Kantelettaren tutkimuksia 1 / Ritvalan helkavirret. Historiallise runot

by Julius Krohn

I.

Ritvalan Helka-virret

1. Hämäläisten runollisuus.

"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta, joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.

Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon löytöpaikkoja.

Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi jälkimmäistenkin puutetta peittämään?

Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin nähden on kieltämätön.

Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän — jollei eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista, niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.

Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.

2. Helka-virsien muistiinpanijat.

Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on unheesta pelastanut, Kaarle Akseli Gottlundille. Jo nuorena ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä. Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana, jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta; sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa Otavan toiseen osaan v. 1832.

Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna, kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta, jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.

Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa käytetyt.[4]

V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona Ritvalan Helka-virret pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä s.o. kahden hämäläisen ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä pitäen.

"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko, muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun, niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.

Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta, jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut. Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.

3. Helka-juhlan vietto.

Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella. "Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5] joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".

Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä. "Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso Raitin ristille keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. — Kun kaikki nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. — — Laulaen liikkuu koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin (Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille) ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä, käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. — — Täällä päättyy juhla tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."

Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa henkeä.

4. Helka-juhlassa lauletut virret.

Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä; tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin, kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä omaa itseänsä".

Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että "ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen, jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa: niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla, niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä ja venytetyltä".

Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin säännöllisesti: kaunissa joukos. Tämän alinomaisen lisäkkeen muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty, väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista. Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli (urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka säkeen välissä laulettiin: Kaunis on joukossa Jumala."

Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.", joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]

Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis sanan sijalla, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: Jumala on joukos. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: kaunis on joukos. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt, rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] — Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan laulavaa neitosten joukkoa.[13]

Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain uudistua. — Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta".

Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio". Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.

Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867, vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä myöhemmin vietetty.

5. Alku-virsi.

"Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. — — Koko laulu on muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen, joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo, pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin vastaaviin".

Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista tavoittelua.

Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).

Ruvetkasme, rohjekasme
Älkäs Eäntämmä häväkkö
Vaik o lapset laulamassa
Pikkuiset pirisämässä
Heikot virrat heittäjälle
Annas mun käien kukata
Meri helmet helkyttälle
Saxan pehkinät sanelle
Ruotiin ruaakoisten puhella
Turun urvut uikkajoille
Väätty vasken vaikajoille
Käukem siukukset sinelle
Mataroille morsiammex
Tuokam sieltä seulan täusi
Mataroita marka vakka
Tehkesme sinistä silta
Uikamme punainen porras
Jumaloihin mennexemme
Jumaloihin puhtaisiin.[17]

Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).

Ruvetkaamme, rohjetkaamme
Älkääs ääntämme hävetkö
Vaikk' on lapset laulamassa
Pikkuset pirisemässä
Heikot virret heittäellen
Annas mun käen kukata
Merihelmet helkytellen
Saksan pähkinät sanellen
Ruotsin ruokkosten puheilla
Turun urvut uikaellen
Vääty vaske vaikaellen
Käykääm siukkuset siveellä
Mataroille morsiameks
Tehkäämme sinistä siltaa
Uikasme punanen porras
Jumaloihin mennäksemme
Jumaloihin puhtaisihin
Tuokaam sieltä seula täysi
Mataroita markka vakka.[18]

Tuntemattoman kirjaanpano.

Ruvetkasme, Rohjeskame
Elkäs eäntäme hävetkö
Vaik' on Lapset laulamassa
Pikkuset Pirisemässä
Hejkot virret hejtäjillä
Annas mun ke'än kukatta
— — —
— — —
Tehkäm me Sinistä Silda
Ujkame punasta porrasta
Jumalojhin menäxämme
Jumalojhin puhtajsen.

Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.

Alku-virsi korjutussa muodossa.

Ruvetkasme, rohjetkasme,
Älkäs ääntämme hävetkö,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Pikkuiset pirisemässä,
Heikot virttä heittämässä.[19]
Annas mun käen kukata,
Merihelmen helkytellä,
Saksan pähkinän sanella,
Ruotsin ruokosen puhella,
Turun urvun uikkaella,
Väättyvasken vaikkaella.[20]
Käykäm siukukset sinelle,
Mataroille morsiamekset,
Tuokam sieltä seulan täysi,
Mataroita markan vakka,
Tehkäsme sinestä silta,
Uikasme punasta porras,[21]
Jumaloihin mennäksemme,
Jumaloihin puhtaisin.

Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun, Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas elämä on heille esikuvana.

Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa, varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen uskontoon.

Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut, antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.

Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
Karjalan kannaksen runoissa.

Läkkä siskokset sinehen,
Matarahan morsiammet,
Keltahan emon kälykset.[26]

Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:

Mitä me sisot sinellä,
Mataroilla morsiammet,
Kelloilla emon kälykset?
Jo meill' on sinet sinetty,
Sekä kellat kelloteltu.[27]
Mitä me sisot sinellä,
Keltaheinässä kälykset,
Matarassa morsiamet?
Hamehia painetahan,
Suhmanot soristetahan.[28]

Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.

Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31] T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa, vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen, vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]

Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto: Jumala on joukos, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan latinankielistä lause-tapaa: Dominus nobiscum (Herra on meidän kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli Kyrie eleison (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.

Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.

6. Mataleenan virsi.

Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen viimeinen tulos.[34]

Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella, samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]

Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.

Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria Magdaleenasta oli ajettu ulos seitsemän pahaa henkeä, se johtopäätös, että hän mahtoi olla hyvin syntinen. Mutta Luukas kertoo yhdestä syntisestä vaimosta, joka muutaman fariseuksen huoneessa itki Vapahtajan jalkain juuressa, kyynelillä kastaen Hänen jalkojansa ja niitä päänsä hiuksilla kuivaten ja voidellen kalliilla voiteella.[36] Markus ja Matheus esittävät yhtäläisen tapauksen Bethaniassa pitaalisen Simonin huoneessa: tuli yksi vaimo, jolla oli lasi turmelematonta ja kallista narduksen voidetta, ja hän särki lasin ja vuodatti Hänen päänsä päälle.[37] Johannes samoin asettaa tapahtuman Bethaniaan, mutta Latsaruksen kotiin, huomauttaen että se oli Maria, joka otti naulan voidetta, kallista ja turmelematonta nardusta, ja voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi Hänen jalkansa hiuksillansa, aivan Luukkaan mukaan.[38]

Vaikka näissä kertomuksissa selvästi kuvastuu kaksi eri tapausta: Vapahtajan jalkojen pesu ja voitelu, katumuksen ja uskon ilmauksena, sekä pään voitelu Hänen ruumiinsa hautaamiseksi, ovat ne kuitenkin siksi yhtäläisiä, että helposti johtui ajattelemaan, eivätkö kenties olleet saman henkilön tekoja. Ja kun ei ollenkaan otettu lukuun, mikä on sielutieteellisesti mahdollista, tai mikä vääryys sillä tehtiin yhdelle Raamatun hurskaimmista naisista, saatiin Bethanian Mariasta sama henkilö kuin Luukkaan syntinen vaimo, jonka jälkeen oli vielä helpompi sovittaa häneen myös Maria Magdaleenan persoona. Tämä käsitys tavataan nimenomaan länsimaisessa kirkossa, jossa sen paavi Gregorius Suuri virallisesti vahvisti.

Varsinaisen tarunkehityksen alaiseksi joutui kuitenkin Maria Magdaleena vasta myöhemmin Etelä-Ranskassa. Lähellä Arlesin kaupunkia Provencessa näytettiin pyhää luolaa (la sainté Baume), jossa tämä Maria muka oli loppuikänsä elänyt. Käsikirjoituksessa 1200 luvulta on siitä säilynyt latinankielinen legenda, jonka sisällys on lyhyesti seuraava.[39] Maria Magdaleena, Martan ja Latsaruksen sisar, oli kuninkaallista sukua. Nimensä hän oli saanut perintötiluksensa Magdalan mukaan; Marthalla oli Bethania, ja tämä sisar hoiti molempia tiluksia. Sillä Maria vietti aikansa irstaisuudessa, jonka vuoksi kadotti ylhäisen nimensäkin ja kutsuttiin vaan "syntiseksi vaimoksi". Mutta Jeesuksen saarnan vaikutuksesta Maria kääntyi. Pitaalisen Simonin huoneessa hän pesi Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan sekä voiteli kalliilla voiteella, jonka jälkeen sai syntinsä anteeksi; lisäksi poisti Jeesus hänestä seitsemän perkelettä ja puolusti häntä Marthan moittiessa talouden laiminlyönnistä. Vielä hän voiteli Vapahtajan pään. sekä oli läsnä ristin juurella ja haudan ääressä. Kun sitten Stephanuksen kuoleman jälkeen kristittyjä alettiin vainota Jerusalemissa, vietiin Maria, Martha ja Latsarus muiden mukana laivaan, joka ilman peräsintä työnnettiin merelle. Vaan onnellisesti he saapuivat Marseilleen Ranskan rannikolle. Siellä jonkun aikaa vaikutettuaan kristinopin levittämiseksi Maria Magdaleena vetäytyi erämaahan, jossa ei löytynyt vettä, eikä puuta, eikä kasvia. Muutamaan luolaan sulkeutuneena hän eli kokonaista 30 vuotta. Ruuan puute ei häntä kuitenkaan vaivannut, sillä joka päivä määrättyinä hetkinä nostivat hänet enkelit kohti taivasta, jossa sai lihallisin korvin kuulla yliluonnollista laulua ja tuli siten ravituksikin. Lopuksi enkelit veivät hänet pääsiäisyönä kirkkoon, jossa piispan kädestä saatuaan viimeisen ehtoollisen heitti henkensä. — Myös Marian sisar Martha kieltäysi maailmasta, vieläpä todellisemmalla tavalla. Seitsemänä vuonna hän ylläpiti henkeänsä tammen terhoilla ja juurilla, maan ruohoilla ja metsän omenilla, maaten puunoksilla ja päänalaisena kivi.

Tämä pyhimystarina levisi pian yli koko katolisen maailman ja tuli kansankielillekin käännetyksi, muun muassa ruotsiksi jo 1200 luvun lopulla.[40] Mutta enin suosittu se oli kotimaassaan Ranskassa, jossa Maria Magdaleenasta oli tehty kansallinen pyhimys. Todistuksena siitä merkityksestä, joka hänellä on ollut ranskalaisten uskonnollisessa elämässä, kohoaa vielä tänä päivänä Pariisissa Sainte Madeleine'n temppeli kauneimpana kaikista kirkoista Nôtre Dame'n (Meidän Rouvan s.o. Neitsyt Maarian) katedraalin jälkeen. Taivaallinen ikipuhdas neitsyt ja maallinen syntejänsä katuva vaimo, katolisen ja ritarillisen keskiajan omituiset rinnakkaiset naisihanteet!

Välimeren luoteisella rannikolla, johon Maria Magdaleenan muistot keskittyivät, sai hänen tarinansa myöskin kansanlaulun muodon. Kansanlaulun ala ulottuu lännessä nykyisen Espanjan koillisimpaan maakuntaan Katalooniaan, jonka kielimurre läheisesti liittyy eteläranskalaiseen. Koska siellä alkuperäinen Mataleenan runo on täydellisimmässä muodossa säilynyt, otettakoon tähän siitä suomennettu näyte.[41]

Martta nousee aamulla,
Suoraapäätä messuun juoksee,
Kun hän palaa kirkosta,
Menee sisarensa luokse.[42]

Kysyy Mataleenalta:
"Joko messuss' olet ollut?" —
"Mitäs minä messusta,
En tuot' edes ajatellut." —

"Mene, riennä, siskoni,
Ihastuksiin joudut vielä;
Niinkuin taivaan enkeli,
Nuorukainen saarnaa siellä."

Mataleena kiiruulla
Pistää sormuksia sormiin,
Rantehisin renkaita,
Kultakoristeita korviin.

Heittää kaapun silkkisen
Yli pään ja harteillensa;
Lähtee sitten liikkeellen
Piltteineen ja piikoinensa.

Astuu kirkon ovesta
Suoraan saarnastuolin alle.
Ensi sana saarnassa
Sydämehen sattuu hälle.

Toinen sana saarnassa
Liikuttaa jo kyynelihin;
Kolmannella sanalla
Lankeaa hän tainnoksihin.[43]

Saarna on jo lopussa,
Kun hän nousee paikaltansa;
Pysähtyypi ovella
Vihkivettä ottaissansa.

Katuvaisten penkillä
Näkee miehen, sanoo hällen:
"Virka mullen, missä mä
Jeesuksen voin löytää jälleen?"

"Taloon Fariseuksen
On hän aterjalle mennyt."
Kaikki kirkon ovelien
Seuralaiset jättää hän nyt.

Kiskoo renkaat kultaiset
Korvistaan ja ranteistansa,
Sormistaan myös sormukset,
Silkkikaapun riisuu kanssa.

Kun hän saapuu perillen,
Alle pöydän paikan saapi;
Siellä jalat Jeesuksen
Kyynelillä kostuttaapi.

Sitten päänsä hiuksilla
Jeesuksen myös kuivaa jalat.
"Mit' oot epätoivoisna,
Mitä murheisena halaat?" —

"Tulin rippi-isällein
Tunnustamaan syntejäni." —
"Toivoss' elä, tyttärein,
Pian pääset synneistäsi.[44]

Seitsemän kun vuotta sa
Autioilla erämailla
Yrteistä ja ruohoista
Elät pyhimysten lailla."

Erämaahan kiiruhtain
Mataleena suoraa tietä,
Ruohoist', yrteist' elää vain,
Pyhää elämätä viettää.

Määräajan lopussa
Palajaa hän kotiin jälleen,
Keskitiellä matkalla
Tulee lähde vastaan hällen.

Kätensä ja kasvonsa
Huuhtoo hän ja huoahtaapi:
"Ennen ken tät' ihoa
Näki ja nyt nähdä saapi!"

Kuuluu ääni enkelin:
"Mataleena, mitä teit sä?
Erämaahan takaisin
Vuodeks seitsemäksi käyt sä."

Määräajan lopussa
Palajaa hän kotiin jälleen.
Keskell' yötä kuolema
Etehen jo tulee hällen.

Enkelien seistessä
Kynttilöineen ympärillä,
Verhoo Neitsyt Maaria
Hänet liinakäärehillä.

Ylläolevassa runossa voi helposti eroittaa kolme osaa, joita sopii nimittää Mataleenan kääntymykseksi, tunnustukseksi ja katumukseksi. Ensinnä on Martan kehoitus menemään messuun ja Vapahtajan saarnan vaikutus, joista edellinen on kansanlaulun oma keksintö ja jälkimmäinen, vaikka siihen pyhimystarinassa löytyy aihe, kuitenkin kuvaukseltaan itsenäinen. Toiseksi tulee Vapahtajan jalkain pesu ja kuivaaminen sekä sitä seuraava synnintunnustus; kansanomaisena piirteenä on pidettävä, että länsimailla tuntematon voiteen käyttäminen on jätetty pois. Kolmantena on kieltäytyvä elämä erämaassa; tässä kohden kansanlaulu on mukaillut legendan kertomusta Martasta, eikä Mataleenasta, ja tehnyt siitä katumus- ja parannus-harjoituksen, vieläpä kaksinkertaisen.

Etelä-Ranskassa näistä runon kolmesta osasta ensimmäinen aina esiintyy itsenäisenä ja omituisesti kehittyneenä kansanlauluna; samoin kolmas osa, johon kuitenkin toinen joskus jatkona liittyy. Mutta muutamassa Itaalian puolella löydetyssä kappaleessa on vielä toinen osa oikealla paikallaan kolmannen edellä.[45] Varsinaisen ranskankielen alueella seuraa ensimmäistä osaa joko toinen tai lyhyt viittaus kolmanteen,[46] joka muuten esiintyy aina yksinään.

Tämä kolmas osa, Mataleenan katumus, on myöhemmälle runon kehitykselle tärkein. Painettakoon siitä rinnan kaksi kappaletta, joista toinen on eteläranskan, toinen varsinaisranskan kielestä suomennettu.[47]

Maria Mataleena,
Naisraukka syntinen,
Jeesusta Kristust' etsein
Käy ovelt ovelien.
Myös ohi kirkon kulkein
Ovelle kolkuttaa,
Sisällä siell' on Jeesus:
"Oi, Jeesus, avatkaa!"
Johannes Pietarilta
Kysyypi: "ken siell' on?" —
"Maria Mataleena,
Naisraukka onneton." —
"Maria Mataleena,
Mit' täältä etsit sä?" —
"Jumala, Herra, Isä!
Synteini päästöä." —
"Siis sano, Mataleena,
Sun syntis sano vaan!" —
"Niit' on niin monta, etten
Voi luetellakaan.
Maa, joka minut kantaa,
Ei mua kannattais;
Kaupunki, jossa synnyin,
Vajota maahan sais." —
"Nyt vuodeks seitsemäksi
Jäät luolan sisällen." —
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus ohitsen.
"Maria Mataleena,
Mit' olet syönyt sä?" —
"Puun juurta, enkä aina
Sitäkään kyllältä." —
"Maria Mataleena,
Mit' olet juonut sä?" —
"Likaista vettä, enkä
Sitäkään kyllältä.
Hyv' Isäni, jos sallit,
Käteni pesisin."
Lyö Jeesus kalliohon,
Ves' syöksyy esihin.
"Käteni, valkeiks' ennen
Kuin maito kiitetyt
Ja tuoreiksi kuin ruusu,
Ken teidät näkee nyt!" —
"Maria Mataleena,
Teit uuden rikoksen;
Taas vuodeks seitsemäksi
Jäät luolan sisällen." —
"Mitenkä, hyvä Isä,
Sen kestän onneton?" —
"Sisares, pyhä Martta,
Sua lohduttava on.
Ja valkokyyhky sulle
On ruokaa kantava,
Ja sääliväiset linnut
Myös tuovat juomista." —
"Oi, älkää palauttako
Mua enää luolahan!
Silmäini kyynelillä
Kätenne kostutan.
Silmäini kyynelillä
Jalkanne pesen ma,
Ja pääni hivuksilla
Ne tahdon kuivata."

— — —

Maria Mataleena
Käy ovelt' ovelien;
Näin pitkin maita kulkee
Jeesusta etsien.
Ovella viimeisellä
Jo löytää Jeesuksen.
"Maria Mataleena,
Mit' täältä etsitten?" —
"Mun isäni ja Herran',
Synteini päästöä." —
"Maria Mataleena,
Mit' teitte syntiä." —
"Mun Isäni ja Herran',
Tein liiaksikin, oi!
Maa, joka minut kantaa,
Ei enää kantaa voi;
Puut, jotka minuun katsoo,
Vapisee yhtenään." —
"Nyt vuodeks seitsemäksi
Te jäätte metsähän."[48]
"Mit', Isäni ja Herran',
Saan siellä syödä mä?" —
"Maria Mataleena,
Puun juurta metsässä." —
"Mit', Isäni ja Herran',
Saan siellä juoda mä?" —
"Maria Mataleena,
Kastetta metsässä." —
"Mill', Isäni ja Herran',
Saan siellä levätä?"
"On orjantappuroilla[49]
Leponne metsässä." —
"Mua, Isäni ja Herran'
Taas tulkaa katsomaan!"
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus katsomaan.
"Maria Mataleena,
Kuin voinut oletten?" —
"En, Isäni ja Herran',
Oo hyvin voinut, en.
Käteni ennen valkeet
Kuin liljan kukkanen,
Nyt ovat mustunehet
Kuin nahka parkiten." —
"Taas vuodeks seitsemäksi
Te saatte tuomion." —
"Voi, neljätoista vuotta,
Se aika pitkä on!
Mua, Isäni ja Herran',
Taas tulkaa katsomaan!"
Kun vuodet umpeen vieri,
Käy Jeesus katsomaan.
"Maria Mataleena,
Kuin voinut oletten?" —
"Mun isäni ja Herran',
Voin hyvin, parhaiten." —
"Maria Mataleena,
Nyt menkää taivaasen;
On ovi auki ollut
Puol'päivält' eilisen."

Jos näitä kappaleita sekä edellä esitettyä kataloonialaista toisiinsa vertaa, niin huomaa helposti, että viimeksimainittu edustaa alkumuotoa, josta ensin eteläranskalainen ja sen välityksellä varsinaisranskalainen toisinto on kehittynyt. Uudistetun katumuksenharjoituksen aiheena kataloonialaisessa on ainoasti turhamaisuus, eteläranskalaisessa ilmaantuu myös tyytymättömyys ruokaan ja juomaan, joka pohjoisempana jo alkaa syrjäyttää alkuperäisen aiheen.

Romaanilaisesta germaanilaisen kansanlaulun piiriin siirtyessään on runo Mataleenan katumuksesta saanut aivan uuden johdannon. Siihen on näet yhdistynyt toinen keskiaikainen runo, joka perustuu raamatulliseen kertomukseen Samarialaisesta vaimosta.[50] Missä näiden kahden runon yhteensulautuminen on tapahtunut, on vaikea varmasti päättää. Saksassa, jota lähinnä ajattelisi, ei ole Mataleenan virttä löydetty ja Samarialaisen vaimonkin runo on tavattu ainoasti pienellä slaavilaisella kansan-jäännöksellä, Vendiläisillä Lausitzissa.

Kaunis neiti Aria käy pyhänä vettä noutamassa. Tulee vanha mies, joka häneltä pyytää juomista. "Vesi ei ole puhdasta, siinä on pölyä ja lehtiä." — "Vesi on kyllä puhdasta, mutta sinä olet saastainen." — "Todista se!" — "Lähdepäs kirkkoon, sepel (neitsyyden merkki) päässä!" Hänen lähtiessään ruoho edessä kuihtuu, verta jäljissä tiukkuu. Kirkkotarhassa tulee hänen ympärilleen yhdeksän päätöntä poikaa. "Äiti, vieläkö käyt sepel päässä?" — "Antakaa anteeksi rikokseni!" — "Me kyllä antaisimme, mutta ei Jumala." Hän menee kirkkoon, ottaa vihkivettä, laskeutuu polvilleen alttarin eteen ja tekee ristinmerkin, mutta samassa vajoo maan sisään.[51]

Tosin Vendiläiset ovat suuren osan laulujansa Saksalaisilta lainanneet, mutta juuri tästä runosta on tavattu yhtäläisiä toisintoja myös ulkopuolella Saksaa: Tshekkiläisillä, Puolalaisilla ja Vähä-Venäläisillä.[52] Missä määrin yleensä nämät slaavilaiset kansat — tosin kaikki katolisen vaikutuksen alaiset — ovat välittömästi tai välillisesti lainanneet runoja Saksalaisilta, on kysymys, joka yhä odottaa ratkaisuansa.

Englannissakin on muistiinpantuna kansanlaulu, jonka alkuna on kertomus Samarialaisesta vaimosta.[53] Neito menee kaivolle pesemään. Tulee tietä pitkin vanha pyhiinvaeltaja, joka kysyy juoma-astiata. "Minulla ei ole pikaria eikä kannua." — "Mutta jos tulisi Roomasta rakastajasi, niin pian ne löytäisit." Neito vannoo, ettei hänellä ketään rakastajaa ole ollut. "Vaiti, valapatto! Yhdeksän lasta olet synnyttänyt ja eri paikkoihin haudannut." — "Luulenpa, että olette se hyvä vanha mies, johon koko maailma uskoo. Määrätkää minulle katumuskoe!" — "Seitsemän vuotta ole katukivenä, toiset seitsemän kellon läppänä, kolmannet apinan vahtina helvetissä."

Vaikeampi on eroittaa, onko tämän runon loppuosassa mitään jälkeä Mataleenan runosta. Katumuskokeen pyytäminen sitä tosin muistuttaa, samoin seitsemän vuoden aika. Mutta edellinen piirre perustuu yleiseen katoliseen ajatustapaan ja jälkimmäinen vuosimäärä esiintyy myös toisessa englantilaisessa ballaadissa "Julmasta äidistä", joka rangaistuksensa kärsii nimenomaan samantapaisissa tukalissa eri asemissa.[54]

Toiselta puolen on huomattava, että viimeksimainittu ballaadi, joka tavataan Saksassa ja Tanskassakin, on juuri liitteenä siinä Samarialaisen vaimon ja Mataleenan runon yhdistyksessä, joka on yleinen skandinaavisissa maissa. Sen saksalaisissa toisinnoissa[55] paimen löytää lapsen ontelosta puusta ja vie taloon, jossa parast'aikaa vietetään häitä. Lapsi ilmoittaa, että morsian on hänen äitinsä, joka on yhden lapsen veteen hukuttanut, toisen rikkaläjään tai hiekkaan haudannut ja kolmannen heittänyt onteloon puuhun. Morsian toivottaa, että paholainen hänet veisi, jos se on totta; joka tapahtuukin.

Sitä paitsi on Mataleenan lähteellä käynti skandinaavilaisessa kansanlaulussa niin läheisesti englantilaisen runon kaltainen, ettei niiden yhteisestä alkuperästä voi olla epäilystäkään. Jos ei siis tahdo olettaa englantilaista runoa skandinaavilaisesta johtuneeksi,[56] niin täytyy päättää että se Samarialaisen vaimon runon toisinto, joka tavataan Mataleenan virren yhteydessä, ja mahdollisesti itse yhdistyskin on jo ennen runon leviämistä skandinaavisiin maihin muodostunut. Ja koska Mataleenan virsi on todistettavasti kulkenut Tanskan kautta ei ainoastaan Ruotsiin, vaan myös Norjaan,[57] niin on todennäköisintä, että mainittujen runojen yhteen sulautuminen on sittenkin tapahtunut Pohjois-Saksassa, vaikka siellä uskonpuhdistus tyystemmin on poistanut katolisuuden jäljet kuin pohjoismailla.

Varmaa kaikissa tapauksissa on, että ranskalainen runo Mataleenan katumuksesta on perustuksena skandinaavilaisen Mataleenan virren jälkiosalle. Suomennettakoon näytteeksi yksi ruotsalaisista toisinnoista,[58] koska ne ovat tutkittavaamme suomalaista runoa kaikista lähinnä.

Mataleena käy vesilähteellen,
— Ruskotti ilta —
Herra Jeesus ilmestyi etehen,
Vihreän lehmuksen alla.

"Saisinko juoda?" — "Jos joutaisin,
Niin hopeapikarin noutaisin." —
"Salamiestä jos sulla ei ollut ois,
Niin paljaasta pivostas juoda vois." —
"Salamiestäkö mulla? En mihinkään
Ole syypää syntiin ja häpeään!" —
"Mataleena, noin älä puhu sä,
Olit lapsen kolmenkin äitinä.[59]
Sä yhden synnytit veljellen,
Sen mustahan upotit jokehen;
Ja toisen synnytit isällen,
Sen punaiseen upotit merehen.
Sait kolmannen pitäjän papilta,
Se synti oli suurin kaikista."[60]
"Mua, Herra Jeesus, ah armahda!" —
"Minull' ei ole sinulle armoa." —
"Mua, Herra, jos tahdot, siis rankaise!" —
"Vuotta seitsemän metsässä käyskele!" —
"Mitä saankaan metsässä syödä mä?" —
"Koivusta varisseita lehtiä." —
"Mitä saankaan metsässä juoda ma?" —
"Oksilta varissutta kastetta."—
"Ja minkä saan metsässä vuotehen?" —
"Kovan vuoren ja sammalet päällä sen." —
"Ja mikä on siell' ajanrattoni?" —
"Sua karhut ja leijonat vaanivi."
Kun seitsemäs vuos' meni umpehen,
Taas Jeesus ilmestyi hänellen.
"Milt' tuntui ruokasi metsässä?" —
"Kuin syöden enkelein evästä." —
"Milt' tuntui juomasi metsässä?" —
"Kuin juoden enkelein viiniä."
"Milt' tuntui vuotehes' metsässä?" —
"Kuin maaten hienolla silkillä." —
"Ajanrattosi oliko millainen?" —
"Kuin enkelein kera leikiten." —
"Paratiisiss' istuin on varallas',
Sen saat sinä vahvasta uskostas'."
Heittäytyen Jeesuksen jalkoihin,
Mataleena ne kostutti kyynelin.

Jos ensiksi tarkastamme ruotsalaisen runon refrängi-säkeitä, niin huomaamme helposti, että ne hyvin vähän runon ajatusta tai tunnelmaa ilmaisevat. Tanskalaisissa toisinnoissa[61] sitä vastoin näillä väli- ja jälkisäkeillä on selvästi kertomuksen kulkua säestävä merkitys: Jesus, o Herre min! (Jeesus, mun Herrani), joka muistuttaa Mataleenan puhuttelutapaa ranskalaisissa kappaleissa ja alkuansa perustunee Johanneksen esitykseen kohtauksesta pääsiäisaamuna,[62] sekä Magdalena bad alt till vår Herre (Mataleena yhä rukoili Herraamme) tai pelkästään Maria Magdalena. Viimeksimainitusta on Ruotsissakin joskus nähtävänä jälki välisäkeen muodossa: Sjelfver hon allena (Hän itse yksin).[63]

Ruotsalaisilla sen sijaan ovat kertovaiset säkeet paremmin säilyneet. Niissä esiintyy tavallisesti myös nimi Magdalena taikka joku sen väännöksistä (lilla Lena, Helena, Adelin); harvemmin Maria tai sen muunnos, niinkuin aina Tanskassa ja Norjassa, milloin neidon nimeä itse kertomuksessa ollenkaan mainitaan. Mataleenan selitys kotiin unohtuneesta hopeapikarista vastaa tanskalaista: "antaisin, jos saisin käsiini hopeamaljan". Pari ruotsalaista kappaletta[64] sitä toisintelevat enemmän englantilaiseen tapaan: "minulla ei ole pyttyä eikä pannia (spann)!" Vapahtajan vastaus sisältää ajatuksen: "jos olisit puhdas neitsyt, niin pitäisin kätesikin kyllin puhtaina niistä juodakseni". Tanskan toisinnoissa tämä kohta puuttuu tai on sekava, mutta se on säilynyt Norjassa sekä Färön saarilla, jossa lisäksi verrataan: "jos olisit puhdas, niinkuin äitini Maria".[65] Ruotsissa tavataan vielä joskus englantilaisenkin kaltainen vastaus: "jos tänne saapuisi salamiehesi, niin antaisit juoda paljaasta kädestäsi".[66]

Se osa runoa, joka kuvaa Mataleenan katumusta, on ruotsalaisissa kappaleissa kehittyneempi kuin missään muissa.[67] Niissä ei ole ainoasti väritystä ja vaihtelua syömisen ja juomisen kuvauksessa, etenkin tanskalaisiin nähden, joissa on yksinkertaisempi ja alkuperäisempi vertaus leipään ja viiniin s.o. pyhään ehtoolliseen.[68] Vaan ruotsalaisissa on lisäksi keskustelu makuusijasta, joka puuttuu tanskalaisista, vaikka se löytyy jo varsinaisranskalaisessa runossa. Ranskassa on Mataleenan makuupaikka orjantappuroilla taikka puun lehdillä, Ruotsissa paitsi kovalla vuorella myös orjantappuroilla tai puun juurilla,[69] joten tämänkin piirteen kulkeutuminen muun runon mukana lienee epäilemätön.[70] Vielä on ruotsalaisissa kappaleissa puhe ajanratosta tai levosta, joksi luvataan sekä karhujen ja jalopeurain että susien ja peikkojen seuraa tai lohikäärmeitten ynnä muitten matojen sähinää, vaikka se sitten kuulostaakin enkelien tai urkujen soitolta.[71] Tämä lisäys on nähtävästi vasta Ruotsissa syntynyt ja arvatenkin on sen aiheuttanut kirjallisen Mataleenan legendan kertomus taivaallisesta musiikista, jota hän joka päivä enkelien käsivarsilla yläilmoihin kohoten sai kuulla.

Viimeksi on huomattava, että näytteessämme sekä eräässä toisessa kappaleessa[72] Mataleenan katumusta seuraa Vapahtajan jalkojen pesu, samoin kuin ennen esitetyssä eteläranskalaisessa. Ilmiö on selitettävissä joko siten, että sama jatko on välisilläkin runoalueilla löytynyt, vaikka myöhemmin kadonnut, taikka että se on Mataleenan legendasta uudestaan kansanlauluun sovitettu. Joka tapauksessa täytynee olettaa, että se ruotsalaisesta kansanlaulusta on sitten suomalaiseen runoon siirtynyt.[73]

Olemme vihdoinkin tulleet Ritvalan Helka-juhlassa laulettuun Mataleenan virteen. Mainitusta kolmesta kirjaanpanosta saamme sille seuraavan kirjakielelle sovitetun muodon.

Mataleena neito nuori
Kauvan se kotona kasvoi,
Kauvan kasvoi, kauvas kuului,
Tykönä hyvän isänsä,
Kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannoita[74]
Hänen korkokengillänsä,
Hirren kynnystä kulutti
Hänen hienohelmallansa,
Toisen hirren päänsä päältä
Hänen kultakruunullansa;
Rautaisen rahin kulutti
Astioita pestessänsä,
Kulman pöydästä kulutti
Hopeapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori
Meni vettä lähteheltä
Kultakiulunen kädessä,
Kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvasiansa:
"Oh minua, neito parka!
Pois on muoto muuttununna,
Kaunis karvani kadonnut:
Eipä kiillä rintakisko,
Eikä hohda päähopea."

Jeesus paimenna pajussa,
Karjalaisna kaskismaissa,
Anoi vettä juodaksensa.

"Ei ole mulla astiata,
Ei ole kannuni kotona;
Pikarit pinona vierit,
Kannut halkoina kalisit."

"Pistäpäs pivon[kin] täysi,
Kahmalon täysi kanniksele!"

"Mitäs puhut, Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
Isäni ikäinen paimen,
Ruotsin ruodoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvatettu,
Karjalaisna kaskismaissa!"

"Siis mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
Isäsi ikäinen paimen,
Ruotsin ruodoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvatettu,
Karjalaisna kaskismaissa;
Ellen mä elkiäs sanele."

"Sano kaikki, mitäs tiedät!"

"Kussas kolme poikalastas?
Yhden tuiskasit tulehen,
Toisen vetkaisit vetehen,
Kolmannen kaivoit karkehesen.
Sen kuin tuiskasit tulehen,
Siit' olis Ruotsissa ritari;
Sen kuin vetkaisit vetehen,
Siit' olis herra tällä maalla;
Sen kuin kaivoit karkehesen,
Siit' olis pappi paras tullut."

Mataleena neito nuori
Rupes vasta itkemähän,
Itki vettä kiulun täyden,
Pesi Jeesuksen jala'at,
Hiuksillansa kuivaeli.
"Itsepäs lienet Herra Kristus,
Kuin mun elkeni sanelit!
Pane minua, Herra Jeesus, —
Pane minua, minkäs tahdot,
Soihin, maihin portahiksi,
Jaloin päälle käytäväksi,
Joka tuulen turjotella,
Laajan lainehen ladella."

Suomalainen Helka-virsi ei niinmuodoin ole muuta kuin poikki Euroopan, kautta monen kansan ja kielen, Välimereltä Itämerelle vyöryneen lauluaallon viimeinen harja. Se on kieltämättä mukailu lähimpänä olevasta ruotsalaisesta runosta. Mutta kuinka paljon itsenäisempi mukailu se kaikkiin muihin verraten tässä pitkässä runon-siirtymisen sarjassa on! Ranskalainen tutkija Doncieux antaakin suomalaisesta runosta sen arvostelun, että tämä on "mukailu, jonka yksityispiirteissä on runsaasti elävää ja outoa paikallisväritystä".[75]

Mataleenan virren johdanto kuvaa hänen pitkää oloansa neitona kodissa ja komeaa esiintymistään: korkokengissä, hienohelma hameessa, kultakruunu päässä ja hopeapää veitsi vyöllä. Tätä johdantoa on myös säilynyt muutama säe eräässä Mataleenan virren katkelmassa, joka on muistiinpantu Ruovedellä Satakunnassa:[76]

Mataleena neitsy nuori
Kasvoi toi kotona kauvan.

Sitten seuraa länsisuomalainen Miniän runo. Voisiko siitä päättää, että mainittu johdanto on Mataleenan virttä suomennettaessa sepitetty lisäys?

Mutta aivan yhtäläisillä säkeillä alkaa toinenkin Kantelettaren runo: "Katrin kosiat" (III. n:o 45) ja samoin vielä viimeinen Kalevalan runoista, Marjatan eli oikeammin Marketan runo.[77] Tutkittava on niinmuodoin, mihinkä noista kolmesta puheenaolevat säkeet alkuansa kuuluvat.

Varsinais-Inkerissä ne tavataan yksinomaan Katrinan runon yhteydessä.[78]

Katrina kotikananen,
Kotokukka lillukkainen,
Kauvan kasveli koissa,
Kauvan kasvoi, riistoin viipyi,
Enemmän emosen luona,
Kauvan luona kantajansa.
Hiiren kynnystä kulutti
Hienoillahan helmoillahan,
Toisen hirren päänsä päältä
Kultasäppälin kukilla;
Kahen puolen kaksi pieltä
Remelillä korkealla.

— — —

Katrina kotikananen,
Kati kokko linnukkainen,
Kauvan kasveli koissa,
Enemmän isonsa luona,
Vieri luona veljyensä.
Hirren kynnystä kulutti
Kultakanta kottiloilla;
Toisen hirren päänsä päältä,
Kultaseppelin kukilla;
Reunalla tinaremelin
Kahen puolen pihtipuolet.

Marketan runoon, joka on todistettavasti Virosta Varsinais-Inkerin läpi kulkenut, liittyy tämä kotitytön kuvaus vasta Karjalan kannaksella. Katrinan runon vaikutusta ilmaisee säkeen:

Marketta korea neito,

muuntuminen monessa kappaleessa:

Marketta kotikananen,

jonka rinnalla, joskus samassakin kappaleessa,[79] on säilynyt:

Katrina kotikananen.

Marketan runossa ovat mainitut säkeet hyvin eheinä tallentuneet Suomen ja etenkin Venäjän Karjalassa, missä myös tämän runon sekaantuminen Neitsyt Maarian virteen on tapahtunut. Painettakoon rinnan näyte kumpaiseltakin runoalueelta:[80]

Marjatta korea neito,
Kauvanpa koissa kasvoi,
Kauvan kasvoi, viikon viipyi,
Piti viiet vitjat poikki,
Kuuet vyölliset kulutti;

Puolen palkkia kulutti
Ummiskengän uurtehilla;
Pion pihtipuolisia
Hienoilla hijainsa suilla;
Puolen kynnystä kulutti
Heleillä helmoillahan;
Toisen puolen päänsä päältä
Sileällä silkillähän.

— — —

Marjatta korea neito
Viikon istui isän koissa,
Kokotteli Koijolassa,
Kuuet vyölliset kulutti,
Viiet vitjat poikki saattoi,
Ison koissa istuessa,
Emon koissa astuessa.
Lahkon latjetta kulutti
Umpikengän uurtehella,
Ison koissa istuessa,
Emon koissa astuessa;
Hirren kynnystä kulutti
Hienosella helmallahan;
Hirren kamoata kulutti
Leveällä lentallahan.

Mutta vielä Vienan läänissä voimme löytää näitä säkeitä Katrinan nimen yhteydessä.[81] Niiden vanhemmuus Katrinan runossa Marketan runoon verraten ei siis ole epäiltävissä. Kysymys voi vaan olla siitä, ovatko ne Katrinan vai Mataleenan runossa alkuperäisemmät. Tässä suhteessa on huomioon otettava, että ne ovat Katrinan "kotikanasen" runossa oleellisemmat kuin Mataleenan virressä, jossa tuntuvat pikemmin lisäkoristeelta. On hyvin luultavaa, että Katrinan runo on aikoinaan löytynyt länsimurteenkin alalla, joten se on voinut vaikuttaa Mataleenan virteen.[82]

Ilman yhteyttä seuraavan kertomuksen kanssa ei kuitenkaan johdanto Helka-virressäkään ole. Siihen liittyy luontavasti Mataleenan valitus lähteen luona kauniin muotonsa muuttumisesta sekä kiiltävän rintasoljen ja hopeisen pääkoristeen tummenemisesta. Mutta myös tämä on skandinaavilaiseen lauluun verraten suomalainen lisäpiirre. Tuskin on luultavaa, että tässä olisi säilynyt jälki kataloonialaisen Mataleenan turhamaisesta valituksesta, niinikään veden luona, että hänen kasvonsa ja erittäin kätensä ovat katumusvuosina mustuneet. Joka tapauksessa on paikka ja sovitus aivan toinen: se on omantunnon ääni, joka jo ennen Jeesuksen ilmestymistä muistuttaa Mataleenalle, ettei kaikki ole entisellään. Koko alkuosa Mataleenan virttä on siis Suomessa itsenäisesti muodostunut, olkoonpa sitten toisten suomalaisten runojen avulla. Perin suomalainen piirre on myös Jeesuksen esiintyminen alhaisen palvelijan muodossa (paimen, sulha s.o. renki, orja), joka tyytyisi kädestäkin juomaan, jollei Mataleena häntä kopein sanoin pois häätäisi.

Helka-virren kuvaus Mataleenan kolmesta surmatusta lapsesta on niinikään verrattain itsenäinen ja ehdottomasti esteettisempi skandinaavilaista esikuvaansa. Koko tuo mauton luvattomien yhteyksien luettelo on siitä poistettu, ja sen sijaan sanottu, mitä noista lapsista olisi tullut, jos olisivat saaneet elää. Muutos on mahdollisesti tapahtunut Piispa Henrikin surmavirren vaikutuksesta, niinkuin seuraavista kahden toisinnon säkeistä voi päättää:[83]

Lapsi maalta vierahalta
Se oli herra Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se oli Eerikki ritari.

— — —

Oli hemme Heinerikko,
Toinen Eerikki ritari;
Toinen kasvoi kaupungissa,
Toinen Suomessa sikisi.

Löytyy kuitenkin toinen runo, jonka jäljen vielä paremmalla syyllä voi olettaa tässä piilevän. Se on "Leinon lesken" runo, jota lauletaan yleisesti Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä vielä Itä-Karjalassakin. Pantakoon tähän ensin runon puitteet:

Talo täss' on ennen ollut,
Talo ennen, linna muinoin,
Joss' on nyt kumea korpi.
— — —
Leski liehui linnassansa:
"En ole leski, en ole leino,
Enk' ole varaton vaimo;
Kolme on poikoa minulla."
— — —
Puuttui surma kuulemahan.
Tappoi — - —
"Nyt olen leski" j.n.e.

Lesken kolme poikaa ovat Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella tavallisesti:

Yksi Ruotsissa rovasti,
Toinen piisma pappilassa,
Kolmas herra tällä maalla.[84]

— — —

Yksi Ruotsissa rovasti,
Toinen piispa pappilassa,
Kolmas on kotona herra.[85]

Mutta muutamissa Karjalan kannaksen toisinnoissa, joissa runon alkuosana on Laivaretki ja soutaminen lesken linnan alle, samoin kuin useimmissa Itä-Karjalan kappaleissa,[86] esiintyvät lesken pojat enemmän maallisina mahtimiehinä. Kolmas niissäkin tavallisesti nimitetään: herra tällä maalla, mutta toiset kaksi ovat vaihdellen: Ruotsissa rovasti ja Puolassa polari, Puolassa polari ja Piiassa ritari tai Piiassa ritari ja Ruotsissa kuningas.[87]

Tässä runossa löytyvät siis täydelliset vastineet kaikille Mataleenan poikain kuvitelluille arvoasteille: Ruotsissa ritari — herra tällä maalla — pappi paras (s.o. piispa). Voidakseen vaikuttaa Mataleenan virteen on Leinon lesken runon tietysti täytynyt olla aikoinaan Hämeessäkin laulettu. Mutta ei mikään vastustakaan runon länsisuomalaista alkuperää: se on Virossa tuiki tuntematon ja Inkeriin nähtävästi Suomen puolelta levinnyt, niinkuin piispa sanan vääntyminen piismaksi Länsi-Inkerissä osoittaa.[88]

Omintakeisin suomalaisessa Helka-virressä on sittenkin sen loppu. Koko kertomus katumusharjoituksesta, joka ranskalaisessa kansanlaulussa on pääasia ja vielä ruotsalaisessa kehitetty, on yksinkertaisesti jätetty pois. Sen asemella on Mataleenan ehdoton turvautuminen Jeesuksen armoon ja tyytyminen alhaisimpaan asemaan elämässä, joka vaikuttaa verrattomasti runollisemmin. Mataleenan virren loppusäkeet ovat luultavasti lyyrillisten runojemme avulla muodostuneet,[89] niinkuin seuraavistakin esimerkeistä tekisi mieli päättää:[90]

Soisi minun kyläiset naiset,
Soisi suohon sortuvani,
Maahan vaajaksi vajovan,
Soille sotkuportahiksi,
Sillaksi likasijoille,
Palkoiksi pahoille maille;
Lipeä on lihainen silta,
Äsken liukas luinen silta,
Jaloin päällä käytäväksi,
Helmoin hersuteltavaksi j.n.e.

ja:

Kuhun tuuli tutjuttaapi —
Sinne tutjahan minäkin.

Kantelettaressa, jossa "Mataleenan vesimatka" on kolmannen kirjan eli "virsilaulujen" 5:ntenä kappaleena, on Lönnrot näitä loppusäkeitä vielä laajentanut muitten runojen avulla. Mataleena, ensin pyydettyään päästä soihin, maihin portahiksi, sitten pyrkii

Silloiksi meren selälle,

ja viimeksi rukoilee:

"Tunge hiiliksi tulehen,
Kekäleiksi valkiahan,
Lahopuiksi lainehille,
Joka tulen tuikutella
Valkiaisen vaikutella!"

Nähtävästi on Lönnrot tahtonut sovittaa Mataleenan rangaistuksen niiden kolmen paikan mukaan, joihin surmatut pojat ovat kätketyt: tuleen, veteen ja karkeaan s.o. maahan.

Paitsi mainittua Ruoveden katkelmaa, on Sääksmäen Helka-virsi ainoa
Mataleenan virren kappale, joka länsisuomen alalla on tavattu.
Itä-Suomessakaan ei siitä mitään todellista jälkeä ole, jos johdannon
lukee Katrinan runoon kuuluvaksi.

Näyttää tosin siltä, kuin suomenkarjalaisessa Ogoin ja Hovatitsan runossa piilisi joku säe Mataleenan virttä. Hovatitsa, papin poika, näet Ogoilta, jonka hänen äitinsä,

Matalena matala nainen,

on lähettänyt meren rannalle, pyytää:

"Anna vettä maljasella,
Anna vettä, anna kättä!"

johon Ogoi vastaa:

"Enkä anna vettä, enkä anna kättä".[91]

Veden pyytämisellä on kuitenkin tässä selvästi toinen tarkoitus kuin Helka-virressä, nimittäin: kosimisen. Mataleenan nimi on tässä äidillä, eikä tyttärellä, jolta vettä pyydetään; sitä paitsi on se äidilläkin tilapäinen, yhdessä ainoassa kappaleessa tavattava. Toisessa esiintyy runomittaan sopivampi:[92]

Matrevna matala nainen,

mutta tavallisesti on äiti nimetön. Yhtäläisyys on niinmuodoin aivan satunnaisena pidettävä.

Myös Venäjän-Karjalassa ilmaantuu säkeitä, jotka Mataleenan virttä muistuttavat. Päivölän-virressä selitetään kuokkavieraana pitoihin saapuvalle Lemminkäiselle, että on:[93]

"Pikarit pinoihin pantu,
Kannut kannettu kokohon",

tai:

"Pikarit pinoihin luotu,
Tuopit roukkoihin rovittu."

Vastaavat säkeet Mataleenan virressä eivät kuitenkaan siinä tunnu oikein asiaan kuuluvilta, vaan perästäpäin lisätyiltä. Koska ei myöskään voi olettaa, että Päivölän-virsi olisi ollut Hämeessä tunnettu, niin ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että joku kolmas runo on molempiin vaikuttanut. Pohjois-Inkerissä löytyykin seuraavanlainen pitoruno:[94]

Hyppää nokkaa, karkaa nokkaa!
— — —
Miks' et eilen meillä käynyt,
Kun olvet jokena juoksit,
Toisin:
Viinat virtoina vilahit.
Olvet läikyit lähtehessä,
Tuopit rotjassa romait,
Pikarit pinon välissä.
Toisin:
Pikarit pinoissa vieri.

Ettei esillä oleva Helka-virsi ole idemmäksi levinnyt, osoittaa paraiten se Mataleenan runo, jota todella vielä lauletaan Varsinais-Inkerissä Hevaan puolella. Siitä on kaksi täydellistä kirjaanpanoa, jotka yhteensovittamalla kuuluvat:[95]

Mateliina neito kauno[96]
Kiusin kirkkohon menevi,
Päätä kauten kamppalihin,
Sukassa sinertävässä,
Kaputissa kirjavassa,
Löysi verkoja murusen,
Säteriä kappalehen,
Vei veran keritsijälle,
Saattoi Saksan suutarille.
Suloitteli suutaria:
"Suutari sulainen herra,
Räätäli pojut Kalervon!
Tee sie tästä suuri suupa,
Suuri suupa, kauno kaapu;
Tee sie kaita kainaloista,
Riski rintojen kohasta,
Avara alaisin puolin;
Laai sulkut suita myöten,
Löyhyt helmoihin levitä."
Suutari sulainen herra,
Räätäli pojut Kalervon,
Laati tuosta j.n.e.
— — —
Mateliina synnin vaimo
Sai pillat tehneheksi.
Kiusin kirkkohon menevi,
Päätä kauten kamppalihin.
Astui kirkkohon jalan,
Toisen kirkon rappusille.
Kiesus kirkui kirkon päältä,
Luoja lauloi laavitsalta,
Jumala jakun nenältä:
"Mataleena synnin vaimo!
Älä kierrä kirkkoamme,
Kamppaliamme kaota.
Kolme on lasta vyösijalla:
Yksi on ismaro isosi,
Toinen vedro velvyesi,
Kolmas on vateruesi." —
"Anna anteeksi Jumala,
Luoja lainaksi latele!
Sain pillat tehneheksi." —
"Kaksi mie annan anteheksi.
Vaan en kolmatta lupaa.
Annan ismaron isosi,
Annan vedro velvyesi,
En anna vateruttasi;
Kuomast' on kovemmat synnit,
Vaterast' on vaikeammat."

Tämä runo on nimittäin virolaista syntyperää. Tosin on Virossa nykyisin ainoasti alkuosa ja sekin harvoin paperille pantu. Yksi toisinnoista, joka on Viljannin kaupungin lähiseuduilta, otettakoon suomennoksineen näytteeksi.[97]

Jeesus läks niaale kõndimaie
Jõulu pikile pühile,
Paastu palve reedielle.
Küsis süüa Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Leib on armas allitanud."
Küsis juua Maarialta.
"Ei ole anda Jeesukene!
Kibu on kuldane kujunud,
Vitsad vasksed vajunud."
Küsis kaaru Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Kaarad salve sammeldanud."
Küsis einu Maarialta.
"Ei ole anda, Jeesukene!
Einad kuhja kopitanud."
Ära piab Jeesus surema
Siia Maaria majasse,
Püha risti ooneesse.

— — —

Jeesus läksi astumahan
Joulun pitkinä pyhinä,
Paaston rukousperjantaina.
Pyysi ruokaa Maarialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Leipä armas on homehtunut."
Pyysi juomaa Maarialtal
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Kippa on kultainen kuivunut
Vanteet vaskiset painuneet."
Pyysi kauroja Maarialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Kaurat hinkaloon sammaltui."
Pyysi heiniä Maalialta.
"Ei ole antaa, Jeesunen!
Heinät pielekseen märäntyi."
Jeesuksen täytyy kuolla
Sinne Maarian majahan,
Pyhän ristin huonehesen.

Toiset kaksi ovat Suuren Jaanin pitäjästä niinikään Viljanninmaalta sekä Amblasta Järvamaalta.[98] Edellisessä pyytää Jeesus Maarialta myös ohria, joiden sanotaan olevan oraina pellolla; jälkimmäisessä samoin vastataan, että heinät ja kaurat ovat vielä kasvulla, sekä juomista pyydettäissä, että olutammeet ovat kellarissa, avaimet vanhemman vyöllä ja vanhemmat kirkkotiellä.

Mutta paitsi näitä uudempia muistiinpanoja löytyy muudan vanhempi käsikirjoitus vuosisadan alkupuolelta Kadrinan pitäjän kirkkoherran, sittemmin superintendentin A.F.J. Knüpfferin suuressa ja arvokkaassa kokoelmassa Varsinais-Virosta,[99] joka maakunta on Inkeriä lähinnä.

Jöulo laul.

Jesu läks agga söitemaie
Jöulo öse esmisselle,
Maria Marta öhtaalla;
Söitis Madlie maiaje,
Sallerpigade pidduje.
"Anna Madli süakseni,
Ja veel peäle juakseni!"
Madli varsti vasta kostis:
"Mis annan Jesul' süakseni
Ja veel jure juakseni?
Leib on armas hallitanud,
Kibbo kulles kuivetanud;
Vannemad kirrikoteela,
Vöttemad vannema vööla."
Jesu Madlid ähvardanud:
"Oot, oot Madli, no, no Madli!
Kül ma näggin mis sa teggid,
Kolmeed vodeed maggasid,
Ühhed so ennese voded,
Teised ristivenna voded,
Kolmandad vadderi voded."

Madli lassis pölvelissa,
Löi russika rindoje,
Kui se tammise kurrika,
Höbbedase pärje lauda.
"Anna andeks Jesukene,
Lasse lahjaksi Jummala!
Sedda teggin hullutassa,
Ruttasin rummalutassa!"

— — —

Joululaulu.

Jeesus läksi ajamahan
Jouluyönä ensimmäisnä,
Maarian-Martan aattona;
Ajoi Mataleenojen majahan,
Solakkain neitojen pitoihin.
"Anna Mataleena syödäkseni,
Ja vielä päälle juodakseni!"
Mataleena heti vastasi:
"Mitä annan Jeesukselle syödä
Ja vielä lisäksi juoda?
Leipä armas on homehtunut.
Kippa kulta kuivettunut;
Vanhemmat on kirkkotiellä,
Avaimet vanhemman vyöllä."
Jeesus Mataleenaa uhkaellut:
"Odota Mataleena, ole siivolla!
Kyllä mä näin, mitä teit;
Kolmet vuotehet makasit,
Yhdet omat vuotehesi,
Toiset ristiveljen vuoteet,
Kolmannet kummi-isän vuoteet."

Mataleena laskihe polvilleen,
Löi nyrkin rintahansa,
Niinkuin tammisen kurikan,
Hopeaisen kampauslaudan.
"Anna anteeksi Jeesunen,
Laske lahjaksi Jumala,
Sitä tein hulluudessani,
Joudutin tuhmuudessani!"

Sitten runo jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta.

Jos tätä virolaista vertaa edellä esitettyyn inkeriläiseen runoon, niin täytyy päättää, että ne johtuvat yhteisestä alkuperästä. Mataleenan kolme lasta ovat kumpaisessakin: isän (virolaisessa enese on erehdysmuoto), luonnollisen veljen tai ristiveljen sekä vaterin s.o. kummi-isän. Ja alkuperäisenä lähteenä on ollut skandinaavilainen kansanlaulu, jossa samoin ikään: isä, veli ynnä pitäjän pappi s.t.s. rippi-isä esiintyvät. Suomenkielelle on niinmuodoin Mataleenan runo saatu kahta eri tietä: suoraan ruotsinkielestä mukaeltuna Länsi-Suomessa sekä vironkielen välityksellä Inkerinmaalla.

Minkä ajan kuluessa Mataleenan runo on tehnyt tuon pitkän vaelluksensa ja milloin se on viimein Suomeen saapunut, voimme myös suunnilleen arvata. Mataleenan latinankielisen legendan aikaisimmat jäljet ovat yhdennentoista vuosisadan keskivaiheilta; sitä varhaisempi ei tietenkään kansanlaulu voi olla, Mutta se on kaikesta päättäen tuntuvasti myöhempi. Jo alkuperäisessä romaanilaisessa huokuu verrattain myöhäkatolinen henki, joka sen skandinaavilaisessa muodossa käy aivan silmiinpistäväksi. Tässä näet kuvataan yhteyttä papin kanssa isän ja veljen rinnalla suurimmaksi synniksi (sockenpräst — synden störst, syndade allra mest), joka edellyttää katolisten pappien aviokiellon vakaantumista kansankäsityksessä pohjoismailla. 1300 luku on siis ainakin skandinaavilaiselle runolle aikaisin mahdollinen.

Saman piirteen jälleen poistaminen suomalaisessa Helka-virressä vie meidät vielä myöhempään aikaan, etenkin jos otamme huomioon sen uuden ajan tuulahduksen, joka myös kaikkien katumusharjoitusten hylkäämisessä runon lopusta ilmenee.

Ja koska mainittu epäesteettinen piirre on sekä Virossa että
Inkerinmaalla säilynyt, niin todistaa sen muuntaminen nimenomaan Hämeen
Suomalaisten runollista aistia.

7. Inkerin virsi.

Toinen Helka-virsistä siirtää ajatuksemme keskiajan hengellisestä legenda-runoudesta samanaikaiseen maalliseen ritarirunoiluun. Ritariromansseja eli -ballaadeja on keskiajalta säilynyt ääretön joukko germaanilaisillakin kansoilla: Englannissa, Saksassa, Alankomailla, Tanskassa ja Norjassa sekä Ruotsissa. Kaikki ne ovat yhtä runoutta ja yhtä suuntaa ne ovat kulkeneet, nimittäin lännestä itään ja etelästä pohjoiseen päin. Sama virtaus on aikoinaan ulottunut Suomeenkin.

Inkerin virsi kuuluu siihen sarjaan ballaadeja, jossa kerrotaan uskollisesti odottavasta naisesta: määräajan umpeen mennessä pakoitettuna viettämään häitä toisen kanssa hän saa vielä ajoissa omansa takaisin. Aihe on yleinen koko Euroopassa; paitsi germaanilaisissa, tavataan se myös romaanilaisissa, kreikkalaisissa ja venäläisissä kansanlauluissa.[100] Mutta se kansanlaulu, josta Inkerin virsi on mukailu, on erityisesti skandinaavilainen.[101] Se on alkuperältänsä tanskalainen ja sen täydellisin, vanhoissa aatelissukujen käsikirjoituskokoelmissa säilynyt teksti kuuluu:[102]

Herra Jumala, jospa sen saisin,
Jonk' omaksein haluaisin!
Niin poistuisi suru ja huoli.
Herra Laamanni pukeuu puuhkihin,
Käy luhtihin luo vähän Inkerin.[103]
Niin poistuisi j.n.e.
"Sua tervehdin, Inkeri ylpeä!
Mua kauanko odotat neitsynnä?" —
"Jos täytymys on, sua odotan,
Ma talvea täyttä kahdeksan.
Sua odotan, tahdon sen näyttää,
Ma kahdeksan talvea täyttä." —
"Siit' ajasta puolehen tyytyisin.
Jos odotat talvea neljäkin."
Kului neljä vuotta, ja neitoaan
Sukulaiset nyt keräy naittamaan
Herra Toordille, joka on kullasta
Äverjäämpi kuin Laamanni mullasta.
Viis päivää häit' ovat juonehet jo,
Viel' ei ole taipunut morsio.
He yhdeksän päivää juonehet on,
Vaan morsian on yhä taipumaton.
Mut kymmenentenä iltana,
Hänet ottivat he väkivallalla,
Ja taluttivat morsiushuoneesen,
Hääsoihtuja edellä kantaen.
Hän seisoi jo luhtinsa sillalla,
Niin laivan hän eroitti salmessa:
"Nään laivan ma purjehin kiitävän!
Herra Laamanni saapunut lieköhän?
Nään siniset ja ruskeat purjehet,
Joit' ompeli sormeni pienoiset.
Viherjäiset ja ruskeat purjehet nään,
Joit' ompeli salaa mun sormenpään'.
Herra Pietari, mun rakas veljeni![104]
Vie rannalle viesti sun siskosi."
Herra Pietari rajusti ratsastaa,
Hyvän orhinsa laukkahan kannustaa,
Pysäyttäen hiekalle valkeellen,
Johon Laamanni laskevi aluksen.
"Herra Pietari, mun rakas veljyein,
Kuink' elävi Inkeri, morsiamein?"[105] —
"Hyvin elävi Inkeri morsio,
Nyt hänen on häitänsä juotu jo." —
"Neljä vuott' olin poissa ja viidennen
Olin sairasna varjossa saaruen,
Alla saaren ma sairasna lepäsin;
Voi, että en sinne ma kuollutkin!
Hyi häpeä parantajanaisten,
Jotk' auttoi mun elämään taasten!
Jos pielet ja purjehet kirota vois,
Jotka rannalle toi eikä rannalta pois!
Hyi häpeä kivien ja karien,
Jotk' ehynnä päästivät aluksen!
Voi, etteivät nuo sinilaineet
Mun laivaani tuhota tainneet!" —
"Herra Laamanni, kiiruhda! Vielä sä
Hänet löydät tän' iltana neitsynnä." —
"Herra Pietari, mun rakas veljeni!
Mulle annatko harmajan orhisi?
Jos lainaat orhisi harmajan,
Sulle laivani kullatun lahjoitan."
Herra Laamanni ratsasti vallan
Kuin maa olis polttanut allaan.
Herra Laamannin tullessa valkeat
Häähuoneen jo ovelta loistivat.
Häähuoneen hän lukitsi jälkeensä:
"Herra Toordille sanokaa terveisiä!"
Herra Toordille pian sana tuotu on:
"Herra Laamanni luona on morsion."
Herra Toord yli hääpöydän hypähtää,
Mesi ruskea lattiaan läikähtää.
Auk' oven hän jalalla potkaisee,
Niin seisoo kauan ja katselee.
Tuoll' lepäsi morsian ihana
Herra Laamannin käsivarrella.
"Mitä minusta, ties Herra Jumala!
Noita kahta en ikänä eroita.
Viel' lahjoitan kakstoista lastia
Sulle häiksesi olutta ja viiniä." —
"Teitä lahjasta kiitän; jos huolitten,
Herra Toord, niin saatte mun sisaren'."
"Teille kiitos suomasta sisaren,
Vähän Kirstin jos saan, hyvin tyytynen."
Nyt ilo ja riemu on ylinnä,
Kun yhdessä juovat he häitänsä!
Niin poistuvi suru ja huoli.

Huomattavia eroavaisuuksia muissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa on varsin vähän; yhdessä niistä Inkeri lupaa odottaa ei ainoastaan kahdeksan talvea, vaan tarvittaessa yhdeksännenkin.

Ruotsissa on kuuluisa kansalaisemme Aadolf Iivar Arvidsson ensimmäisenä löytänyt kysymyksessä olevan runon[106] ja julkaissut siitä kolme eri toisintoa, joista kaksi vanhain käsikirjoitusten ja yhden suullisen sanelun mukaan. Kaikissa näissä pikku Inga lupaa odottaa viisitoista vuotta ja kauemminkin, jos vaan on mahdollista. Hänen häitään juodaan päivä, kaksi, kolme (A ja B) tai useampia päiviä: 2, 5, 7, 12 (C). Herra Lagmanin kilpailijana esiintyy nuori herra Thord (B, vrt. A), Thor eli Thore (C).[107] Loppu on itsekussakin kappaleessa erilainen. Kansan suusta muistiinpannussa on se vaillinainen, mutta nähtävästi tanskalaisen tapainen. Veljen kehoitettua Lagmania kiiruhtamaan seuraa välittömästi: "kaksitoista tynnöriä olutta ja viiniä lahjoitan Lagmanille morsiamen lisäksi", sekä vastaus: "siinä tapauksessa annan sinulle vastalahjaksi sisareni, pikku Kirstin". Toisessa käsikirjoituksista Lagman ryöstää morsiamensa kesken häätanssia ja surmaa sitten kaksintaistelussa kilpailijansa. Toisessa taas morsian karkaa itse meren rannalle, astuu laivaan ja lähettää sieltä terveiset häätaloon. Molemmat muunnokset ilmaisevat muiden runojen vaikutusta. Jälkimmäinen onkin oikeastaan toinen runo, johon erinäisiä säkeitä Inkerin runosta on sekaantunut.[108]

Myöhemmistä ruotsinkielisistä kirjaanpanoista on huomattava ainoasti Suomen Ruotsalaisilta Turun saaristossa saatu.[109] Siinä Lagermanin pyytäessä odottamaan vuoden tai kaksi, Deielill (s.o. pikku neiti) lupaa odottaa vaikka kaksikymmentä. Kun häntä sitten väkisin puetaan toisen morsioksi ja hänen häitänsä aletaan juoda kaksi, kolme, viisi päivää, hänen silmänsä koko ajan vilkkuvat merelle päin. "Näen Lagermanin laivoineen purjehtivan maata kohti!" hän äkkiä huudahtaa. "Vähäisenkin kalastajaveneen nähdessäsi heti ajattelet Lagermanin sillä purjehtivan!" — "Näenhän minä hänen sinikeltaisen lippunsa, jonka omin sormin olen ommellut." Toisena puhujana on arvattavasti Deielillan veli, jota hän sitten pyytää ratsastamaan rantaan. "Hyvää päivää, herra Peder, rakas lankomieheni, kuinka Deielilla voi?" kysäisee heti Lagerman. "Hyvin kyllä", vastaa veli, "tänä päivänä on hänen häitänsä juotu". Lagerman vaalenee. "Älähän hätäile", lohduttaa toinen, "vielä hänet tapaat neitsyenä". Lagerman ratsastaa, nopeammin kuin lintu, häätaloon, jossa syleilee ja suutelee morsiantaan kiitokseksi hänen uskollisuudestaan. Lopuksi Lagerman tarjoo viisikymmentä tynnöriä olutta ja saman verran viiniä sulhasen, herra Hjortin, miehille hääkustannusten korvaukseksi.

Siihen nähden että runon loppu ruotsalaisissa kappaleissa niin monella tavalla on typistynyt, vääntynyt ja muuntunut, ei ole ihme, jos se suomalaisesta Helka-virrestä kokonaan puuttuu. Mainitusta kolmesta kirjaanpanosta saamme sille seuraavan muodon:

Lalmanti iso ritari[110]
Varas se vakuhun neidon,
Antoi kättä kätkyelle,
Isoin kimpuin kihlaeli,
Suurin sormuksin lunasti:
"Kokotteles vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea,
Vuosikausi kymmenettä;
Kuin sa kuulet kuolleheni,
Ottakos uros parempi,
Älkös sä pahempatani, —
Älkös sä parempatani,
Ota muutoin muotohitses."

Eerikki vähä ritari
Valhekirjan kannatteli,
Valhekirjan kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voit'tu,
Pantu maahan paineluissa."

Inkeri ihana neito
Vietihin vihintupahan,
Väen kihlat annettihin,
Väen ei vihillen saatu,
Eikä miehin, eikä miekoin,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valiten (?),
Eikä neitten kauneuden (?).

Inkeri ihana neito
Istui se lutin solassa.
Sekä istui että itki,
Katsoi idän, katsoi lännen,
Katsoi poikki pohjasehen,
Näki kykkärän merellä.
"Jos sa lienet lintuparvi,
Niin sä lähde lentämähän;
Jos sa lienet kalaparvi,
Niin sä vaipunet merehen;
Jos sa lienet Lalmantini,
Laske purtes valkamahan."

"Mistäs tunnet Lalmannikses?"

"Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
Kahden airon laskennasta;
Toinen puoli uutta purtta,
Toinen silkkiä sinistä,
Silkki Inkerin kutoma,
Kauvan neidon kaidehtima.
Minun nuorin veljykäisen,
Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta,
Aja vasta Lalmantia!"

"Terve, nuori näärämiehen,
Kuinka Inkeri elää?"

"Hyvin Inkeris elää,
Viikkokausi häitä juotu,
Toinen lahjoja ladeltu,
Kolmas ann'ttu antimia."

Vaikeinta on löytää oikea muoto säkeille 25-28. Ajatus niissä on kyllä selvä: Inkeriä ei saada viedyksi, ei miehin eikä miekoin, eikä uljahin urohin, eikä myös valituin vaimoin, eikä kaunehin neitoin; mutta tekstin korjaaminen käsikirjoitusten perustuksella ja samalla runomitan vaatimusten mukaan on epäilyttävä tehtävä. Instruktiivi-sijan unohtuminen kansankielestä on tämän sekaannuksen laulutavassa aikaansaanut, niinkuin eri käsikirjoitusten lukutavoista selvästi näemme.

Gottlundin:

Ei miehiin, eikä miekkan,
Eikä uljoisten uroisten,
Eikä vaimojen valiten,
Eikä neitten kauneuven.

Lönnrotin:

Eikä miehin, eikä miekan,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimojen valitten,
Eikä neitsen kauneuden.

Tuntemattoman:

Ej kä Uljasten, ej kä Udosten,
Ej kä vaimohen valitten,
Ej kä neyten kauneutta,
Ej kä miesten, ej kä mjekon.

Kansanlaulussa väärinkäsityksen kautta turmeltunut on myös 42:s säe.
Sen kirjoittavat:

Gottlund: Tunnen nasta, tunnen purteet;
Lönnrot: Tunnen nasta, tunnen purtesta;
Tuntematon: Tunnen nastan, tunnen purten.

Korjaus on Lönnrotin keksimä ja luultavasti oikein osattu.

Sitä vastoin on Lönnrotin lisäys ja muutos 44:nteen säkeesen hyvin epäiltävä: (tunnen)

Toisen puolen purjehesta,
Uus' on toinen purjepuoli.

Jos se on varovasti oikaistava, niin on seuraavassa säkeessä uudelleen esiintyvä sana toinen liikanaisena jätettävä pois. Silloin olisi lähinnä säkeen muoto:

Puoli uutta purjehessa.

Mutta jos tahtoo pursi sanan säilyttää, olisi vielä ajateltavissa muoto:

Puoli on punaista purtta,
Toinen silkkiä sinistä.

Eräässä Venäjän-Karjalan häärunossa, jossa kuvataan sulhasen venettä, löytyykin säepari:[111]

Puoli on punaista purtta,
Toinen haahen haljakoissa,

joka viittaa samantapaiseen kahden värin käyttämiseen, kuin skandinaavilaisessa ballaadissa.

Lönnrot on tämän Helka-virren painattanut Kantelettareensa nimellä "Inkerin sulhot" (III. n:o 9). Asiallisen muutoksen on hän tehnyt ainoasti viimeiseen säkeesen, joka enemmän vaihtelun ja paremman loppuponnen aikaansaamiseksi on muodostettu:

Kolmasi on kuoletettu.

Suomalaisesta Inkerin virrestä ei Sääksmäen toisinto ole ainoa meille säilynyt. Inkerinmaalla on siitä löytynyt koko joukko katkelmia, sekä muutamia eheämpiäkin kappaleita, ei kuitenkaan yhtään, joka olisi Helka-virttä täydellisempi.

Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin tienoilla, sitä ei tosin ollenkaan tunneta. Soikkolassa on siitä yleisemmin vaan keskiosa tallella, "Meren neidon ja metsän sulhon" runon jatkona; samoin Hevaan puolella, jossa se vuorostaan usein vielä jatkuu Tulenluvulla, niinkuin seuraavasta esimerkistä näkyy.[112]

Meren tyttö, metsän sulho,
Korven korkea senihka,
Mieltä yhtenen pitävät,
Yhtehen ajattelevat,
Yli metsän mielet käyvät,
Läpi korven tiet koverat.
Niin sanoi merestä neito,
Läkäeli lainehesta:
"Hoi sie suuri metsän sulho,
Korven korkea senihka!
Kun sie ollet miussa mielin,
Ollet mielin ottamassa,
Ei siulle piä rekeä,
Eikä Saksan saanikkea,
Eikä ostantaoroa.
Neito aallossa asuvi,
Ve'en pinnassa pysyvi,
Vesi alla, tuuli päällä,
Keskessä vene matala,
Venosessa neito nuori,
Neito nuori ja verevä,
Neito kauno ja kavala,
Neito ihme ja ihala."
Kiistoin neito kihlattihin,
Kiistoin kihlat kannettihin,
Väen vietihin vihille,
Väen sormus vaihettihin,
Väen pantihin parihin,
Väen vietihin talohon;
Ei mennyt tupahan neito.
Neito seisoi porstuassa,
Itse seisoi, itse itki,
Itse katsoi merelle:
"Mikä on myttynen meressä?
Ollenee tuo olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai on suuri joutsenjoukko,
Vai suuri kalainen parvi?"
Ei tuo ollut joutsenjoukko,
Eikä ollut kalainen parvi,
Eikä ollut olkimytty,
Eikä ollut lehtimytty.
Istui itse Ilmaroi[nen]
Jääkattila käessä,
Jääkääky kattilassa;
Mikä oli paljolta palanut
Sitä jäällä jäähytteli;
Mikä oli korppunut kovasti,
Sitä hyyllä hyyröitteli.

Täydellisemmin on keskiosa Inkerin virttä säilynyt kahdessa Hevaan puolen kappaleessa,[113] joissa on ainoasti jompikumpi mainituista yhdistyksistä.

("Kronstadtin saaren kasvanta"
ja Saaren neidon kosinta.)

— — —
Suku suuri, heimo helle,
Suku neittä naittamahan,
Neittä viemähän vihille.
Kiusin kihlat kannettihin,
Suotta sormus annettihin;
Ei mene neito vihille.
Neito istui ikkunalla,
Itse istui, itse itki,
Katsoi neitonen merelle,
Loi hän silmänsä selälle,
Näki myttysen meressä.
"Mikä myttynen meressä?
Lienetkö sie lehtimytty,
Vai sie ollet olkimytty,
Vai lienet kalainen parvi,
Vai sie lienet joutsenjoukko?
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehtosin leviä;
Kuin sie lienet olkimytty,
Oikiele olkiloiksi;
Kuin lienet kalainen parvi,
Niin sie pohjahan pakene;
Kuin sie lienet joutsenjoukko,
Niin sie nouse lentämähän!"
Ei tuo ollut lehtimytty,
Eikä ollut olkimytty,
Eik' ollut kalainen parvi,
Eikä ollut joutsenjoukko.
Oli itse Ilmaroinen j.n.e.

(Meren neito ja metsän sulho.)

— — —
Kun tuo suuri metsän sulho
Meni neittä ottamahan,
Neito seisoi porstuassa,
Ei viitsi tupahan mennä
Soreutta sulhasmiehen,
Uuen miehen uhkeutta,
Nuohinaisen notkeutta.[114]
Neito katsovi merelle.
"Mikä myttynen meressä?
Olleneeko olkimytty,
Lieneneekö lehtimytty,
Vai ollee kalainen parvi,
Vai ollee joutsenjoukku?
Kuin sie ollet joutsenjoukku,
Niin sie nouse lentämähän;
Kuin ollet kalainen parvi,
Niin yksin kaloin katoa;
Kuin sie lienet lehtimytty,
Niin sie lehin leviä;
Kuin sie ollet olkitukku,
Niin yksin olin ohene!"

Inkerin virren alkusäkeet ovat vielä Hevaalla harvinaiset ja esiintyvät aivan toisessa yhteydessä.[115]

Saroinmanni 1.
Kalamanni mies kavala,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuren sormuksen kätehen.

Runo sitten jatkuu paolla ja piilopaikan hakemisella. Nimi Kalamanni, joka tässä esiintyy, on epäilemätön väännös Lalmannista.

Mutta Venjoen tienoilla lähinnä Pietaria on säilynyt säkeitä sekä alusta että keskeltä, jopa loppupuolelta Inkerin runoa. Neidon nimikin tulee näkyviin eräässä Venjoen toisinnossa, joka alkaa lorulla, mutta jatkuu Hevaan tapaan tulenluvulla.[116]

— — —
Inkerö oli vähäinen neito,
Jos vähäinen, niin hyväinen,
Kiistoin neittä kihlottihin
— — —
Istui itse Ilmaroinen j.n.e.

Sitä paitsi on useita kirjaanpanoja, joissa myös Lalmannin kilpailijan, herra Thordin eli Thorin, nimen voisi arvella piilevän. Ne alkavat säännöllisesti:

Poika tuima Tuurikkainen,[117]
l. tuhma Tuurikkainen,
l. Tuurin Tuurikkainen
Poika veitikka verevä,
Rahoi neion kätkyehen,
Suuhun sormuksen sovitti,
Kasvoi neito kaunokainen,
Yleni ylen hyväinen.

Runon jatko on sitten kahtalainen. Yhdessä Venjoen kappaleessa siihen liittyvät ainoasti seuraavat Inkerin virren säkeet:[118]

Ois tuo kiistan kihlaeltu,
Väkisten vihille viety;
Ei tuo suonut suuri Luoja,
Luvannut hyvä Jumala,
Tuota kiistan kihlaella,
Väkisin vihille vieä.

Mutta muissa kirjaanpanoissa neitoa kositaan Salme-runon tapaan eri paikkoihin, niinkuin: rannan maalle, Liissilään, Tuuteriin tai yleensä "kaikin paikoin". Kahdessa kappaleessa, joista toinen täydellisempi on Inkeröstä, toinen vaillinaisempi Veinjoelta, kertomusta vielä jatkuu neidon vastauksen johdosta: "Tuuri ompi minun omani" seuraavasti:[119]

Tuli Tuurin sotahan mennä.
Neito karkasi katolle,
Katsoi suurelle merelle:
"Mikä mytty lie meressä:
Liekös mytty lintumytty,
Vai lienee kalainen kaari,
Vai tuo lienee ihmisraukka?
Kun lie mytty lintumytty,[120]
Niin sie läkkä lentämähän;
Kun lienet kalainen kaari,
Niin sie pohjahan pulaha;
Kun sie lienet ihmisraukka,
Niin sie soua rantuelle."
Neito haastoi vellollensa:
"Mene tuonne rantuelle!"
"Terve, terve miun vävyni;
Terve uusi näälämiesi!
Missä viivyit viikon päivät,
Päivät kuukauen kulutit?" —
"Mie raukka rahoja raa'oin,
Verassa vihille mennä,
Paperissa papin etehen."

Varsinais-Inkerin itäisestä osasta on myös talteen saatu kaikista ehein toisinto, kahdessa toisiaan täydentävässä kappaleessa.[121]

A. Rahaseppä, maan itara,[122]
Rahoi neion kätkyessä,
Suuren sormuksen sisähän;
Käs' oli lyöty kätkyessä,[123]
Sana saunan lautasilla.
Tuo sulho sotahan läksi —
Soreainen soutamahan — —
Viipyi vuoen, viipyi toisen,
Kokonaista kolmet vuotta.
Neito etsi emosen päätä
Illan suussa suntakina,
Oven suussa, orren alla,
Katsoi ulos ikkunasta,
Vesivietrojen välitse,
Alta muien astioien:
"Tuosta soutavi venonen,[124]
Sekä laiva lainehtivi."
Miepä karkasin kaulle:
"Kun sie lienet lehtipielys,
Niin sie lehiksi lennä;
Kun sie lienet heinäpielys,
Niin sie kaau karheheksi;
Kun sie lienet poikapolkka,
Niin sie pohjahan pulaha:
Kun sie lienet miun omani,[125]
Soua tänne rantuelle."
Sousi laiva rantuelle,
Tuolta astu armahani.
— — —

B. "Terve, terve, miun vävyni,[126]
Terve, nuori nääläseni!
Mitä kuuluvi sotahan'?" —
"Ei kuulu mitä kutana;
Sovitti soat Jumala,
Asetti ijäisen rauhan.[127]
Mitä kuuluvi kotihin?
Eikös naitu miun omani,
Eiks viety verellistäni?"
Veikko vasten vastaeli:
"Jo ois naitu siun omasi,
Jo ois viety verellisesi,
Ilman maire mammattasi.
Toits emolle tuomisia?" —
"Toin mie laivan lattarista
Vakan valmista rahaa."

Inkerin virren selveneminen Inkerinmaalla, sitä lännestä itään käsin tarkastaessamme, todistaa tietysti runon kulkeneen päinvastaista suuntaa ja tulleen Suomesta Karjalan kannaksen kautta luultavasti luterilaisten Savakkojen ja Äyrämöisten mukana 1600:n tienoissa. Karjalan kannaksen runoissa sitä tosin ei löydy, mutta tällä läpikulkualueella on moni muukin runo kadonnut.

Että se Hämeestä on varmaan Karjalaan asti levinnyt, vakuuttaa vielä seuraava Ilomantsista tavattu Inkerin virren toisinto.[128]

Latman Tyyri, Tuori nuori
Piennä piian pestaeli,
Sormukset sovitti suuret,
Antoi kättä kätkyelle.
Vaikka tuolla viikon viivyin,
Viivyin tuolla viisi vuotta,
Viisi vuotta, kuusi vuotta,
Seisoin seitsemän keseä,
Ja kaoin kaheksan vuotta,
Ympäri yheksän vuotta,
Kyllä kymmenen keseä.
Nousi neito nostamatta
Yheksän ylisen päälle,
Näki mustasen merellä,
Sinertävän lainehella.
"Jos lienet ve'esen vaahti,
Vesi vaahtesi kaota;
Jos lienet kalainen karja,
Pursto pohjahan purauta;
Vaan kun lienet lintukarja,
Nouse siivin taivahalle;
Vaan kun lienet Latman Tyyri,
Latman Tyyri, Tuori nuori,
Tule kohti omia maita,
Tule pursi puittomia,
Vene väljiä vesiä!"

Heti ensi säkeessä ilmaantuvat molempain sulhasten nimet. Muoto Latman edellyttää, samoin kuin Sääksmäen Lalmanni, aikaisempaa Ladman muotoa, joten ruotsalaiseen Lagman sanaan nähden ei ole tapahtunut muuta äänteellistä muutosta, kuin konsonanttiryhmän gm:n siirtyminen dm:ksi. Nimet Tyyri, Tuori sekä mainesana nuori vastaavat täydellisesti ruotsalaista: unge herr Thor.

Ilomantsin toisinnossa merkillisimmät ovat kuitenkin ne säkeet, joilla kuvataan neidon katsomista merelle. Tämä kohta, joka Helka-virressä on ainoa verrattain itsenäinen luoma, on siinä vielä runollisemmaksi kehitetty. Satunnaista ei siis liene, että juuri sama kohta on saanut sijan myös Ilomantsin Kilpakosintarunossa ja siitä levinnyt vienanpuolisiin Kilpakosinnan toisintoihin, joista taas Lönnrot on ottanut sen Kalevalaansa, 18:nnen runon alkuun, missä Ilmarisen sisar puhuttelee Väinämöisen purtta (ss. 61-96). Suomalainen runotar on sen silminnähtävästi tuntenut omakseen.

Tämän Helka-virren ikää määrätessä on otettava huomioon muutamat säkeet, jotka siihen ovat eksyneet piispa Henrikin surmarunosta, niinkuin seuraavasta vertailusta selvästi näkee.

Inkerin virressä.

Ota ohrilta orihis,
Iduilta ikälihainen,
Maatajalka maltahilta.

Piispa Henrikin runossa.[129]

Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen,
Maatajouhi maltaisilta.

_Iso_lihaisesta ja maatajouhesta (jonka häntä maahan ulottuu) ovat ihan ilmeisiä väännöksiä ikälihainen ja maata-jalka, etenkin kun tässä on kysymys kiireisestä ratsastuksesta. Samasta alkulähteestä johtunut on arvattavasti myös kilpakosijan nimitys: Eerikki vähä ritari.

Inkerin virsi siinä muodossa, kuin se on Sääksmäellä säilynyt, ei siis saata olla varhaisempi Piispa Henrikin surmarunoa, jonka syntymäaika on etempänä osoitettava rajoittuvan vuosien 1300 ja 1500 välille. Ruotsalaisten ritariballaadien kukoistusajan asettaa professori Henrik Schück vv. 1275-1425 vaiheille,[130] niin ettei myöskään Inkerinmaan ynnä Ilomantsin toisintoja eikä yleensä Lalmannin ja Inkerin laulua suomalaisessa runopuvussa voi ajatella aikaisemmaksi 1300 lukua.

8. Annikaisen virsi.

Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt.

Annikaisen virteen nähden on meidän tyytyminen kahteen kirjaanpanoon, Gottlundin ja Lönnrotin; tuntemattoman käsikirjoituksessa sitä ei löydy. Kirjakielelle sovitettuna se kuuluu:

Annikainen neito nuori[131]
Istui Turun sillan päässä,
Kaitsi kaupungin kanoja,
Neuvoi Turun neitosia.
Nousi pilvi luotehesta,
Toinen lännestä läheni.
Se kuin nousi luotehesta,
Se muuttui neiden haaksi;
Se kuin lännestä läheni,
Se muuttui Kestin haaksi.
"Jo mun kerran Kesti petti,
Hukutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani,
Joi mun joulutynnyrini.
Minun pieni pellopaitan
Tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen
Tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen
Tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani
Tahtoi nuorta kauppamiestä;
Minun nuori kauppamiehen
Tahtoi mennä muille maille,
Muille maille vierahille.
Puhui purjehen sijahan,
Kantoi hahtehen kalunsa." —

Tämä virsi esiintyy Lönnrotin Kantelettaressa (III. n:o 32) nimellä "Kestin lahja".[132] Omituinen siinä onkin kauppamiehen nimitys Kesti, joka johtuu ruotsin sanasta gäst (vieras) sekä tavataan keskiajan asiakirjoissa suku-nimenä, esim. Kauppi Gest 1478 ja Lauri Gesti 1481 Tyrväällä.[133] Vastaava sana gost (vieras) oli myös Venäjällä Novgorodissa Hansa-kauppiaan nimityksenä. Kestin mainesana runossa "huoranpoika" viittaa vielä siihen, että hän itsekin oli syntynyt samanlaisesta luvattomasta yhteydestä, jota tässä kuvataan.

Annikaisen, samoin kuin Inkerin virressä, puuttuu loppu. Sen puutteen kuitenkin hyvin korvaavat Inkerinmaalla löydetyt toisinnot.

Paraimmat Annikaisen virren kirjaanpanot ovat Hevaan puolelta; niihin liittyy myös yksi Soikkolan Väärnojalta, jonka muistelija toisissakin runoissa noudattaa Hevaan laulutapaa.[134] Tähän painettu on täydellisin kappale, toisesta on ainoasti huomattavimmat eroavaisuudet sivulle merkitty.[135]

Annikke Turusen tyttö, (Toisinnoissa B, C, D Annikka)
Turun tyttö, Saaren neito,
Poltteli Turulla tulta,
Alla vuoren valkeutta, (B ja D: vallin)
Turun uudessa tuvassa. (D lisää: Turun koissa korkeassa)
Kesät Kestiä piteli,
Talvet juotti miestä jouten, (S: kesän — talven; D: kesän;
Kesät syötti kellerihin, C: talven)
Talvet tammikammarihin, (S: kesän — talven)
Kuukauet kivikotihin. (C: — kivikodassa,
Lihat otti, leivät otti, Viikon viinahuonehessa).
Voit otti, oluet otti, (Tässä kappaleessa: otti, mutta muuten
Kalat otti kaikenlaiset, aina: osti).
Kalatsut kaheksanlaiset, (Nähtävästi myöhempisyntyinen säe).
Viienlaiset viinat otti, [S lisää: Luulipa Kestin kestäväisen).
Kestin syöä, Kestin juoa,
Kestin kestiä piteä;
Kestitteli Kestiänsä,
Eipä tuo Kesti kestäkänä.
Kesti toivoi keseä: (E: uotteli)
"[Kun] Kiesus kesän tekisi,
Maaria lumen sulaisi,
Saisin paatissa paeta,
Venosessa vieretellä,
Laivassa lihutta syöä, (Tämä ja seuraava säe löytyvät ainoasti
Lyöä luita lainehesen." tässä kappaleessa).
Tuopa Luoja kuulevainen,
Maaria älyäväinen,
Niin Kiesus kesän tekevi, (S: keritti)
Maaria lumen sulasi;
Kesti paatissa pakeni,
Venosessa vieretteli.
Annikke, Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Rannalla rukoelevi:
"Tuo Jumala pohjoistuulta, (S: Luo tuulesi luotehelle — kakolle
Anna vastaissaetta, — itään — pohjaiseen).
Käännä laiva kallallehen,
Sysäele syrjällehen, (S lisää: Kesti vieretä vetehen).
Aja ankkurit kivihin,
Mastit maille lykkäele; (Säkeet 40-43 löytyvät ainoasti tässä
Saisit rannikot rahutta, kappaleessa. Kaksi viimeistä eivät
Kivet pienet penninkiä." yhtään sovellu runon ajatukseen).
Tuopa Luoja kuulevainen,
Maaria älyäväinen;
Toi Jumala pohjoistuulen,
Antoi vastaissatehen,
Käänsi laivan kallellehen,
Sysäeli syrjällehen,
Ajoi ankkurit kivihin, (S: Kesti vierähti vetehen).
Mastit maille lykkäeli. (C: Kesti pohjahan putosi).
Annikke, Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Annikke kutittelevi:
"Kuti, kuti, kieto Kesti, (B: keito)
Kieto Kesti, lieto leski! (Nähtävästi myöh. synt. säe).
Et ole Annin syömi(si]llä, (S: Oi sie Kesti kelmin kuutti,
Etkä Annin juomi[si]lla, Oi sie Kesti kelmin poika!)
Etkä Annin voipaloilla,
Annin käärykakkaroilla,
Ei ole Annin villavaippa, (E lisää: Eikä Annin päänalaiset).
Eikä Annin höyhenpatja;
Meren vaahi on vaippanasi,
Meren tuuli turkkinasi, (Tois. runosta lainattu säe)[136]
Meren aalto pääsi alla!" (S: Meren paasi patjanasi).

Molemmat toimivat henkilöt sekä heidän suhteensa inkeriläisessä runossa: Annikka ja Kesti "kelmin poika", yli talven syöttäminen ja juottaminen sekä petollinen poislähtö ovat aivan samat kuin sääksmäkeläisessä, niin ettei niiden yhteen kuulumisesta voi olla epäilystäkään, vaikkei ole ainoatakaan molemmille yhteistä säettä. Sitä paitsi löytyy Hevaan tienoilla toisinto, joka on muutamassa suhteessa vielä lähempänä Helka-virttä; se näet alkaa varoituksella sekä sisältää tämän viimeiselle säkeelle sananmukaisen vastineen.[137]

"Elköön tehkä tyttö toinen,
Kuin tein minä poloinen;
Tein mie itse itselleni
Iäkseni itkukaupan,
Kuukseni kujerruskaupan.
Kesän Kestiä lepytin,
Talven miestä taivuttelin.
Kun mie sain kesähän skelmin
Ja sukan sulahan maahan,
Suotta suuttui Kestin skelmi
Kantoi laivahan kalunsa,
Venehesen vei elonsa."
Annikka rukoelevi:
"Tuo Jumala Turja-tuuli,
Saa Luoja rajuinen ilma
Kaa'a Kesti kellallensa,
Kaa'a laivat kallellensa!"
Toi Jumala Turja-tuulen j.n.e.
Annikka kutittelevi:
"Kuttii, kuttii, Kestin kelmi!
Ei ole aina Annin patjat,
Eik' ole Annin pääalaiset;
Meren huuve hurstinasi,
Meren paasi on patjanasi."

Aivan samantapainen kappale on muistiinpantu myös Narvusissa, läntisimmässä osassa Inkerinmaata.[138] Muuten on siellä, samoin kuin Soikkolassa, ennen mainittua poikkeusta lukuunottamatta, säilynyt ainoasti alkuosa Annikaisen virttä kahden eri runon johdantona, joista toinen kertoo metallisista "Merenkosioista" (Kant. III. n:o 38) ja toinen saamattoman "Sulhonsa kylvettäjästä" (III. n:o 49). Täydellisin näistä katkelmista kuuluu:[139]

Annikka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Turun morsian mokoma,
Istui Turun ikkunalla.
Itse istui, itse itki,
Itse itselleen saneli:
"Älköön tehkö toinen tyttö,
Niinkuin tein minä poloinen,
Kesät miestä jouten syötin,
Talvet miestä jouten syötin,
Kesät syötin kellerihin,
Talvet tammitynnyrihin,
Lihat ostin, leivät ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Tupakat turulta tuotin."

Toisista kappaleista puuttuvat joko kuusi ensimmäistä tai kolme viimeistä tai kaksi sen edellä käyvää säettä, taikka ovat ainoasti alkusäkeet säilyneet. Nähtävästi on siis Annikaisenkin virren kulku Varsinais-Inkerissä ollut idästä länteen. Näiden katkelmien myöhempää ikää todistaa myös tupakan mainitseminen nautintotavarain joukossa sekä tammitynnörin säännöllinen esiintyminen tammikammarin asemella. Mutta niissä on tallella myös yksi hyvin vanha piirre; säe: "Istui Turun ikkunalla" kuuluu näet kaikissa muissa kappaleissa:

Istui Turun sillan päällä,[140]

joka täydesti vastaa toista säettä Helka-virressä.

Jos taas siirrymme Hevaalta itään ja pohjoiseen päin, Venjoelle sekä Nevan yli Pohjois-Inkeriin, tuntuu runo tosin kuvaukseltaan kuivemmalta, niinkuin hyvin huomaa seuraavista näytteistä, joista edellinen on Venjoelta ja jälkimmäinen Vuoleelta.[141]

Annikka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Poltteli Turulla tulta,
Alla vallin valkeaista,
Piti pitkiä hihoja,
Levehiä kauluksia.[142]
Neuvoi Turun neitosia:
"Te tytöt minun sisoni!
Älkäät miestä mielistelkö,
Miehen mieltä nouatelko,
Kuin tein minä poloinen;
Aloin miestä mielistellä,
Miehen mieltä nouatella.
Lihat ostin, leivät ostin,
Voit ostin, oluet ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Ahvenet monimakuiset,
Tupakat Turusta tuotin,
Piiput pitkiltä vesiltä."
Suotta suuttui Keistin kelmi,
Kantoi rannalle kotinsa,
Venehesen vei elonsa.
Annikka rukoelevi:
"Tuo Jumala suuri tuuli,
Rakenna rajuinen ilma,
Kaa'a laiva kallellehen,
Sysäele syrjällehen."
Toi Jumala suuren tuulen j.n.e.
Annikka kutittelevi:
"Kutti, kutti, Keistin kelmi!
Ei ole aina Annin vuoe,
Eikä Annin päänalaiset, Eikä aina Annin vaippa;
Meren vaaht' on vaippanasi,
Meren tyrski tyynynäsi,
Meren aallot päänaloina."

— — —

Annukka Turusen tyttö,
Turun tyttö, Saaren neito,
Istui Saaren[143] sillan päässä,
Neuvoi Turun[144] neitosia:
"Te älkäät, tytöt typerät,
Miehen mieltä nouatelko,
Niin kuin mie tytön typerä
Miehen mielen nouattelin,
Miehen mielen, Kestin kielen.
Voit ostin, tupakat ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset.
Teki konstin konnanruoka,
Vei rannalle rahansa,
Venehesen vei elonsa."
Annukka rukoelevi:
"Tuo Jumala pohjatuulta,
Lännestä lähetä tuulta,
Vie venonen kallallensa,
Sysähytä syrjällensä."
Toi Jumala pohjatuulen j.n.e.
Rahat vierivät vetehen.
Annukka kutittelevi:
"Ei ole aina Annin armot,
Eikä Annin päänalaiset."

Mutta kokonaisuutena tämä muoto on täydellisempi, kuin molemmat Hevaanpuoliset, joista puuttuu toisesta varoituksen esitys ja toisesta kuvaus varoittajasta. Se on lisäksi säilyttänyt Helka-virren säkeen:

Neuvoi Turun neitosia.

Voi siis hyvin olettaa runon kulkeneen Suomesta Pohjois-Inkerin kautta Hevaalle. Että se on Suomesta Inkeriin siirtyneitten luterinuskoisten mukana vaeltanut, todistaa myös kreikanuskoisen laulajan huomautus ennenmainitussa Soikkolan Väärnojan kappaleessa: "tätä runoa sanotaan Suomalaisten virreksi."

Itä- ja Pohjois-Inkerissä tavataan kuitenkin myös lyhyemmän Hevaan toisinnon kaltaisia kappaleita, jotka ilman mitään johdantoa alkavat varoituksella.[145] Toiselta puolen ilmaantuvat siellä, samoin kuin Länsi-Inkerissä, alkusäkeet yksinänsä "Meren kosijain" runon johdantona. Tämän Virosta kautta Inkerin vaeltaneen runon mukana ne ovat sitten kulkeneet yli Rajajoen Suomen puolelle, leviten Savoon ja sekä Suomen että Venäjän Karjalaan.[146] Viimeksi tavataan Vienan läänissä säe:

Annikki on Saaren neiti,

Ilmarisen sisaren nimityksenä Kilpakosinta-runossa, siis samassa paikassa, johon säkeitä Inkerinkin virrestä on kiintynyt.

Täydellisempiä Annikaisen virren kappaleita on Itä-Suomessa löydetty ainoasti kaksi, toinen luultavasti Suistamolta ja toinen Enosta.[147] Kumpaisessakin on alkuperäisen johdannon sijaan tekaistu uusi ja muutenkin näkyy niissä vieraitten runojen vaikuttamaa sekaannusta.

Ennen heitän herkut ruuat
— — —
Elköhöt nyt nykyiset,
Nyt nykyiset nuoret neiot,
Ja nykyiset morsiammet,
Vasta kasvavat kanaset,
Nouatelko miesten mieltä,
Miesten mieltä, kiurun kieltä;
Niinkuin mie poloinen nouin,
Nouattelin miehen mieltä,
Miehen mieltä, kiurun kieltä.
Voit ostin, tupakat ostin,
Lihat ostin, leivät ostin,
Kalat ostin kaikenlaiset,
Tuotin viinat Viipurista,
Suolat Saksan kaupungista,
Oluet omilta mailta.
— — —
Läksi Anni katsomahan:
Venehesen vei elonsa,
Kantoi rantahan kalunsa,
Työntävi venon vesille
Muille maille mennäksensä,
Heitti neion itkemähän,
Kultansa kujertamahan.
Annikki rukoelevi:
"Hoi Ukko, ylijumala,
Mies vanha taivahassa,
Luota pilvi luotehesta,
Toinen lännestä lähetä,
Kolmas iästä iske, —
Säre tuo veno vesiltä,
Nokka korpenen kohota,
Kanna kaaret kalliolle,
Viskoa vilulle maalle!"
Jopa Anni kukittelevi:
"Kutti, kutti, poika parka!
Meren tyrskyt tyynynäsi,
Meren vaahet vaippanasi,
Aallot on alasinasi;
Ei ole Kirstin kirjatyyny,
Eikä Annin villavaippa,
Eikä utunen uuvi[n]."

— — —

Niin sanoi minun emoni,
Varoitteli vanhempani:
"Ellös vainen, neiti nuori,
Vasta kasvaja kananen,
Rengin reilihin ruvetko,
Kauppoihin kasakkamiesten,
Joutolaisten juominkihin.
Renki petti reilistänsä,
Joutomiesi juomingista,
Kaupoistaan kasakkapoika.
Kuin näki kesän tulevan,
Kantoi rannalle kalunsa,[148]
Venehelle vei elonsa,[149]
Heitti raukan rannikolle,
Iäksensä itkemähän,
Kuuksensa kujertamahan."
"Ukkoseni — —,
Nosta pilvi luotehelta,
Hurjoa hukuttamahan,
Mielipuolta painamahan!"
"Kutti, kutti, keito kesti,
Keito kesti, leino leski!
Ainako sull' Annin tyynyt,
Ainako Annin päänalaset,
Aina Kirstin kirjovaipat?
Meren tyrsky tyynynäsi,
Aalto päänalasinasi,
Meren vaahti vaippanasi".[150]

Edellinen toisinto ilmeisesti johtuu pohjois-inkeriläisestä (kiurun kieli < Kestin kieli) ja on verrattain myöhäiseen aikaan (molemmissa: tupakat) pitkin Laatokan länsirantaa kulkenut.[151] Ukon, ylijumalan, avuksi huutaminen ei sen vanhemmuutta todista, sillä se on tullut tähän loitsurunoista selvästi kristillisen rukouksen sijalle; vaikkei ottaisikaan sitä mahdollisuutta lukuun, että itse Ukko yli-jumalana on vasta kristinuskon kehittämä käsite.[152] Ainoa alkuperäisempi on siinä säe:

Muille maille mennäksensä,

jossa luultavasti on säilynyt vastine vielä muutamalle Helka-virren säkeelle.

Jälkimmäisestä toisinnosta ynnä Meren kosiain yhteydessä säilyneestä johdannosta on Lönnrot muodostanut Kantelettaren runon "Turusen neiti" (III. n:o 13), käyttäen lisäksi säkeitä myös muista runoista, jopa toiseen paikkaan painetusta Helka-virrestäkin. Sen johdosta että Enon toisinto vielä jatkuu seuraavasti:[153]

Muut kaikki keseä toivoi,
Yksi pelkäsi petäjä,
Kuorensa kolottavaksi,
Varaeli vastakoivu,
Oksansa otettavaksi;[154]
Suot sulaa, maat sulaa j.n.e.

on Lönnrot sovittanut kesää toivomaan ei ainoastaan Kestin ja hänen laivansa, vaan myös Kestin lapset ja entisen emännän.[155] Runon alkuperäiseen juoneen ei tämä lisäys kuitenkaan sovellu, sillä ristiriita ei perustu kaksinaiseen naimiseen, vaan Kestien naimakieltoon.

Annikaisen virren syntymäpaikkana on Turun ympäristö. Siinä kuvastuu keskiaikainen Turku siltoineen ja valleineen, kivisine kesäkotineen sekä tammisine talviasuntoineen. Hyvin sopiva Turun asemaan on myös Kestin haahden ilmestyminen lännestä. Länsisuomalaista syntyperää todistavat niinikään sanat semmoiset kuin paatti, tyyny, kelmi 1. skelmi, jotka inkeriläisissä toisinnoissa tavataan. Neitsyt Maarian mainitseminen viittaa myös varmasti katoliseen aikaan.

Kysymys on vaan siitä, onko runo varhaisemmalta vai myöhemmältä keskiajalta, kuvaako se vanhaa Koroisten Turkua Rantamäellä vai vuoden 1300 tienoilla nykyiselle paikallensa siirrettyä "uutta" Turkua. Valtioarkeoloogi J.B. Aspelin[156] on edellisen paikan puolesta tuonut esiin todistuksina Kantelettaresta säkeet:[157]

Istuvi Turun korolla,
Turun kosken korvasella,

sekä Annikaisen nimityksen Saaren neito, jotka kaikki sopivat siihen Koroisten niemeen tai milt'ei saareen, jonka Vähäjoki muodostaa laskiessaan koskena Aurajokeen. Kumminkin on huomioon otettava, että mainitut säkeet tavataan yksinomaan Vienan läänin kappaleissa,[158] joiden todistusvoima on kaikista heikoin. Ja mitä nimitykseen "Saaren neito" tulee, on se nähtävästi lisätty vasta Inkerinmaalla, jonka runoissa "Saari" tarkoittaa nimenomaan Kronstadtia eli Retusaarta.

Uuden Turun puolustukseksi voisi myös viitata inkeriläiseen säkeesen:

Turun uudessa tuvassa.

Mutta pääasia on, että Hansa-kaupan varsinainen valta-aika Suomessa oli 1300 ja 1400 luvulla. Ja toisiin Helka-virsiin nähden on luultavampi että jälkimmäinen vuosisata on Annikaisen virren syntymäaika.

Sekä aiheeltaan että kokoonpanoltaan on Annikaisen virsi täydesti itsenäinen. Tosin löytyy ruotsalainen ballaadi,[159] joka hyvin muistuttaa sen loppuosaa. Nuorukainen ja neitonen ulkosaarella heittävät arpaa siitä, kumpi heistä kauvemmin eläisi. Sekä ensimmäisellä että toisella kerralla voittaa neitonen. Silloin nuorukainen työntää veneen rannasta. Neitonen rannalta huutamaan: "auta minua täältä pois, olenhan morsiamesi!" — "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan kauniimman!" Neitonen ui liki maata ja kivelle istahtaen rukoilee Kristusta nostamaan tuulen. Tuuli nousee pohjoisesta, nuorukaisen vene kaatuu kumoon. "Auta minua, olenhan sulhasesi!" — "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan kauniimman!"

Yhtäläisyys molempien runojen välillä on kuitenkin ainoasti yksityiseen piirteesen rajoittuva, että se saattaa olla aivan satunnainen. Yhtä hyvin voisi Annikaisen virren loppusäkeitä verrata erääsen kohtaan Tegnérin Frithiofin sadussa, jossa Frithiof valittaa:[160]

Blåa bolstrar bäddar
Ran i djupet åt oss
Men mig bida dina
Bolstrar, Ingeborg.

Sinipatjat pöyhii
Meille merehen Ran,
Mutta mua vartoo
Patjas', Ingeborg.

Luonnollisesti on mahdoton olettaa todellista yhteyttä, jo siihen nähden että suomalainen runo oli Tegnérin aikana ihan tuntematon. Mutta muutenkin on tästä esimerkistä helppo nähdä, kuinka vähän todistusvoimaa on yhdellä ainoalla yhteisellä piirteellä, tässä tapauksessa yhteisellä vertauskuvalla. Sillä erilaisuus vertauskuvan esittämisessä on siksi ilmeinen: Frithiofin suussa se on epämiehekäs ja äitelä, vaan Annikaisen ivallisessa mielenpurkauksessa on sillä katkeran huumorin kärki, joka yksin tekee runollisesti mahdolliseksi koko vertauskuvan käyttämisen.

Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virsillä on kaikilla oma tarkoituksensa niitä esittäviin neitosiin nähden. Ne muistuttavat heitä olemaan elämässä puhtaita, uskollisia ja varovaisia. Selvä kasvatuksellinen eli pedagooginen silmämäärä on siis huomattavana näissä virsissä, joita määrättiin nuorten tyttöjen laulettaviksi katolisessa pyhäkulkueessa.

Näillä runoilla on myös kaikilla kolmella eri syntyperänsäkin: hengellisen, ritarillisen ja porvarillisen elämän ajatuspiiristä. Ne siis puolestansa todistavat, että keskiajan loppupuolella Suomen papisto ja aatelisto sekä kaupunkien väestö käyttivät suomenkieltä, eivätkä ainoastaan jokapäiväisessä puheessaan, vaan myös ilmaistessaan runollisempia tunteitansa, Siihen aikaan oli suomalainenkin kansanlaulu sanan täydessä ja oikeassa merkityksessä kansan laulu.

9. Helka-virsien loppusäkeet.

Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä, joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.

Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja karvasta kasvaa onnea tuottava puu.

Hikos hirvi juostuansa,[161]
Joi hirvi janottuansa,
Heränteestä lähtehestä; 30
Siihen kuolansa valutti,
Siihen heitti haivenensa.
Siihen kasvoi tuomu kaunis,
Tuomuhun hyvä hedelmä;
Karkas siihen kataja kaunis, 35
Katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
Se otti ikäisen onnen;
Joka siitä lehvän leikkas,
Se leikkas ikäisen lemmen. 40

Muodoltaan nämät säkeet hyvin muistuttavat loitsua eli n.k. syntyrunoa. Jonkunlaiseen lemmen taikaan ne viittaavatkin. On kevätkesä, tuomen aika. Tosin on katajastakin puhe, mutta se voi olla myöhempi lisäys. Paitsi runomitan virheellisyyttä ja kaunis sanan epärunollista toistamista, on huomattava, että tässä on kysymys lehtevän oksan taittamisesta — muuksi kuin lehvän t. lehden on käsikirjoitusten lemmen vaikea lukea jo alkusoinnun vuoksi.

Yhtäläisiä piirteitä ei olekaan vaikea keksiä loitsurunoissamme.
Ensimmäiselle kahdelle säkeelle tavataan selvät vastineet pienessä
Karjalan kannaksella lauletussa runossa:[162]

Kaari on kaunis taivahalla,
Kaaressa vesipisara,
Pisarassa pieni l. Luojan lampi,
Lammissa vene punainen,
Venehessä miestä kolme.
Mitä miekkoiset tekevät?
Hiien hirviä sukivat,
Petran poikia pesevät:
"Juokse, juokse, Hiien hirvi,
Pure varpa juostuasi,
Juo järvi janottuasi."

Tämä tosin ilmoitetaan "tanssi"-lauluksi. Mutta paitsi alkusäkeitä, jotka ovat yleisestä loitsusta, esiintyvät myös kysymyksessä olevat loppusäkeet Varsinais-Inkerissä loitsurunoon kuuluvina. Koska tämä runo on hyvin harvinainen eikä ennen julkaistu, sopinee se painattaa tähän täydellisenä kolmen kirjaanpanon mukaan, jotka kaikki ovat Hevaalta.[163]

Juoksi hirvi Hiien maalta,
Potki Puolan kankahalta,
Puri varvan juostessahan,[164]
Joi järven janosissahan.
Juoksi uutehen tupahan,
Saksan suurehen salihin,
Herran herkkuhuonehesen.
Näki kyyn oloa juovan,
Maon vierrettä vetävän;
Iski kyytä kylkiluihin,
Ala maksojen matoa.
Kyy itki kylkiähän,
Mato kaljui maksojahan.
Kuka on kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen?
Se on kyien lypsäjäinen.
Ken meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta.
Marketan emo mokoma,
Tuo meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta;
Tuo oli kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen.
Kyy lypsi punaisen maion,
Mato valkean valutti,
Ra'intahan rautaisehen,
Vaskireunahan vatihin.
Sekalutta seulottihin
Seulalla teräksisellä,
Kipeille voitehiksi,
Haavoille parantehiksi.

Enimmin vastaavia säkeitä on kuitenkin löytynyt itäsuomalaisesta Ison tammen synnystä.[165] Muuan Kajaanin kihlakunnassa muistiin pantu kappale sisältää selvästi kuvauksen hirven juoksusta ja karvansa kadottamisesta:[166]

Vilja ennen maata juoksi,
Kave muinen kankahia,
Jopa villat siitä vieri,
Karvat kantahan repesi,
Tuohon kasvoi kaunis tammi.

Toisessa kappaleessa, joka on saatu Ilomantsista, on tuomi säilynyt:[167]

Kuutar itki kultiahan,
Päivätär hopehiahan,
Vierähti vesipisara
Kaunihille kasvoillensa,
Kaunihilta kasvoiltahan
Riveälle rinnallensa,
Tuosta vierähti norohon,
Tuosta kasvoi kaunis tuomi,
Yleni rutimon raita.

Kolmannessa, Pielisjärveläisessä katkelmassa, tavataan loppuponsi aivan semmoisenaan:[168]

Puu kasvoi pyhälle maalle,
Tammi virran vieremälle,
Raita maalle rautaiselle;
Kuka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kuka siitä lehen leikka,
Se leikkas ikuisen lemmen.

Viimeksimainitut säkeet ilmaantuvat myös useassa Venäjän Karjalan tammenrunossa, esim. Latvajärvellä:[169]

Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Ken on lehvän leikkaeli,
Se taittoi ikuisen taian;
Ken on siitä latvan taittoi,
Leikkasi ikuisen lemmen.

Sopii siis ajatella, että nämät Helka-virren säkeet edustavat länsisuomalaista loitsuntapaista "Tuomen syntyä", joka Itä-Suomeen levitessään yhtyi Virosta vaeltaneesen Ison tammen runoon, sitten kuin tästä alkuansa kertovaisesta runosta oli Itä-Karjalassa laitettu loitsu. Tuomen synty hengästykseen juosseen hirven kuolasta vastaa täydellisesti Käärmeen syntyä juostessaan uupuneen Juutaksen kuolasta,[170] joka on niinikään länsisuomalainen ja silminnähtävästi kristillinen loitsuluku.

Pakanuuden-aikuisina ei missään tapauksessa ole pakko pitää tutkittavina olevia säkeitä. Puitten pyhittäminen oli katolisuskoistenkin tapana, jotka niihin myös pyhimyskuvia kiinnittivät. Ja suomalaisista lemmenloitsuista huokuu kauttaaltansa katolinen henki. Yleisesti käännytään niissä rukouksella Neitsyt Maarian puoleen. Tosin on suoranainen lemmennosto-pyyntö harvinainen, niinkuin säkeissä:[171]

Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen!
Nouse lemmen nostantahan,
Kunnian kuku[ta]ntahan. —

Vaan tavallisesti tahdotaan häneltä puhdistus- ja kaunistusvettä, esim.:[172]

Neitsyt Maaria emonen!
Tuo pullo puhasta vettä,
Kannu kullankarvallista.
Mistä vettä, kusta mettä?
Vettä Juortanan joesta,
Pyhän virran pyörtehistä,
Joll' on Ristus ristittynä,
Kastettuna kaikkivalta;
Jolla neito pestänehen j.n.e.

Joskus vielä anotaan lisäksi koristeita, "kultia kulmille ja päälle hyviä hopeita":[173]

Jotta kirkko kiitteleisi,
Kaikki kansa katseleisi;
Paras on pappi kirkossahan,
Minä vieläkin parempi.

Silloinkin kun Neitsyt Maarian nimi puuttuu, on lemmennosto-runoilla enimmiten selvästi kristillinen leima, kuten seuraavassa:[174]

Nouse lempi liehumahan,
Kunnia kupahumahan,
Yli kuuen kirkkokunnan,
Yli seitsemän pitäjän.
(Tai: Yli kappelin kaheksan.)
— — —
Kun mä taitan taikavastan,
Lempivastan liekahutan,
Justihin Juhannus-yönä,
Pienen Pietarin välillä;
Mik' on lehtien luku,
Niin on luku sulhasien j.n.e.

Yllämainitut Helka-virsien säkeet selvästi osoittavat, että laulajaneitoset, sen yleisen siunauksen ohella, jonka Helan huutamisesta uskoivat maan kasvulle olevan, itselleen vielä erikseen toivottivat lempionnea. Ja miksi eivät olisi sitä toivoneet? Esiintyiväthän he keskellä kukkivaa luontoa, lehviä ja kukkasia kantaen, itse kukkeimmassa ijässään ja äänen heleinnä kaikuessa.

Helka-virsien viimeiset säkeet kuuluvat:

Jeesuksen jätän sijahan',[175]
Maarian hyvän majahan',
Hyvä on toiste tullakseni,
Parempi palatakseni,
Ennen tehdyille teloille,
Aiotuille anturoille.
Kenenkä telat tekemät,
Kenenkä anturat alomat?
Jeesuksen telat tekemät,
Maarian anturat alomat.

Ylläolevia säkeitä on Lönnrot Kantelettaressaan koettanut sovittaa Annikaisen virteen, jolloin ne saisivat melkein pilkallisen merkityksen: Kesti heittää petetylle neidolle valepyhät jäähyväiset ja lupaa palata takaisin entistä suhdettansa jatkamaan.[176] Mutta kaksi kaikkein viimeistä säettä osoittavat sovituksen peräti mahdottomaksi.

Laulajain, hurskasten katolisten neitosten, omaksi lausumaksi sitävastoin hyvin soveltuu ajatus: "Jumalan haltuun! Näkemään asti! Tulemme toistekin pyhäkulkueessa samaa tietä, jota Jeesus ja Maaria ovat edellämme kulkeneet."

Tämän vähäisen loppuvirren ensimmäiset säkeet ovat idempänäkin säilyneet. Sakkulassa tiedetään lauletun häiden lopussa:[177]

— — —
Jätän tänne jäähyväiset,
Jätän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan.

Samoin muutamassa Pielisjärvellä muistiinpannussa jäähyväisrunossa lopetetaan:[178]

Pois lähen talosta tästä,
Heitän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kapsutellakseni.

Helka-virren viimeiset säkeet siis lienevät katolisella ajalla yleisesti käytettyjä, runomuotoon puettuja hyvästelysanoja.

10. Helka-juhlan alkuperä.

Olemme jo nähneet, että Helka-virret, samoin kuin niiden sävelmäkin, kauttaaltansa ovat katolisperäisiä, vieläpä myöhäkatolisia. Mutta voimmeko siitä päättää, että itse Helka-juhlan menot ovat näiden runojen kanssa samanikäisiä.

Uusimmassa tämän aineen tutkimuksessa t:ri Niemi vastaa kysymykseen kieltävästi. Hänen esiintuomansa perusteet ovat lyhyesti seuraavat.[179]

1. Jos juhla olisi katolisen papiston alkuunpanosta syntynyt, olisi siihen pitänyt jäädä kirkollinen leima; mutta mitään jälkiä litanioista tai hengellisistä virsistä ei siinä tavata, päinvastoin ovat juhlassa esitetyt laulut tavallisia kansanrunoja.

2. Jos papisto olisi tahtonut panna juhlakulkueen toimeen, olisi toinen lähempänä Sääksmäen kirkkoa oleva iso kylä, Huittula, soveltunut paljoa paremmin siihen tarkoitukseen, kuin kaukaisempi Ritvala.

3. Jos tapa olisi kirkon synnyttämä, pitäisi sen olla yleinen.

4. Itse papistosta on lähtenyt se käsitys, että Helkajuhla "vanhana pakanallisena menona" olisi hävitettävä, niinkuin Gottlundin kertomuksesta näkyy.[180]

5. Myös kansa väittää, että juhla on ollut olemassa "maailman alusta" tai ainakin kylän perustamisesta saakka.

6. Se kansan käsitys, että pellot lakkaavat kasvamasta, jos näitä menoja ei ylläpidetä, viittaa pakanuuden aikuiseen kevät-uhrijuhlaan maanviljelyksen menestykseksi.

Viimeksi mainittua väitettä kuitenkin vastustaa t:ri Niemen tiedonanto toisesta epäilemättömästi katolisaikuisesta ja papiston toimeenpanemasta juhlakulkueesta meidän maassamme. Oravaisissa Pohjanmaalla muistellaan olleen tapana hyvän vuodentulon saavuttamiseksi kulkueessa kantaa ympäri pitäjän entisessä kirkossa säilytettyä pyhän Martin kuvaa, silloin kun lähinnä olevat pellot olivat kylvetyt, samalla messuten ja litaniaa laulaen.[181] Aivan luonnollista onkin, että katolisena aikana, yhtä hyvin kuin pakanallisena, maata viljelevän kansan pyhät menot etupäässä tarkoittivat maankasvun menestystä. Huomattakoon tässä yhteydessä myös pieni piirre eräässä Mataleenan virren tanskalaisessa toisinnossa, joka päättyy säkeihin:[182]

Mataleena nyt istuvi taivaassa,
Ja rukoilee kaikkien puolesta:
Jyvän puolesta, joka on oraana,
Että hyvin se kasvaisi pellolla j.n.e.

Mitä tulee kansan omiin arveluihin juhlastansa, niin on huomattava että kansan muisti tapahtumien suhteen yleensä rajoittuu pariin, kolmeen sataan vuoteen ja että se etenkin kaukaisempiin ajanmääräyksiin nähden on pettäväinen.

Yhtä vähän luotettava on 1700 luvun papiston käsitys siitä, mikä on pakanuudenaikuisena pidettävä. Että he selvästi katolisiakin muistoja vainosivat muka "pakanallisina", on aivan ilmeistä. Tähän nähden myös vaatimus, että Helka-juhlan pitäisi olla yleisemmin säilynyt, ollaksensa kirkon synnyttämä, kadottaa merkityksensä.

Samoin raukeaa kysymys, miksi ei kirkkoa lähempänä olevassa Huittulan kylässä ole Helan huutamisen tapaa säilytetty. Ettei sekään aikoinaan liene aivan osaa-ottamaton ollut, osoittanee kukaties Lönnrotin kuulema sananlasku, jossa Ritvalan Helka ja Huittulan vainio rinnatusten mainitaan.

Ritvalassa vietetyn juhlan katolista alkuperää ei myöskään vastusta, että sen virret ovat kansanrunoja. Milloin kansan keskiaikaisissa pyhäkulkueissa sallittiin ottaa osaa lauluun, sai se laulaa omalla kielellään ja omia sävelmiään. Läheisenä esimerkkinä kansanlaulun käyttämisestä rukouksenkin tavoin mainittakoon pyhän Yrjänän virsi (sancti Örjans visa), jota Ruotsalaiset lauloivat ennen Brunkebergin taistelua 1471; siinä voitettuaan Tanskalaiset Sten Stuure vanhempi vielä rakensi pyhälle Yrjänälle erityisen alttarin Tukholman Isoonkirkkoon 1488.

Mutta pääasia on, että Helka-juhlan menoihin on jäänyt kirkollinen leima. Sitä eivät todista ainoastaan alku- ja loppusanoihin jääneet viittaukset: "Jumalan joukossa" kuljettamisesta, "Jumaloihin menosta", kukkien siroittamisesta ja tuomen lehvien taittamisesta, joita on edellä koetettu selittää, vaan ennen kaikkea niinkuin professori Eliel Aspelin on suullisesti huomauttanut, itse juhlan menoissa kulkueen edestakaisin käydessään muodostama risti.

Mutta, muistuttaa t:ri Niemi, mitenkä on tältä kannalta käsitettävä se, että juhlakulkue lopulta nousee mäelle kokkoa polttamaan yötä vasten? Kirkkoko olisi ohjannut kansaa mäille, joilla juuri pakanuudenaikuiset pyhät paikat sijaitsivat? Tähän voi tosin huomauttaa, että katolinen kirkkokin mielellään valitsi näkyviä paikkoja kappeleitansa ja ristinkuviansa varten. Vaan myönnettävä on, että Hela-valkeitten polttaminen — vaikkei sitä vielä ole perinjuurin tutkittu — hyvin saattaa olla pakanuuden ajoilta johtunut tapa.

Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä enää laulettu.

Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai, joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan kylässä.

11. Hämäläisen runon rakenne.

Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen, kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.

Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen, sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä eivät voi täyttää.

Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan, voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:

Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).

Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:

Kiesuksen jalat pesevi;[184]
Pane minua, minnes tahot;
Kanssa kaheksan keseä, —
Ynnä syksyä yheksän;
Niin sä lähe lentämähän.

Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan aivan yhtä hyvin suoriutuu.

Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin: Inkerin virressä voit'tu (= voitettu, v. 19) ja an'ttu (= annettu, v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.

Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes (Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2) voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:

Karkasi kataja kaunis,

jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava todistusvoima.

Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa: elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses (Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy kerran -si pääte:

Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).

Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann. 19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin: veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15), kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14), siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.

Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä. Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:

Sano kaikki, mitäs tiedät (Mat. 48);
Siit olis pappi paras tullut (Mat. 58);
Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]

Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä. Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata alkuaan kuuluneen:

Jos lienet kalainen parvi.

Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan, esim.

Kolmannen kaivoit karkehesen (Mat. 52)

ja

Se muuttui neiden l. Kestin haaksi (Ann. 8, 10).

Vaan siinä onkin sitten melkein kaikki, mitä voi muistuttaa
Helka-virsien runomittaa vastaan.

Mitä alkusointuun tulee, niin säe semmoinen kuin

Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),

edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:

Hänen kulta-ruunullansa,

sen selvästi osoittaa.

Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran (Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä, jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.

Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla. Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.

Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.