsä jano ja päätti astua sisään, saadaksensa lasin vettäkin.
Porstuan poikki käytyänsä, tuli hän pieneen saliin, kauniilla, vaan yksinkertaisella huonekalulla, vilkas, valoisa ja ruusulta hajahtava, joka oli akkunalla.
Täälläkään ei näkynyt ketään; vasemmalle kädelle oli ovi avoinna, huoneen perässä näkyi iso, kahden hengen vuode, makosalle valmistettu, hohtavan valkoisilla raideilla; kaikki odotti onnellista ja varallista pariskuntaa.
Äkisti kuuli hän kimeän lapsen äänen kajahtavan kammiosta. Sen ison vuoteen vieressä oli tosin pieni lapsen sänky, ehk'ei hän sitä nähnyt.
Lapsi rupesi selkeällä äänellä lukemaan ilta-siunaustansa; se ylpeä, vanha mies seisahti hämmästyneenä ja kuunteli; moneen vuoteen ei hän ollut kuullut mitään rukousta, eikä itsekään rukoillut, sillä hän oli niistä ihmisistä, jotka pitävät tarpeetonna vaivata Jumalaa toivomisillansa, koska mielestänsä itsekin ne voivat tyydyttää.
Vaan kuinkapa hän niin kaikki unhoitti kuullellaksensa lasta? Heräsikö sielussansa minkänmoisia muistoja, ja tuntoja jotka kauvan tukahutettuina tahtoivat tulla ilmiin?
Lapsi luki liikutuksella, ehkä yksin, Isä meidän; ja sanoi viimein sydämellisellä totuudella: Jumala varjelkoon isää, äitiä, veljiä, Setää Pietaria ja kaikkia ihmisiä, luki sittemmin Herra siunatkoon ja näytti nukkuvan.
Sana Setä Pietari lapsen suusta kävi kun sähkö-leimaus sydämensä läpi, hänen oma nimensä oli Pietari ja hänellä oli veli, jota ei ollut nähnyt pariin-kymmenteen vuoteen, siksi että olivat riidassa keskenänsä. Kummastuneena pistäysi hän lepo-kammariin, katsellaksensa sitä pientä rukoilijaa, joka oli tyttö.
Hän makasi valkeisella vuoteellansa. Ilta-rusko valaisi pieniä, kauniita, kähärä-tukalla kaunistettuja kasvojansa, ja kätensä oli ristissä rinnan päällä.
Hetken aikaa katseli hän ihmetellen tyttöä, ja kau'an tukahdetut tunnot heräsivät äkkiä, vastoin tahtoansa synkeässä rinnassansa.
Hän oli mainio kauppias ja oli kolmen-kymmenen vuoden alituisen ja väsymättömän rahan etsinnöllä koonnut tavaroita ja niin tullut isoon arvoon. Hän valliisi monen voimat ja tahdon, laivat seilasivat minne osotti ja monta löytyi, jotka hänen kultaansa kaupitsivat.
Oli hänkin ollut nainut, vaan taipumuksetta. Vaimonsa oli ottanut hänen, vanhemmiltansa rikkauden vuoksi vaadittuna. Häntä kohteli hän tylysti. Rakkautensakin tilassa sai hän kerran kovin kärsiä miehensä pahalla tuulella ollessa; tosin kyllä oli hän itse syypää, vaan rangaistiinkin rajusti; hän kuoli kovissa tuskissa jättäin hänen leskeksi ja lapsettomaksi.
Vaimonsa kuoltua ja ollessaan Viiden neljättä vanha, rakastui nuoreen, kauniisen, köyhään tyttöön, ja pyysi häntä vaimoksensa, vaan hän vastasi rakastavansa veljeä.
Veljen nimi oli Kaarle, ja oli kymmentä vuotta häntä nuorempi. Tämä veljensä oli perätin toisesta luonnosta. Surutoin raha asioista ja rakastava lukua, oli hän velkauntunut ja oli uskottu kun hänellä oli sama nimi kun kauppiaalle. Siitäpä oli syntynyt riita ja Pietari oli nimensä tähden maksanut veljensä velat ja antanut hänelle ylenkatseensa.
Kaarlen morsiamen yhtä kaikki pidettyänsä enemmän hänestä kun Pietarista, ei Pietari enempää veljeänsä auttanut, vaan julkaisi hänen tästä-lähin saavansa itse pitää huolta itsestänsä, eikä enään tulla näkyviinsä.
Kahteenkymmenteen vuoteen eivät veljet olleet tavanneet toinen toistansa ja Pietari ei koskaan tahtonut kuulla veljestänsä puhuttavan. Hän oli täydesti vakuutettu veljensä joutuneen kurjuuteen; alussa sanottiin hänen menneen Amerikaan ja siellä kuolleen.
Siis ei ollut mahdollista tämän kauniin lapsen, joka makasi edessänsä, ja sen kauniin, soman ja hupaisen asunnon, olemaan kelvottoman veljensä; hän itse siis ei olisi se setä Pietari, jonka edestä lapsi niin sydämellisesti oli rukoillut. Ja luultavasti ei Kaarle olisi huolinut opettaa lastansa rukoilemaan setänsä edestä, joka hänen itsensä oli jättänyt hunninkoille, eikä vaimokaan, joka niin oli ylenkatsonut Pietarin, joka silloin jo oli rikas ja arvoisa, että oli pitänyt enemmän hurjasta ja velauntuneesta veljestänsä.
Äkisti sanoi ääni hänessä: "Ei löydy henkeäkään maan päällä, joka rukoilisi edestäsi. Kukaan ei surisi, jos onnettomuudet sinua kohtaisivat, kukaan ei veden pisaraa vuodattaisi haudallasi."
Ei, se nyt on selvä. Eivät ne kylmäsydämiset kauppiaat, jotka hänessä näkivät vaarallisen voittelijan, toivoisi hänelle onnea. Ei kukaan huonosti palkituista tehtainsa työväestä, eli heidän nääntyneistä ja puoli alastomista lapsistansa rukoilisi edestänsä; eivätkäpä merimiehet sitä tekisi, jotka huonolla palkalla antauvat myrskyihin, omistajan vakaana hyöhemissä komean asuntonsa muurien sisällä levätessä; heillä oli kyllä ajattelemista omasta pelastuksestansa, kun alati näkivät itsensä piiritettyinä rannattomalta, pohjattomalta vedeltä. Ketään ei hän erittäin suositellut, kenestäkään ei hän huolinut; tosin kyllä oli hän kopeudesta antanut yhteisiin laupeuden laitoksiin, vaan ei kukaan erittäin kiittänyt häntä siitä.
Ja mitä hyötyä siitä-kai olisi? sanoi se pimiä henki rinnassansa; mies, joka itse on onnensa ohjannut, ei kaipaa raukkojen eikä lasten esi-rukouksia.
Vaan sydämesi, sanoi edellinen ääni, on varsin yksin maailmassa, kaikkein kaltaistesi yhteydestä suljettuna, ilman yhtäkään hellää yhdistys-sidettä. Kukaan ei ota osaa onneesi, kukaan ei kaipaa sinua kuoltuasi, sinä haudataan yhtä mieluisasti, kun joku peto, joka aina vaan on muilta ottanut eikä koskaan kenellekään antanut. Mitä veljeäsi autit, autit itse vuoksesi ylpeydestä, myrkyttäin antimesi katkerilla soimauksilla ja vihalla. Luuletko alati onnen sinua noudattavan? Sinäkö yksinään olet onnesi perustanut ja ohjannut? Saitko voimia ja apua ylhäältä ainoastaan itse tähtesi? Oletko sinä, joka et ketään rakasta, etkä ikinä ole antajaa kiittänyt, yksinään niin suuren armon ansainnut? Etkö itse tarvitse rukoilla? Etkö tarvitse esi-rukouksia? Eikö sentän Hän, jolla kaikki on ja joka kaikki voi, hyväksy ja kuule lapsen rukousta, ja eikö senkaltaisen viattoman olennon onni ole hänelle enemmästä arvosta, kun vanhan syntisen, joka jo on kylliksi saanut? Jakaileeko Hän lahjojansa ainoastaan vaan yksinäisten vuoksi? Eikö kernaammin koko ihmis-sukukunnan vuoksi, kaikkein vuoksi, joita Hän rakastaa? Eikö olisi parempi olla rakkauden siteillä yhdistettynä kaikkein kanssa? Kuka tavarasi perii kuollessasi? Sinulla ei ole enään sukulaisiakaan, kumminkaan ei tiettyjä, jotka sinua rakastaisivat?
Äkisti aukasi tyttö isot, kirkkaat silmänsä ja katseli häntä vähän ihmetellen.
"Ah," ajatteli hän, "jos tuo lapsi olisi minun, niin tottakin se rukoilisi edestäni. Olisi suloista tietääkin edestänsä rukoiltavan, ehk'eivät mitään vaikuttaisikaan. Onko maan päällä mikään haju ihanampi, kun rakastavan, viattoman sielun esi-rukous?"
Väkevästi sisälliseltä vaikutukselta pakoitettuna, kumarsi hän alas ja suuteli lasta otsaan. Se hymyili ystävällisesti hänelle, eikä näyttänyt hämmästyneeltä eli ujostelevalta.
"Mikä sinun nimesi on, kultaseni?" kysyi hän niin lempeästi, kun karkea äänensä taipui.
"Pietaritar, setä Pietarin nimen mukaan," vastasi lapsi viisaalla katsannolla.
"Kuka setä Pietari on?"
"En ole koskaan nähnyt häntä; hän asuu niin kaukana, vaan isä ja äiti ovat sanoneet hänen olevan niin hyvän ja minä rukoilen edestänsä joka ilta ja aamu ja olen tuleva niin kiltiksi, että setä saa kunniaa minusta."
"Mikä isäsi nimi on?" kysyi kauppias hämärällä toivolla ja tuntein ensimäiset sovinnon tunnot veljeänsä kohtaan, jota hän niin monta vuotta oli vihannut.
"Uutinen", vastasi lapsi.
Se oli outo nimi, eikä hän tiennyt olevansa missäkään yhdistyksessä
Uutisen kanssa.
Se hämärä toivo, että veli vielä olisi hengissä ja varoissansa, raukeni kohta. Vaan vaikka lapsi olikin vieraan, hyväksyi hän kuitenkin sitä. Vaan eipä ollut voimissansa, ehkä kuinka rikas hän oli, voittaaksensa lasta, sillä mitä se lapsi tarvitsee, jolla on hyvät vanhemmat? Tosin kyllä lahjolla saatte silmänräpäykseksi voittaa lapsen, vaan kuka muu, kun vanhemmat, voittavat lapsen sydäntä rukoilemaan edestänsä?
Kuitenkin tahtoi hän välttämättömästi antaa jotakin lapselle; se katseli ihmetellen kallis-kivistä sormusta, joka oli sormessansa.
"Pidätkö sormuksesta?" kysyi hän.
"Se kiiltää kun äitini silmät minua katsellessansa."
"Tulisitkos iloiseksi, jos saisit sormukseni?"
"Tulisin niin iloiseksi!"
"Mitä sillä tekisit?"
"Antaisin äidilleni."
Kauppias otti sormuksen sormestansa, antoi sen lapselle, ja tunsi ensi kerran elämässänsä antamisen ilon, nähdessänsä lapsen silmäin loistavan ilosta.
"Talleta se nyt hyvin vaan, siksi kun äitisi tukee kotiin," sanoi hän, suuteli lasta toistamiseen ja meni pois ketään kohtaamatta, samoinkun tullutkin oli.
Janonsa oli sammunut, vaan toinen syvempi sisällinen jano oli sen siaan ilmestynyt.
Särkyneen vaunun pyörän oli tämä taitava seppä korjannut, ja hän matkusti kotiinsa, vaan se loukkaus, jonka sydämensä oli saanut, ei niin pian parantunut.
Muisto tästä vanhempainsa, sisaruksiensa, setänsä Pietarin ja kaikkein ihmisten edestä rukoilevasta lapsesta osotti hänelle juurikun kaukaisen hämärän rakastavain sieluin näkymättömästä yhteydestä, jotka yhteisesti rukoilivat samaa Isää, joka rakastaa heitä kaikkia samalla ijankaikkisella rakkaudellansa. Tähän onnelliseen yhteyteen ei hän kuulunut, hän oli siitä suljettuna ja yksin, sillä ei kukaan häntä rakastanut, ei kukaan edestänsä rukoillut.
Hän tunsi sen aina syvemmältä ja syvemmältä, ja olisi antanut paljon, jos olisi itse ollut se setä Pietari, jonka edestä se hurskas lapsi rukoili.
Jospa tähän asti oli onnistunutkin aikeissansa, niin ei se ketään muuta ilahuttanut, ja ilo, jossa ei kukaan osaa ota, ei ole mikään ilo, niin syvä on ihmisen tarve kaltaistensa hellyydestä. Leski-asuntonsa, joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli peläten.
Tähän asti oli, päätti hän, kaikki omasta viisaudestansa ja yrityksestänsä onnistunut; vaan onnistuisiko tästä-lähinkin? Vahingoita saattaa tapahtua, joita ei mikään vakuutus-kunta voi varjella, vaaroja väijyy yksinäistä ihmistä, joka on ystävittä ja Jumalatta, joka taholla, ja ukkoinen taitaa vahingoittaa selkeimmältäkin taivaalta. Hän oli viiden kuudetta vanha ja rupesi jo tuntemaan tämän ijän vaivoja, elämän huvitukset eivät enään olleet hänelle mistään arvosta, rahakin oli jo valtansa ylitsensä kadottanut, sillä rahalla ei hän voinut saada takaisin elämänsä voimia, jotka päivä päivältä vähentyivät, ei täyttää sitä tyhjyyttä ja kaipausta, jota sielunsa vaiteloi. Koska se oli loppuva? Haudassa, johon oli laskettava typi tyhjänä.
Mihinkä sielunsa viimeinkin joutuisi? Tuntemattomaan maailmaan, jossa hän ei kohtaisi yhtäkään ystävää, vaan heikkoja, joita hän oli sortanut, köyhiä, joilta hän oli viimeisenki roponsa ryöstänyt, raukkoja, joittenka hän huolimatta oli antanut kurjuudessansa kuolla ja oman tylysti kohdellun vaimonsa. Ja vaikkapa kaikki tuo annetaiskin anteeksi, niin ei kuitenkaan yhtään rakkaallista, kiitollista sydäntä kohtaisi ja piiritäisi häntä, ei hänellä olisi yhtäkään iloista muistoa maasta, hän olisi siellä varsin yksinään, ja vielä enemmän kamottu, siksi ettei kukaan häntä siellä tarvitse; hän olisi köyhä, joka häneltä oli kauhinta mitä olla taisi, häneltä, joka ainoastaan oli koonnut maallisia tavaroita vaan ei mitään, jotka häntä seuraisivat toiseen maailmaan, ei kaltaistensa rakkautta ja kiitollisuutta.
Viimein näytti se rukoileva lapsi ainoaksi väli-kappaleeksi, jonka kautta hän taitaisi yhdistettää rakastavain sydänten näkymättömään yhteyteen, jotka lepäävät kaikkivaltiaan rakkaudessa, jos nimittäin voittaisi lapsen mielyisyyden ja esi-rukoukset.
Kuinka se tapahtuisi oli hänelle vielä tietämätöintä, vaan ihmeellinen halu veti häntä lapsen tykö, ehkä turhaan koetti tukahuttaa sitä. Järkensä veti monta mutkaa sitä vastaan, vaan levottomuus ja taipumus tulivat liian voimallisiksi; hän päätti jällen etsiä ja tehdä tuttavuutta lapsen vanhempain kanssa, jotka tosin olivat hyviä ihmisiä.
Koko vuoden näin mietittyänsä, istui hän eräänä päivänä vaunuihinsa ja lähti Uudelle-maalle.
Se kaunis kartano oli kaltaisensa; hän astui vaunuistansa veräjällä, kaikki näkyi samalta kun viime vuonnakin samaan aikaan, paitsi että enemmän kukkia kasvoi asunnon vieressä ja ilma oli täytetty hyvillä hajuilla.
Se pieni tyttö oli myöskin ulkona; piiritettynä kyyhkyisiltä juoksi kukkas-tarhassa pienen valkoisen koiran kanssa.
Hän pysäsi ja katseli ihmetellen vierasta.
"Tunnetkos minua vielä?" kysyi hän liikutettuna lapsen suloisesta hymyilemisestä ja katsannosta.
"En! vaan terve-tultu sen vuoksi," sanoi hän ja antoi vieraan tarttua käteensä.
"Rukoiletkos vielä setä Pietarin edestä?"
"Rukoilen häntä!"
"Oletkos nähnyt häntä vielä?"
"En! vaan olen ruvennut rukoilemaan, että kohdakkoin tulisi, saadakseni nähdä häntä."
"Etkös joskus unhota rukoilla setä Pietarin edestä?"
"En, vaan jospa uuhottaisinkin, muistuttaisivat isä ja äiti kohta siitä."
Samassa näkyi kaksi ihmistä portailla, keski-ikäinen mies, verevällä, hyvän-tahtoisella ja iloisella katsannolla, ja yksinkertaisesti vaatetettu vaimo, vielä kaunis ja jalolla käytöksellä.
Nämät katselivat kummastellen vierasta joka puhutteli lastansa setä
Pietarista.
"Oletteko Uutisen herrasväki?" kysyi kauppias kohteliaasti.
"Olemme, olkaat hyvä ja astukaat sisään," sanoivat molemmat ystävällisesti.
Kauppias astui samaan pieneen hupaiseen saliin, ja istui hänelle asetetulle tuolille; vielä hän epäili, kuinka tulonsa puhdistaisi, kun tyttö vilkkaasti tuli sisään huutaen:
"Isä, äiti, tämä on se hyvä herra, joka viime vuonna sormuksen minulle antoi!"
Nyt tuttavuus pian syntyi, kauppias kertoi kohtauksensa; vanhemmat juttelivat sinä iltana olleensa naapurissa jättäen nuorimman tyttärensä palkka-piialta hoidettavaksi, joka vaan pikimältään oli jättänyt hänen. Ensin olivat pelästyneet lapsen vaarasta, vieraan ihmisen ketään kohtaamatta tullessa asuntoon, ja sitten ihmetelleet sormusta, ja kiittäneet Jumalaa, joka ei ainoastaan varjellut lapsensa pahoista ihmisistä, vaan lähettänyt hyvän vieraan lapselle.
Viimein kysyi kauppias, kuka se onnellinen setä oli, jonka edestä pieni
Pietaritar aina rukoili, ehk'ei ollut häntä nähnytkään.
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toinen toisiansa, tietämättä mitä vastaisivat, joka vaiti olo vähän kauppiastamme kummastutti.
Viimein sanoi mies kuitenkin: "luonnollisesti se on veljeni, vaan olemme monta vuotta olleet valta-mereltä eroitetut. Kuitenkin on hän perustanut onneni; häntä minun tulee kiittää nykyisestä vapaasta tilastani."
Sepä kauppiasta pisti syvältä sydämeen; hän tiesi — armottomasti ajaneen veljensä tyköänsä, ilman mitäkään avutta.
"Minulla myöskin oli veli," sanoi hän synkällä katsannolla, "vaan hän on minulta kuollut; minulla ei ole sukulaisia, olen leski, lapsetoin ja yksinäinen."
Mies ja vaimo katselivat toisiansa ja lastansa, he tunsivat vertaillen itsiänsä vieraan kanssa onnellisiksi, etenkin nähdessänsä kuinka surullisella katsannolla hän tämän tunnusti.
Viimein sanoi kauppias: "jos veljeni Kaarle sentään vielä eläisi, ja hänellä olisi lapsia, niin minäkin olisin setä Pietari, sillä nimeni on Pietari K."
Aviopuolisoin kuultuansa tämän nimen, hyppäsivät yht'aikaa seisoalle, hämmästyneinä ja vaaleina.
"Sinäpä siis setä Pietari oletkin," sanoi Pietaritar, kiipeisi syliinsä ja halasi häntä.
Tämä vanha kauppias suuteli lasta ja katsoi aviopuolisoita ensikerran neljänkymmenen vuoden sisällä vedet silmissä. Ne olivat katumuksen ja rakkauden totisia ja suloisia kyyneleitä.
"Onko se mahdollista?" kysyi hän.
"On," vastasi Kaarle, "minulla on ollut sama nimi."
Veljekset tunsivat toinen toisensa, syleilivät sanaakaan lausumatta ja se ennen hylätty kosija sai ensikerran likistää veljen-vaimonsa rintaansa vastaan.
Vanhus tuntiikse entistä onnellisemmaksi ja nöyremmäksi, havaitessansa heidän, ehkä hylätyt, rakastavan häntä ja opettaneen lapsiansa rakastamaan ja rukoilemaan edestänsä. Hän ei siis enään ollut yksinänsä eikä kaikilta kamottu.
Kaarle kertoi nuoren vaimonsa kanssa muuttauneen Amerikaan ja siellä hiellä ja monella vaivalla koonneen vähän omaisuutta ja kaksi vuotta sitten palanneen koto-maahansa, jossa oli ostanut tämän pienen omaisuuden, jossa asui.
"Miksikä nimeäsi muutit?" kysyi Pietari.
"En ollut enään kelvollinen kantamaan nimeäsi, minä olin väärin-käyttänyt sen. Tarve vaati minun ahkerammaksi, jalo-miielisyydellä maksettuasi ne velat jotka huikentelevaisuudellani, luottaen sinuun, olin saattanut minulleni, olin vapaa alkamaan uudestaan. Rangaisten minua ylenkatseellasi, jonka todella olin ansainnut, saatit minun ajattelemaan oloani, ja minä päätin tulla uudeksi mieheksi ja kutsuin itseni siis Uutiseksi, että olisi minulla oma nimi ja etten ikinä olisi sinulle häpeeksi, jollen onnistuisikaan. Jumalan avulla onnistuin sentään."
"Miks'et hakenut minua kohta kotiin tultuasi, koska sen olisit voinut tehdä kunnialla?"
"Suo anteeksi veljeni! minä pelkäsin sinua, minä pelkäsin sinun luulevani olevan sinulle haitaksi. Nyt olet sattumuksesta eli Jumalan sallimasta tullut tyköni, nyt näen sinun omistavan minun veljeksesi," nyt en enään pelkää sinua."
"Entäs sinä," kysyi hän vaimolta, "kamoksutko sinä minua vielä?"
"En häntä, minä olen aina pitänyt mieheni veljen suuressa arvossa; ehkä sydämeni valitsi Kaarlen, olen aina kunnioittanut Pietaria. Vaimo rakastaa ainoastaan yhtä miestä, vaan ei hän kamoksu sitä, joka on häntä vaimoksensa pyytänyt," lisäsi hän hymy-huulin.
"Minä kadehdin vielä veljeäni, vaan olen niin ihastunut jällen nähdessäni teidät, etten siitä mitään mielikarvautta tunne. Vaan jonkun palkkion siitä tahdon; kosk'en saanut äitiä vaimokseni, tahdon tyttären lapsekseni; minä teen hänen perillisekseni. Kaikki mitä minulla on, on oleva Pietarittaren, joka on rukoillut edestäni, ja saanut nimensä minun nimestäni. Tule tänne Pietaritar!"
Lapsi juoksi syliinsä ja leikitteli harmain hiustensa kanssa.
"Kuules nyt, sinä saat kaikki mitä vaan tahdot, niinkau'an kun elän, ja kuoltuani saat kaikki mitä minulta jää, vaan rukoile aina Jumalaa joka päivä edestäni. Teetkös sen Pietaritar? Näet itse rukouksesi kuultavan. Sinä olet rukoillut Jumalaa lähettämään setä Pietaria tänne; tässä minä nyt olen! Rukoiletkos edestäni?"
"Rukoilen, setä Pietari; vaan minä saan tienmä jakailla veljilleni mitä setä antaa, sillä muutoin ei ole lystiä," sanoi se kahdeksan vuotinen tytär. "Vanhemmat veljeni jakailevat aina minullekin mitä saavat ja hekin ovat rukoilleet edestänne, setä. Äiti sanoo, että sisaruksien pitää rakastamaan toisiansa, ja olla onnessa ja onnettomuudessa pysyväiset."
"Niinkuin itse tahdot," vastasi kauppias liikutettuna ja kovuuttansa veljiänsä vastaan katuvaisena. "Sinulla on oikein, totuus on lasten suussa."
Niinpä tarjoi hän käsiänsä vanhemmille ja sanoi:
"Tästä-lähin olemme kaikki kun yhtä; eromme on ollut pitkä; vaan tämä kohtaus on iloni ja parempi myöhäänki, kun ei koskaan."
End of Project Gutenberg's Kertoelmia, by Julius Axel Kiellman-Göransson