II.
Historialliset runot.
1. Suomen kansan historiallinen käsitys.
Kuuluisa italialainen oppinut Domenico Comparetti on tunnetussa Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa, Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan runostossa. — — Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat Lappalaiset. — — Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on ehdottomasti hylättävä."[191]
Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen kilpailu loitsutaidossa, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.
Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse, alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa, kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]
Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.
Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa, vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole, varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.
Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.
Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen tutkija Gaston Paris lausuu muualla Euroopassa kansan suussa säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou), Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa (kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa, että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s. viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös Suomen kansan runoihin nähden.
Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen yksityiskohtaista tarkastusta.
2. Piispa Henrikin surma.
Aikaisin historiallinen tapahtuma, jota meille kansanruno kuvaa, on Suomen ensimmäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin surma. Missä määrin tämä kuvaus on historiallinen, käy paraiten selville, jos tarkastelemme niitä lähteitä, joista tietomme piispa Henrikistä johtuvat ja joista runokin silminnähtävästi on ammentanut.
Vanhin tiedonlähteemme[197] on pyhän Eerikin latinankielinen elämäkerta, kirjoitettu niinkuin myös runomitallinen vuorolaulu samasta aineesta luultavasti vuoden 1273 tienoilla, jolloin hänen maalliset jäännöksensä suurilla juhlallisuuksilla siirrettiin Upsalan uuteen tuomiokirkkoon. Siinä tosin vain sivumennen kerrotaan, mitenkä tuo kuulu Ruotsin kuningas koottuaan sotajoukon ja otettuaan mukaansa Upsalasta autuaan Henrik piispan, suuntasi retkensä Suomalaisia vastaan ja mitenkä hän voitollisena palasi, jätettyään tänne mainitun autuaan Henrik piispan, joka sittemmin täällä saavutti marttyyri-kruunun.
Vähäistä myöhempi on pyhän Henrikin oma elämäkerta, joka on niinikään latinankielellä sekä suorasanaisena että runomitallisena säilynyt. Kokoonpantu on sekin kirkkopalvelusta varten, kolmannentoista vuosisadan lopulla, jolloin tämän Suomen kansallispyhimyksen jäännökset tuotiin Nousiaisista Turkuun. Mutta vaikka siinä luonnollisesti kertomuksen päähenkilöön on koko huomio kiinnitetty, ei siitä merkillistä kyllä löydä mitään todellista tiedonlisää, paitsi että hänen mainitaan olleen Englannista syntyisin. Eerikin elämäkerran laihat lauseet ovat siihen otetut milt'ei sanasta sanaan ja höystetyt tyhjillä koruloruilla, jotka ainoasti kirjoittajan tietämättömyyttä todistavat.[198] Piispa Henrikin surmaan on kyllä syykin ilmoitettu seuraavin sanoin: "Kun hän puuhasi Suomen kirkon rakentamista ja vahvistamista, viisaasti ja uskollisesti, tapahtui että hän erästä miehentappajaa teon kauheuden tähden tahtoi rangaista kirkkokurilla, jotta ei liiaksi helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin. Mainittua autuuden apukeinoa tuo onneton verenvikainen halveksi ja lisäsi vaan lopullista tuomiotaan, vihaa pitäen sille, joka häntä terveellisesti ojensi. Niinpä kelvoton karkasi oikeuden pitäjän ja hänen oman autuutensa innostelijan kimppuun, jonka julmasti surmasi." Jo Porthan kuitenkin huomauttaa,[199] mitenkä mahdoton on olettaa moisen raa'an pakanan siihen aikaan välittäneen mistään kirkon hengellistä rangaistuskeinoista.
Vielä vähemmän tosiasiallista on tietysti siinä ihmetöiden luettelossa, joka pyhäin elämäkertaa säännöllisesti seuraa. Mainittavat niistä ovat ainoasti kaksi ensimmäistä, jotka myös kansanrunoon ovat vaikuttaneet. Kun murhamies — latinankielisessä legendassa aina nimetön[200] — palaa kotiinsa, kehuen että oli karhun tappanut, tavoittaa hän päästänsä hiippaa, jonka oli ryöstänyt surmatulta piispalta; vaan silloin seuraavat mukana kiinni tarttuneina pääkallon nahka ja liha. Seuraavana keväänä — piispa Henrikin surma kuvataan tapahtuneeksi talvella — löytyy hänen poikki hakattu sormensa sormuksen kera jääpalaselta, jonka päällä korppi koikkuu.
Kansan suusta muistiin pantuna tavataan pyhän Henrikin legenda ensi kerran ruotsinkielisessä käsikirjoituksessa, joka on päivätty Nousiaisten pappilassa 18 p. Toukok. 1674. Allekirjoittaja on pastori Albertus Daavidinpoika, joka ilmoittaa sen muistiin panneensa vanhojen ihmisten suupuheitten mukaan.[201] Tarkastusmatkallansa Pohjois-Suomeen[202] oli pyhä Henrik Nousiaisten pitäjässä Killaisten kylässä joutunut Lalli nimisen talonpojan kotiin tämän poissa ollessa ja pyytänyt ruokaa, juomaa y.m., tietysti rehellistä maksua vastaan. Mutta Lallin emäntä oli ollut kovin raaka ja epäystävällinen, vastannut hänelle hävyttömästi ja tykkönään kaikki kieltänyt. Sen vuoksi oli pyhä Henrik antanut palvelijoilleen käskyn ottaa väkisin, vasten tämän tahtoakin, mitä tarvitsivat, vaan jättää ottamastaan kunnollisen maksun; jonka he olivat tehneetkin ja lähteneet tiehensä. Kun sitten isäntä renkinensä oli palannut metsästä, oli emäntä alkanut pahoin panetella pyhää Henrikiä, että hän oli ottanut ruokaa, juomaa y.m. väkisin ja jättänyt lastuja sijalle maksusta. Tästäpä julmistuneena ja kiukustuneena oli Lalli renkineen lähtenyt häntä takaa ajamaan ja tavoittanut Kiulon järvellä, kahdeksan peninkulman päässä Nousiaisista, siellä murhannut hänet ja lyönyt kuoliaaksi. Siinä oli hän myös ottanut pyhän Henrikin hiipan, pannut sen päähänsä sekä palannut iloiten ja riemuiten kotiinsa. Vastaan tuleva emäntä oli häntä tervehtinyt ja kummastellut:
"Custa Lalli lakin saanut,
Mies paha hyfven hytyrin?"
Samassa oli Lalli tavoittanut hiippaa päästänsä, jolloin nahka ja tukka pääkalloa myöten oli seurannut mukana. Vielä kerrotaan pyhän Henrikin seuruelleen tiellä ennustaneen kuolematansa ja sen johdosta neuvoneen palvelijoillensa, että ottaisivat pari iestämätöntä nuorta härkää ja antaisivat niiden vetää hänen ruumistaan; mihinkä nämät ensin seisahtuisivat, siihen oli merkiksi risti pystytettävä, jommoinen seisookin Nousiaisissa Repolan pellolla; kuhunka sitten laskeutuisivat makuulle, siihen hän olisi haudattava ja hänen ainaiseksi muistokseen rakennettava kirkko, joka on juuri pyhän Henrikin nimikko Nousiaisissa. Viimeksi mainitaan, mitenkä hänen kuolemansa jälkeen Juhannuksen aikaan sokea ukko poikansa kera oli soutanut yli Kiulon järven, jolloin poika oli nähnyt korpin jääpalasella jotain nokkimassa ja ilmoittanut asian isälleen. Tämän käskystä likemmä soudettua, oli siellä näkynyt sormi kultasormuksen kera, jonka luota korppi oli lähtenyt lentoon. Sitä oli ukko pyytänyt poikaansa antamaan, pyyhkinyt sillä silmiänsä ja saanut sen avulla heti näkönsä takaisin.
Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi sama tarina painettuna latinankielellä Turun papin Andreas Hasselqvistin väitöskirjassa Rosa orbis arctoi 1682. Eroavaisuuksista siinä huomattakoon: pyhällä Henrikillä on seurassaan ainoasti yksi tulkkinsa, jonka käskee jättää kolmenkertaisen raha-arvon väkisin ottamiensa elintarpeitten sijalle; Lalli yksin ajaa häntä takaa ja huutaa hänelle jälkeen, jolloin hän jää odottamaan ja paljastaa päänsä tervehtiäkseen; Lalli lyö hänet kuoliaaksi kirveellä, iskien samalla peukalon poikki kohotetusta kädestä; läheisestä kylästä lainattu härkäpari päästettynä vapaasti kulkemaan vasta kolmannella kerralla pysähtyy Nousiaisten kirkon paikalle.
Tässäkin, samoin kuin kuin edellisessä, tavattavat suomenkieliset säkeet:
"Custa Lalli Lakin saanut,
Häijy Mies Hyvän Hytyrän?"
viittaavat siihen, että kertomus ainakin osaksi on ollut alkukielellä runomitallinen.
Varsinainen todistuskappale suomalaisen runon olemassaolosta ilmestyi kuitenkin vasta Gregorius Halleniusen maisteriväitöksessä Mynämäen kihlakunnasta 1741.[203] Se sisältää ne sanat, joilla piispa Henrik ennen kuolemaansa puhuttelee seuralaistansa eli tulkkiansa:[204]
Minun piltin piscuhuni,
Ot' mun luuni lumelda,
Pane silki säckihin.
Ot' sitt' vähäiset häriät,
Jotc' eij ijkän ikes ollet,
An vapana vaelda,
Äl' heit' estä erhetyxist,
Cuhung' ensist seisatt[a]vat,
Sijhen risti rakettackon;
Toisen cusa tavottawat,
Cappel caunis tehtäkön;
Colmannen cusa Kerran,
Kirco coconans coottacon,
Mina sisälle pandacon.
Selityksessä sanotaan härkien toisen kerran pysähtyneen Moision kylän läheiselle mäelle ja kolmannen kerran Nous-Mäelle.
Samat säkeet tavataan myös toisessa runonkatkelmassa, joka löytyy käsikirjoituksena Porthanin jälkeenjääneitten paperien joukossa.[205] Niiden edellä käy pyhän Eerikin varoitus:
"Minun velien Henrich,
Älä mene maalle Suomen!
Kyll sin on monda menny,
Mutt ei ole jälle tullu,
Eikä paljo palainut;"
(johon pyhä Henrik vastaa):
"Osotan liha Jumalani,
Näytän kalkin Kaunin,
Eiköst he hävene häjy."
Vielä on tässä kirjaanpanossa säilynyt Lallin emännän panettelu:
"Täsä olli ruotzi, trani sax[a],
Hän otti leippä uni pääld,
Heitti lastuja sian,'
Otti olta tynyrist,
Paiskais mulda tapill,
Otti heiniä ladost,
Heitti lastuja sian,"
ynnä kuvaus Henrikin takaa-ajosta:
Lalli otti Laakaris,
Benti pitkän keihäs,
Ja Ouleva ison otas.
Ruotsinkielisessä alkuselityksessä luetellaan niinikään Lalli, Bendt,
Oloff veljeksinä, jotka ovat kotoisin Nousiaisten Alakylästä Rankilan
tilalta. Lopuksi mainitaan kolmeviikkoisen lapsen lausuneen nuo sanat:
"Mistä Lalli — —?"[206]
Ensimmäisen jotenkin täydellisen kirjaanpanon piispa Henrikin surmarunoa julkaisi Porthan selityksissään Paavali Juustenin piispain kronikkaan.[207] Sille omituisista piirteistä on huomattavin, että Lallin emännällekin on annettu nimi: Kerttu (Chertu). Hänen panetellessaan Lallille "Hämehen Heinirichiä", sanoo paimen patsahalla hänet valehtelijaksi. Sama paimen on Lallin vastassa, hänen palatessaan kotiin piispan lakki päässä ynnä sormus sormessa, joita molempia koettelee irti kiskoa. Tämän ilmoitetaan olevan Hämäläis-Suomalaisille tunnetun runon,[208] jota vastoin kaikki edellä mainitut runokatkelmat ovat varsinaisesti länsisuomalaisia.
Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia, Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen, lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille piirtämä.[209]
Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen äänneasun.
Kaksi oli pyhää miestä,[211]
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljestä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Pian kasvoit pinnelliset,
Yksin voilliset ylenit.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki;
Vaan joka Ruotsisa yleni, 10
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikillen veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maallen,
Maallen ristimättömällen,
Paikallen papittomallen,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappelita rakennuttamahan."
Sitten Eerikki ritari 20
Sanoin lausui, suin puheli:
"Veikkoseni, vaimon poika!
Paljon on sinne mennehitä,
Ei paljon palannehita,
Enämpi evännehitä." —
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehen,
Maan kuningas kaattanehen,
Toinen jäänevi jälillen."
Sitten herra Henterikki 30
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohdallensa,
Perällensä pienikirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen.
Maatajouhi maltaisilta. 40
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavaamiset,
Harman kaulan kahden puolen.
Pane luokka kynnäppäinen
Harjallen hyvän hevoisen."
Sitten herra Henterikki
Ajella karuttelepi.
Virman peuroja viritti 50
Jälisänsä juoksemahan,
Latoi se lauman laulajita
Päänsä päällen lentämähän,
Otsaansa virvottamahan;
Karhu oli rautakahlehisa,
Teeri rautainen kukersi;
Karhun rautaisen kidasa;
Jänöin valkoisen hypitti
Edesänsä filtin päällä.
Sanoi piltti pikkuruinen, 60
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo minun tulepi nälkä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian taloi tulepi
Lalloila takaa lahden.
Ota kyrsä uunin päältä
Ota olutta kellarista,
Heitä penninki sijahan;
Heinät heinähuonehesta,
Kaurat kaurahinkaloista, 70
Heitä penninki sijahan."
Paha vaimo pannahinen,
Satasyöjä sappehinen,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Lahka Lalloi kotihin saapi,
Vielä se luunsi luistelepi,
Vielä päänsi päristelepi,
Suonensi sirottelepi!"
Sitten herra Henterikki 80
Kiiruhti taloista poies.
Lalloi kuin tuli kotihin,
Valehteli vanha naara:
"Poikaiseni nuorempani!
Jopa on täsä sitten käynyt
Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
Otti kakun uunin päältä,
Otti olutta kellarista,
Heitti tuhkia sijahan;
Heinät heinähuonehesta, 90
Kaurat kaurahinkaloista,
Heitti tuhkia sijahan."
Sivui Lalloi lahtarinsa,
Piilun pitkän kirvehensä,
Lykkäisi lylyn lumellen,
Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhun kaljamallen
Kuin on talvisen jänöisen.
Lalli hihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinhiästi, 100
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon sijasta.
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Lalloi hihtäin tulepi
Pitkä keihäs kainalosa.
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päällen saavan:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korhuhinen! 110
Katsokkos kiven takaa —
Ei ole kilpiä kivesä —
Katsokkos takaa tammen,
Varjosta hyvän hevoisen,
Kuhunka luuni lentelepi,
Suoneni sirottelepi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihista,
Aseta oroin rekehen. 120
Kuhunka orit tauvonnevi,
Siitä härkä pantakohon;
Kuhunka härkä tauvonnevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Herran Hentrikin nimehen.
Tosa on härkä tauvonnunna
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki 130
Ensimmäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla,
Ennen kuin kesäsydännä, 140
Kuin kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulannut, —
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jäänpalaisen päällä
Tuuli aalloisa ajeli
Sormia pyhän urohon.
Kultasormuksen keralla,
Ihmisillen nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja, 150
Eikä sallinut Jumala,
Veden alle vaipumahan,
Eikä hukkahan tulemahan,
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla.
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Pispan herran Henterikin, 160
Otti korkian kypärän
Pyhän miehen, pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkiähän,
Meni kiltinä kotihin.
Vaimo kehräis tortillansa,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Mistä on Lalloi lakin saanut,
Mies häjy hyvän kypärän?"
Lalli nosti lakkiansa, 170
Hiukset lakkihin imevyit,
Kaikki kamara keralla,
Luikois luusta irrallensa,
Kaikki kallosta erannui.
Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.
Tuli turpa turvattomaksi,
Pää paha paljahaksi,
Nahattomaksi kuin naudan pää,
Paljahaksi pahan panna.
Sen teki suuri Luoja,
Salli väkevä Jumala, 180
Imeheksi isoiksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi.
Nyt on pispa ilosa,
Lalli piinasa pahasa.
Pispa enkelein kansa laulelee,
Ilon virttä veisailee.
Lalli Hiidesä hihtelepi,
Lylyinensä luistelepi,
Piinan savuhun sakiähan,
Sauvallansa satuttelee. 190
Pirut pahoin pistelevät,
Helvetin heltehesä
Sielu parkaa vaivailevat,
Piinailevat hirmuisesti.
Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
Ja estä totinen Luoja,
Saata salihin taivahasa,
Ilohon ijankaikkisehen,
Päästä häjystä mailmasta.
Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä -h-n päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:
v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
tai:
Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.
Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä, että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300. Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa, että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista, viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki" sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon säkeessä: "Kusta Lalli — —".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla; tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]
Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300 jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin Piae cantiones nimisen keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v. 1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:
suomeksi:
Jäi tännä pyhä Piispa Henrich
Pakanoit opettaman.
Jollen pahoin palcan maxoi
Lalli paha pacana,
Pyhän Piispan murhalda tapoi,
Vuodhatt veren viattoman.
latinaksi:
Sanctus praesul hic Henricus
Comes fit exilij.
Subit poenas patienter
Palmam per martyrij,
Adest lictor vehementer
Potum dans exitij.
Niinkuin näkyy on säe:
Lalli paha pacana,
jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:
Lalli pahin pakanoista (v. 157).
Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin. Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana, emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet kuuluvat.
Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt. Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]
Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.
Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja 107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]
Tuonne tuuli tuuvitteli
Pimeähän Pohjolahan
Paikoille papittomille,
Maille ristimättömille.
Jouvuin puulle pyörivälle,
Varvalle vapisevalle,
Jo tunnen tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan.
Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan, Marjatan) runossa:[218]
See tundis tusad tulema,
Hädäpäevad peale kaima,
Pani poja põesaaie j.n.e.
Hän tunsi tuskain tulevan,
Hätäpäiväin päälle käyvän,
Pani pojan pensahasen.
Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa käynnin yhteydessä:[219]
Äiä on sinne mennehiä,
Ei paljo palanneina.
Vähä sieltä tullehia.
Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]
Varjele vaka Jumala,
Sorkista sotahevoisten —
Äiä on sinne mennehiä,
Vaan vähän palannehia.
Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven hiihtorunossa:[221]
Lykkäsi lylyn lumelle
Kuin on voina vuolakkeena,[222]
Kantoi kalhunsa sivulle
Kuin on kiitävän havukan.
Lykkää lylyn lumelle,
Solahutti suopetäjän,
Kuin on ruskean reposen
Eli valkean jäniksen.
Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]
Tuli suihki suksen alta,
Savu sauvani nenästä.
Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään "Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena seuraavalla tavalla:[224]
Joka kasvoi kaupungissa,
Se kasvoi kanan munilla;
Joka Suomessa sikisi,
Suomen suurilla härillä.
Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon muistiinpanossa Soikkolasta:[225]
Untoi Suomessa yleni,
Söi Suomen sianlihoja;
Kaukoi kasvi Kaarostassa,
Kaarostan kananmunilla.
Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä, niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain kolmannesta runosta lainatut.
Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]
Kuus' oli kullaista kakoista
Vempelillä kukkumassa,
Seitsemän siniotusta,
Länkilöillä laulamassa.
— — —
Oliko ruskea reponen
Eessä tietä noutamassa,
Vai oli valkoinen jänönen
Jälessäsi juoksemassa,
Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.
Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa — talvella?
Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni", Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön, hämärän neidon kysymykseen:
"Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.
Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä, jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.
Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika, joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt, voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa; että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.
Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.
3. Elinan surma.
Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä Klaus Djeknistä, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]
Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella, jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin. Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena hän katoaa tietämättömiin — vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita, jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.
Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.
Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla, huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa (Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina, alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä elämäkerroissa.
Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan, mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232] Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan: "sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]
Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia, kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen todelliseen tapahtumaan.
Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä, vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo. Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä, päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia, emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan — tai ainoasti teeskennellen vihastusta — isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin, joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan, Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]
Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo ja lapsi.
Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa, jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta, kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että kokoonpanoltaan perin suomalainen.
Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta. Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8). Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:
Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
"Elina minun sisaren,
Ejko muta ylpiämpä,
Kuin on Klaus Kurki?"
Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);
Nousit kaicki seisovalle.
"O mun muori kuldaiseni,
Älä minua Clavull anna!" —
"Mistäs sinä Clavun tunnet?"
Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet 347-348:
Itku ei Laukosta laka'a,
Valitus Vesilahesta.
Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842, vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä 1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä — joka on Ruottin virstan paikoilla Laukosta — on tähän otettu 'Kanteletar' nimisen kirjan kolmannesta osasta. — — Tähän on se muutettu sille puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]
Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: vaka neitsynen vastaapi, Kirstistä: salaa sanoi ja Klauksesta: puhui suusta kiivahasta (A). Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.
Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole — omituista kyllä — aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa. Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa löytää.
ELINAN SURMA.
Näytelmäntapainen kansanruno.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Elinainen neitty nuori
Meni aittahan mäellä
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa.
Elina:
Tuollapa tulee Klaus Kurki!
Äiti:[241]
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Elina:
Tunnen tuiman käytännöstä,
Jalan jalon heitännöstä.[242]
Toinen kohtaus.
Klaus tuo mäelle tuli,
Sadat miehet saattamassa,
Sadat satulahevoset,
Miehillä kultakannukset,
Hopiahelut hevosilla.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku talonväestä:
Hepo meillä mäellä myydän,
Kartanolla luukavia,
Vaan ei piikaa pihalla myydä,
Eikä kaupita kartanolla.
Kyll' on meillä tupiakin:
Tupa meill' on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill' on hevoset panna,
Vaja varsat valjastella;
Naula meill' on satulat panna,
Laskea hevoisten helut.
Kolmas kohtaus.
Klaus tuo tupahan tuli,
Miekallans' oven avasi,
Tupellansa kiini tunki.
Elinan viisi veljestä
Istuit kaikki pöydän päässä,
Nousit kaikki seisotellen.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku veljeksistä:
Ei ole meissä neittyin myyjää,
Eikä naisten naittajata;
Astu toisehen tupahan,
Kysy ensin äidiltäni.
Neljäs kohtaus.
Klaus tuo kävi käskettyä Tuonne toisehen tupahan.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Äiti:
Pijat meill' on pikkaisia,[243]
Kaikki keskeen kasvavia.
Klaus:
Olispa tuo vähä Elina,
Nuori nainen naitavalla.
Äiti:
Ei taida vähä Elina
Panna työhöön palkollista,
Ruokkia isoo pereettä,
Katsoo isoo tarhakarjaa.
Klaus:
Kyll' on mulle Kirsti piika,
Joka panee työhöön palkollisen,
Ruokkii myös ison perehen,
Katsoo ison tarhakarjan.
Tuopa vähä Elinainen,
Vaka neitty nen vastaapi:
Kyll' on sulle Kirsti huora,
Joka mun poltattaa tulella,
Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.
Klaus:
Ei ole Kirsti kiivas piika,
Eikä huora huone[e]ssani,
Vaan on töissä toimellinen,
Saattavainen sanoissansa:
Siksi kauan siellä ollut,
Kauan karjani katsonut,
Pannut työhöön palkollisen,
Laittanut ruan pereelle.
Kukas hullu muu kuin piika,
Jollei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä.
Viides kohtaus.
Käsi Klauksen povessa
Kävi Klaun kartanolla.
Kirsti katseli klasista,
Välkisteli västäröistä:
Kirsti:
Ah jos sitäkin olisis,
Joka tuon välin pahennais,
Saat[t]ais asiani entiselle!
TOINEN NÄTTÖS.
Vuosi vuodelta kuluupi,[244]
Eipä kuulunut kylissä,
Eikä nähty naapureissa,
Tuon välin pakentajata,
Menettäjää mielisuosion;
Eikä toista tarvittuhan
Kirstin ollessa kotona,
Huonehessa häijyn huoran.
Ensimmäinen kohtaus.
Kirsti (salaa sano Klaukselle):
Uolevi emännän makasi.
Klaus
Tuopa tuohon vastajapi,[245]
Puhu suusta kiivahasta:
Jospas tuottelet todeksi.
Mitäs saattelit sanoiksi,
Sinunpa mä silkissä käytän,
Elinan tulella poltan.
Viisi verkasta hameetta
Annan kaikki käydäksesi,
Ennen kuin Elina prouvan;
Kantaakses avaimet annan,
Ennen kuin Elina prouvan;
Lukut lupaan lukitakses,
Ennen kuin Elina prouvan.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Mene Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille,
Ole kauas keräjille
Menevänsä Pohjanmaalle.
Toinen kohtaus.
Klaus kävi kammarihin Etehen Elina prouvan.
Klaus:
Ohoh vähä Elinani!
Käärä säkkihin evästä,
Voita pikku vakkasehen;
Käsky kävi keräjille
Mennäkseni Pohjanmaalle.
Elina:
Oh mun Klaus kultaseni!
Älä tuolla kauvan viivy;
Viikot on viimeiset käsissän,
Päivät viellä viimeisemmät.
Älä tuolla paljoo puhu.
Puhu puolilta puhejas,
Puhu toiste toinen puoli.
Älä tuolla joukoissa juo.
Juo vaan puolilta janojas,
Juo sitte toiste puoli.
Älä uloos tieltä astu.
Astu puolisaappahissa,
Astu toiste toinen puoli.
Klaus tuo kävi kammarista
Ajo Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille.
Kolmas kohtaus.
Kirsti tuo kotahan kävi
Pienten vaattein pesolle,
Paitain Elina prouvan.
Elina kodan kohella[246]
Kuuli kovan kolkutuksen,
Paukkinan patajen luonna.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaattejani;
Ei net ole täällä saadut,
Vaan on äitini kutonut.
Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Kolkei vielläkin kovemmin
Prouvan pieniä vaatteeja;
Huora tuo kuoppia virutti,
Polt[t]i puolilta poroksi.
Elina:
Huora häijy kiukkuhinen!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaatteejani.
Älä, portto, polta niitä!
Kirsti:
Huorat nuot hyvätkin piijat,
Vaan ei portot puoletkan.[247]
Elina tuo kodasta kävi
Pahoin mieliin kammariinsa
Itteksensä siellä itki.
Neljäs kohtaus.
Tuonnepa tuo Kirstikin tuli, Huora häijy hävitöinen.
Kirsti:
Oh mun prouva kultaseni!
Pitäkäm pienet pitoiset,
Kansa kempit kestapidot,
Isäntämme pois ollessa, —
Niinkuin ennenkin on tehty.
Ottakamme orja työstä,
Häijy härkäjen perästä.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Tee sä itte, mitäs tahdot.
Iske ensin muut tynnyrit,
Iske kaiketkin tynnyrit;
Älä iske sitä tynnyrii,
Joka on pantu minua vasteen.
Kirstipä tuokoon mutkan muisti,
Piti kempit kestapidot,
Juotti joukon, joi itekkin,
Iski ensin sen tynnyrin,
Joka oli pantu prouvaa vasteen.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
KOLMAS NÄYTÖS.
Jopa aurinko aleni Taivahalla tasasella, Laski läntehen levolle.
Ensimmäinen kohtaus.
Kirsti kävi kammarihin Etehen Elina prouvan.
Kirsti:
Mihees prouva maata menne,
Että sianne sioitan?
Uotin uuteen tupahanko
Ylimmäisen portin päälle?
Elina:
Raskas siell' on raskaan maata,
Raskas siell' on raskaan nosta,
Uotin uudessa majassa,
Tuvassa tuntemattomassa.
Tee vaan Klauksen tupahan,
Paremmat on tutut paikat.
Kirsti:
Miekat siell' on välkkäväiset,
Raudat siell' on hohtavaiset,
Pyssyt siell' on paukkuvaiset.
Elina:
Miekat miehillä sodassa
Vaaroin veriset välkkyyvät,
Siellä raudat raateleevat,
Siellä pyssytkin paukkuuvat;
Seinällä ovat sidotut
Väsynneenä väijymästä.
Tee siis sinne yösianni.
Pane kaksin villavaipat,
Pane kaksin vuodiliinat,
Pane kaksin päänaluset,
Pane kaksin lakanatkin.
_Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Pani viidet villavaipat,
Pani viidet vuodiliinat,
Pani viidet päänaluset,
Pani viidet lakanatkin.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
Toinen kohtaus.
Kirsti kävi kammarista, Meni Uolevin majalle.
Kirsti:
Uolevi ylimmäinen trenki!
Prouva teitä sinne käski.
Uolevi:
Mitästä mä tuolla tehne?
Totta ma tuonne sentän käyne.
Kirsti pikemmin perässä,
Yhdeksät lukut lukitsi,
Sadat teljet teljetteli.
Kolmas kohtaus.
Juoksi Aumasten ladolle, Pikkuniittusten nimille.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Ompa Uolevi nytkin siellä,
Lukut ovein lukittuna.
Telkeet päällä teljettynä.
Klaus
Tämä täältäpä tuleepi,
Kiivas kiirutti kotia,
Alla päin, pahoissa mielin,
Tulen tuoheseen sytytti,
Pisti tervaksen tulehen,[248]
Valo valkeen nurkan alle.
NELJÄS NÄYTÖS.
Sauvu suitseepi tulinen,
Liekki tuima leimahtelee,
Polttaa huone[e]n huonehelta.
Viell' on paikka palamata,
Viell' on Elina elossa.
Ensimmäinen kohtaus.
Elina
Laski lapsensa pienuisen,
Itkeväisen ikkunalle:
Ohoh kultan, Klaus kultan!
Älä polta poikalastas,
Vaikkas poltat pojan tuojan.
Älä sormustas kadota,
Vaikkas kantajan kadotat.
Klaus:
Pala portto poikineskin,
Maailman lautta lapsineskin!
Ei se ole minun poikan,
Vaan on ison Uolevin poika.
— — —[249]
Tuopa tuolta Elina prouva
Varo Uoti veljetänsä:
Ohoh Uoti, oma veljen!
Mene käske äitinni tänne,
Pyydä joudulla tulemaan,
Puhu paremmin kuin onkan.
Toinen kohtaus.
Uoti:
Oh mun nuori kultaseni!
Tyttärenne teitä kutsu,
Pyysi joudulla tulemaan.
Äiti:
(Kun tuo puki pukuansa[250]
Puki kaikki eestakasin):
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka hameetin hameeni,
Hameetin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka sukin sukkiani,
Sukin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka kenkiin kenkiäni,
Kenkiin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Tuli tielle edemmäksi. Sauvu Laukosta näkyypi, Sauvu Klauksen kartanosta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Sauvu Laukosta näkyypi,
Sauvu Klauksen kartanosta.
Mitäs tuolla tehtänekän?
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta,
Lampaita siellä lahdattihin,
Sikoja siellä korvettihin,
Kukkoja siellä kuukattihin,
Kanoja siellä kaltattihin,
Pienen prinssin ristiäisiksi,
Pienen poikasen poluksi,
Poikalapsen polkumiksi.
Kolmas kohtaus.
Äiti:
Kuin kävi Klauksen kartanolle,
Laski kohta polvillensa
Maahaan vävynsä etehen:
Ota pois tuo tuolta tulesta,
Vaka vaimo valkehesta!
Klaus:
En ota tuota tulesta,
Porttoo pojes valkehesta,
Siksi valkeen vintinkin,
Hyvän huonehen hävitin.
Äiti:
Anna mennä muille maille
Elkeänsä piilomahan,
Töitänsä häpelemään.
Klaus:
Olkoon siellä Uolen huora,
Palakohon poikain portto!
Neljäs kohtaus.
_Kirsti tuo puodiin poi[k]kesi, Sieltäpä tuo kruutia kanto, Kanto Klauksen kätehen.
Kirsti:
Pane panni pahoja jauhoj[a],
Tervatynnyrin sekahan,
Että paremmin palaisis.
Äiti:
Ohoh vähä Elinani!
Mahdois olla mieliin kieliin,
Mieliin kieliin porton kanssa,
Kärsiä Kirstin kiukkuja.
Elina:
Ohoh oma muori kultan!
Ei ole syytä vähintäkän,
Neulaa silmätöintäkän,
Tein kaikki, mitä taisin,
Tein päälläkin vähäsen.
Epiloogi.
_Se oli meno parahan prouvan,
Nuoren Elina emännän,
Kansa kauniin kasvoiltansa,
Että töissänsä taitavan,
Puhtaan aina puheissansa,
Siivon puolisanoissakin.
Kauan kaipaa kansa kaikki,
Itkee sinua alalliset,
Ikävöitsee ylemmätkin.
Olis ottanut hyvästi
Itkevältä äidiltänsä,
Vaan jopa raukesi raukka,
Lenti liekkien sisähän,
Rinnalle poikainen pieni_.
VIIDES NÄYTÖS.
_Se oli meno parahan prouvan,
Se oli hukka huonehenkin,
Kansa kaunihin tavaran,
Sekä kullan kiiltäväisen
Että hopian hohtavaisen.
Klaus tuo asu Kirstinensä
Uotin uudessa tuvassa.
Kaikki kaikkinansa katovat,
Laiho puuttuupi pellolta,
Eikä kasva kauramaatkan:
Kulo poltti parahat paikat,
Kuiva kukisti loputkin.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle_.
Ensimmäinen kohtaus.
Klaus istu kynnykselle, Sekä istu että itki. Jesus äijänä käveli.
Jesus:
Mitäs itket, Klaus Kurki?
Klaus:
Kyll' on syytä itkemistä,
Siit' on sydämen kipeä,
Ettän poltin puolisoni,
Sytytin syleni täyden,
Vaimon valkeella valotin,
Poltin pienen poikaseni.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle.
Jesus:
Kyllän tiedän Elina prouvan.
Klaus:
Missäs on sitte Elina prouva?
Jesus:
Ylemmäises taivaassa,
Kuuden kynttilän edessä,
Jesuksen jalkain juuressa,
Pikku poikainen sylissä,
Uolevi oven edessä.
Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.
Klaus:
Missäs on sitte Klaus Kurki?
Jesus:
Alammaises helvetissä,
[Alammaisen portin alla],
Kannukset vähän näkyyvät.
Jalat alta kiilustaavat.
Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.
Klaus:
[Missäs on sitte Kirsti huora?]
Jesus:
Alammaises helvetissä,
Alammaisen portin alla,
Palmikoita vähän näkyypi,
Silkit päihin sidottuna.
Loppukohtaus.
_Klaus tuo ajohon lähti.
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Järähytti järven päässä,
Karahutti kankahalla,
Ajo päin sulaan merehen,
Aaltoihin upottikse.
Se oli meno nuoren miehen,
Kansa nainehen urohon:
Kirsti rakkina perässä_.
Kirja on kirjoitettuna,
Löytty Laukosta mäeltä.
Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää, verraten tavallisiin ritari-balladeihin.
Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä, kaikki kärsivässä rakkaudessaan.
Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä. Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.
Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:
Nijns kauvan elä[ä] saat
Pohjan Noittajen seas.
Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijan muuanne, arvellen, että
Klauksen kamarissa on välkkyvät paljaat miekat ja ladatut pyssyt, ei
Elina siihen suostu, vaikka häntä kenties hiukan peloittaa, osoittaen
siinäkin kiintymystä kaikkeen miehensä omaan.
Vaan kirkkaimpana Elinan rakkaus leimahtaa ilmi silloin, kuin hän keskellä tulen liekkejä puhuttelee Klausta. Äitinä hän tahtoisi toki lapsensa pelastaa ja ojentaa siitä syystä itkevän pienokaisen ikkunasta. Mutta Klaukselta hän saa ainoasti kamalimman solvauksen vastaukseksi. Silloin Elina vielä ojentaa Klaukselle kätensä, nöyrästi pyytämällä, että ottaisi talteen edes oman lahjoittamansa kihlasormuksen. Toisinnossa (C) nimenomaan sanotaan:[251]
Elina klasist sormens pisti,
ja lisätään, että Klaus:
Mjekan tupestansa otti,
Veti oitis Sormen poicki.
Varma kuolema silmäin edessä Elina muistaa vanhaa äitiänsä ja samassa toisinnossa rukoilee:
Kaikki nurkat palakon,
Tämä vettä vuotakon,
Sixi kuin mä Muorini näen!
Uoti veljeänsä, jota pyytää äitiä noutamaan, hän myös huomaa neuvoa äidille asiasta hellävaroin puhumaan.
Vaan äidin sydän on herkkä hätäilemään. Aivan verrattomasti on runo kuvannut hätäytyneen äidin mielentilaa hänen takaperoisessa pukeutumisessaan. Kuitenkin vasta matkalla vaaran todellinen laatu äidille selvenee. Granlundin kirjaanpanossa (D), jossa muutenkin tämä kohtaus on täydellisimpänä, äiti ensin näkee savun ja sitten tuntee, kuinka:
Tuima käry tulee täältä!
Kuinka liekän tyttäreni''
Perille tultuansa hän hämmentyy niin, ettei ymmärrä tyttärensä syyttömyyttä puolustaa, vaan heittäytyy heti polvilleen Klauksen eteen rukoillakseen hänelle armoa tai edes rangaistuksen lievitystä.
Elina kärsii tämänkin, oman äidin käytöksessä piilevän syytöksen yhtä hiljaisesti, kuin miehensä julkiset häväistykset sekä Kirstin aikaisemmat salaviittaukset. Vaimon ehdoton uskollisuus on siinä määrin hänen omaa itseänsä, ettei hän voi ottaa sitä keskustelun alaiseksi. Vasta sitten, kun äiti, jolle jo hiukan hämärtää asian oikea laita, alkaa valitella sitä, ettei hän ollut elänyt sovinnossa Kirsti piian kanssa, loppuu hänen enkelinkaltainen kärsivällisyytensä ja hän viattomuutensa täydessä tiedossa ilmoittaa, ettei hänessä ollut vähintäkään syytä, että hän oli koettanut kaikki, mikä hänen voimassaan oli, ja vähän siitä päällekin. Toisinnossa (C) hän kohtaloonsa alistuen viimeksi lausuu:
Tämä nurcka palakoon,
Koskan Muorini näin!
Runo lopuksi antaa peittelemättömän tunnustuksensa Elinalle sekä tulkitsee sitä vilpitöntä surua ja kaipausta, joka hänen muistoonsa liittyy.
Klaus Kurki on kopea ja kuumaverinen ritari. Heti pihalle tultuansa hän ylpeästi kysyy, onko häntä varten pidettyä piikaa, ja kun hänelle vastataan, ettei kartanolla kaupita muita kuin hevosia, niin hän väkivaltaisesti tunkeutuu tupaan, uudistaen saman kysymyksen. Sitä kunnioitusta, jota hänen esiintymisensä herättää, kuvaa Elinan veljien nouseminen seisoalle, kun he vastaavat, että hänen oli astuminen toiseen tupaan äidin pulleille. Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen, ruveten epäilemään Elinaa. Ja nähtyänsä renki Uolevin Elinan makuuhuoneessa, hän tarkemmin tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi sekä päättää polttaa syylliset, josta päätöksestä häntä ei enää saa peräytymään Elinan hellä käytös eikä äidin nöyrä rukous. — Luonteeltaan hän ei kuitenkaan ole pahanilkinen mies, vaikka tulinen ja pikainen. Tehtyä tekoansa hän katkerasti katuu ja lopulla omantunnon vaivoissa ajaa aaltoihin.
Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan. Heti Klauksen tullessa nuoren emännän keralla, hän tuota kateellisin mielin katselee ja toivottaa heidän välinsä rikkoutumista ynnä entisten suhteitten palajamista.[252] Mihin asemaan hän on tottunut, ilmaisee jo se tapa, jolla hän vielä tohtii Klausta kahden kesken puhutella: "Ohoh Klaus kultaseni!" Tämän äkki-pikaisen luonteen tuntien hän laskettaa ilkeimmän valheen, antaen lisäksi kavalan neuvon, mitenkä muka asiasta saisi selvän. Klauksen poistuttua hän pesukodassa rupeaa kolkkimaan emäntänsä vaatteita, purkaakseen niihin kärsimätöntä kiukkuansa. Toisinnossa (B, vrt. D) paikalle saapunut Elina ensiksi kysyy:
"Mitäs kålkittet Kårassa,
Paukotat patojen luon?"
johon Kirsti ei malta olla vastaamatta ilkeällä viittauksella siihen, mitä hänen mielessänsä liikkuu:
Huoran huopia virutan,
Pahan pårton va[a]ttehia.
Kun Elina, joka on liiaksi puhdas semmoiseen puheesen puuttuakseen, lempeästi selittää, ettei hänellä ole minkäännäköistä oikeutta näiden vaatteiden pahoin pitelemiseen, jotka eivät olleet talon tekoa, vaan oman äidin kädestä lähteneitä, Kirsti siihenkin "mutkan muistaa", niitä vielä kovemmin kolkkimalla ja lopuksi pahasti polttamalla. Ilolla hän näkee, kuinka tämmöinen loukkaus äidin muistoa vastaan saa Elinan hetkeksi tulistumaan, sillä se antaa hänelle tilaisuuden puolustelevaan ja samalla purevaan vastaukseen. Toisinnossa (C) tämä kohtaus on vielä elävämmin esitetty.
Elina:
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa nijn kovasti
Nijn kovin kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vastausta.)
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa niijn kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vieläkään vastausta.)
Älä klappa, Kirsti Huora,
Minun finiä va[a]teitani!
Sill' ej ne ole täälä tehdyt,
Vaan mun Muorini kotona.
Kirsti:
Olispa mun lukua,
Vaicka parka palkollinen!
Olet Sinäkin Iso Emändä
Ollut Olevin ohesa,
Pitkä-parran parmahissa.
Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee, ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta; Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin", niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten antamasta:
"Älä vaan, mun Olavus kultan!"
Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen rakkina juosta järveen Klauksen perästä.
Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää, että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan. Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.
Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat. Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563. — Huomattava on myös klasin kertosanana esiintyvä västärä, josta Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa ruotsalaista sanaa fönster ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä lasistenkin rinnalla käytettiin. — Kirstin ehdotus, että saisi tehdä Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle, viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta oli pääsy sisään.[253] Tämä rakennustapa kuitenkin säilyi ainakin 1600 luvulle. — Kertomus Elinan olosta ylimmäisessä taivaassa eli ymmärkissä (B ja D; ruots. himmelrike), jossa hän istuu kuuden kynttilän edessä, lapsi sylissä ja toisinnon mukaan (C) vielä:
Kulda Kirjainen kädes,
nähtävästi kuvailee valaistua kirkkoa, jossa rukoillaan kirjan avulla. Jos tätä kirjaa voisi ainoasti ajatella painetuksi, olisi se yhtä tärkeä todistuskappale kuin ruudin mainitseminen runossa; vaan sitä välttämättömyyttä ei tietysti ole.
Kaikista tarkimman ajanmääräyksen saisimme, jos voisimme päästä varmuuteen siitä, kuka on ollut todellinen Elina rouva, jonka muistoa kaikki kansa Vesilahdella, sekä ylhäiset että alhaiset, niin syvällä kaipauksella säilyttivät. Ettei se ole voinut olla Klaus Djeknin vaimo, Mynämäellä syntynyt ja lyhyen ikänsä elänyt, lienee itsestään selvää. Siksi tarkoin piirtein on runossa Elina kuvattu: "paras prouva, kasvoilta kaunis, puheissa puhdas ja siivo, sekä töissä taitava", että tällä on täytynyt olla paikkakunnalla hyvin tunnettu esikuva. Mutta Elina nimisiä rouvia Laukon kartanossa tunnetaan siltä ajalta kolme: paitsi mainittua Klaus Kurjen toista puolisoa, Klauksen tytär ensimmäisestä aviosta sekä tämän pojan vaimo Elina Grabbe. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska eli avioliitossaan ainoasti muutamia vuosia, ja senkin ajan miniänä appelassa. Lyhytikäinen oli myös Elina Stenbockin avioliitto, 1460 luvun loppuvuosilta 1470 luvun keskivaiheille; eikä hänen asemansa lapsettomana leskenä, jos hän Klaus Kurjen luultavasti tapaturmaisen kuoleman aikana vielä eli, ollut omiansa antamaan tilaisuutta laajemmalle tuntuvaan vaikutukseen. Sitä vastoin on Klaus Kurjen ainoalla Elina nimisellä tyttärellä ollut kaikki mahdollisuudet luoda itselleen pysyväisempää jälkimuistoa. Tämä Fru Elin, piispa Arvid Kurjen sisar ja koko nuoremman Kurki-suvun kantaäiti, oli vuodesta 1489 naituna äidinpuoliselle serkulleen, Knuutti Eerikin pojalle. Hänen miehensä oli kotoisin Ruotsista, vaan siirtyi Suomeen ja oli ainakin vv. 1512-1535 Pohjanmaan ja Satakunnan laamannina, esiintyen myös Laukon herrana (till Laucko, ennen till Näs) sekä vuodesta 1523 valtaneuvoksen arvonimellä. V. 1538 mainitaan molemmat vainajina, joten heidän suoranainen vaikutuksensa Vesilahdella ulottuu vähintäin kolmelle vuosikymmenelle. Että he tämän ajan ovat hyvin käyttäneet, siitä on paraana todistuksena 1535 vuoden asiakirjassa Elina rouvan miehelle annettu kunnianimi gamle godeman (hyvä vanha mies).[254]
Jos siis runon kuvaus Elinasta on muisto Klaus Kurjen tyttärestä, eikä puolisosta, niin on runon syntymäaika siirrettävä edellämainitun kuolemasta vielä enemmän eteenpäin eli 1500 luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Puutteellinen runopuku saisi myös siten osaksi selityksensä.
Onko Elinan surmarunoa laulettu ulkopuolellakin Vesilahden pitäjää, on hyvin vaikea ratkaistava. Sääksmäellä lauletussa Inkerin virressä on tosin pari säettä:
Mistäs tunnet Lalmannikses?
Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
jotka muistuttavat Elinan surman säkeitä (B, vrt. C, D):
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Tulennasta tunnen tuiman.
Molemmille yhteinen on myös säe:
Sekä istui että itki (Ink. v. 31, El. V. 1).
Huomattava on, että näitä säkeitä, joihin ei ole mitään aihetta Inkerin virren skandinaavilaisissa esikuvissa, ei myöskään tavata sen inkeriläisissä ja ilomantsilaisissa toisinnoissa. Mutta sittenkin on yhtäläisyys liiaksi yleinen, eikä tekstiin nähden täysin taattu, että näiden säkeiden voisi varmasti olettaa johtuvan Elinan surmarunosta, joka lisäksi on todennäköisesti syntynyt myöhemmin kuin Helka-virret.
Vielä arveluttavampaa on niistä yhtäläisistä säkeistä, joita Itä-Suomen ynnä rajantakaisilla alueilla on tavattu, päättää Elinan surmarunon niin kauas kulkeutuneen. Niissä tapauksissa, joissa todellista yhteyttä silminnähtävästi on olemassa, voi päinvastoin osoittaa, että tämä runo ei ole toiseen yksinomaan itäsuomalaiseen vaikuttanut, vaan että löytyy kolmas Länsi- ja Itä-Suomelle yhteiseksi oletettava runo, josta molemmat ovat lainanneet.
Selvimmin se näkyy Elinan surman loppusäkeistä: "pisti pillit säkkihinsä, soitti suolla mennessänsä ja karahutti l. kajahutti (B, D) kankahalla", joille löytyy täydellinen vastine Karjalan kannaksen Kullervo-runossa, missä tämä Kalervon poika tehtyään luikun tai pillin lehmänluista:[255]
Soitti suolle mennessänsä,
Kajahutti kankahalla.
Ne eivät näet siihenkään paikkaan voi kuulua, koska puuttuvat alkuperäisemmissä Varsinais-Inkerin toisinnoissa. Johtuneet ne ovat vähäisestä paimenrunosta, joka ei ole ainoasti Karjalan kannaksella, vaan myös kerran Savossa kirjaanpantu. Viimeksimainittu kappale kuuluu:[256]
Kävin piennä paimenissa,
Lassa lammasten ajossa,
Tein mä luikun lehmän luusta,
Pillin Kirjon kinterestä,
Torven Torstikin jalasta.
Soitin suolla mennessäni,
Kajahutin kankahalla,
Kuului tuo sepän pajahan,
Seppä seisahtui pajahan,
Vasara vajoi kätehen,
Pihit pystyhyn putosi. —
Tämän ja Elinan surmarunon välillä punnitessa ei saata olla epäilystäkään, että ne edellisestä ovat sovitetut jälkimmäiseen, johon vielä hyvin huonosti sopivat.[257] Sillä suorasanaisessa kansantarinassa muistellaan Klauksen parihevosilla ajaneen Päireniemen kalliolta järveen.
Elinan kehoitusta, että Klaus matkallansa varovasti käyttäytyisi, vastaa kieltämättä Vienan läänin Lemminkäis-runoissa äidin varoitus:[258]
Astu puolella aselta,
Istu puolella sijoa,
Juo puoli pikariasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman parempi puoli,
Niin sinusta mies tulevi,
Uros selvä selkiävi,
Miesten seurojen sekahan.
Mutta Venäjän Karjalassa esiintyvät samat säkeet myös yleisempänä vanhempain varoituksena matkaan lähtevälle pojalle:[259]
Jos jouvut johonkuhun,
Tapahut mihin tahansa,
Juo puoli j.n.e.
Äsken sinusta mies j.n.e.
Läpi käymähän keräjät,
Jutut julki polkemahan.
Sitten seuraavat ohjeet, miten vaimo on valittava. Niin ikään häärunoissa emo neuvoo morsianta käyttäytymään uudessa kodissa:[260]
Istu puolella sijoa,
Astu puolella aselta,
Anna toisen toinen puoli,
Paremman parempi puoli.
Yhtäläinen on Klauksen eväitten vaatimuksen laita, jotka myös muistuttavat Lemminkäisen pyyntöä pakoretkelle lähtiessä:[261]
Säästä säkkihin evästä,
Vuolla voita vakkasehen.
Nekin tuntuvat paraiten johonkin paimenrunoon kuuluvilta. Siihen toisinnossa (C) vielä sovitetut lisäsäkeet:
Lijkkiö Sijan Liha,
Ja karpio kanan munia,
tavataan myös eräässä lasten lorussa Marttilan pitäjästä Varsinais-Suomesta:[262]
Huis humma Huittisiin,
Tätin tykö vieraasiin,
Täti leipoo suuren kakun,
Pane[e] paljon voita päälle —
Liikkiöllisen sianlihaa,
Karpiollisen kananmunii.
Aitassa käynti, kysymys onko neittä myötävänä ja vastaus, että ainoasti hevosen kauppa on kartanolla, ilmaantuvat myös Karjalan kannaksen ja Varsinais-Inkerin kosintarunoissa, esim.[263]
Läksin Konnusta kosihin
— — —
Anoppi korea muori
Oli aittahan menevä.
Kysyttelin, lausuttelin:
"Onko teillä neittä myyä,
Tahi kaupita kanaa?"
Tuo varsin vastaeli:
"Ei ole tässä neion kauppa;
Turull' on tupakan kauppa,
Tamman kauppa tanterella,
Neion[264] nelisnurkkasessa."
— — —
Ajoin Konnulta kosihin
Ämmä aitasta tulevi.
Aloin ämmältä kysellä:
"Onko neittä pois panoksi?"
Ämmä vasten vastaeli
"Ei neittä kaulla myydä,
Hevoskaupp' on kartanolla,
Neion kaupp' on kammarissa."
Sama kysymys ja vastaus tavataan vielä Viron puolella.[265] Tuntuu siis siltä kuin ne olisivat kosintamenoissa yleisesti käytettyjä sananparsia. Häätapoihin perustunee myös Klauksen väkivaltainen sisään tunkeutuminen, joka muistuttaa, että morsian entiseen aikaan oli ryöstettävä.[266]
Yksistään aitassa käynnin nojalla tuskin voinee Elinan surmarunon vaikutusta olettaa, vaikka siinä joskus ilmaantuu vielä jauho- t. kuivevakka akan kainalossa.[267] Tosin yhdessä Pohjois-Inkerin kappaleessa kuvataan meno aittaan tarkoin yhtäläisillä säkeillä:[268]
Vaskivakkanen käessä.
Vaskiavain vakkasessa.
Mutta samoilla seuduin on muistiin pantu Elinan surma kokonaisuudessaan arkkijulkaisusta opittuna ja murteellisesti käsiteltynä,[269] niin että mainituissa säkeissä on kirjallinen vaikutus luultavin.[270]
Viimeksi on huomattava nimitys: Elina emäntyeni, myös hyvä, puhas tai pyhä emäntä eräässä Länsi-Inkerin runossa. Siinä kerrotaan, mitenkä uros umpiruotsalainen tai saksalainen kosii Konnun tai Kalaniemen neitoja ja saa vastaukseksi:
Tapa nainen ennen naitu,
Tapa entinen emäntä!
Hän löytää vaimonsa saunassa ja käskee tämän valmistautua kuolemaan; ei kuitenkaan surmaa polttamalla, vaan mestaamalla. Kun hän sen jälkeen menee samoja neitoja uudestaan kosimaan, saa hän heiltä ehdottomasti kieltävän vastauksen:
Tapoit naisen ennen naiun,
Taiat tappaa minutkin.[271]
Sama runo on muutaman Suomen Karjalaan kulkeutuneen toisinnon mukaan, vaikka ilman naisen nimeä, painettu Kantelettareenkin otsakkeella "Hannus Pannus" (III. n:o 16).
Tällä runolla ei kuitenkaan ole Elinan surman kanssa asiallisesti yhteistä muuta kuin naisen surma, toisella tavalla sekin suoritettu; itse aihe ynnä loppuponsi eriävät tykkönään.[272] Tuskin siis voinee muuta olettaa, kuin että nimi Elina on alkusoinnun vaikutuksesta liittynyt sanaan emäntä.[273]
Samoin tavataan vielä kaukana Vienan läänissä muutamassa loitsuluvussa:[274]
Elina metsän emäntä.
Mutta niin viehättävältä kuin tuntuisi ajatus, että Laukon "paras prouva" yhä eläisi hyvänä metsänhaltijana Venäjän-Karjalaisten mielikuvituksessa, ei siitä voi kiinni pitää. Eikä tarvitsekaan; sillä Vesilahdella sepitetyn ja säilytetyn kansanrunon kautta on Elina rouvan muisto jo saanut pysyväisen paikkansa sivistyneen Suomen kansan historiallisessa ja runollisessa tietoisuudessa.
4. Kaarle herttua.
Historiallinen siinäkin merkityksessä, että on sepitetty välittömästi historiallisen tapauksen johdosta, on Kaarle herttuan runo, joka kuvailee hänen retkiänsä Suomeen vv. 1597 ja 1599 yhtenä yrityksenä. Siitä on löytynyt kaksi kirjaanpanoa, toinen Porthanin kokoelmissa yliopiston kirjastossa, toinen Turun linnassa. Jälkimmäinen on valitettavasti kadonnut, niin että siitä on ainoasti kopio käytettävänä.[275] Koska ei kumpaistakaan käsikirjoitusta ole ennen julkaistu, sopii ne tähän painattaa muuttamatta vanhanaikuisessa asussaan.[276]
A. Porthanin käsikirjoitus.
Hyvä Herra Hertu Karle,
Ruotzin Kuuluisa Kuningas,
Isäns maan iso Isändä,
Vahva Suomen Valda-Herra,
Hangitzeepi Haaxiansa,
Laitelexi laivojansa.
Purjet raakaiset rakensi,
Hahden suuren hartioilla.
Oli hahti hangittuna
Päällä purjehet punaiset, 10
Viheriäiset viirin päällä.
Tuli Suomehen sotihin,
Taka vettein tappeluihin,
Laviasti juoxi laiva,
Haaxi suuri harmasti,
Ohitzen siliän vuoren,
Kohden kaicki kuohui paikat
Kiukuitzen kivet siniset,
Kaicki kalliot ohitzen.
— — —
Andoi souta Suomen vaimon. 20
— — —
Hyvä Herra Hertu Karle,
Isäns maan iso Isändä,
Vahva Suomen Valda-Herra,
Näki maan, havaitzi rannan,
Istui Ilposten mäelle
Jalkojansa levättämään,
Hengiensä vedättämään.
Kirjan Linnahan lähätti
— — —
Suomen Sonnien sekahan,
Kanungitten kartanoihin. 30
— — —
Noit pahat puhuit pahasti:
— — —
"Heitä heittäkäm merehen,
Haaxi halvoixi hakatkam,
Paatti puixi paiskatkamme!"
Hyvä Herra Hertu Karle,
Ruotzin kuuluisa Kuningas,
Isäns maan iso Isändä,
Sai tietä pahan sanoman;
Purren puomihin pysätti,
Löysi tulda tuttesestans, 40
Takelita taskustansa.
Neuvoi sitten huoviansa,
Puhui sota palveljoillens:
"Kulkekamme Kupitzalle,
Käykämme hanhenpajuhun."
Sodan siirsi sivullensa,
Toisen toisell' puolellansa,
Kolmannen pani etensä.
Kumisi kuparit trombut,
Pärmäiset kovan pärisit, 50
Vaski torvi vaikiasti.
Läxit pyssyt pyhkämähän,
Jalka joutzet jahkamahan;
Ammui linnan lipin lapin,
Kastarit ylösalaisin,
Miestä reitehen osaisi,
Löi hepo lautaisehen,
Pääsit suohon suuret Herrat,
Alhoon isot Isännät.
Pääsi Kurcki kuusistohon, 60
Arvei alhohon pakeni;
Harteviki haavistohon,
Anti pitkä poicki tiehen,
Steni [f]incki tien oheen.
Kovan hyppäis koucku huovi,
Tomu suitzi, tuhka tuoxui.
Huovi häjjy Hämesehen,
Kosken kova vahaisen,
Häjjin juonisen jokehen.
Siitä hauvit hauckelit, 70
Ahvenat otit osansa.
Siin' oli harma hangittuna,
Satuloittuna Savicko.
— Hyvä Herra Hertu Karle
Hyppäis hyvän säelle,
Annoi juosta jouhi hännän,
Samota satula seljän,
Ala Vihurin vihaisen.
Piikat itkit Joanasa,
Vaimot Narvasa valitit, 80
Että miehet mestattihin. Etc.
— — —
B. Turun linnan kk:n kopio.
Hyvä Herra Hertu Carle,
Ruotzin Cullainen Cuningas,
Vahva Suomen Valdamies,
Isän maan Iso Isändä,
Hangiskeli hahdrians,
Laitteli laivans,
Tyrin varta valmisteli,
Suomen tielle toimitteli;
Oijensi pisimät pirtet,
Suurten hastrin hartioill, 10
Ylensi purjet punaiset,
Kirjois Raacansa rakensi.
Tuimast sijt tulit venhet,
Hartast myös hahdet suuret,
Covasti ison cocoiset,
Picaisesti pitkät järvet,
Läpi laski lainehita,
Cohdastansa couckupaicat,
Järiestänsä järvet suuret,
Syrjällänsä syvimät Sundit. 20
Calliot vaelsi caarittain,
Carttain taittet taamba,
Poitzi juoxit paxut mäet,
Sivuitzen sitkiät vuoret.
Randahan sijt laivoja rakensi,
Tuli Turun vierrahaxi,
Suomen suurexi hyväxi,
Linnan lijaxi vierrahaxi.
Suomehen sijt Saatuansa,
Papin luotohon panduansa, 30
Ruskian Calliohon ruvettuansa,
Linnan alla tulduansa,
Leijrins levitti kedolle,
Meren rannalle rakensi,
Anckurins asetti merheen,
Maalle carvahti? Cappalens,
Laivans kijnitti lainehille,
Venhens istutti vesille;
Randa raskui, meri häälyi,
Calliot covincaiasit, 40
Hahdet hartasti vapisit,
Pyssyt parvuit partahilla.
Astui sijt maalle manderelle,
Istuden Isposten mäelle,
Hengeänsä vetämähän,
Jalcoiansa levättämän.
Lähetti kirjan kijruhusti,
Varhain paperin rahdun,
Nopiasti hyvän sanomansa,
Caunin Cullaisen puhensa, 50
Suomen sonnein kylihin,
Surten Sangarten Salihin,
Tothollarein tupihin,
Linnan vahvinden vajoihin:
"Enmä tullut sotia varten,
Engä varten tappelusten,
Vaan Suome sovittaman,
Angaroita asettaman,
Tappeluxia taittamahan,
Rijdoia ratki rickomahan,
Vääriä oikein kändämähän,
Tottelemattomia torumahan." 60
Ilkiät sijt Isännät linnan,
Pappien poiat pannaiset,
Turun suutaritten sugusta,
Caria coiran Codosta,
Covasti Covat puhelit,
Häijysti häpiämättömät,
Valiusti valiut vastaisit,
Pahasti pahan tapaiset, 70
Purit huulda, väristit päätä,
Callistelit Callojansa,
Mulistelit muotoansa,
Ruotzin sotan vastan;
"Hertuan merhen heitämme,
Hahdet halgoxi ricomme,
Venhet säriem vesille."
Hyvä Herra Hertu Carle,
Ruotzin Cullainen Cuningas,
Se kyll lausui lapsillens, 80
Puhui poicaen tygö:
"Lähtekämme lijcumahan,
Vahvasti vaeldamahan".
Culki sijte Cupitzalle,
Harpaisi hanhen pajustohon,
Crapsais Turun Calliolle,
Jopa jouduttin Talli mäkehen,
Johon sijrsi laumansa,
Laitti, levitti leijrinsä,
Sädän? siirsi sivullansa, 90
Toisen toiselle puolellansa,
Siehen rattat rakensi,
Asetti myös arckelijns,
Culietti kupari pyssynsä,
Vaivaisi vaski Cappalens.
Hyvä Herra Hertu Carle,
Ruotzin Cullainen Cuningas,
Pyssyt päästi pylvimähän,
Nuolet suret culkemahan,
Vidiat pitkät vingumahan, 100
Cupari covin kilisi,
Cansa caicki vaski torvet,
Puu pillit pärisit secahan,
Pärmät vahvasti pärisit,
Cansa caicki calvolaudat,
Orhi hirnui, cangas caicui,
Harniskaiset hartioilla,
Rautamiehet Rutzoilla,
Vahvistetut vahvoil aseill.
Hyvä Herra Hertu Carle, 110
Ruotzin Cullainen Cuningas,
Otta tulda tuttisestans,
Väkevitä vierrestänsä,
Hampunuoran hartioldansa,
Vyöldänsä viritys nuorran,
Cohta rutia rakensi,
Väncki pannun panepi.
Covin sijt kirppuisit kipinät,
Luodit läxit lendämähän,
Sauvu sateli perästä, 120
Sivut poicki miehet silloin.
Niinkuin helposti huomaa, täydentävät molemmat käsikirjoitukset toisiaan. Jälkimmäisestä puuttuu loppu, mutta alku- ja keskiosa on paljoa laveampi. Tämän tekstiä kuitenkin haittaa turmeltunut runomitta, johon nähden edellinen taas on etevämpi. Virheellisiä säkeitä Porthanin kappaleessa ei ole monta. Lyhyt pääkorollinen tavuu esiintyy nousussa viisi kertaa, (vv. 43, 44, 46, 54, 67), vaan pitkä pääkorollinen laskussa ainoasti yhden kerran (v. 45), silloinkin paikannimessä.[278] Lisäksi on muutamia näennäisesti ontuvia säkeitä, jotka kuitenkin ovat helposti oikaistavissa:
vv. 26-27 Jalkoja levättämähän,
Henkeä vedättämähän;
v. 70. Siitä hauvit haukkaelit.[279]
Tämä kirjaanpano siis osoittaa, että vielä 1600 luvun alussa jotenkin tyydyttävästi käytettiin vanhan runon mittaa Turunkin tienoilla.
Että Kaarle herttuan runo on lähellä Turkua sepitetty, todistaa paitsi kielimurretta paikannimien tarkka luettelo: Papinluoto, Ruskea kallio, Ilposten mäki, Kupitsa, Hanhenpajusto, Turun kallio, Tallimäki; joiden lisäksi itse kaupungissa mainitaan: Tothollarien tuvat ja Kanunkien (s.o. tuomiokapitulin jäsenten) kartanot. Runon yhdenaikuisuutta itse tapahtumain kanssa ilmaisevat useat toimivien henkilöin nimet, joiden olisi ollut mahdoton kauvan kansan muistissa säilyä: (Aksel) Kurki, Arvei (Stålarm), Harteviki (Henrikinpoika, Vuolteen herra), Antti (Boije?) ja Steeni Fincke.
Näin yksityiskohtaiset tiedon-annot panevat kuitenkin epäilemään, missä määrin tämä oikeastaan on kansanrunoa. Tosin jokaisen runon täytyy olla alkuansa jonkun yksilön sepittämä, mutta oikea kansanruno ei ole ainoastaan tiedoton tekijänsä nimestä, vaan myös hänen olemassaolostaan. Kertomistapa etenkin jälkimmäisessä toisinnossa (sijt — sijt — sijt) muistuttaa meille alituisesti, että tässä on joku kertomassa, joka hyvin tuntee kaikki asianhaarat sekä osaa ne järjestyksessä esittää.[280] Sittenkään ei voi kieltää, että Kaarle herttuan runossa vielä on jonkun verran kansanrunon viehätystä, jos sitä uudempain kansanrunoilijain, esim. Paavo Korhosen, kertovaisiin sepitelmiin vertaa.
Viimeksi on mainittava, että Porthanin kokoelmissa oleva käsikirjoitus etc. merkin ja väliviivan jälkeen jatkuu seuraavilla uutta kappaletta alkavilla säkeillä:
Suohon pääsit Suomen Herrat,
Alhohon isot Isännät;
Kovan parkuit knikti parat,
Paruit Herrain palveljatkin, 85
Linnoja rikottaisa,
Kastareita kaateisa.
Ilcka ilkiä isändä,
Pää keroi, sininen lacki,
Ei konna tapella tainu, 90
Eikä sammacko sotia,
Että joi joka kyläsä,
Joka Knapin kartanosa.
Vaikka kaksi ensimmäistä säettä ovat samat kuin Kaarle herttuan runossa (A. vv. 58-9), niin ainakin loppusäkeet osoittautuvat aivan eri runoksi. Se on nähtävästi katkelma runollista kuvausta Nuija-sodasta. Toisen katkelman samaa tai samanaiheista runoa on Porthan julkaissut tutkimuksessaan De poesi fennica.[281]
Kivijärven kiltit miehet,
Vastingin vahvat uroot,[282]
Nujat nurkisa pitävät,
Sopeisa sota aseet,
Pimiäsä pitkät varret; 5
Joilla huovia hosuvat,
Ryytteriä rytkyttävät.
Sieldä Saarelle samovat,
Urot oitze oikenevat,
Sota aseis sotimahan. 10
Veri parskui paidan päälle,
Suolet singoilit sisäldä,
Ryyttereist ryvetetyistä,
Huovista hosotetuista etc.
Ei ole satunnaista, että juuri Nuija-sota, joka herätti Suomen talonpoikaisen kansan omantakeisempaan toimintaan, myös nosti historiallisen kansanrunoilun yläpuolelle sitä yksityiselämän kuvausta, jota Elinan surmaruno edustaa. Kuitenkaan se ei ole kohonnut korkeimmalle, yleis-kansalliselle katsantokannalle, vaan pysyttelekse väliasteella sääty- eli puolueharrastusten piirissä. Perussävelenä siinä ei ole vielä kansallinen yhteistajunta, vaan katkeruus ja viha sortavaa ylimysluokkaa vastaan. Kuvaavaa on, etteivät talonpoikien omat päällikötkään, niinkuin Ilkka, saa muuta kuin ivaa osakseen. Runon koko kiintymys ja ihailu keskittyy Ruotsin puolelta anottuun auttajaan, Kaarle herttuaan, "hyvään herraan, kullaiseen kuninkaasen". Historiasta tiedämme, että Suomen rahvas uskoi aloittaneensa Nuija-sodan hänen nimenomaisesta käskystään ja hänen saattaneen asiat lopullisesti hyvään päätökseen; tunnemme myös, kuinka halpamaisesti sama rahvas kesken taistelua kavalsi itse valitsemansa johtajat. Itsenäisyyteen tottumattoman kansan käsitys ilmenee siis runossa täysin ajan- ja todenmukaisesti.
5. Jaakko Pontus.
Kauvan ei kuitenkaan kestänyt, ennen kuin Kaarle herttuan oma poika, Kustaa II Aadolf, yhdisti valtakuntansa eri kansallisuudet, säätyluokat ja puolueet suuriin maailmanhistoriallisiin tehtäviin, joissa Suomenkin kansa sai nimensä pysyväisesti piirretyksi ihmiskunnan muistolehdille. Kolmenkymmenvuotisen sodan vaikutus kansallistunnon heräämiseen maamme sivistyneissä on kylliksi tunnettua. Mutta varsinaisen kansan käsitykseen ei tämä sota niin näkyväisiä jälkiä jättänyt, kuin läheisemmät valloitussodat Suomen itärajalla ja Itämeren maakunnissa, joiden taakan Suomen kansa sai suurimmaksi osaksi kantaa ja joiden merkityskin oli jokaiselle Suomalaiselle selvä. Samasta syystä itse sankarikuningas, joka näissä taisteluissa vasta opetteli vanhempain ja kokeneempain päällikköjensä avulla, kansan tajunnassa jäi syrjään sen miehen rinnalla, jolle suomenpuolisten sotaliikkeiden lähin johto jo kuninkaan isän aikana oli uskottu.
Jaakko Pontuksenpoika De la Gardie on se historiallinen henkilö, jonka maine on ollut pysyväisin Itä-Suomen rahvaan kiitollisessa muistissa. Hän oli tosin vierasta syntyperää, mutta ei tullut muukalaisena, tuntemattomana Karjalan kansan keskuuteen. Olihan hänen isänsä Pontus De la Gardie aloittanut sen Suomen historiassa unohtumattoman työn, jonka poika loppuun suoritti: Käkisalmen läänin yhdistämisen ratkeamattomilla siteillä suomenpuoliseen Karjalaan. Paraan osan lapsuutensa aikaa oli hän kasvanut Suomessa, äidinäitinsä luona Vääksyn kartanossa Kangasalla. Häntä saattoi siis Suomen kansa pitää omana miehenään, ja hän puolestaan ansaitsi kansansa tunnustuksen ei ainoastaan sotaisella toiminnallaan, vaan myös käytännöllisillä toimenpiteillään. Näistä kiinteimmin kansan mieleen painunut on Karjalan kulkuneuvojen parantaminen, joiden tarkoituksena tosin etupäässä oli sotaretkien helpoittaminen, vaan joiden kautta myös siirtolaisasutuksen leviäminen valloitettuihin maakuntiin ja siten niiden todellinen yhteenliittäminen tuli edistetyksi.
Puntuksen teitä, siltoja ja kaivantoja näytetään vielä monin paikoin, eikä ainoastaan semmoisia, joita hän todella on teettänyt, vaan muitakin samanaikuisia yrityksiä, esim. nykyisen Saimaan kanavan tienoilla tavattavia vanhoja kaivantoja, mitkä tiettävästi eivät ole hänen toimestaan syntyneitä. Puntus nimi Karjalan rahvaan käsityksessä edustaa kokonaista kehityskautta sen elämässä; verrattakoon: Sant Henrikin tiet ja sillat Länsi-Suomessa.[283] Kun näihin näkyväisiin muistoihin liittyi vielä paikallisia tarinoita, on Puntus käsite kehittynyt yhtä kansanomaiseksi kuin muinaiset Meteli, Jätti ja Hiisi.
Paikallistarinasta oli se sitten helposti siirrettävissä yleisemminkin sadun piiriin.[284] Kun tuota ihmeteltiin, miten muiden käyttäessä tavallisia maanteitä Pontus pääsi ikäänkuin näkymättömänä kulkemaan metsien halki soihin tekemiensä siltojen avulla, kuinka hän piiritettynä pujahti vihollistensa käsistä yön pimeydessä kaivantonsa kautta, ja mitenkä hänellä aina riitti miehiä ja rahaa laajoja sotaretkiänsä varten, ei voitu tulla muuhun päätökseen, kuin että hän mahtoi olla suuri ja mahtava loitsija. Hänen tarvitsi esim. vaan ottaa makuutyynystään höyheniä ja puistaa tai puhaltaa niitä ilmaan, niin heti ilmestyi hevosmies joka höyhenestä hänen puolestaan sotimaan; vankeudestakin hän vapautui hiekkaan piirustamalla laivan kuvan ja siihen puhaltamalla, niin että se vei hänet läpi ilman kotimaahan ja mukana vielä vieraan maan hallitsijan, jonka hän oli houkutellut piirustuksen sisäpuolelle ja josta sitten sai summattomat lunnaat. Senaikuisen käsityksen mukaan ei loitsutaito ollut mahdollinen ilman paholaisen välitystä. Tältä hänen kerrotaan ensin lainanneen rahoja, pannen tietysti sielunsa pantiksi, vaan väärällä nimellä. Kun paholainen oli sitten häntä velkonut, oli hän ilmoittanut oikean nimensä, ja tämän sitä turhaan kirjoistansa hakiessa, oli hän yhteen kirjoista saanut piirretyksi Vapahtajan nimen ja siten vallannut itselleen taikakapineen, jota kaikissa yrityksissään menestyksellä käytti. Ja lopulta hän siitä sitoumuksesta kokonaan suoriutui; kun paholainen oli tullut häntä hakemaan saunasta, oli hän pyytänyt saada ensin valmiiksi pukeutua, vaan siitä sovittua oli hän jättänyt toisen saappaanvarren puoliväliin vetämättä ja varoi sitä sitten enää milloinkaan oikaisemasta. Toisen tarinan mukaan hän kuoltuaan jäi makaamaan komeaan palatsiinsa Tukholmassa, jolle ainoasti kuninkaan kartano veti vertoja. Siellä hän vielä nytkin nukkuu, iso käärme lattialla ja naulassa miekka, joka heiluu myötäänsä. Oven päälle on kirjoitettu, että: "huomenna hakemaan." Vaan se on aina huomenna, eikä tule milloinkaan sen likemmäksi. Niinkuin kaikki tiedämme, on Jaakko De la Gardien pitkällisestä viipymisestä sotajoukkoinensa Venäjällä säilynyt kansanmuisto sananlaskunkin muodossa, joka jo viime vuosisadalla on muistiinpantuna.[285]
Lähtee suvi, lähtee talvi, mutta ej lähde Laiska Ja[ak]ko.
Nämät säkeet yhdessä seuraavien Sakkulassa Käkisalmen puolella muistiinpantujen kanssa:
Jalo herra Jaakko Puntus,
Hän teki sillat soien päälle,
Maanteitä jokein ylitse,
sanottiin olleen jäännöksiä Jaakko Puntuksen maavirrestä.[286] Onko semmoista runoa koskaan löytynyt, on kuitenkin epäiltävää; luultavimmin ovat viimeksi mainitut säkeet tilapäisesti tekaistut edellä esitettyjen suorasanaisten paikallismuistojen johdosta. Sitä vastoin lauletaan yleisesti koko Karjalan kannaksella Jaakko Pontuksenpojan meriretkestä Riian linnaa vastaan. Mainitun kaupungin valloituksessa v. 1621 oli hän todella osallisena ja jäi sen jälkeen jatkamaan Liivinmaan anastusta Puolan vallan alta.
Vanhimmat kirjaanpanot tätä runoa ovat suomalaisen kieliopin tekijänä tunnetun Valkjärven kirkkoherran Juhana Stråhlmanin sekä hänen poikansa Kaarle Teodorin, jälkimmäinen vuoden 1812 tienoilta. Molemmat ovat milt'ei yhtäpitäviä.[287]
Jaakko Puntus, jalo herra,
Viisas Viipurin isäntä,
Laski laivoja merelle,
Pani poikia sisälle;
Veti päälle purjehensa,
Kuin pisimmän pilven rannan.
Laski päivän, laski toisen,
Laski kohta kolmannenkin,
Laski riskin Riian alle,
Ison kaupungin kuuluisan.
Pani pyssyt pöykkämähän,
Sekä joutset joukkamahan,
Tykit tykähtelemähän.
Sanoi riski Riian herra:
"Jaakko Puntus, jalo herra!
Tule siivolla sisälle,
Alle linnan kunnialla;
Oltt' on kyllin juoaksesi,
Mettä mielin syöäksesi."
Vielä täydellisemmin saamme kokoon runon säkeet uudemmista samoilla seuduin muistiinpannuista lukuisista toisinnoista, vaikka eivät niissäkään kaikki piirteet kerrallaan esiinny. Otettakoon näytteeksi eräs Ahlqvistin kirjaanpanema toisinto, joka on kaksijatkoinen, niinkuin huomaa, jos silmäilee ensin vasemman ja sitten oikean palstan, vaan luettuna vuorotellen vasemmalta sekä oikealta, silloin kuin vasen puoli on tyhjä, antaa hyvin eheän käsityksen Jaakko Pontuksen runon alkuperäisestä muodosta.[288]
Jalo herra Jaakko Puntus,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Laittoi laivoja merelle,
Niinkuin sorsa poikiansa;
Laittoi laivoihin väkeä,
Kuin kana munasiansa;
Veti päälle purjehia,
Kuin pimeän pilven reunan;
Pani tuulet tuulemahan.
Ja aallot ajelemahan.
Sousi Riian linnan alle.
Alkoi tyyrätä tykillä,
Valkkunilla vangutella;
Alkoi linna liikahella,
Torin latvat torkahella.
Puhui Puola linnastansa:
"Elä riko Riikoani,
Pura Puolan linnoani;
Tule siivolla sisähän,
[Sovinnolla suojuksehen.][289]
Saat olutta juoaksesi,
Mettä syöä mielin määrin."
— "Ei mesi merestä puutu,
Eikä puutu Puntukselta."
— — —
Laittoi tuulet tuulemahan,
Ja aallot ajelemahan.
Ajoi lesken linnan alle,
Kysyi linnasta lihoa,
Ja kalaista kaupungista,
Väelle väsynehelle,
Urohille uupuneille.
Linnan vanhin vastaeli:
"Ei ole linnassa lihoa.
Ei kaloa kaupungissa.
Väelle väsynehelle,
Urohille uupuneille."
Jalo herra Jaakko Puntus
Alkoi tyyrätä tykillä,
Valstingilla vaivaella;
Alkoi ketjut keikahella,
Torin latvat torkahella.
Leski liehui linnassansa:
"Jalo herra, Jaakko Puntus.
Elä riko linnaistani,
Pura Puolan linnoani;
Tule siivolla sisähän,
Tasaisesti tanhuahan;
Kaikk' annan avaimet sulle.
Kyll' on linnassa lihoa
Ja kalaista kaupungissa,
Kyll' on kysta, keitettyä,
Valmista, varistettua,
Väelle väsynehelle,
Urohille uupuneille."
Ulkopuolelta Karjalan kannaksen on löydetty alkuosa runoa Savossa sekä pari täydellisempää kappaletta Suomen Keski-Karjalassa, Ensin mainittu on Gottlundin jo v. 1818 Juvalla kirjaanpanema, omintakeisten vertauskuvainsa puolesta huomattava katkelma.[290]
Ja[ak]ko Pultus, jalo herra,
Viisas Viipurin isäntä,
Laski laivoja merelle.
Laski päivän, laski puolen,
Laski osan kolmattakin.
Niin on saaria selällä,
Kuin on mastia merellä;
Niin on honkia salolla,
Kuin on mastia merellä.
Toinen Keski-Karjalan kappaleista löytyy ylioppilas Z. Sireliusen keräelmissä vuodelta 1847, luultavasti Sortavalan tienoilta.[291]
Jalo herra Jaakko Pontus,
Ruotsin Kaarle, kaunis herra,
Ruotsin kuuluisa kuningas,
Laittoi laivoja merelle
Vaskisesta valkamasta,
Laittoi tykit laivan päälle;
Laittoi Laatokan merelle,
Laittoi tuulet tuulemahan,
Meren tyrskyt työntämähän;
Päivät peitti purjehilla.
Ajoi Riian linnan alle,
Alkoi ampua mereltä;
Alkoi torit toukaella,
Linnan vallit vaarahella.
Venäläinen, vainolainen,
Sanovi sanalla tällä:
"Älä riko Riikastasi,
Riko Riikan kaupunkia;
Tule siivolla sisähän,
Kapinatta kaupunkihin!"
Kysyi linnan vanhimmalta:
"Onko linnassa lihoa
Ja kaloa kaupungissa'?"
Linnan vanhin vastaeli:
"Kyll' on linnassa lihoa
Ja kaloa kaupungissa
Miehille väsynehille,
Urohille uupuneille."
Moni sortunen satula,[292]
Moni vemmel kynnäppäinen,
Riian virassa viruvi,
Haonlailla happanevi.[293]
Runo jatkuu lorulla Venäläisestä, vainolaisesta, joka "tappoi isoni, tappoi emoni" j.n.e.; se myös selittää, mitenkä runoon on voinut tulla Riian kaupungin puoltajaksi Venäläinen. Vertaus päivän peittämisestä purjeilla tavataan joskus Karjalan kannaksellakin;[294] siitä löytyy vielä seuraava mahdikas muunnos:[295]
Meret peitti miehillänsä,
Maat peitti hevosillansa,
Saaroset satuloillansa,
Rahoillansa rannat peitti.
Kuvaus sodan jälkijätteistä Riian virrassa esiintyy myös etelämpänä eräässä Kurkijoen toisinnossa:[296]
Moni mies, moni hevonen,
Moni saarninen satula,
Moni herra höyhenhattu,
Moni vemmel kynnäppäinen,
Moni miekka kultavästi,
Riian virrassa viruvi.
Toinen kappale, jota Lönnrot on käyttänyt Kantelettaren julkaisuunsa (III. n:o 11 "Puntuksen sota"), on hänen oma muistiinpanemansa ensimmäisellä keräysmatkallansa v. 1828 Kesälahdella.[297] Siinäkin ilmaantuu Puolasta huolimatta vainolaisena Venäläinen, jonka kuitenkin Lönnrot on muuttanut: Viholainen. Hänen lisäyksiään muista runoista on paitsi vihollisen tapettavien luetteloa (vv. 4-8), oluen pyyntö (vv. 19-27), joka on lainattu edempänä mainittavasta Iivanan virrestä.
Viipurin, Käkisalmen ja Pietarin välisellä alueella todennäköisesti syntyneenä, ei Jaakko Pontuksen runo ole juuri voinutkaan semmoisenaan laajemmalle levitä; se näet ei oikein soveltunut muiden kuin Ruotsin puolta pitävien luterinuskoisten laulettavaksi. Kreikanuskoiset Karjalan kannaksella sen tosin muuttamatta säilyttivät, mutta muualla joko riistettiin sen yltä koko historiallinen puku taikka käännettiin tämä nurin päin.
Edellinen menettely havaitaan Varsinais-Inkerissä, jossa Jaakko Pontuksen runoa on keskiosa yhdistetty virolaisperäiseen ja puhtaasti tarulliseen Ison härän runoon, esim.[298]
"Pentti pieni linnassa,
Pentti pieni linnan vanhin,
Kati kauno, Pentin vaimo!
Onko lientä keitettyä,
Vana varistettua,
Väelle väsynehelle,
Nuorisolle nousevalle?
Onko leipää linnassasi
Ilman leivän leipomatta?
Onko voita vuoren alla
Ilman kirnun kertämättä?
Onkos linnassa lihutta
Ilman härän tappamatta?"
— "On mulla härkä tieossa,
Ei ole suuri, eik' ole pieni,
On kuin oikea elokas;
Päivän lensi pääskölintu
Härän sarvien väliä" j.n.e.
Tavallisesti on tämä runoyhtymä vielä liittynyt jatkoksi niinikään virolaisperäiselle ja myös Kalevalan-aineiselle kuvaukselle vanhain ja nuorten soutamisesta, esim.[299]
— — —
Sousit Pentin linnan alle,
Pentti on pieni linnan herra.
Niin vanhat kysyttelevät:
"Onka lientä keitettyä,
Varia varistettua?"
Niin nuoret kysyttelevät:
"Onka linnassa lihutta,
Onka voita vuoren alla?"
Pentin vaimo vastaeli:
"Ei ole linnassa lihutta,
Eik' ole voita vuoren alla,
Ilman hällön tappamatta,
Mulliken murentamatta" j.n.e.
Niinkuin näemme on itse Jaakko Pontuksesta, joka on sekoitettu yhteen alkuperäisesti puolalaiseksi ajatellun linnan vanhimman kanssa nimitys Pentti vielä muistona. Lihan kysymisen rinnalla esiintyy liemen ja leivän, vieläpä voin päälle pyytäminen. Että ainakin viimeksi mainittu piirre on runoon varsinaisesti kuuluva, tulee kohta osoitettavaksi, jolloin myös lausetapa vuoren alla, toisinaan vuoren maassa tai vorennoilla saa selityksensä.[300] Kalankin kysyminen on säilynyt yhdessä kappaleessa.[301] Vielä on huomattava jälki linnan ampumisesta toisinnon säkeissä:[302]
Sousi Pentti linnan alle.
Liitoksesta linna liikkui,
Jäsenestä maa järähti.
"Onko linnassa lihutta" j.n.e.
Jälkimmäinen menettely, "Ruotsin" puolisille Karjalaisille voitollisen tapauksen päinvastaiseksi kääntäminen, nähdään Sortavalan takaisen Raja-Karjalan runoissa. Riian linnan piirittäminen on niissä Viipurin linnaan sovitettu ja valloittajana esiintyy Petri kuuluisa kuningas. Jaakko Pontus tavataan kuitenkin harvoin linnan puolustajana,[303] vaan on enimmiten pysynyt entisellä paikallaan, ikään kuin Pietari Suuren liikanimenä, esim.[304]
Petri on kuuluisa kuningas,
Kuulisti herra Suomenniemen,
Jalo on herra Jaakko Puntti,
Viisas Viipurin isäntä
Kovin syäntyi Ruotsin päälle,
Erin vieroisen vihaltui.
— — —
Työnti tuonne lapsikarjan
Kuin on sotka poikuehen.
— — —
Petri kuuluisa kuningas,
Moskovan hyvä molotsa,
Laittoi laivansa merelle;
Jalo herra Jaakko Pontus,
Viekas Viipurin isäntä,
Laittoi lapset laivoloihin.
— — —
Kovin suuttui Suomen päälle
Vihastui Viipurin päälle.
Viipurissa on häntä vastassa Matti Lauren poika, toisinaan Omosen poika, jolta hän kysyy, ei ainoastaan lihaa, kalaa ja joskus leipääkin, vaan myös:[305]
"Onko voita Volmarissa?"
Kun tämä pilkoillaan hänelle tarjoaa vanhaa hevosen raatoa, niin hän rupeaa ampumaan linnaa sillä seurauksella, että mainittu Matti jo alkaa rukoilla:[306]
"Oi Petri kuuluisa kuningas!
Tule siivossa sisähän,
Kunnioissa kartanoihin,
Ilman pyssyn pyrkämättä,
Jalon rauan jaukamatta.
Ota kultia kypärä,
Hopeita tynnyrimäärä."
Siihen tarjoukseen kuitenkin Petri halveksivasti vastaa ja lopuksi lausuu:[307]
"Saan mie maata miekallani,
Tapparallani tahonkin."
Niinkuin näkyy, esiintyvät tässä melkein kaikki Jaakko Pontuksen runon piirteet. Ja jos vielä voisi olla kahden vaiheilla, kumpi runoista on alkuperäisempi, poistaa viimeisenkin epäilyksen nimitys Volmari, joka ei ole säilynyt Karjalan kannaksella ja Varsinais-Inkerissäkin aivan vääntyneessä muodossa tavataan, vaikka se kieltämättä juuri tähän runoon kuuluu. Volmar niminen kaupunki näet löytyy likellä Riikaa ja soveltuu se sille hyvin toisintonimeksi. Volmarin linnan nimi on muuten historiallisestikin liittynyt Jaakko de la Gardien sankarimuistoon; kahdeksantoista-vuotiaana hän sitä toisen nuoren päällikön kera mitä urhoollisimmin puolusti Puolalaisia vastaan kolme kuukautta v. 1601.
Suomen Itä-Karjalasta on Jaakko Pontuksen runo Petrin nimelle muutettuna siirtynyt Aunuksenkin puolelle. Keski-Aunuksessa, jossa tämän runon sanotaan olevaa kaikista yleisimmän, sitä lauletaan seuraavaan tapaan.[308]
Petri on kuuluisa kuningas,
Moskovan hyvä molotsa,
Laati laivoset merehen.
Mi on mäessä mäntysiä,
Se on Petrin purjepuita.
Työnti kirjat kiirehesti,
Paperit pakon perässä,[309]
Viisahasen Viipurihin;
Viisas oli Viipurin isäntä,[310]
Suomenniemen sotiherra.
Kovin syäntyi, kovin suuttui
Murteli mustia hapenia.[311]
Työnti sotkuen vesille,
Emälinnun poikuehen.
Päivän ampui alatse,
Toisen ampui päällitse.
"Oi sinä seppo Ilmollinen![312]
Tao keijo 3:lla sulalla,
Vaskivarsi varaisempi;
Ammun kirjavahan kivehen."
Kilpasti keijo kivestä,
Meni keijo merehen,
Perin tietämättömähän.
"Oi sinä seppo Ilmollinen!
Tao keijo 6:lla[313] sulalla" j.n.e.
Meni keijo taivosehen,
Perin tietämättömähän.
— — —
"Onko linnassa lihoa
Tulian vierahan varahan,
Käkijälle, kuulujalle?
Onko voita vodvarjoissa
Käkijälle, kuulujalle?
Onko kaloja kaupungissa?"
— "Mulloin kuoli musta ruuna,
Vasta[314] vaipui valkea varsa,
Siikoniemen sillan päähän",
Kovin syäntyi Ruotsin päälle,
— — —
"Laai keijo 9:llä sulalla" j.n.e.
Ampui kirjavahan kivehen,
Meni kivi meren taakse.
Jalo herra J— —
Työnti sotkuen vesille,
Emälinnun poikuehen.
Päivän ampui alatse,
Toisen ampui päällitse,
Kolmannen kohti osasi.
Pani räystähät räpyhyn,
Herran huonehen helyhyn.
Antoi avaimen kätehen
Hopeaiselle tarelkalle:
"Ota kultia kyllältäsi!"
— "Tunnen Ruotsin kullat, hopeat."
Muodoltaan täydellisimpänä Petrin virsi kuitenkin esiintyy Pohjois-Aunuksen runoalueella, jonka toisinnoista seuraava sopinee näytteeksi.[315]
Petri on kuuluisa kuningas,
Herra suuri Suomenniemen,
Piti pilvessä käräjän,
Tarkan tuuman taivahassa,
Sekehessä selvän tuuman.
Laittoi viestit Viipurihin,
Sanomat Savon rajalle;
Viisas on Viipurin isäntä,
Kaunis Matti Lauren poika.
Petri kuuluisa kuningas,
Suuri herra Suomenniemen,
Laittoi viestit Viipurihin:
"Onko linnassa lihoa,
Onko voita vontarissa?"
Viisas Viipurin isäntä,
Kaunis Matti Lauren poika,
Matti varsin vastaeli:
"Mulloin uupui musta ruuna,
Vaipui valkea hevonen,
Mieron mäkeä noustessahan;
Siinä on ruoka vierahalle,
Vierahalle, tulevalle,
Saavalle, käkeävälle."
Petri kuuluisa kuningas,
Suuri herra Suomenniemen,
Tuosta suuttui, tuosta syäntyi,
Murti suuta, murti päätä,
Murti mustoa haventa.
Satuloitsi sa'an hevosta,
Miekoitti tuhannen miestä,
Yhtenä kesäissä yönä.
Mipä oli mäellä mäntylöjä,
Se on merellä purjepuuta.
Laski laivoja merelle
Kuin on sotka poikiansa.
Jo menevi alle linnan,
Alle Viipurin asuvi;
Viisas on Viipurin isäntä,
Kaunis Matti Lauren poika.
Petri kuuluisa kuningas,
Suuri herra Suomenniemen,
Puhui suulla puhtahalla,
Sovinnossa sormitteli:
"Anna linnat liikkumatta,
Hyvän pyssyn pyrkimättä,
Jalon jousen jaukkamatta,
Tinapyssyn pyrkimättä!"
Matti vasten vastaeli:
"Ei sinä pitkänä ikänä
Linna lähe liikkumatta,
Tinapallin paiskamatta,
Tinarullin ruiskamatta.
Kolme on luotia kovia,
Tynnyri teräksisiä."[316]
Pantihin pyssyt pyrkimähän.
Jalot jouset jaukkamahan,
Jaukkoi päivän jaukkoi toisen,
Jaukkoi päänä kolmantena;
Honkahuonehet horisi,
Kirkko kirpitsöin levisi.
Tuohet töhtynä tömisi.
Painoi Matti jo pakohon,
Pisti Matti piilosehen.
Rutjoi Ruotsia rukohon,
Tasapäitä tanterehen,
Lieripäitä liettehesen.
Linnan otti liikkumatta,
Kaiken niemen ottamatta.
Siihen löytyy vielä täydennys eräässä toisessa kappaleessa,[317]
Petro oli kuuluisa kuningas,
Tuosta suuttui, tuosta syäntyi,
Tuosta viikoksi vihastui.
Nosti päivän purjepuuta,
Toisen nosti stiirupuuta,
Kohta kolmannen kohenti.
Laski päivän, laski toisen,
Laski päänä kolmantena
Alle Viipurin vihannan.
Ampui päivän, ampui toisen
— — —
Linnan seinät liikuttihen.
Matti oli kaunis Lauren poiki
Otti kultia kyperän,
Hopeita huopin täyen,
Itse virkki, noin pakisi:
"Petro kuuluisa kuningas,
Sotiherra Suomenniemen!
Ota kultia kyperä,
Hopeita huopin täysi."
— "K—n konna kultihisi,
P—n hopeihisi!
Ruostuneet on Ruotsin kullat,
Saastuneet Saksan hopeat."
Viimeksi ilmaantuu sama runo Vienan läänissä siinä muodossa, kuin Lönnrot sen on useammista toisinnoista kokoonpannut Kantelettaressa (III. n:o 10) nimellä "Viipurin linnan hävitys".[318] Siinä ei ole ainoastaan Jaakko Pontuksen nimi, niinkuin jo Pohjois-Aunuksessa, kokonaan kadonnut, vaan myös Petri näkyy väistyneen Iivana niinen tieltä. Siinä on myös uudempia lisäyksiä, jotka melkein kaikki kansan laulutapaan perustuvat, puhtaasti tarunomaisista runoista, esim. Lemminkäisen äidin varoituksesta (vv. 13-18), Tieran kenkiytymisestä (vv. 23-26), Väinämöisen laivaretkestä (vv. 45-48, 153-4) y.m.[319] Samoin säkeen "Iivana iso isäntä" kertosäe "Meiän kuulu kullan solki" (v. 2) on selvästi Kullervo-runoista lainattu.
Voisi siis ajatella, että myös Iivana nimi on myöhemmin Petrin sijalle sovitettu. Ja sitä arvelua lisäksi vahvistaa se seikka, että "Petri kuuluisa kuningas" vielä Vienan läänissäkin joskus tavataan joko Iivanan rinnalla taikka aivan yksin.[320]
Mutta toiselta puolen on huomattava, että Matti Laurenpoika, joka on Itä-Karjalan, Pohjois-Aunuksen ja Vienan läänin toisintoryhmille yhteinen, tuskin voinee tarkoittaa muuta historiallista henkilöä kuin Matti Laurinpoikaa, sukunimeltä Kruus, joka oli Viipurin linnan isäntänä vv. 1583-1598. Hän oli siis toimeensa nimitetty vuotta ennen kuin tuo kuuluisa Iivana IV, liikanimeltä Julma, kuoli ja saattoivat hänen nimeensä hyvin liittyä kansan muistissa tämän venäläisen hallitsijan suuntaamat yritykset Viipurin linnaa vastaan samoin kuin tämän pojan Feodorin aikuiset hävitysretket, joiden alaiseksi hänen hallitsemansa lääni erittäin v. 1592 joutui.
Sitä mahdollisuutta, että Iivana nimi on voinut pysyä ainoasti Vienan läänissä, vaikka on Petrin tieltä kadonnut etelämpänä, tukee vielä Volmarin linnan nimen esiintyminen täällä alkuperäisessä muodossaan, joka Pohjois-Aunuksessa on aina vääntynyt: "onkos voita vontarissa t. porvalilla?"[321]
Myös muita hyvin alkuperäisiä piirteitä on säilynyt Iivanan virressä, niinkuin sitä on laulettu Latvajärvellä, joka kylä muutenkin on hyvin tunnettu ei yksistään kauniisti kehittyneestä, vaan verrattain vanhanaikuisestakin laulutavastaan.[322]
Meiän Iivana isäntä,
Meiän kuuluisa kuningas,
Laittoi laivoja lahelle,
Niinkuin sotka poikiahan,
Tavi laittoi lapsiahan.
Miekoitti tuhannen miestä,
Satuloitsi sata hevosta,
Niinkuin telkkä tehtyjähän,
Pieni lintu lapsiahan.
Työnsi Viipurin lin—
"Onko linnassa olutta,
Ilman olven panematta,
Iivanalle iltaseksi,
Venäläiselle veroksi?"
Lausui Matti Laurin poika,
Viisas Viipurin isäntä,
Sepä varsin vastaeli:
"Hevot on k— tallilla,
Iivanalle iltaseksi" j.n.e
Meiän Iivana isäntä,
Meiän kuuluisa kuningas,
Murti suuta, murti päätä,
Työnsi linnahan sanoja:
"Onko linnassa lihoa,
Ilman härän tappamatta,
Ilman sonnin sortamatta,
Iivanalle iltaseksi" j.n.e.
Lausui Matti Laurin poika,
Se on varsin vastaeli:
"Akka on vanha kiukahalla,
Kuiva reisi kuorrallettu,
Iivanalle iltaseksi" j.n.e.
Iivana meiän isäntä,
Meiän kuuluisa kuningas,
Murti suuta, murti päätä,
Pani pyssyt pyykämähän,
Jäntehet järäjämähän,
Avokurkut ammomahan,
Alla Viipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.
Ampui päivän, ampui toisen,
Jo päivänä kolmantena
Kivet on kirkkoa jälellä,
Patsahat papin tupoa,
Räystähät rämyin menevi,
Torit maahan torkahteli.
Lausui Matti Laurin poika,
Viisas Viipurin isäntä,
Pani avaimet kultaiselle luoalle,
Siitä noin sanoiksi virkki:
"On kaikkia linnassa" j.n.e.
Lausetapa "torit torkahteli" johtuu selvästi Jaakko Pontuksen runosta, vaikka se välillä olevasta Petrin virrestä on pois jäänyt; on kuitenkin mahdollista, että se jonkun muun runon välityksellä olisi tähän paikkaan tullut. Sitä vastoin ei ole satunnaista, että lihaa pyydetään "ilman härän tappamatta",[323] joka vie meidät Varsinais-Inkeriin asti, siis runon leviämis-alueen vastaiseen päähän. Alkuperäinen voi kukaties myös olla, vaikk'ei sitä missään muualla tavata, kuin tässä ainoassa toisinnossa, oluen kysyminen, sillä siihen viitannevat Jaakko Pontuksen runon loppusäkeet, jotka Lönnrotin muistiinpanossa Kesälahdelta eheimpänä esiintyvät.[324]
On olutta juoaksesi,
Saatu mettä syöäksesi,
Ei mesi merestä puutu,
Olut Riian kaupungista.
Jaakko Pontuksen runoa täytyy ajatella välittömästi syntyneeksi Riian linnan valloituksen johdosta eli 1620 luvulla, muuten ei voi selittää liivinmaalaisten paikannimien säilymistä kansan muistissa. Helppotajuisena lauluna se tietysti nopeasti levisi Itä-Suomessa ja tuli kreikanuskoistenkin Karjalaisten kuuluville, jotka sen viipymättä mieleiseksensä muodostivat niiden tietojen mukaan, joita vanhuksilla vielä siihen aikaan oli Iivana Julmasta ja Viipurin linnan isännästä, Matti Laurinpoika Kruusista. Tämä muodostus levisi Vienan lääniin asti, jossa se semmoisenaan pysyi. Mutta etelämpänä Raja-Karjalassa kehittyi Pietari Suuren aikana uusi toisinto, jossa Iivana nimen tunnetumpi Petri syrjäytti, vaan Matti Laurinpoika siitä huolimatta jäi paikoilleen.
Viimeksi on mainittava, että yhdessä Vienan läänin kappaleessa Iivana suorittaa sotaoritta ei ainoastaan "alle suuren Suomenniemen, alle Viipurin vihannan, Ruotsinmaahan rohkeahan", vaan samalla:[325]
Inarehen ilkeähän,
Kuolan linnahan kovahan.
Myös eräässä Pohjois-Aunuksen kappaleessa esiintyy Matti "viisas
Viipurin isäntä, herra suuri Suomenniemen", vielä arvonimellä:[326]
Kova herra Kuolan linnan.
Mainitut säkeet ovat näet jäännöksiä toisesta Jaakko Pontuksen runosta, jota tunnettu runonkerääjämme Taneli Europaeus on löytänyt yhden ainokaisen kappaleen, luultavasti Ilomantsista.[327]
Jalo herra J[aakko Puntus],
Vii[sas Viipurin isäntä],
Savon mahtava majori,
Jok' oli vahva tappelija,
Sorea soan kävijä,
Joka voitti Venäin vallan;
Yks oli jäänyt Koolan linna
Etähällä itämaalla.
Sanoi tuonkin saa'aksensa,
Jopa joutui kulkemahan;
Käkesi välehen käyä,
Tulla jälen tuntuessa.
Tuonnepa viipyi viikommaksi,
Katoi kaikeksi ijäksi.
Tuolla Jaakko jaksettihin,
Herra suuri surmattihin,
Koolan linnahan kovahan,
Ilärihin ilkeähän.
Tämä runo nähtävästi kuvaa niitä onnistumattomia yrityksiä, joita Jaakko De la Gardien ja jo hänen isänsäkin Pontuksen aikana tehtiin Venäjän Lapin valloittamiseksi. Lähinnä sopinee ajatella sitä sotaretkeä, joka Pohjanmaalta käsin tehtiin talvella 1611 Vienan meren rannalle ja Kuolan suuhun; vaan täällä torjuttiin hyökkäys ja itse retki yli tunturien näkyy olleen kovin turmiollinen etenkin ratsuväelle.[328]
Se historiallinen kansanrunous, joka Jaakko Pontuksenpojan nimeen liittyy, täyttää niin muodoin kaikki tämmöisen runouden vaatimukset. Sen perustuksena ovat tositapaukset, joilla on yleiskansallinen merkitys, se on välittömästi niiden vaikutuksesta syntynyt ja se on puhtaasti kansanomainen. Siinä on lisäksi persoonallisena keskuksena isänmaallinen sankari, jonka ympärille jo useampia sekä runomitallisia että suorasanaisia tarinoita alkaa kiertyä. Mahdollisuus kehittyä yhtenäisemmäksi historialliseksi kertomarunoksi ei siitä enää ole aivan kaukana. Ja kukapa tietää, mitä Karjalan kansan vilkas mielikuvitus ja kieltämätön kokoonpanokyky vielä olisi voinut luoda, jos kansanruno olisi saanut häiritsemätönnä elää ja kasvaa, eikä Ison Vihan viikate olisi orastavaa kansallista itsetuntoa rahvaassakin maata myöten tasoittanut.
6. Kaarlo kuningas.
Kaarle XII:n verinen jättiläishaamu ei kuitenkaan ole ohitse kulkenut jättämättä varjoa kansanrunoutemme kuvastimeen, jos kohta Suomen puolella oli kuvaamattomissa kärsimyksissä kyynellähde ehtynyt ja runosuoni kuivunut. Myös rajantakaisiin, Venäjän puolta pitäviin Karjalaisiin vaikuttivat Ison Vihan tapaukset mieltä järkyttävästi ja löysivät vastakaiun heidän vielä elinvoimaisessa runoudessaan.
Lönnrotin Mehiläisessä 1836 vuoden Kesäkuun numerossa tapaamme "Kaarlo kuningas" nimisen runon, joka on pantu kokoon useammista Vienan läänissä muistiinpannuista toisinnoista;[329] myöhemmin se on painettuna myös Kantelettareen (III. n:o 12) nimellä "Kaarlon sota". Se alkaa:
Läksi Kaarlo kaupungille,
Verolle verikäpälä,
Ruotsin murha murkinalle,
Pillomus on Piiterille.
Venäjän väki häntä odottaa tulevaksi yhtä hartaasti, kuin Kalevalassa
Joukahainen Väinämöistä väijyessään:
Illoin ammuin vuotetahan,
Kerran keskipäivälläkin;
ja hänen varalleen, samoin kuin Ilmarisen emäntä Kullervolle:
Ne leipoi kivisen leivän,
Kakun paistoi kallioisen.
Sillä välin on jo Kaarlo kuningas ilmestynyt sinisessä sotilaspuvussaan:
Kaarlo kaukoa näkyvi,
Sinisorkka sinnempätä,
Kahen luotosen lomatse,
Päällitse satamasaaren.
Lihan ja oluen vaatiminen hänen puoleltaan ei oikeastaan kuulu tähän runoon, vaan lienee Lönnrotin sovittama Iivanan virrestä, joka siihen joskus on sekaantunut.[330] Sitä vastoin on runossa oleellinen piirre Venäläisten vastarinta:
Ei ne anna ampumatta,
Eikä syötä syöksemättä,
Ampumalla antelevi,
Syöksemällä syöttelevi.
Tykkitaistelu käy pian Kaarlon laivastolle tuhoisaksi ja hänen itsensä tulee niin kuuma, että hän pyytää kurkkunsa jäähdykkeeksi saada ostaakseen vettä. Kun hänelle vastataan, että laivan alla on sitä kylliksi, hän selittää, että meren vesi on kaikki verellä, ja vannoo, jos vaan hengissä pois pääsee, olla ikänään takaisin palajamatta.
Runo nähtävästi kuvailee Kaarle XII:n Suomeen lähettämän ylipäällikön Yrjö Juhana Maydellin onnistumattomia yrityksiä vasta perustetun Pietarin kaupungin ynnä Kronstadtin, "satama saaren", varustuksien takaisin valloittamiseksi vv. 1704-1706. Siihen on kuitenkin myös yhdistetty suuren Pohjan sodan loppupäätös, niin että sen voi arvella syntyneen, niin pian kuin tämä alkoi olla tunnettu ja kansallekin selvä.
Kysymys on vaan vielä siitä, missä runo on sepitetty? Etteivät Vienan läänin asukkaat ole voineet viehättyä niin kaukaisia tapauksia kertomaan, lienee itsestään ymmärrettävä. Meidän täytyy etsiä runon alkukoti siinä mainittujen paikkojen lähiseuduilta, ja todella löydämmekin Hevaalla Varsinais-Inkerissä toisinnon ilmeisesti samaa runoa.[331]
Venäen kuningas viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Hiutti vuoen hilpulia,[332]
Sata vuotta saapelia,
Tuhat pyssyjä puhasti,
Tälle maalle tullessahan,
Ihalalle, korealle.
Kulki Kuippanan selälle,
Sai hän Saaren kulmaiselle,
Mittasi meren syvyttä,
Katsoi kaivon korkeutta.
Sanan Saarehen lähetti,
Sanan Saaren vanhemmille,
Teki kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Saako tulla Saarenmaalle,
Saako Saarehen sukua,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta?
Annatko avaimiasi,
Lupaelet lukkujasi?"
Vahatukka linnan vanhin
Katsoi kiusin kirjan päälle, Pahasti paperin päälle,
Kirjan vastahan lähetti:
"En anna avaimiani,
En lupaa lukkujani,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta,
Vaskipallon paukkamatta."
Venäen kunervo viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Pani pyssyt pyrkimähän,
Tinaluoit loiskamahan,
Vaskipallon paukkamahan.
Niin siellä linnan alla,
Siell' on verta päälle polven,
Tahnaa jalan tasan j.n.e.
Paitsi tätä kappaletta on Hevaan puolella vielä kirjaanpantu pari katkelmaa, joissa Saaren eli Kronstadtin ohella on Pietarinkin nimi säilynyt. Toisessa se kohta kuuluu:[333]
Tahtoi tulla tälle maalle,
Tahtoi Saarehen salaa,
Petoksella Petteriin,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Ilman luoin loiskamatta,
Vaskipallon palkkamatta.
Selviä jälkiä siitä, että tämä runo todella on kulkenut tuon pitkän matkan Inkerinmaalta Venäjän-Karjalaan, on säilynyt edellä esitetyssä Petrin virressä. Jo Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa esiintyy sekä kiireinen kirjan ja pakollinen paperin lähetys että vaatimus päästä sisään ilman pyssyn pyryämättä,[334] jotka eivät kumpikaan saa selitystänsä Jaakko Pontuksen runosta. Jälkimmäinen piirre tavataan myös Pohjois-Aunuksessa vielä enemmän inkeriläisen mukaisena: paitsi "pyssyn pyrkimättä", myös "tinapallin paiskamatta". Hyvin huomattavaa on, että nämät säkeet eivät esiinny Vienan läänissä Iivanan, vaan Kaarlon nimen yhteydessä, joka myös puolestaan todistaisi, että Petrin virsi on kehittynyt Iivanan virrestä. Sitä vastoin on edellinen piirre säilynyt, paitsi Keski-Aunuksessa, vielä Vienan läänissä Uhtuella, jossa sekä Petri että Iivana ynnä molemmat yhdessä esiintyvät.[335] Jos mainitulla verrattain yleisellä säeparilla, jolle tavataan vastine myös Kaarle herttuan runossa (B. vv. 47-48):
Lähetti kirjan kijruhusti,
Varhain paperin rahdun,
on todistusvoimaa ja jos tahdomme pitää kiinni Iivana nimen vanhemmuudesta Petriin nähden, niin on runojen keskinäinen suhde seuraava. Suomen Raja-Karjalassa on Jaakko Pontuksen runo 1600 luvulla muutettu Iivanan nimelle ja semmoisena kulkeutunut Vienan lääniin. Sitten on 1700 luvulla Kaarlon virsi vaeltanut Inkerinmaita asti saman matkan päähän. Mutta Itä-Karjalassa on Iivanan ja Kaarlon runon sekoituksesta sekä muutamista suorasanaisista muistelmista[336] muodostunut uusi Petrille omistettu runo, joka vuorostaan on lähtenyt liikkeelle pohjoista kohti, tavoittanut Vienan läänissä sekä Iivanan että Kaarlon virret, ja niihin toisinaan uudestaan sekoittunut, voimatta niitä kuitenkaan enää, niinkuin etelämpänä, kokonaan syrjäyttää.
Jälkenä Kaarlon virren kauttakulusta lienee lisäksi Pohjois-Aunuksen Petrin virressä loppu, jossa kuvataan Matti Laurinpojan pakoa ja Ruotsin "tasapäitten l. lieri-päitten" ruhjomista. Samantapaisia mainesanoja Ruotsin sotureille tavataan näet Kaarlon virren toisinnoissa, vaikkei Kantelettaren kokoonpanossa, esim.[337]
Myssypäit' on myllistetty, Pyöräpäitä pyöritetty, Lakkipäitä langetettu.
Tai:
Lankeavi lakkipäitä,
Pyöräpäitä pyörittävi;
Kehräpäitä kellittävi.
Paitsi tätä Kaarlon virttä löytyy Varsinais-Inkerissä vielä toinen historiallinen runo, joka luultavasti on samoilta ajoilta.[338] Sitä lauletaan aivan yleisesti Soikkolassa ja vaikka vaillinaisemmin myös Narvusissa; mutta Hevaalla on siitä enää hyvin vähän jälkiä, niin että sitä, samoin kuin Elinan surmarunoa Vesilahdella, voi pitää paikallisena lauluna, joka ei ole syntymäsijoiltaan ulommaksi siirtynyt.
Alkusäkeistä ei heti saa selkoa, kumpainen sotapuolue on päällekarkaajana, niissä näet esiintyvät rinnan:[339]
Venäjän kuningas viekas,
Herra viekas Venhäläinen
ja:
Ruotsin rohkea isäntä t. kuningas,
joskus sekaisinkin:[340]
Ruotsin viekas Venhäläinen.
Milloin jompikumpi kansallisuuksista yksin esiintyy, niin se on aina Venäläinen. Runon jatko kuitenkin myöhemmin osoittaa, että tässä täytyy olla puhe ruotsalaisesta päällikköstä, joka:[341]
Hypitti hevosiahan,
Kankaroitti kaarojahan,
Hallia hevosiahan,
Ruskehia ruuniahan,
Valkehia varsojahan,
Meiän maalle tullessahan,
Meiän maalle mairehelle,
Iloiselle Inkerelle,
Leveälle leipämaalle,
Kaunihille kakkumaalle,
Soreahan Soikkolahan.
Sitten kuvataan, kuinka hän täällä:
Mittoi meret miekkoillahan,
Arvoi arsinaisillahan,
Tempoi tervanuorillahan,
Tuon sai syvää merta,
Tuon syvää, tuon hyvää,
Kolkanpään kylän kohalta,
Väärnojan kylän väliltä,
Harjavallan hartialta,
Nenovehen niemyeltä.
Tuohon leirinsä levitti,
Tuohon laati laakerinsa.
Tuossa seisoi seitsen vuotta,
Katseli kaheksan vuotta;
Söi lehmät levätessähän,
Lampahat lamoessahan.
Pitkällinen odotus ja katseleminen on joskus seuraavilla säkeillä esitetty:[342]
Katsoi ilmat, katsoi kalmat,
Katsoi mättähät merestä,
Katsoi Iivanan mäelle,
Katsoi Narvan kallahille;
Iivanan mäki iloisa,
Narvan kaunis kallahainen.
Vielä kerrotaan mitenkä:[343]
Tuohon saivat Saksan laivat,
Vierivät Viron venoset,
Tuossa ohrat ostettihin,
Tuossa kaurat kaupattihin,
Rukihit lunastettihin;
Kauravakka kaksin ruplin,
Ruisvakka yhdeksin ruplin.
Mutta vihdoin saapui vihollinenkin:[344]
Jouduit Moskovan molotsat,
Kaaduit Kaprion kasakat,
Iivanlinnan isvossikat.
Tuoss' alkoi sota sotia,
Tuohon leiri leikottihin,
Alkoi tappelu tasoa;
Laakeri laotettihin.
Että voitettu oli Ruotsalainen, ilmoitetaan nimenomaan yhdessä
Narvusin puolen toisinnossa:[345]
Vasta Ruotsi voitettihin,
Sotajoukko saatettihin.
Lopussa on kuvaus hirveästä verilöylystä:[346]
Äijä heitä leikattihin,
Viel' enemmin ammuttihin,
Paljo virtaa pakeni,
Enemmin jokea juoksi;
Niin tytyi joki mokoma,
Selvä virta seisattaigi.
Sai kuulu kuninkahille,
Linnan herroille helinä,
Paljon tietä pappiloille;
Alkoi kurtella kuningas,
Linnan herra henkäellä,
Pappi paljo huokaella:
"Jo väsy väkemme meiän,
Katoi kallis armiomme."
Välistä esitetään sodan yleinen päätöskin:[347]
Venäen kuningas viekas,
Otti suotta Suomen linnan,
Kiusin Viipurin kivessä,
Nauruin otti Narvan linnan.
Että runo on Länsi-Inkerissä ja nimenomaan Soikkolan niemekkeellä syntynyt, osoittavat selvästi siinä esiintyvät paikannimet. Tänne vievätkin meidät sotatapaukset v. 1708. Maydellin sijaan asetettu uusi perin kykenemätön ylipäällikkö Yrjö Lybecker oli tehnyt hyökkäysretken Länsi-Inkeriin ja vallannut muun muassa Kaprion linnan. Mutta siellä sai hän onnettomuudekseen käsiinsä myös erään suunnitelman, joka ilmaisi Venäläisten muka olevan hankkeissa suurilla sotajoukoilla katkaista hänen paluumatkansa. Asiasta enempää selkoa ottamatta hän kiiruhti pikamarsseissa Kolhanpään eli Harjavallan niemekkeelle, jonka läheisyydessä tiesi ruotsalaisen laivaston olevan. Täällä piti hänen kuitenkin viipyä kokonainen kuukausi, ennen kuin sai väkensä laivoihin sijoitetuksi. Mutta kaikki hevosensa, 5000 luvultansa, täytyi hänen teurastuttaa, kun ei voinut niitä mukanaan kuljettaa. Sitä paitsi jäi häneltä myrskyn tähden rannalle vielä 800 saksilaista sotamiestä; nämät todella joutuivat taisteluun vihollisten kera, jossa he mitä urhokkaimmin pitivät puoliansa ylivoimaa vastaan yhdeksän tuntia, kunnes heidät voitettiin sekä suurimmaksi osaksi surmattiin.[348]
Mainittu kansaa hämmästyttävä hevosten paljous kuvastuu heti runon alussa. Ja sitä seuraava meren mittaaminen viittaa laivastonkin ilmaantumiseen paikalle. Jälkeen jääneiden soturien verinen ottelu paikalle vihdoin saapuvain Venäläisten kanssa esitetään hyvinkin elävästi. Ainoa tositapaukseen soveltumaton piirre on seitsemän, kahdeksan vuoden aika leirin pidossa. Mutta sehän on kansanrunon omaista; ja kuukauden aika tuntui sotaväen rasittaman kansan mielestä kylläkin pitkältä.
Kuvaavinta molemmissa Kaarle XII:n aikuisissa runoissa on se, ettei niissä kerrota voitollisen Venäjän yrityksistä, vaan tappiolle joutuvan Ruotsin hyökkäyksistä, vaikka laulajat olivat edellisen vallan puoltajia. Eroituksen molempain taistelevain välillä on kansa osoittanut hyvin oivaltavansa antamillaan mainesanoilla "viekas" ja "rohkea". Ja ne olivat jälkimmäisen viimeiset ponnistukset, jotka karjalaisissa Inkerikoissa herättivät halun omintakeiseen ja välittömään historialliseen runoiluun.
7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin.
Nyt voimme uudistaa kysymyksen: osoittavatko Suomen kansan tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta?
Ainesten jakautuminen eri aikakausille: kristinuskon maahan tuonnin,
Nuija-sodan ja Kaarle herttuan, Kustaa Aadolfin ja Jaakko de la Gardien
sekä Kaarle XII:n ja Pietari Suuren ajoille, ei ainakaan todista, että
Suomen kansan runoudessa peräti puuttuisi historiallinen käsite.
Entä ainesten laatu? Sitä oikein arvostellaksemme on meidän luotava vertaileva silmäys läheisen ja yhtäläisissä oloissa eläneen Ruotsin kansan samanaikaisiin tuotteihin.[349] Ruotsalaisissa ritariballaadeissa esiintyvistä historiallisista aiheista huomattavimmat ovat, paitsi (sivulla 140) mainittua kahta naisen ryöstöä, Birger Jarlin pojan kuningas Waldemarin ja hänen tanskalaisen puolisonsa Sofian perheelliset välit ynnä niistä johtuvat selkkaukset. Näiden ohella voidaan osoittaa joitakuita samantapaisia seikkoja vähempiarvoisista ylimyksistä runoon pannuksi. Niitä esittäväin ballaadein rinnalla, jotka lisäksi ovat paremmin tanskan- kuin ruotsinkielisinä säilyneet, ei Elinan surmarunon yksinäisenäkään tarvitse hävetä; historiallisen tapahtuman laatu on kaikissa aivan sama, yksityistä elämää kosketteleva. Mutta suomalaisella puolella painaa vaa'assa myös Piispa Henrikin surma, jonka tapaista legenda-runoa ei Ruotsin pyhimyksistä paljoa rikkaampi tarusto ole luonut.
Vielä on Ruotsalaisilla useampia lauluja ratkaisevista tappeluista keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, niinkuin Brunkebergin 1471, Brännkyrkan 1518 ja Stångebron 1598.[350] Näiden kansanomaisuus on kuitenkin enimmiten vielä epäilyttävämpi kuin Kaarle herttuan runon, joka on lähimpänä vastineena Suomessa. Niin tarinantapaista ja kuitenkin täysin historiallista kansanrunoa, kuin Jaakko Pontuksen Riian-retki, ei niiden joukossa ole ainoatakaan.
Jos taas ainesten lukua tahdomme koneellisesti laskea, niin saamme suomalaisista runoista kokoon kymmenkunnan. Ruotsalaisten ainesten määrää ei ole aivan helppo tarkalleen sanoa; saammeko sen nousemaan kaksinkertaiseksi suomalaisiin verraten, riippuu siitä, missä määrin otamme lukuun ruotsinkielellä luultavasti löytyneet, vaan yksistään tanskankielellä säilyneet ainekset, sekä miten asetamme rajan kansanrunon ja yksityisen sepittämän välille.
Vertaus Ruotsin ja Suomen kansan historiallisten runojen kesken, etenkin jos vielä otamme huomioon, että edellinen on ollut suhteellisesti johtavassa asemassa, ei siis suinkaan ole Suomalaisille masentava. Kaikista vähimmän voi huomata minkäännäköistä eroitusta näiden kansojen historiallisessa käsityksessä.
Loppupäätökseksi täytyy tulla, että Suomen kansa, sen maantieteelliseen, valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsoen, on runollisesti käsitellyt historiallisia aiheita sen verran, kuin kansanrunolta yleensä voi odottaa. Suuremman historiallisen kertomarunon vaatiminen niissä oloissa, joissa se on elänyt, menee yli mahdollisuuksien.
Kykyä ei ainakaan voi väittää Suomen kansalta puuttuneen laajemmankin kokonaisuuden käsittämiseen ja luomiseen. Sillä tämän työn se on todellisuudessa suorittanut ilmankin historiallisia aiheita. Siitä ovat todistuksena ne runojaksot Väinämöisestä ja Ilmarisesta sekä Lemminkäisestä, jotka se pelkistä mielikuvituksen aineksista on osannut yhteen kutoa. Ja näiden Kalevalan-aineisten ohella löytyy vielä yksi yhtenäinen runojakso, Suomen kansan raamatun-aineisista runotiedoista koottu Luojan virsi, joka seuraavassa tutkimuksessa tulee esitettäväksi.