III.
LUOJAN VIRSI.
1. Yhtenäisen runojakson synty.
Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä. Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut. Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä, kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla tulevat näkyviin.
Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja; inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi, niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.
Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta Luojan virrestä. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa järjestystä.
Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825 Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]
Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta, joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin käytettäväksi päätekstinä.
Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:
Tahvanus on tallirenki,
Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.
Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).
Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan erikseen.[7]
Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta myöhemmin siellä yhdistyivät.
Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.
2. Tapanin virsi.
Tapanilla, joka virressä päähenkilönä esiintyy, on raamatullisen Stephanuksen kanssa yhtä vähän yhteistä, kuin suomalaisen runon Mataleenalla historiallisen Magdaleenan kanssa. Paitsi nimeä on ainoasti uskonsa julki lausuminen alkuperäisestä henkilöstä säilynyt piirre. Tapauksen taustana on Heroodes kuninkaalle tuotu tieto idässä ilmestyneestä tähdestä ja uuden valtiaan syntymisestä. Mutta runon juonen pääponsi johtuu Vapahtajansa kolmesti kieltäneelle Pietarille laulaneesta kukosta.[9]
Apokryyfisen Nikodeemuksen evankeliumin parissa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa on kertomukseen Juudaksen katumuksesta liitetty seuraava lisäys. Turhaan tarjottuaan rahat takaisin Juudas palaa kotiinsa, jossa tapaa vaimonsa lieden luona ja kukon paistina vartaassa. Hän pyytää nuoraa hirttäytyäkseen, ilmoittaen että on pettänyt Mestarinsa pahantekijäin käsiin, jotka ovat hänet kuolettavat, ja lisäten: "mutta kolmantena päivänä on hän kuolleista nouseva, ja silloin meidät hukka perii." — "Yhtä hyvin", vastaa vaimo, "tämä liedellä paistuva kukko voi kiekahtaa, kuin Mestarisi nousta kuolleista." Vaan hänen näitä sanoja vielä lausuessaan, kukko jo räpyttää siipiään ja laulaa kolmesti.
Sama kertomus esiintyy eräässä englantilaisessa runoelmassa 14:ltä vuosisadalta hiukan toisinneltuna.[10] Siinä Juudas saapuu rahoineen kotiin teostaan ylvästellen. Mutta äiti varoittaa, ennustaen, että hänen Mestarinsa on ylös nouseva. "Pikemmin", vastaa Juudas, "on tämä kukko heräävä henkiin, joka viime yönä kaltattiin." Tuskin on hän saanut sanat suustansa, kun kukko kohoaa lentoon entistä koreammilla höyhenillä ja kiekahtaa. Ja runo lisää: tämä kukko oli juuri sama kukko, joka saattoi Pietarin katumukseen, kun hän oli kolmesti Herransa kieltänyt.
Yleisimmin esiintyy kukkojuttu kuitenkin erään vanhemmalle apostoli Jaakopille omistetun legendan yhteydessä, vaikka se vasta keskiajan vaihteessa on siihen liittynyt. Sitä näet ei tavata tämän legendan vanhimmassa muodostuksessa, joka löytyy myös ruotsinkielisessä käännöksessä 1200 luvun lopulta[11] ja sisältää seuraavan ihmetapauksen. V. 1080 Vapahtajan kuoleman jälkeen oli joku Saksalainen poikineen toivioretkellä pyhän Jaakon haudalle Espanjassa, Santiago de Compostela, joutunut eteläranskalaiseen Toulousen kaupunkiin. Siellä oli ravintolan isäntä juottanut heidät humalaan, jonka jälkeen oli kätkenyt hopeisen pikarinsa toisen säkkiin. Sitten oli hän palvelijoineen ajanut heitä takaa, tutkituttaessaan löytänyt pikarin ja tuonut heidät tuomarin eteen, joka oli määrännyt toisen heistä hirtettäväksi ynnä kaikki heidän rahansa isännälle menetetyiksi. Kumpikin olisi tahtonut toisensa puolesta mennä kuolemaan; loppupäätös oli, että poika oli viety hirsipuuhun ja isä saanut jatkaa pyhiinvaellustaan. 36 päivän kuluttua oli isä kotimatkallaan taas kulkenut mainitun kaupungin kautta ja tavannut poikansa vielä elävänä hirsipuussa, jossa pyhä Jaakoppi oli häntä hengissä pitänyt. Isä silloin oli rientänyt asiasta ilmoittamaan kaupunkilaisille, jotka otattivat pojan alas hirrestä ja panettivat petollisen isännän hänen sijallensa.
Vaan eräässä pohjois-espanjalaisessa toisinnossa, joka löytyy 1400 luvulla kirjaanpantuna ja jossa tapauksen paikka on siirretty Toulousen ja Santiagon keskivälillä olevaan kaupunkiin Santo Domingo de la Calzada, jatkuu kertomus seuraavasti. Tuomari, joka sai tiedon tapahtuneesta ihmeestä aterioidessaan paistettu kukko ja kana vadilla, ei heti ottanut uskoakseen: "niin totta poikasi elää kuin linnut tässä edessäni!" Vaan tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kukko ja kana hypähtivät pöydälle hohtavan valkeassa höyhenpuvussa ja kukko paikalla lauloi. Nuo ihmeelliset eläimet vietiin sitten kaupungin kirkkoon, jossa he elivät seitsemän vuotta, jättäen kuoltuaan kaksi lumenkarvaista kananpoikaa, uroksen ja naaraksen, jotka taas vuorostaan elivät seitsemän vuotta, jättäen jälkeensä yhtä valkean parin j.n.e. Nämät pyhät linnut olivat lisäksi siitä merkillisiä, että niiltä riitti höyheniä kaikille lukemattomille toivioretkeläisille, joita tapahtumasta saakka oli alkanut tulvehtia kaupunkiin ja joista jokainen sai yhden höyhenen muistoksi; sillä heille kasvoi yhä uusia sijaan. Että San Domingon kirkossa vielä 1500 luvulla on pidetty höyhenkauppaa sekä näytetty kukkoa ja kanaa, joihin mainittu pyhimystarina liittyi, ei ole enää satua, vaan on se silminnäkijäin todistama.[12]
Myös alkuperäisemmässä Toulousen kaupungin historiaan liittyvässä legendassa ilmestyy 1500 luvulla episoodi paistetusta linnusta, joka vartaasta lentoon lähtee. Kuinka pysyväisesti tämä seikka on siihen kiintynyt, osoittavat useat seinämaalaukset 1400 ja 1500 luvulta apostoli Jaakopille pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa Keski-Itaaliassa sekä tätä ainetta esittävät eteläranskan- ja italiankieliset näytelmät.
Samoihin aikoihin omisti myös kansanlaulu Espanjassa, Ranskassa ja Alankomailla pyhän Jaakon legendan kukkojutun kera. Saksalaisten välityksellä se viimein joutui Vendiläisille Lausitzissa.[13] Siellä kuitenkin on Jaakon nimi unohtunut ja Neitsyt Maaria, joka jo Espanjassa ja myös Alankomailla hänen rinnallaan esiintyy, hänen sijallensa yksin jäänyt. Samoin kuin Alankomailla ilmoittaa isä pojan elossa olosta ravintolanisännälle itselleen. Tämä ei sano uskovansa, ennen kuin kolme kuivaa sauvaa, jotka hänellä on talossaan, puhkeavat vesoihin. Vielä sitten hän vaatii, että kolme paistina olevaa lintua täydessä höyhenpuvussa lentäisivät ulos ikkunasta. Pyhiinvaeltajan sauvan vesoittuminen on varsin tavallinen piirre keskiajan saduissa, muistettakoon ainoasta Tannhäuser-tarinaa.[14] Kolme-luku voi tässä kohden olla satunnainen, vaan yhdessä eteläranskalaisessa toisinnossa[15] kukonpojan kiekahtaminen kolme kertaa, yhtä monesti siipiään räpyttäen, viittaa ilmeisesti alkuperäiseen lähteesen.
Paistetun kukon henkiin herääminen on siis alkuansa ajateltu ikäänkuin vertauskuvaksi kuolleista ylösnousemiselle. Siinä merkityksessä käytettynä tulemme sen vielä tapaamaan, kun Luojan surma-virsi liitteineen joutuu tarkastettavaksi.
Mutta myös muissa yhteyksissä se esiintyy. Niin esim. siinä latinankielisessä kokoelmassa, jossa mainittu apostoli Jaakopin legenda ensi kerran 1200 luvulla kirjaanpantuna tavataan, löytyy toisessa kohti kukkojuttu kerrottuna eriksensä.[16] Bolognan kaupungissa istui kerran kaksi ystävää yhdessä aterialla. Toinen heistä juuri ikään paloitteli paistettua kukkoa ja pani pippuria sekä kastiketta päälle, kun toinen tuli sanoneeksi: "nytpä olet laittanut kukon, niin ettei pyhä Pietarikaan sitä enää kokoon panisi." — "Eipä itse Herrakaan", vastasi toinen, "vaikka tahtoisi, saisi kukkoa ikinä eläväksi." Samassapa kukko hypähti pystyyn, eheänä ja täysissä höyhenissä, räpäytti siipiään ja kiekahti; sitten pyristeli höyheniään, niin että pippuria ja kastiketta pärskyi Jumalan pilkkaajien päälle, josta he tulivat pitaalisiksi elinajakseen. Merkillisin ja tärkein Tapanin virren syntyyn nähden on kuitenkin kuolleista nousseen kukon sovittaminen Vapahtajan syntymän yhteyteen eräässä vanhassa ranskankielisessä runoelmassa 1100 luvulta.[17] Siinä Heroodes, jolle kolmet kuninkaat ilmoittavat uuden valtiaan syntymisestä, ei sano uskovansa, ennenkuin kukko, joka on hänen edessään pöydällä paistina, entisissä höyhenissään lentäisi takaisin riuvulle laulamaan; joka kumma tapahtuukin. Tätä aivan vastaava kohta tavataan englantilaisessa joululaulussa, jota vielä 1800 luvulla on kansan kesken laulettu.[18] Siinä kerrotaan Vapahtajan syntymisestä, kolmen kuninkaan käynnistä Heroodeksen puheilla, lasten murhasta Bethlehemissä sekä pakomatkalla Egyptiin tapahtuneista ihmeistä. Heroodeksen vastaus kuninkaalle kuuluu:
"Jos totta on, min kerrotten, tuo kukko edessäin
Mi paistina on, kiekukoon kolmasti peräkkäin."
Sai kukko heti höyhenet — Jumala teki näin —
Vadissa seisten kiekahti kolmasti peräkkäin.
Mutta sitä paitsi löytyy Englannissa vanha käsikirjoitus 1400 luvulta, jossa kolmen kuninkaan sijalla esiintyy pyhä Stephanus, ilmoituksensa tähden lopuksi kivitettynä.[19]
Tapani palveluksessa Heroodes kuninkaan
Ruuat ja vaatteet toimitti, mitä hän käski vaan.
Tapanin oli kyökistä pää karjun tuotava;
Niin näki tähden loistavan Bethlemin kohdalla.
Hän heitti maahan karjunpään, sisähän kiiruhtain:
"Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksestain.
Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksesta,
Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
— "Sua mikä vaivaa Tapani? Mit' olet vailla sa,
Syömistäkö vai juomista kuninkaan salissa."
— "En ruokaa, juomaa halua kuninkaan salissa;
Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
— "Sua mikä vaivaa, Tapani? Oletko järjeltä?
Tahdotko kultaa, tavaraa, vai vaatett' ylhäistä?"
— "En kysy kultaa, tavaraa, en vaatett' ylhäistä,
Laps Bethlemiss' on syntynyt, jok' auttaa hädästä."
— "Niin totta se on, Tapani, on totta silloin vain,
Kun tämä kukko kiekuvi, mik' on mun vadissain."
Se sana tuskin kajahti, kun kukko kohoten
Jo kiekui: Christus natus est! joukossa herrojen.
"Ylös pyövelini paikalla, mä teidät lähetän,
Ulos kaupungista viekäätte, kivittäkäätte hän!"
He tielle veivät Tapanin ja löivät kivillä,
Sen vuoks' on hänen aattonsa Kristuksen päivänä.
Omituinen englanninkielisessä laulussa on kukon latinalainen kiekahdus: Christus natus est (Kristus on syntynyt). Tällä päällekirjoituksella tiedetään löytyneen painettuna englanninkielisiä arkkiveisuja, jotka ovat olleet Bethlehemin seimeä kuvaavalla puupiirroksella koristettuja. Sen peräseinällä näkyi lammas ja härkä, heinähäkin kohdalla korppi ja varis ynnä ylempänä vielä kukko. Kaikkien näiden eläinten suusta kävi latinankielinen kirjoitus. Kukko kiekui: Christus natus est! Korppi kysyi: quando? (milloin). Varis vastasi: hac nocte (tänä yönä). Härkä mörähti: uhi, ubi? (missä, missä). Lammas määkyi: Bethlehem! Myös eräässä vanhassa ranskalaisessa joulurunossa, jossa selitetään eläinten ennen osanneen latinaa paremmin kuin ranskaa, kerrotaan kukon, härän ja lampaan samoin sanoin jouluyönä ilonsa ilmaisseen, sekä aasin vielä kiiruhtaneen: eamus! (menkäämme) ynnä vasikan siihen lisänneen: volo, volo! (tahdon, tahdon).[20] Että tässä on eläinten eri ääniä yritetty matkia, tuskin tarvinnee osoittaa.
Niinkuin tanskalainen tutkija Svend Grundtvig huomauttaa,[21] on luultavasti Joulupäivän ja Tapanin päivän peräkkäisyys vaikuttanut niinä pyhinä esitettyjen tekstinaineiden yhdistymiseen kansankäsityksessä. Mutta siinä tapauksessa ei Grundtvigin väite, että englantilaisen laulun loppuvärssyt ovat myöhempi liite, pidä paikkaansa. Sillä tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että se on tullut yht'aikaa Stephanuksen nimen kanssa, joka sitten jäi jäljelle kun nämät loppuvärssyt kuluivat pois; kuin että Tapanin päivän tekstistä ensin olisi otettu ainoasti nimi ja sitten uuden kerran lisätty kertomus hänen kohtalostaan.
Tapanin nimen yksin "Heroodeksen virteen" (Rudisar visa) liittyneenä kohtaamme Fär-saarilla säilyneessä kansanlaulussa.[22] Siinäkin Steffan on Heroodeksen palvelija, joka ulos mennessään näkee tähden idän puolella ja tulee sisään ilmoittamaan: "näen auringon taivaalla ja tähden sen vieressä; kuuluisa on se kuningas, joka eilen on syntynyt." Suutuksissaan Heroodes häneltä puhkaisuttaa silmät, jotta huomattaisiin auttaisiko häntä "kuninkaansa"; vaan hän näkeekin nyt yöllä yhtä selvästi kuin ennen päivällä. Siinä tuodaan paistettu ja 30 palaan leikattu kukko pöydälle Heroodeksen eteen, joka huudahtaa: "sittenpä vasta uskoisin Tapanin puhetta, jos kukko tuosta nousisi kiekumaan." Samassa kukon palaset vadilla liittyvät yhteen ja kukko lentää punaiselle kultatuolille, räpyttäen siipiään sekä kauniisti kiekahtaen. Laulu jatkuu Heroodeksen ratsastuksella Bethlehemiin ja lopullisella kukistumisella.
Tanskassa ja Ruotsissa ei laulua enää ole eheänä tavattu. Molemmissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa sen edellä käy Neitsyt Maarian ilmestys sekä seuraa Bethlehemin lasten murha ynnä pako Egyptiin. Kukkojuttu suoritetaan kolmella värssyllä, jotka toisessa niistä kuuluvat:[23]
Heroodeksen etehen astuin tuo
Pyhä Tapani sanoman tästä:
"Lähetetty profeetta meille on,
Joka maailman hädästä päästää." —
"En ennen usko sun sanojas,
Valepuhettas ennen en usko,
Kuin mikä edessän' on paistina,
Harasiivin laulavi kukko."
Se kukko levittäen siipensä —
Juur Jumalan syntyissä — kiekui.
Heroodes kuningas pyörtyen
Valt'-istuimelt' alas liukui.
Tässä kappaleessa tulevat lisäksi kolmet viisaat miehet idässä ilmestyneestä tähdestä ja uudesta kuninkaasta Heroodekselle sanaa tuomaan.
Mainitut värssyt esiintyvät myös muutamassa ruotlaisessa
Tapaninlaulussa, joka alkaa:[24]
Bethlehemissä tähti on syttynyt,
Yhä Kristuksen syntymän aikaan.
"Nyt syntynyt lapsi on maailmaan,
Joka tähtemme kuolla taitaa."
Heroodes kutsuvi neuvoston:
"Puhettanne en ennen ma usko" j. n. e.
Kukkojuttua seuraa siinä kertomus toisesta pakomatkalla Egyptiin tapahtuneesta ihmeestä. Niinkuin näkyy on tästä laulusta Tapanin nimikin unohtunut. Eräässä uudemmassa muistiinpanossa ensimmäinen säe kuitenkin kuuluu:
"St. Stefanille tähti on syttynyt."[25]
Tapanin virren johdannosta on toisessa tanskalaisessa kappaleessa vielä jälki nähtävänä.[26]
Pyhä Tapani varsoja lähteellen
— Yhä loistaissa tähden — ajaa.
"Totisesti on profeetta syntynyt,
Koko maailman Vapahtaja."
Ruotsissa on sama johdanto säilynyt erityisessä runossa, jota on Tapanin päivänä vielä 1800 luvulla yleisesti laulettu ja sitä tarvetta varten moneen kertaan arkkiveisuna painettu. Alkuperäisesti siihen kuuluvia säkeitä ovat arvatenkin:[27]
Tapani tallirenki vaan,
Hän juotti viittä varsoaan.
— — —
Ennenkuin kukko lauloikaan,
Tapani oli tallissaan.
— — —
Tapani lähteelle ajaa,
Hän vettä tiuvulla valaa.
Näiden värssyjen välissä kuvataan hevosien valkea, punainen ja omenanharmaa väri sekä suitsien ja kultaisen satulan päällepano. Sitten jatketaan kaikenlaisella lorulla. Vähitellen kuitenkin käy selville, että laulajain tarkoituksena on pyytää talosta syömistä ja juomista.
Muori kulta muurilla,
Annas palanen porsasta!
Rakas äiti kehdolla,
Annas maistaa leivosta!
Lipeäkala tuoksuaa,
Paloviina kostuttaa!
Jollemme nyt viinaa saa,
Rikki ikkunat kilahtaa!
Lopuksi toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää:
Mummo vanha, raukea,
Alkaa jälleen nuortua.
Vaarikin saa voimia,
Kun on päässä tillikka.
Nuori isäntä iloisna
Karkaa kolme tanssia.
Vaimo tuore, punakka,
Lapsi käsivarrella j.n.e.
Runon jälkikerto vielä selvästi viittaa alkuperäiseen ajatukseen:
Loistaissa kirkkaan tähden,[28]
Viel' ei päivä sarasta,
Tähtöset vaan taivahalla tuikkii.
Mutta välikerto on nähtävästi johtunut runon käytännöstä: vi tackom nu så gerna, joka sopisi suomentaa loppusointua vaarinottaen:
Nyt kiittäen me lähdem'.
Vaan välikerrolla on myös toinen muoto: hålt dig väl, fålan min (pysy siivolla, varsani!), joka osoittaa, että laulajat itsekin ovat ratsun selässä. Ruotsissa on yleisesti ollut nuorten miesten tapana aamun hämärässä Tapanin päivää vasten satuloida hevoset ja ennen päivän koittamista ajaa ympäri kylää joka talouteen seisahtuen laulamaan siinä tarkoituksessa, että kutsuttaisiin sisälle kestitystä saamaan. Etummaisella ratsastajalla tässä Tapanin-ajossa (Staffansked) mainitaan olleen riuvun päässä pyöreä lyhdyntapainen: tynnyrin vanteista, päreistä ja talilla rasvatusta paperista tehty, joka myöhemmin Loppiais-menojen sekaannuksesta sai tähden muodon.[29] Vielä tiedetään Ruotsissa olleen taikauskoisena tapana viedä hevoset sinä päivänä juomaan toisille lähteille kuin muulloin. Myös Norjassa kerrotaan Tapanina ratsastetun ympäri taloissa ja sitten juotetun hevoset jossain lähteessä, joka oli keskellä asumuksia; mies se joka ennen sinne hevosineen joutui.[30] Kilpa-ajoista Tapaninpäivänä Ruotsissa huomauttaa jo Olaus Magnus 1500 luvulla, ja vielä Geijer viittaa tapaan kilvaten ajaa kotiin Tapanin kirkosta; joka ensimmäiseksi ennätti, sai myös kesällä ensimmäisenä elonsa korjuusen.[31] Niinikään Holsteinissa on Peerdesteffen nimellä tunnettu vanha meno. Tapanin yönä on miesjoukolla käyty taloissa hevosia harjaamassa, jonka jälkeen niillä on ratsastettu ympäri pihaa aika elämää pitäen; unesta herätetyn talonväen on sitten pitänyt koko joukko kestittää. Saksassa on ollut yleinen tapa sinä päivänä ajaa hevoset hikeen ja sitten iskettää niiden suonta, että koko vuoden umpeen säilyisivät terveinä. Sama suoneniskemistemppu on Tanskassa ja Englannissakin kuulunut Tapaninpäivän tehtäviin. Tanskassa vielä muistellaan pyhän Tapanin puoleen yleensä hevostaudeissa käännytyn.[32]
Mainituissa germaanilaisissa maissa näkyy siis Tapani olleen hevosten erityisenä suojeluspyhänä. Myös suomalaisissa loitsurunoissa tämä germaanilais-katolinen käsitys selvästi ilmenee. Muutamassa pohjois-savolaisessa Hevosen synnyssä puhutellaan Santta Tapania, toisessa venäjänkarjaiaisessa kappaleessa saa Tahvanus liikanimen heposen herra ja kolmannessa itäpohjanmaalaisessa toisinnossa häntä nimenomaan jumalaksi kutsutaan:[33]
Tahvanus hevosten herra,
Soimen suomija jumala.
Loitsun käytännöstä taikoessa Tapanin aamuna löytyy seuraava tieto. Silloin pitää hevonen pyyhkiä kynttilällä, joka on otettu kirkosta jouluaamuna ja pantu yöksi tallin kattoon, sekä päästää ulos vasemman käsivarren alta luvulla, joka alkaa: Stephanus hevosten herra.[34] Onpa säilynyt maine Tapanin päivänä vietetystä uhrijuhlastakin, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla joku hopearaha t.m. ja kirkon kukkaroon oli sinä pyhänä pantava oravan nahka. Ruuan puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, josta tehdyn rokan miehet oluen ja viinan kanssa söivät tallissa. Tarkoituksena oli hevosonnen voittaminen.[35] Eivätkä hevosetkaan uhrista osattomaksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa, jossa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Ikaalisissa Satakunnassa Tapanina kaadetun olutta ja viinaakin kauroihin taikka silppuihin.[36]
Tästä kaikesta selviää, miksi kansanlaulun Tapani, joka englantilaisessa ja nähtävästi färöläisessäkin toisinnossa esiintyy sisäpalvelijana, Tanskassa ja Ruotsissa saa toimia tallirenkinä, joka samoin kuin Tapanin ajajat aikaisin aamulla satuloi hevosensa ja vie ne lähteelle juomaan.
Ruotsin kautta on Tapanin laulu menoineen vielä vaeltanut Suomeen, lähinnä tietysti sen ruotsinkielisille asukkaille. Antero Warelius mainitsee Itä-Uudellamaalla noudatetun sitä Ruotsista tullutta tapaa, että joulupyhien aikana kuljetaan ympäri tähden kera sekä lauletaan Neitsyt Maarian seikoista ynnä: Staffan var en stalledräng.[37] Varsinais-Suomen saaristossa kertoo t:ri L.W. Fagerlund nuorten miesten kokoontuneen Tapaninpäivänä hyvin aikaisin ja käyneen lyhdyt ja soihdut käsissä läpi kylän. Talon kohdalla he aina pysähtyivät rappusille ja vanhin läksi sisään tervehtien: "hyvää huomenta, onko Tapani kotona?" Jos tuli vastaus kieltävä, jatkettiin matkaa seuraavaan taloon. Vaan jos vastattiin myöntävästi, niin laulettiin ensin virrenvärssy ja sitten Ruotsissa tavallinen Tapaninlaulu. Sillä välin herännyt ja pukeutunut talonväki pyysi joukon sisään kestitettäväksi. Lopuksi viritettiin kuistilla vielä vähäinen kiitoslaulu.[38]
Suomen Ruotsalaisten välittämänä on Tapanin ajo lauluineen löytänyt viimeisen tyyssijansa Suomalaisten luona, joiden sekä säilytys- että kehityskyky tässäkin selvästi ilmenee. Itä-Suomessa on tavattu kaikista alkuperäisin muoto Tapanin ratsastusta, ei sen kauempaa kuin tallista ja sisään asuinrakennukseen. Esim. Tuusniemellä Kuopion tienoilla tulivat rengit hevosen selässä tupaan, kysyen "onko Tahvana kotona?" Vastattiin: "on", ja tarjottiin miehille viinaa sekä hevosille ohraa.[39] Myös Inkerinmaalta tunnetaan sama tapa, että talon isäntä tai renki ratsasti tallista tupaan ja kysyi: "onko Tahvana kotona."[40]
Tästä, niinkuin t:ri M. Waronen tutkimuksessaan Vainajain palveluksesta muinaisilla Suomalaisilla huomauttaa,[41] on kehittynyt ratsastaminen ympäri kylän talosta taloon Tapania kysymässä. Muutamassa kertomuksessa juhlamenoista ja taikatavoista Suomen Karjalassa esitetään molemmat tavat rinnatusten.[42] Tahvanan päivänä varhain aamulla kun isännät olivat syöttäneet hevosillensa omia leipomiansa "Tahvanan kakkaroita", ajoivat rengit hevoset tupaan, jossa saivat pöydältä seulasta syödä ohria, että pysyivät terveinä. Tuosta lähtivät pojat vielä varhain aamulla Tahvanaa ajamaan ratsastaen ympäri kyläkuntaa. Jopa ajaa romuuttivat tupaan kiljuen: "onko Tahvana kotona?" — "On", vastasi isäntä pöydän päästä, toi kauroja kopassa ja pani rahille hevosten eteen. Sitten tarjosi pojille hevosen selkään viinaa ja "pala päälle", näyttääkseen että Tahvo todella oli kotona. Kiitokseksi Tahvanan ajajat vetivät oveen ristin ja tuota kyytiä ulos tuvasta taas ajamaan toiseen taloon.
Uusi muutos menossa tapahtui, kuin hevosen perään valjastettiin reki, joten useampia miehiä pääsi samalla hevosella kulkemaan. Porvoon tienoilla on tässä yhteydessä säilynyt muuan luultavasti alkuperäinen piirre. Hevonen, joka pantiin reen eteen, kun oli lähdettävä pitkin kylää "Tapania ajamaan", piti valita nuori, "mulli", jolla ei ennen oltu ajettu.[43]
Lisäksi liittyi Tapanin ajoon tuo tavallinen joulupukki.[44] Nurmijärvellä liki Helsinkiä muut pojat istuivat reessä, vaan yksi hevosen selässä, nurin käännettyyn turkkiin puettuna. Siitä sanottiinkin, että:
Tapani on takuista tehty,
Sian villoista vuolittu.
Toiset aina kävivät kysymässä lupaa "Tapanin" sisälle tulla. Enimmiten oli kuitenkin tämä "Tapani" omituiseen olkipukuun laitettuna. Esim. Tampereen tienoilla oli hänellä olkimatto vyötäisten ympärillä; yläosan ruumista peitti toinen olkikupu ja päätä koristi olkinen hattu, jatkona pitkä olkipiiska, joka takana laahusti; kasvoja varjosti vielä naamari. Janakkalassa Hämeenlinnan tienoilla tiedetään tätä olkiukkoakin kuljetetun hevosella, mutta Sääksmäellä saivat olkisiin seppeleihin käärityn Tapani-pojan hänen toverinsa itse vetää kelkassa talojen väliä; hänen tehtävänsä oli mykkänä hyppiä toisten laulaessa. Viimeksi kun Tapanin kuljettajain luku supistui yhteen, täytyi hänen itsensäkin jalan ympäri astua. Esim. Kangasalla kerrotaan "Tapania", joka oli puettuna oljesta sidottuun hattuun — niinkuin hattu kuhilaassa — seuranneen toverin, "kuraattorin", joka edellä astui tupaan ja kysyi: "saako Tapani tulla sisään?" Luvan annettua Tapani tuvassa itse sekä lauloi että tanssi. Mutta toisen tiedonannon mukaan, läheisestä Ylöjärven pitäjästä, johdattaja viritti laulun:
Tanssi sinä taitava Tapani!
Olemme vihdoin tulleet suomalaiseen Tapanin virteen, joka samoin kuin skandinaavilainen alkaa kuvauksella Tapanin "tallirengin" hevosen hoidosta. Tapanin ajon yhteydessä esiintyy laulu vasta silloin, kun tämä yli pihan ratsastuksesta näkyy muuttuneen ympäri kylän ajelemiseksi. Mutta se säilyy, sisällyksestään huolimatta, vielä sitten, kun hevosella upeileminen on alentunut nöyremmäksi jalan käymiseksi. Viimeksi mainittu muutos on tapahtunut monesta käytännöllisestä syystä, eikä yksistään joulupukin kuljetuksen sekaannuksesta. "Hämeessä ja seuduilla länteenpäin varsinaisesta Hämeestä" mainitsee jo Lönnrot nuorten miesten kokoontuneina vaeltaneen talosta taloon laulutervehdyksellä, jonka jälkeen heitä kestitettiin oluella, myöhemmin myös viinalla.[45]
Kaikista täydellisin suomenkielinen kirjaanpano Tapanin virttä on, huomattava kyllä, saatu Marttilan Koskelta Turun läheisyydestä. Murteellisessa asussaan se tähän muuttamatta painettakoon.[46]
Onk' Tapani koton'?
Tanttais toi taitava Tapani,
Ruake toi Ruatukse' hevosii,
Kaitsi Kiivan konkarei.
Joulu-yälä puhteella jalo,
Joulu-yälä korkialle.
Vei hän hepo lähteellä juamaa';
Eipä hepo vettä juanu',
Eipä piiropää piirannu.
Verestäpä[47] toi vikoja etsei,
Eipä hä' verestä vikoja löynny'.
Näki hän tähren taivahaas',
Tähre' varjo' lähtehees',
Pilkun pilven ravos'.
Vei hä' hepo lähteeltä kotja,
Kaalikkajalka kaivoltansa;
Kuano toin pilviä piteli,
Häntä pitkä maata veti.
Ei toi loimii loimitellu',
Eikä kauroi kaurotellu'.
Meni' mä sitt' Ruatukse' tupaa',
Alta orten, päältä parten,
Vastais Ruatus rualtansa,
Tiihakansa tiskiltänsä:
"Jolles sä ääntänsä vähennä,
Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." —
"Ny' on syntyny' Jumalan valta,
Paisunu' paremmi';
Jo mä ny' luavu' Ruatuksesta,
Otan uskon Kiesuksesta,
Parempaahan palvelukseen."
Alta orten, päältä parten,
Vastais Ruatus rualtansa,
Tiihakansa tiskiltänsä:
"Jolles sä ääntänsä vähennä,
Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." —
"Ny' on syntyny' Jumalan valta,
Paisunu' paremmi';
Jo mä ny' luavu' j.n.e."
"Sitten mä ton toreksi uskon,
Jos tua kukko laulanee."
Rupeis kukko laulamaaha',
Laulo kukko kuuretta farttii,
Kananpoika kahreksatta.[48]
"Sitten mä toin toreksi usko',
Jos toi sonni mylvinee."
Oli jo liha syäty, luu kaluttu,
Käsi[49] kenkinä piretty.
Rupeis sonni mylvimää',
Luillansa luhisemmaa',
Jäsenöilläs järskimäähä'.
"Sitten mä ton toreksi usko',
Jos toi veitsenpää vesonee."
Paiskais veitses permantooho',
Veitsenpää rupeis vesomaa',
Vesois kuusi kultaista vessoo,
Kultalehti kunki pääsä.
Olukaine' juavukaine'
Juoksee kohren korkomaata,
Niinkuin reki raitjoos myäre',
Ämmä vanha jäätä myäre',
Kortteli viinaa ja kannu oltta,
Ei tätä joukkoa vähein holtta."
(Seurasi äänettömyys; olutta, viinaa, kaljaa, sahtia tuotiin).
Hyvä oli merkki miälesäni
Tullesani tähän kylää',
Semmenkin tähän talloo',
Semmenkin tähän tupaa':
Tiä musta kotaan menee,
Toinen aitta mäellä,
Kolmais keikku kellariihi'.
Kyll' on oltta kellarisa,
Tammisesa tynnärisä,
Pitäväisen pruntin alla,
Koivusen tapin taka';
Punaset on isänän posket,
Levjät on emänän lanteet;
Kipuras' on koira' häntä,
Solmus' on sian sapara,
Kiiltävä on kissan selkä.[50]
(Ulos mennessä lopuksi):
Ih ha ha ha!"[51]
Tämän ohella on Varsinais-Suomessa vielä muistiinpantu alkusäkeet hiukan eriävässä muodossa.[52]
Tanssi sie taitava Tapani,
Kaitsi Kiiman konkareita,
Jouluyönä julkisena,
Joulupuhteina jaloina.
Satakunnasta ja Hämeestä löytyy, paitsi mainittuja 1) Topeliusen ja 2) Lönnrotin muistiinpanoja, 3) B.A. Paldanin talvella 1852 Ikaalisissa tapaama, 4) A. Meurmanin 24/5 1852 Kangasalta lähettämä, 5) I.J. Iltasen eli Inbergin v. 1871 kirjoittama, jota sanottiin Akaalla ja Sääksmäellä lauletun siihen aikaan kuin "Ryssä tuli maahan", 6) yksi kappale niinkuin molemmat edellisetkin Muinaismuisto-yhdistyksen omistamissa Reinholmin keräelmissä, mutta ilman paikan- ja ajanmääräystä sekä 7) J. Mikkolan v. 1887 pikakirjoituksella tekemä kirjaanpano Ylöjärveltä, samoin kuin kolme ensin mainittua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.[53] Niissä ilmaantuvat runon säkeet ovat seuraavat, äänteellisiä ja muita aivan vähäisiä eroavaisuuksia lukuunottamatta:
Tapanin (3457) eli Tahvanin (2) laulu (2347) eli virsi (5).
Joulu joukossa tuleepi, Tanssissa Tapanin päivä (12567). Tapani, jalo Tapani (4). Tanssas toi taitava Tapani (124567). Sekä tanssas että taisi (5). Oven suusta pöydän päähän (4-7). Pöydän päästä oven suuhun (5-7). Puoliyöstä puoliyöhön (127). Tapani se takusta tehty, Tapani se tallipoika (3). Tapanill' on tallirenki (127), Joka ruokkii Ruoloksen oriita, Kaitseepi Kilan kankareita (7). Oli minulla iso ori, Jonk' oli lammi lautasilla, Iso meri keskellä selkää (5). Vei hän juomalle hevosen(2); (2; 1 V. toi h-sta vedelle; 3 Ajo h-et). Läpisäären lähtehelle (1; 2 seur. jälkeen; 3 Lamposelle). Kaivolle kadikkaseljän (2; 1 -selle). Talutin ma orkkoo juomaan, Piirotellen piirtokuonoo, Kaviot ton kiviä kalvoi, Harja ton pilviä halkoi (5). Eipä toi hepo vettä juonut (67). Hepo kuorsui, lähde läikkyi. (67; 1-2 l. l. h. k.) "Mitäs kuorsut korpin ruoka? (2; 1 koiran, 7 konnan.) Valitset variksen palaa (7). Hirnut Hiisien hevonen" (1; 2 ihmisen). Lähdin maahan rattahista Katsomahan maan vikoja, Ei ollut maassa maan vikoja, Eikä vedessä veden vikoja (2). Iskin silmäni itähän (12). Katsoin päin luotehesen (2). Näin tähden taivahalla (12; 356 Näki). Pilkan pilvien raossa (26; 1 Pilkun; 3 Pienen p. pilven raos). Syrjän pilven pilkkosen alla, Pumpuaisten lähtehellä (5). Menin Ruotuksen tallihin, Levittelin verkalointa (2). Menin Ruotuksen tupahan (12). Seisahtelin oven suussa, Pysähtelin partten päässä (2). Västas Ruotus rualtansa (2; 1 R. haastoi). Tiivas tiskinsä nojalta (1; 2 Timo). "Pese kättä, käy rualle, Ruoki Ruotuksen hevosta!" — "En sinä pitkässä ijässä, Ruoki Ruotuksen hevosta, Kaitse Kiivan kankarita." (2). "Jo ma nyt luovun Ruotuksesta, Otan uskon Jeesuksesta (1 runon lopussa). Pois ma ruovun Ruotuksista. Annan uskon keskuksista, Päästin pyhälle pojalle, Paremmalle palvelukselle" (5 runon alussa). Ruotus kunnoton kuningas (6; 4 Ruotospa toi). Ihan ilkeä isäntä. (6; 4 Ilon i-n; vrt. 7 ihana i.) "Sitte mä sen todeksi uskon (2; 1 Siis mä ton; 467 sanas). Jos toi härkä mylvineepi (1246). Joka on luina laattialla (12). Joka oli viisi vuotta maassa maannut (3). Liha syöty, luu jätetty, (246; 13 luut lusittu). Kesi kenkinä pidetty" (1246; 3 k-ksi tehty). Rupespa härkä mylvimähän (16; 3 H. r. möyrimään). Luillansa luhisemahan, Kynsin maata kaappimahan (1; vrt. kukko). Mylvi kolmelta sanalta (6). Mylvipä toi kahdeksan sanaa. Sanan puoli yhdeksättä (4 härkä kukon jälkeen). — — — Jos toi kukko laulaneepi (12467). Höyhenillänsä höyhkäjääpi (7). Joka on paistina vadissa (124; 67 Jonk' on liha). Höyhenet tulipalossa (467). Kuin on voilla voideltuna, Jäsenille järköitetty, Höyhenille höykytetty (1). Höyhenillä höyhkenillä, Jäsenillä järkkäneillä, Luitansa lutistelee, Isännän ilolliseksi, Emännän elolliseksi (2). Rupespa kukko laulamahan, Kukko kuudelta sanalta, Kananpoilca kahdeksalta (16). Laulopa toi kuusi sanaa, Sanan puoli seitsemättä (4). — — — Jos toi veitsenpää vesonee (4 vesone; 2 vesonne; 1 vesoisi; 7, ennen kukkoa, puukonpää vesoileepi). Kuin on lyöty laattiahan (1). Joll' on vuosi vuoleskeltu (47; 2 Jot' on). Kaksi kannettu tupessa (2; 4 viisi, 7 pidetty). Vesonnee kuusi vesoa, Lehtiveson seitsemännen (2; 6 seitsemän, — an kahdeksanneksi). Vesopa toi yhdeksän vesaa, Vihdasvesan kymmenennen (4). Rupespa veitsenpää vesohon, Vesos kuudelta vesalta, Kultalehti kunkin päässä (1). Meneppä kemppi kellarikin (24567). Tuoppas oltta tuoppisella (456; 2 tuopi täynen). Kanna kaksikorvasella (5 kahdella korvosella; 6 kaksivantehella). Annappa tuopin totta tehdä (23457). Viisivantehen vipata (47; 6 vipataan, 5 vipotella, 2 vikoja, 3 vissist). Kaksikorvan kallistella (4). Viinakupin kuljeskella (4-7). Leipäpytkyn pyörähdellä (67). Lihaa leipää lautasella. Ihahaa! (5). Kyllä on oltta kellarissa, Tammisessa tynnyrissä, Koivuisen tapin takana (7). Olut alla, vaksi päällä, Keskellä mesi punainen (2; 7 Vaksi a v. p. M. makonen k.) Voi voi muori kulta! Jos mun nälkäni näkisit, Juostenpa aittahan menisit, Tepotellen kellarihin (4). Isännän ma ensin kiitän[54] (23457; 6 sitten). Jok' on suosta suojan tehnyt (2-7). Pannut penkit pensahista (4-7; 2 penkin; 3 pensahille). Alentanut ansahille (3). Asettanut ankarasti (46: 2 ankaralle; 7 ahkeralle). Pannut paikalle hyvälle (26; 7 parahalle). Hirret noi hirmuilta mäiltä (5; 4 vetänyt h. h. mäeltä; 6 h. tuonut h-uisista mäistä). Painut marjun kankahilta (5). Malat vuorilta kovilta (4). Tuohet viljalaitumilta (4; 6 koivuvehmahista) Isäntää mä vielä kiitän, Joka on ohrat aitasta tuonut (3). Emännän mä sitten kiitän (23457; 6 ensist). Jok' on ohrist' olven pannut (2456; 37 tehnyt). Makujuoman mullahista (2-7). Olut alla, vaksi päällä, Keskellä mesi punainen (2).
Jumala antakoon tulevanakin vuonna ohrat ja rukiit menestyvän, että saadaan oltta ja viinaa (4). Näin on käynyt lauluni laadullensa ilovirttä veisaten; tulevana vuonna ohria kasvaa kuin kumurikkiä ja hyvin siunatun pitkiä (7). Laulanpa mä tähän talohon Tallihin hyvät hevoset, Hevosille hyvät varsat (3). Toivotan mä tähän talohon (4; 3 laulanpa). Tammen keskelle pihaa, Oksat oltta juoksemahan, Vitsat viinaa tiukkumahan (34).
(Vaan jos ei mitään anneta talossa):
Toivotan mä tähän talohon, Kuivan kuusen keskelle pihaa, Oksat k— juoksemahan, Lutvut p— pruiskimahan (4). Isäntä hirtehen, emäntä ortehen (45). Veriveitsi pöydän päähän (45). I. h. e. o. Poika korpehen, kontti selkähän, Piru konttihin, korvat pystyhyn (h).
"Silmään pistävä", huomauttaa Borenius,[55] "on suomalaisen virren yhtäläisyys mainittujen, varsinkin kaukaisempien kansojen laulujen kanssa, joissa legendalaulun alkuperäinen muoto on säilynyt paremmin kuin ruotsalaisessa." Tapanin irtisanomisen palveluksestaan sekä Ruotuksen käskyn käymään ruualle tapaammekin taaksepäin mennen vasta englantilaisessa Tapanin laulussa. Mutta toiselta puolen on suomalaisessa virressä piirteitä, jotka sen liittävät läheisesti skandinaavilaiseen, niinkuin Tapanin esiintyminen tallirenkinä ja hevosten juottaminen; vieläpä nimenomaan ruotsalaiseen muodostukseen, jossa Tapanin laulajat lopuksi pukevat runoon sekä kerjuunsa että kiitoksensa. Tämä ei ole muuten selitettävissä kuin olettamalla, että laulu Ruotsissakin on aikoinaan ollut paljoa täydellisempi. Kysymyksen alaiseksi vaan jää, ovatko kukkojutun rinnalla esitetyt härän ja veitsen ihmeet jo Ruotsissa muodostuneita, vai vasta Suomen puolella lisättyjä. Kuivan puun vesoittumisen olemme vendiläisen laulun yhteydessä huomanneet; muutamissa Varsinais-Suomen suorasanaisissa tarinoissa tavataan myös tämä piirre.[56] Härkä kukon rinnalla esiintyy, niinkuin saamme nähdä, vielä virolaisessa Luojan surma-runon muodostuksessa, joka on riippumaton suomalaisesta, vaan mahdollisesti yhteisestä alkulähteestä johtuva. Suomalaisessa runossa on kuitenkin härän kuvaus siinä määrin kukon kuvauksen jäljittelyä — sanojen mylviminen, luilla luhiseminen ja kynsin maata kaappiminen — että sen hyvin voi ajatella ihan itsenäisesti Suomen puolella lisätyn kolmiluvun täydentämiseksi.
Mutta olkoonpa suomalainen runo niissäkin kohdin mukaelma kadonnutta ruotsalaista, joka vuorostaan on muodostunut alkuperäisemmästä tanskalaisesta j.n.e., niin on se sittenkin esitystavaltaan kaikkia esikuviansa paljoa täyteläisempi ja runollisempi. Vanha runomittamme kertoineen on nähtävästi vaatinut Suomen runottarelta verrattain itsenäistä työtä.
Suomen länsimurteen alalta on vielä mainitsematta vähäinen katkelma
Etelä-Pohjanmaalta joka on säilynyt Ajoksen loitsun jatkona:[57]
Hiiden hihti, hiiden huhti,
Hiiden helvetin hevonen,
Näki tähden taivahasta,
Ja pilkan pilven raosta.
Itäsuomen runoalueella on Tapanin virrestä ainoasti yksityisiä säkeitä säilynyt. Pohjois-Hämeessä on Hevosen pihallepäästö-sanoihin joutunut piirre Ruotuksen hevosen ruokinnasta:[58]
Ruoki Ruotuksen hevosta,
Katso Kiiskon konkaria,
Metsäilveksen iholle,
Metsäuuhen untuvalle.
Samoilla seuduin ilmaantuu se myös Tallirengin sanoissa:[59]
Syötä syöttäjä hevosta,
Katso Kiivan kankaria,
Seiso yöt suka käessä,
Päivät kampa kainalossa.
Sukimisen kuvaus, johon se on liittynyt, on yleinen ei ainoastaan hevosen, vaan myös karjan luvuissa.[60] Yhdistyksen on nähtävästi aiheuttanut Hevosen synnyssä avuksi pyydettynä pyhimyksenä esiintyvä Tahvanus. Esim. mainitussa itäpohjanmaalaisessa kappaleessa, jossa hän on nimenomaan "jumala", rukoillaan:
Yöt seiso suka käessä,
Päivät vihko kainalossa;
Sui ilveksen iholle,
Kampoa kalan evälle.
Toisen säeparin Tapanin virren alusta on Ilamantsin kuuluisin laulaja Simana Sissonen Mekrijärvellä muutamassa runon katkelmassa tallentanut:[61]
Kovin korskui konnan ruuna,
Pätisi pahan oronen.
Virkki vanha Väinämöinen:
"En huoli hevosiani,
Sure en sukkajalkojani,
Piä en piiskasta lukua,
Huolta en kanna kannuksista."
Eräässä Etelä-Savosta löydetyssä lorussa huomataan Tapanin nimi ynnä viittaus Tapani-pojan puettamiseen.[62]
Tahvana takuista tehty,
Sysistä, pärehen päistä.
Ruotuskin tulee vielä esille kuninkaana ja kauniin Katrinan kosijana runossa, joka päällekirjoituksella "Katrin parannus" on luettavana Kantelettaressa (III. n:o 3). Tässä painetussa on kosija tosin nimetön, mutta kansanrunon toisinnoissa, joita on saatu Itä-Pohjanmaalta, Suomen Pohjois-Karjalasta, Savosta, jopa Vermlannista, hän on säännöllisesti: Ruotus kunnotar kuningas, Ruotuksen, Ruotusten tai Ruotoloin kuningas.[63]
Että Tapanin virsi on aikoinaan ollut Itä-Suomessa tunnettu, todistaa kuitenkin paraiten sen olemassa olo sekä Venäjän-Karjalassa että Länsi-Inkerissä, joihin molempiin paikkoihin se on voinut kulkeutua ainoasti Suomen Karjalan kautta.
Eteläisin venäjänkarjalaisista kappaleista on Europaeusen Repolassa kirjaanpanema,[64] johon paitsi Joukahaisen nimeä on sekaantunut sukataika Lemminkäis-runoista.
Tuopa nuori Joukahainen
Oli hevon juotannossa,
Katsonnossa konkarinsa,
Keksi tähen taivoselta,
Pilk[an] pilvien lom[alta].
"Itse Ruotus juotto'ose,
Katso'ose konkaria,
Tämän päivyen perästä.
Nyt meill' on parempi valta,
Nyt meillä Jumala syntyi."
Pisti puukon pöytähänsä,
Suan seinähän sivalti,
Painoi harjan patsahasen:
"Äsken on toet totesi,
Valehettomat vakasi,
Kuin veitsi vesottunevi,
Suka hurmehin tulevi,
Harja verta vuotanevi."
Jo veitsi j.n.e.
"Äsken j.n.e.
Kuin on härkä ammunevi,
Jok' on syöty mennä vuonna,
Kesä(!) kenkinä pietty,
Nahka talven tallailtu."
Rupei härkä ammumahan,
Pääpässi pölöttämähän.
"Jo nyt on toet totesi,
Valehettomat vakasi."
Toinen kappale on Aunuksen ja Vienan läänin rajoilta Akonlahdesta Lönnrotin löytämä.[65] Niinkuin mainittu, on se Luojan virren loppuun irtonaisesti kiinnitetty. Toimivaa henkilöä nimittämättä se alkaa säkeillä:
Juotti Ruojuksen hevosta,
Katon (!) Kiiv[an] konkaria.
Muuten se ei sanottavasti eroa edellisestä. Suka ja harja on siitä kuitenkin pois jätetty:
Kuin veitsi vesottunevi,
Kuin vesot lehittynevi.
Sitä vastoin on härän jälkeen lisätty vielä kolmannen ihmeen vaatimus, nähtävästi Kilpakosinta-runon vaikutuksesta:
Kuin nosse(!) halli haukkumahan,
Linnan lussi luukkamahan.
Tapanin nimeä ei ole Latvajärven Arhipankaan toisinnossa tallella, vaikka siinä alkuosa virttä on erittäin eheänä säilynyt. Myöhempiä lisäyksiä tässä ovat: marhaminnan maahan heittäminen Itkevän purren runosta, joka alkaa Väinämöisen hevosen etsinnällä; Ruotuksen istuminen pöydän päässä paitasillaan Katrin ja Hannuksen runosta;[66] sekä loppusäkeet, jotka kuuluvat edempänä esitettävään Viron orjan virteen.
Ruotus oli ennen semmoinen mies, että koko maailma häntä palveli. Pani kerran palvelijansa hevosta juottamahan.
"Menes oro juottamahan,
Laukki laineuttamahan,
Avennosta talvisesta." —
Eipä juo heposen varsa. —
Katsoi kerran kaivohonsa,
Toisen kerran päänsä päälle,
Keksi tähen taivoselta,
Pilkan pilvien raolta.
Nousi oron —
Nousi laukon lautaselle.
Ajoi juoksulla kotihin,
Samolla pihalle saapi,
Heitti maahan marhaminnan,
Hietahan helyt heposen,
Pian pistäkse tupahan.
Ruma Ruotus paitulainen,
Syöpi, juopi pöyän päässä,
Päässä pöyän paioillahan
Aivin aiminaisillahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tämän päiväsen perästä
Ruoki en Ruotuksen hevosta,
Katso en —[67] kankaria;
Itse Ruotus ruokkikohon,
Katsokohon kankaria.
Jo meill' on parempi valta,
Jo on tähti taivahalla,
Pilkka pilvien raossa.
Pahoin maksoit orjan palkan,
Raatajan rahanalaisen,
Lyhyellä kyynärällä,
Saralla venytetyllä."
Ihmeet tästä kappaleesta kokonaan puuttuvat, mutta härästä yhdessä suan kanssa Arhippa lauloi Lemminkäisen surma-virressä.[68]
Niinkuin on mainittu, hän Castrénille esitti Tapanin virren aivan erikseen. Kuitenkin on juuri Arhippa paraiten valmistanut Lönnrotin yhteensovitusta siirtämällä pöydän päässä istuvan Ruotuksen myös Saunanhakuvirteen. Tässä hän lisäksi on säilyttänyt Tapanin nimestäkin jäljen säkeessä:
On talli Tapomäellä.
Tapanin virren liittymisen toiselta puolen. Lapsenetsintä-virteen on tehnyt kiinteämmäksi eräs Uhtuenpuolinen runo, jossa lapsen katoamisen yhteydessä ilmaantuvat seuraavat säkeet:[69]
"Mitä hirnut Hiitten ruuna,
Päriset pahan hevonen?"
"Sitä hirnun Hiitten ruuna,
Vietiin poika polviltasi."
Että Lönnrot on osannut oikeaan, kun Cajanin kirjaanpanoa noudattaen asetti Tapanin virren mainittujen Luojan virren kappaleiden väliin, todistavat osaltaan myös Varsinais-Inkerin toisinnot. Hevaan puolella myöhemmin löydetyssä viidessä kappaleessa se aivan säännöllisesti seuraa Saunanhaku-virttä. Painettakoon siitä rinnan kolme toisiaan täydentävää kirjaanpanoa.[70]
A. (Saunanhaku edellä; sam. B, C).
Tahmana hengoisten herra,
Ruokki Ruotuksen heposta,
Yöt seisoi suka piossa,
Päivät kampa kainalossa.
Meni juotolle hevosta,
Jortanaisesta joesta,
Heraisesta lähtehestä.
Ei juo oro joesta,
Laki ei vettä lainehesta.
Tahmana hengoisten herra:
"Miks' et juo oro joesta?"
Oro kielillen panihen:
"Sill' en juo joesta vettä,
Kuun kuva jokehen paistoi,
Päivän tähti lainehesen;
Rannat on täynnä käärmehiä,
Pohja mustia matoja;
Huuhtoit huorat huntujansa,
Ripakat rapakkojansa,
Renkimiehet reppujansa."
Tahmana hengoisten herra
Sanoin laati, suin läkäsi:
"Äsken lie toet sanasi,
Vanamoittavat (!) valasi.
Iske veitsi pöyän päähän;
Kun veitsenpää vesoittuu
Vesasin kultaisin,
Lehin hopeaisin."
Iski veitsen pöyän päähän,
Ja veitsenpää vesoittui j.n.e.
Tahmana hengoisten herra:
"Et sinä Jumala mulle!
Jo mulle Jumala syntyi
Tänä huomenna varain,
Heinille lumekkahille,
Kakroille jääkkähille,
Oron suuren soimen luokse,
Kaaron karsinan etehen."
B.
Maaria pyhäinen vaimo,
Meni huuhtoi huntujansa
Jortanaisessa joessa,
Kultaisessa lähtehessä.
Tahvana oli heposen herra
Meni juotulle heposen
Jouluhuomenna varain.
Ei juo oro joesta j.n.e.
Tahvana oli heposen herra
Sanoin laati ruunallensa:
"Mitäpä kruosuat korpi (!) ruuna,
Hirnut Hiien maan heponen?"
Oro kielille paneli,
Läkinöille luottelihen:
"Siitä mä kruosuan j.n.e.
Tänä huomenna varain
Huora huuhtoi j.n.e.
Joki on mustaa matoa,
Reunat kyitä käärmehiä."
C.
Mentiin juotolle j.n.e.
Eivät juo joesta j.n.e.
Oronen kielelle paneli j.n.e.
"Jo meillä Jumala syntyi
Läävähän heposen luokse."
Akka sanoi: "ei oo tosi!
Kukon keität riehtelällä."
Pantiin kukko riehtelälle,
Kukko lauloi: Jumal syntyi!
"Ei oo viel' toeksi sanat!
Iske veitsi kannen päähän."
Siitä veitsenpää vesottui.
Siitä vasta uskottihin,
Että meillä Jumala syntyi.
Keski-inkeriläinen Tapanin virren muodostus on ilmeisesti ollut edelläkäyvän Saunanhaku-virren vaikutuksen alainen. Tästä ei ole ainoastaan otettu kuvaus syntymisestä seimen luona, myös tähden kuva vedessä on saanut toisenlaisen merkityksen. Se ei enää käännä katsetta ylös taivaalle, vaan alas joen pohjaan — Jordanin joki on muista runoista ensin lähteen rinnalle ja sitten sen sijalle tullut — ja täällä se valaisee sitä saastaa, joka pahaksi naiseksi kuvaillun Neitsyt Maarian vaatteen pesusta on ikään kuin käärmeinä keräytynyt.
Viimeksi mainitun liitteen myöhäsyntyisyys käy selville siitä, että se on lainattu loitsurunoista. Sekä Inkerinmaalla että Suomen puolella, vieläpä Venäjän-Karjalassa esiintyy pahojen naisten pesu Raudan syntyyn kuuluvana aiheena, esim. Länsi-Inkerissä:[71]
Et sä siisiks suuri ollut,
Et sä suuri, etkä pieni,
Kun sä jokena juoksit,
Kylän peltojen perätse,
Kylän aitojen alatse.
Huuhoit huurat huntujansa,
Pahat naiset paitojansa,
Ripakot rapakkojansa.
Loitsurunoista saatu on myös hevosen sukimisen piirre, nimittäin Hevosen synnystä, johon jo Suomen puolella olemme nähneet Ruotuksen hevosen ruokinnan liittyneen. Varsin alkuperäinen sitä vastoin on kukon lause: "Jumala syntyi", jonka vastine löytyy vanhimmassa englanninkielisessä laulussa, niinkuin jo Borenius on huomauttanut.[72]
Saunanhaku-virteen liittyneenä tavataan Tapanin virsi myös yhdessä Soikkolan kappaleessa.[73] Siinä Neitsyt Maaria lapselle nimen laadittuaan kehoittaa Tahvanaa:
"Mene selville sepille,
Takosille tarkkesille,
Teetä suuhun kultasuitset,
Teetä päähän kultapäitset,
Selkähän sotisatula."
Tahvana heposen herra.
Otti senen kuullaksehen,
Meni j.n.e.
Samoin Tahvana käsketään menemään hevosta juottamaan; vaan hevonen ei ota juodakseen, sanoen syyksi että kuu eli päivän tähti ei paista jokeen, jonka pohjassa on mustia matoja.
Toisessa katkelmantapaisessa Jumalan poika itse juottaa hevosta
Jordanista, missä paha nainen on paitojaan huuhtonut.[74]
Selvästi siis huomaa, että runo on Hevaalta päin Soikkolaan kulkenut ja tiellä turmeltunut.
Mutta toiselta puolen on Tapanin virsi Soikkolassa säilynyt osaksi vanhemmassakin muodossa kuin Hevaalla, niinkuin seuraavasta kappaleesta näkyy:[75]
Tahvana hovusten herra,
Hovusten herra, hevosten herra,
Ruotus kultainen kuningas,
Ruokki Ruotuksen hevosta,
— kiima (!) konkaria,
Yöt seisoi suka käessä,
Päivät päitset kainalossa.
Sualla suki hevosta,
Kammallansa kampaeli,
Koreaksi kuonon päältä,
Haveaksi harjan päältä,
Sileäksi seljän (!) päältä,
Lakeaksi lautasilta.
Koreat rihmat kuonon päällä,
Haveat rihmat harjan päällä,
Sileät rihmat seljän päällä,
Lakeat rihmat lautasilla,
Tahvana hovusten herra,
Ruotus kultainen kuningas,
Tuli ulkonta tupahan:
"Jo meille Jumala syntyi.
Jouluyöllä onnisella,
Tallihin hevosten taaksi,
Kakurille jäykähille."
(Tahvana tasainen poika
Meni oroa juottamahan,
Ja tammaa taluttamahan.
Eipä oro vettä juonut,
Eikä laukku lainaellut,
Kuin keksi kuvan joesta,
Tähen merkin taivahasta).[76]
Tuli oroa juottamasta,
Ja tammaa taluttamasta.
Tahvana tasainen poika,
Tahvana juua tahtoo,
Tahvanan kulkku kuivettuu.
Tuokoa tuopilla olutta,
Pikarilla pienikkestä.
Olut kiehui astiassa,
Tammisessa astiassa,
Tammisen tapin takana,
Hiiva alla, vaahto päällä,
Keskessä olut punainen.
Siinä ei ole yksistään Ruotuksen nimi tallella, vaan hänen kuninkuutensakin, joka ei länsisuomalaisissakaan kirjaanpanoissa ole säilynyt, vaikka se itäsuomalaisista Katrinan kosinnan kappaleista päättäen lienee Tapanin virteen alkuansa kuulunut. Hevaalla löytymättömiä vanhoja piirteitä ovat myös: ulkoa tupaan tuleminen, tähden taivaalta keksiminen sekä lopuksi oluen pyytäminen. Sitäpaitsi esiintyy runo aivan itsenäisenä, jos kohta Jumalan syntyminen talliin ilmaisee selvästi Saunanhaku-virren vaikutusta.
Vielä on Soikkolan ja Hevaan väliseltä alueelta saatu katkelma, jonka alkusäkeessä Tapanin nimi on säilynyt ruotsalaista Staffan lähinnä vastaavassa muodossa:[77]
Stahvana hevosen herra.
Kertomusta ihmeistä ei Soikkolan puolisissa Tapanin virren toisinnoissa tavata. Se on niistä, niinkuin vasta saamme nähdä, eksynyt runoon erämatkalla surmatusta Ylermiköstä. Huomautettakoon ainoasti, että juuri härkä-juttu, joka Hevaalla puuttuu, on tässä säilynyt.[78]
"Härkä on sarjoille tapettu,
Liha syöty, luu kaluttu,
Kettu kenkänä pietty,
Nahka Saksan saappahina.
Nouse härkä ammumahan,
Luille nouse liikkumahan" j.n.e.
Mainitut säkeet ovat myös ainoat jäljet Tapanin virrestä, jotka läntisimmällä Narvusin niemekkeellä ovat tavattavissa.[79]
Tapanin virren kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen puolestaan vahvistaa muutenkin ilmeistä tosiasiaa, että se on tänne saapunut Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta, joka tuskin lienee tapahtunut aikaisemmin luterinuskoisten siirtymistä Inkerin puolelle eli 1600 lukua.
Mihin aikaan Tapanin virsi pukeutui suomalaisen runon muotoon Varsinais-Suomessa, on vähän vaikeampi määrätä. Tanskalainen historiantutkija Johannes Steenstrup[80] huomauttaa, että vanhin tanskalainen katkelma Tapanin virttä on vuodelta 1695 ja ettei färöläinen eivätkä ruotsalaiset käsikirjoitukset ole sitä vanhempia. Tanskalaisissa kappaleissa puuttuvan refrängin vuoksi hän pitää mahdottomana, että ne olisivat keskiajalla sepitettyjä, jota vastoin on mahdollista ja todennäköistä, että katolisia, vieraita runoaineksia on myöhemminkin Tanskaan kulkeutunut. Sama muistutus koskee myös tanskalaisen tapaista ruotsalaista toisintoa. Mutta koska toisessa ruotsalaisessa muodostuksessa on refrängi paljoa paremminkin säilynyt kuin kertova osa runoa, niin sopii olettaa Ruotsissa kaksi päällekkäin kerrostunutta toisintoa, josta vanhempi tuli Suomeen silloin kuin se vielä oli eheänä. Niin myöhään kuin 1600 luvulla olisi ruotsalaista laulua tuskin enää mukaeltu vanhalla runomitalla Länsi-Suomessa; jota paitsi suomalainen runo luultavasti jo 1600 luvun alussa oli kulkeutunut Inkeriin. Tapanin virsi on kaikesta päättäen yhdenaikuinen Helka-virsien kanssa ja niin muodoin luultavimmin lopulla keskiaikaa Skandinaavian kautta Suomeen vaeltanut. Englantilaisen käsikirjoituksen ikä siirtää Tapanin laulun syntymisajan niinikään taaksepäin 1400 luvulle, joka runon leviämiseenkin nähden pohjoismaissa lienee lähinnä tosilaitaa.
3. Neitsyt Maarian virsi.
Toinen eli oikeastaan ensimmäinen Luojan virren osista, Neitsyt Maarian virsi, jakautuu vuorostaan, niinkuin jo on huomautettu, kolmeen kappaleesen, joita sopii nimittää Marja-virreksi, Saunanhaku-virreksi ja Lapsenetsintä-virreksi. Näihin on lisäksi, niinkuin saamme nähdä, useampia liitteitä kiintynyt.
Toistensa yhteydessä ja aivan Kantelettaren järjestyksessä esiintyvät nämät kappaleet säännöllisesti Venäjän Karjalan runoalueella.
Suomen Itä-Karjalassa puuttuu kokonaan Lapsenetsintä. Myös Saunanhaku ilmaantuu verrattain harvoin, vaikka silloin aina Marja-virren jatkona.
Vaan Inkerin puolella tavataan Lapsenetsintä sen eheimmässä muodossa eri runona. Tosin se sielläkin on tavallisesti toisiin yhdistynyt, mutta aivan eri järjestyksessä. Ensin tulevat tämän alkusäkeet, sitten Marja-virsi, sen jälkeen varsinainen Lapsenetsintä, kuitenkin ilman löytämistä, ja lopuksi Saunanhaku, johon usein vielä Tapanin virsi lisäksi liittyy. Kuinka luonnoton tämä järjestys on, näkee seuraavasta kirjaanpanosta, joka on paraita inkerinpuolisia.[81]
Maaria vahainen vaimo,
Vaimo valkean verinen,
Käypi käpäelevi,
Hietrahelma heutajavi,
Puhas paitanen povessa,
Silkkiliinanen sisässä.
Kulta keppiyt käessä,
Hopeainen ruoska vyöllä.
Meni otrapellollehen,
Kakrakaapunaisillehen,
Näki oksalta omenan,
Näki puulta päähkenäisen;
Otti oksalta omenan,
Otti puulta päähkenäisen.
Loi omenan huulillehen,
Huuliltahan kielellehen,
Kieleltä keruksillehen.
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
Tuosta paksuksi panihen,
Lihavaksi liittelihen.
Meni matkoa vähäsen,
Päivä vastahan tulevi.
Kysytteli päivyeltä:
"Hoi päivä, Jumalan luoma
Näitkö poikoa pyhäistä,
Hetelmäistä autuaista?"
Päivä vasten vastaeli:
"Jos lien nähnyt, en sanele.
Sun hyväsi munkin saattoi
Aamusta ylenemähän,
Illasta alenemahan.
Keskipäivin kerstämähän."
Maaria vahainen vaimo
Meni matkoa vähäsen,
Kuu vastahan tulevi.
Kysytteli kuuhuelta:
"Hoi kuu Jumalan luoma!
Näitkö poikoa pyhäistä,
Hetelmäistä autuaista?"
Kuu vasten vastaeli:
"Jos lien nähnyt, en sanele,
Sun hyväsi munkin saattoi
Illasta ylenemähän,
Aamusta alenemahan,
Keskiöillä kerstämähän."
Maaria vahainen vaimo
Meni matkoa vähäsen,
Tuli pienoinen tupanen.
Akka katsoi ikkunasta.
"Akkani emohueni,
Akka vanha vaalijani!
Onka tässä yösijaista,
Yösijaista, maamajaista,
Missä maata mannun naisen,
Missä raskahan levätä,
Huonokkaisen huokaella,
Hienokkaisen henkäellä?"
Akka vasten vastaeli:
"Maaria vahainen vaimo!
Mene tallihin mäelle,
Siell' on meillä muutkin vaimot."
Maaria vahainen vaimo
Meni [tallihin] mäelle,
Oron suuren soimen luokse,
Kaaron karsinan etehen.
Synnytteli poikoansa
Heinille lumekkahille,
Kakroille jääkkähille.
Jouluna Jumala syntyi,
Paras herra pakkasella.
Tahmana hengoisten herra j.n.e.(kts. siv. 38).
Että tässä lasta etsitään jo ennen sen syntymistä, on aivan ilmeistä. Lapsenetsintä-virsi on epäilemättä ollut alkuansa itsenäinen runo, joka on ikäänkuin tunkeutunut Marja-virren ja Saunanhaku-virren väliin, jos näitä jo ennen sitä voi ajatella Inkerissäkin yhdistyneiksi. Koska kuitenkin viimeksi mainittu olettaminen ei ole mitenkään varma, lienee oikeinta ja on joka tapauksessa käytännöllisintä käsitellä myös Marja-virttä ja Saunanhaku-virttä erinäisinä runoina.
4. Marja-virsi liitteineen.
Jo Neitsyt Maarian nimi, huomauttaa Borenius,[82] "jota monessa paikassa, erittäinkin läntisessä Suomessa, äännetään Marja, aivan luonnollisesti näyttää selittävän Jeesuksen marjasta syntymisen. Läheinen siis on arvelu, että se runon osa on syntynyt suomalaisella alalla."
Samoin lausuu A.V. Forsman[83] Kalevalan Marjatta nimen johdosta, jota Reinholm oli pitänyt alkuperäisenä marjo-sanasta sepitettynä ja Marja-tarun vuoksi Neitsyt Maarialle omistettuna nimenä: "Luultavampaa on, että Marjatta on sekamuoto, syntynyt ruotsalaisesta Mariet (Margit) ja suomalaisesta marja. Yhtyminen marja-sanaan on sittemmin vaikuttanut mainitun tarinan".
Kuitenkin Borenius, viitaten omituiseen Logos-opin muodostukseen ynnä länsimaisiin taruihin ihmeellisistä syntymisistä sekä tenhomarjoista, jotka ruumiin muotoa muuttavat, pitää hyvin luultavana, että myös tämä legenda "jo ennen Suomeen saapumistaankin oli saanut lähes saman muodon, jonka me virrestä tunnemme".
Ettei Marja-virsi ole voinut syntyä marja-sanan johdosta, tulemme siitäkin näkemään, ettei marja ole alkuperäinen hedelmä edes suomalaisessa runossa. Toiselta puolen on hedelmän syöminen, eikä sen vaikutus, joka johtaa meidät runon alkulähteesen.[84]
Pseudo- eli valhe-Matheuksen evankeliumissa kerrotaan seuraava tapaus Josefin ja Marian pakomatkalta Egyptiin. Levätessään palmupuun alla oli Maria katsahtanut puuhun ja nähdessään sen olevan täynnä hedelmiä halunnut niitä syödäkseen. Josef oli hieman ynseästi ilmaissut ihmettelyään moisesta mieliteosta, kun puu oli niin korkea. Mutta Jeesus, joka istui äitinsä sylissä, oli käskenyt palmupuuta kumartumaan sekä tarjoomaan hedelmänsä. Ja paikalla oli puu taivuttanut latvansa alas Marian jalkoihin.
Tämä kertomus on hyvin tunnettu keskiaikaisissa legendakokoelmissa, se löytyy esim. ennen mainitussa ruotsinkielisessä 1200 luvun lopulta.[85] Kansanlaulunakin katolisissa maissa se näkyy olleen suosittu. Oikein kansan omaiselta se ei kuitenkaan vielä tunnu niissä etupäässä saksankielisissä legenda-virsissä, joissa outo, etelämainen palmupuu on muuttamatta säilytetty.
Vaan hiukan vapaammin on tarina muodostunut Kataloonian ja Etelä-Ranskan toisinnoissa. Tiellä Bethlehemistä Natsarethiin Maria ja Josef tapaavat puutarhurin kiipeämässä omenapuuhun ja Maria pyytää yhtä omenaa. Puutarhuri antaa hänelle luvan itse poimia puusta, Josef, ollakseen avulias, yrittää ottamaan, mutta puun oksat kohoavat ylöspäin; Maarialle sitä vastoin ne taipuvat puoleen.
Vielä omintakeisemmin on tätä ainetta käsitetty Englannissa, jossa on monet kerrat kirjaanpantu seuraava hyvin yleinen joululaulu.[86]
Mies vanha oli Josef, mies vanha todesti,
Kun maassa Galilean Marian kihlasi.
Kautt' yrttitarhan kauniin he yhdess' astuivat,
Siell' loisti kirsimarjat, kuin veri, punakat.
Puutarhan kautta vihreen he yhdess' astuivat,
Siell' oli kirsimarjat niin paksun pulleat.
Hellästi Josefille puheli Maria:
"Kirsikka mulle poimi; on lapsi minulla."
Mutt' ynseä ol' ääni ja sanat Josefin:
"Se sulle poimikohon, ken antoi lapsenkin."
Vaan silloin lausui lapsi äitinsä kohdussa:
"Kumarru, puista korkein, äidille tarjoa!"
Kumartui pisin puista Marian kätehen (polvehen),
Hän huusi: "katso, Josef! nää suotiin minullen."
Tunnusti silloin Josef: "tein sulle vääryyttä;
Nautitse, armahani, äläkä hylkäjä."
Maria poimi marjan, kuin veri, punaisen,
Raskaine taakkoinensa kotihin palaten.
Maria otti lapsen ja laski polvillen:
"Tään mailman miten käypi, nyt kerro, poikanen."
— "Niin kuule kuolevani, kuin kivet seinässä;
Mun tähten katukivet on itkuun heltyä.
Vaan pääsiäisnä tiedä mun ylös nousevain,
Ja silloin nousee päivä ja kuu mun kerallain."
Tässä näemme siis ihmeen siirrettynä aikaan ennen Vapahtajan syntymistä ja välittömästi tämän tapauksen yhteyteen. Siitä ei ollut enää suuri askel suomalaisen runon käsitykseen. Missä määrin oletettava skandinaavilainen välimuoto vielä siihen suuntaan lienee vaikuttanut, on mahdoton sanoa, kun ei mitään semmoista ole meille säilynyt.
Länsi-Suomessakaan ei runo enää ole tunnettu, mutta että se sieltä päin kuitenkin on levinnyt yli Karjalan kannaksen Varsinais-Inkeriin, osoittanee sen esiintyminen milt'ei yksinomaan itäisessä osassa viimeksimainittua runoaluetta. Lisäksi on lukuun otettava, että sen viidestä ja Tapanin virren yhtä monesta Hevaan-puolisesta kirjaanpanosta on kokonaista kolme yhteistä.[87]
Näissä kolmessa kappaleessa — neljäs Hevaan kappale on nähtävästi vaillinainen[88] — ilmaantuu esillä oleva runo Lapsenetsintä-virren johdantona. Yhteiset mainitun virren kanssa ovat kaikissa neljässä alkusäkeet:
Maaria pyhäinen vaimo,
Käypi käpäelevi,
Hietroin helmoin heutajavi;
parissa sitä paitsi kuvaus Maarian matkatamineista. Sen jälkeen jatketaan joko:[89]
Läksi koista kulkemahan,
Veräjästä vieremähän.
Meni metsän rantuelle;
taikka tavallisemmin:
Meni otrapellollensa,
Kakrakaapunaisellensa.
Yhtäläisesti sitten taas kaikissa kappaleissa — myöskin viidennessä, jossa se on keskelle Mataleenan virttä eksynyt[90] — kerrotaan mitenkä:
Näki oksalta omenan,
Näki puulta pähkinäisen.
Otti oksalta omenan,
Otti puulta pähkinäisen,
Loi omenan huulillehen,
Huuliltahan kielellehen,
Kieleltä keruksillehen.
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
Tuosta paksuksi panihe,
Lihavaksi liittelihe.
Tämän kappaleen ensimmäinen säepari on muistiinpantu Soikkolan puolella ainoasti kerran ja aivan irtonaisena katkelmana; muuta jälkeä runon alkupuolesta ei Hevaata lännempänä ole löydetty.[91]
Loppupuoli runoa sitä vastoin tavataan Varsinais-Inkerissä myös sovitettuna muutamaan ballaadiin Mari tytöstä, joka menee marjaan emolle. Kun emo marjoja syötyään sairastuu, lähtee tytär noidilta ja arpojilta apua hakemaan, mutta palatessaan saa kuulla emon jo kuolleen.[92] Kokonaista kuusi säettä nähdään yhdessä Hevaan puolen toisinnossa ainoasti siliä muutoksella, että "loi omenan" sijaan lauletaan "pani marjan".[93] Viimeinen säepari on kuitenkin tavallisesti sopimattomana poisjätetty, niin parissa itäisemmässä toisinnossa, jotka alkavat:[94]
Emo (t. mamma) marjan huulillehen.
Vielä on toista ja kolmatta säettä muodostettu, niin että syötyjä marjoja tulee kolme, kahdessa Keski-Inkerin sekä yhtä monessa Soikkolan kappaleessa:[95]
Toisen marjan kielellehen,
Kolmannen keruksellehen.
Niitä seuraava neljäs säe on harvoin enää tässä yhteydessä säilynyt.[96] Mutta yksinään marjoista "täytyminen" ilmaantuu yhdessä Venjoen kirjaanpanossa[97] sekä usein vielä Karjalan kannaksen toisinnoissa.[98]
Että Neitsyt Maarian virsi on vaikuttanut mainittuun ballaadiin eikä päinvastoin, näkee selvästi siitä, etteivät kysymyksessä olevat säkeet ole jälkimmäisessä mitenkään oleellisia, jota paitsi ne puuttuvat sen lukuisissa kirjaanpanoissa läntisimmästä Inkeristä.
Mainittu ballaadi ei edes ole aiheuttanut Omena-virreksi oikeammin nimitettävän muuttumista varsinaisesti Marja-virreksi Suomen Itä-Karjalassa. Sen muutoksen on vaikuttanut vähäinen lyyrillinen runo, jota Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan erikseen lauletaan. Tämän yleinen muoto on:
Mansikka mäellä huusi,
(Puola kaljui kankahalla):
"Tule neito ottamahan,
Punaposki poimimahan,
Ennenkuin etana syöpi,
Mato musta muikkajavi!"
Niinkuin loppusäkeistä voi päättää, on runo alkuansa sepitetty kiireellisestä mansikan poiminnasta. Puola on lisätty ainoasti kertosäkeen aikaansaamiseksi, joka useassa toisinnossa puuttuukin.[99]
Neitsyt Maariaan sovitettuna tapaamme tämän runon jo Itä-Karjalan länsirajalla Pälkjärvellä muutamassa Lapsensaama-luvussa.[100]
Mansikka mäeltä huusi:
"Tule neiti ottamahan,
Punaposki poimimahan,
Ennenkuin etanat syövät,
Rettanat repivät!"
Menin mäellä mansikkahan,
Otin marjan sormilleni,
Sormiltani huulelleni,
Huuleltani kielelleni,
Kieleltä keroksihini.
Tuosta tyyvyin, tuosta täyvyin,
Tuosta paksuksi panime,
Lihavaksi liittelime.
Menin itkien isosen luokse,
Rääkyen emosen luokse.
Isä istui pöyän päässä,
Äiti aitan rappusilla,
Silkkikangasta kutovi,
Suhakaista suikuttavi.
Isä kysyi tyttäreltä:
"Mitä itket tyttäreni?" —
"Menin mäellä mansikkahan,
Kankahalla puolukkahan,
Otin" j.n.e.
Sanoi isä tyttärelle:
"Ei o'o tää kenenkään tekemä,
Eikä kenenkään panema.
Tämä on Luojan suoma,
Luojan laittama luja." —
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen!
Tule tänne tarvitahan j.n.e.
Saman loitsun johdantona esiintyy Marja-virsi myös Suistaman tienoilla.
Sen alkuun on kuitenkin vielä liittynyt pirtin pyyhkiminen.[101]
Aivoin nousi aiokainen,
Pesi, puhasteli, kumarteli,
Pyyhki pienen pirttisensä
— — —
Kunne topat vietänehen?
Ulos, ulos uksen kautta
— — —
Tuorehelle toukomaalle.
Marja mäellä huusi:
"Tule tyttö poimimahan,
Päävaski valitsemahan,
Tinarinta riipimähän."
Otin marjan mielillensä,
Toisen marjan kielellensä.
Kolmannen kerustimille.
Tuosta tyyvyin j.n.e.
Sitten seuraa kotiin tulo ja kertomus tapauksesta Saunanhaku-virren yhteydessä.
Marja-virren varsinainen laulupaikka Suomen puolella on kuitenkin Suojärven pitäjä, jossa siitä, Marketan runosta sekä Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen laivaretkestä ynnä muista seikkailuista on kokoonpantu erittäin suosittu Iro-neidon runo. Muuan Korpiselkien kappelissa emäpitäjän rajalla kirjaanpantu kappale alkaa:[102]
Iri neito, impi neito,
Kapo neito kaunokainen,
Piti iäistä pyhyyttä,
Ajan kaiken oikeutta.
Ei syönyt lehmän maitoa
Hakkiloilla hypittyä:
Ei syönyt kanan munia
Kukerikun polkemia.
Kirkui marjanen mäellä,
Puolukkainen kankahalla:
"Tules neito poimimahan,
Tinarinta riipimähän,
Vyövaski valitsemahan!"
Iri neito j.n.e.
Otti marjoja mäeltä,
Puolukoita kankahalta,
Tuonpa huulillehen pani,
Huulillehen, kielellehen,
Vatsahan vajottelihen.
Sitten kerrotaan Marketan runon mukaan akkojen arvelemiset sekä lapsenristijän etsiminen. Lapsia on kuitenkin Iro-neidolla kolme, joista Väinämöinen vanhin, Ilmarinen keskimmäinen ja nuorin Joukahainen. Sen johdosta kerrotaan toisinnoissa hänen syöneen nimenomaan kolme mansikkaa,[103] joskus samassa muodossa kuin Suistamalla:[104]
Otti marjan huulillehen,
Toisen pani kielellehen,
Kolmannen vatsahan vajotti.
Viimeksi mainitussa yhtä vähän kuin suistamalaisessa tarvinnee ajatella inkeriläisen ballaadin vaikutusta, jossa runomme alkuperäiset säkeet ovat yhtäläisesti muuttuneet, koska tämä ballaadi ei ole Karjalan kannasta pohjoisemmaksi levinnyt ja siinä verrattava kohta ainoasti Varsinais-Inkerissä ilmestyy. Omenan vaihtuessa pieneksi marjaksi on luvun lisääminen niin luonnollinen ajatus, että säkeitten muutos samaan suuntaan on Itä-Karjalassa voinut itsenäisestikin tapahtua.[105]
Neidon nimi Iro on nähtävästi johtunut ballaadista "Pahasulhollinen"
(Kant. III. n:o 40); joka eräässä Suojärven toisinnossa alkaa:[106]
Iro neito, impi neito,
Kapu neito kaunukainen,
Mit olet mielellä pahalla,
Syämellä synkerällä?
Että se tässä runossa on alkuperäisempi, todistaa sen esiintyminen myös lännempänä samassa Salmin kihlakunnassa, esim.[107]
Itkevi Iro metsässä —
Mitä itket, Iro tytti.
Iro-neidon pyhyyden kuvaukseen kuuluu tavallisesti myös, ettei hän syö rukiista leipää, upehilla l. orihilla kynnettyä, joskus vielä, ettei hän syö emäsian lihoja.[108] Aunuksen puolella, jonne runo Suojärveltä on levinnyt, lisätään, ettei hän syönyt emälampaankaan lihaa, vaan:[109]
Söi petäjää pehmeäistä,
Söipä kaunista kalaista.
Paastoamisen pyhyyden kuvaaminen näyttää siis olleen näiden säkeiden tarkoituksena. Se ei ole kuitenkaan niiden alkuperäinen ajatus. Ne tavataan jo lännempänä Suistamalla ja Impilahdella Marketan runossa.[110]
Marketta korea neito
Ison koissa ollessahan,
Ison ikkunan palessa,
Kehrätä hykertelevi,
Lauluja hyräelevi.
Katsoi ulos ikkunasta:
— — —
"En tuolla hevolla aja
— — —
En syö tuon lehmän maitoa
— — —
En syö tuon kanan munia" j.n.e.
Hevosella ajaminen, josta hevosella kynnetyn leivän hylkiminen on luonnon väännös, osoittaa, ettei tässä ole kysymys paastoamisesta eikä pyhittämisestä, vaan Marketan ylenmääräisestä kainoudesta. Marketan runon yhteydessä ei kuitenkaan ole syntynyt tämä kuvaus, jota ei tavata sen inkeriläisissä eikä virolaisissa toisinnoissa. Virossa sitä vastoin löytyy toinen, tosin harvinainen runo, joka alkaa:[111]
Ann' oli Anni, piimä kranni,
Ei söönud sia lihada,
Ei katsnud kana munada.
Ettei mainittu kuvaus missään tapauksessa ole kuulunut Marja-virteen, todistaa sen puuttuminen juuri niissä Suojärveläisissä toisinnoissa, jossa Iro-neidon sijalla on säilynyt alkuperäisempi Neitsyt Maaria, esim.[112]
Neitsyt Maaria emonen,
Pyhä piika taivaallinen,
Meni tuonne on mäelle,
Löyti siellä mansikkaisen.
Voi on neito taivahallinen,
Pyhä piika armollinen,
Astui ahoa myöten j.n.e.
Löytipä kolme mantsoimarjoa.
Marketan runon vaikutusta Marja-virteen voimme havaita myös Pohjois-Aunuksessa, Repolan tienoilla, josta parin vanhemman ja vaillinaisen muistiinpanon lisäksi[113] maist. U. Karttunen v. 1897 on löytänyt kokonaista kuusi kappaletta. Yksi niistä alkaa:[114]
Maaria emoinen neito,
Pyhä piika taivahainen,
Niin pyhitti, niin oli,
Ei syönyt lehmän maitoa j.n.e.
Eikä pitänyt uukon villoa j.n.e.
Maaria emoinen neito j.n.e.
Hirren latjetta kulutti
Ummiskengän uurtehella;
Hirren kynnystä kulutti
Hienohelman hempuella;
Hirren kamoata kulutti
Päärihman pättävällä.
Toinen kappale on säilyttänyt Marketan virren johdannonkin: pieni Kaijan vaimo saa kolme tytärtä Maijan, Kaijan ja Marjatan. Sitten kuvataan "Marjatan korean neidon" pitkällinen kotona olo. Vihdoin kuitenkin hän:
Läksi ullose utuna,
Pellolle pihoja myöten.
Marjatan nimen voinee pitää sekamuodostuksena Marketasta ja Maariasta. Parissa Karttusen kirjaanpanossa, jotka alkavat kotonaolon kuvauksella, tavataan suorastaan Maaria nimen yhteydessä Marketan mainesana korea neito.[115]
Mutta kaksi kirjaanpanoista esittävät ilman mitään johdantoa
Marja-virren, joka toisessa kuuluu:[116]
Kirkui marjanen mäeltä,
Puolukkainen kankahalta:
"Tule neiti poimimahan,
Tinarinta riipimähän,
Vyövaski valitsemahan."
Maaria on korea neiti
Suorieli, selkieli,
Sep' on paitoihin panihen,
Vaskivöihin vyötelihen.
Läksi marjan poimentahan,
Otti marjasen mäeltä,
Puolukkaisen kankahalta.
Pani marjan huulillehen,
Huuliltahan kielillehen,
Kieliltä keroksehensa,
Tuosta tyytyi j.n.e.
Kuitenkin on taas Marketan runon vaikutus huomattavana seuraavassa saman kappaleen jatkossa:
Tulevi emonsa luoksi:
"Oi emoni kantajani!
Tämä on kohtu Luojan luoma,
Säätämä pyhän Jumalan.
En istunut hevolla reessä j.n.e.
En syönyt lehmän maitoa j.n.e.
En syönyt kanan munia" j.n.e.
Emo virkki, noin pakisi
"Pois on, pois on, pääni polku,
Tuonnemma tulinen lautta!"
Näistä säkeistä ensimmäiset neljä johtuvat vasta esitettävästä Saunanhaku-virrestä, niiden jälkeiset Marketan runosta. Mihin viimeiset kolme alkuansa kuuluvat, huomaamme siitä kappaleesta, jossa Marketan runon johdanto on paraiten säilynyt ja tämäkin kohta täydellisimmin esitetty.[117]
Vei on marjat taatollehen:
"Syö marjoa, taatto raukka!"
— "Missä olit tämän aian?"
— "Olin marjan poimennassa."
— "Et ollut marjan poimennassa,
Olit sulhasen etsossa,
Sukapäien, sulkkuvöien,
Soman kaplukan katsannossa,
Punapaulan pujellussa."
(Vei on marjat maammolle-hen;
samoin veikollehen ja siskollehen.)
Vei on marjat ämmöllehen:
"Syöpä marjoa, ämmö raukka!"
— "Sitä minä hallehinkin,
Nuoren neion marjasia,
Vunukkani poimemia."
Tämä näet ei ole muuta kuin muodostus ballaadia "Vedenkantaja Anni" (Kanteletar III. n:o 23), jossa tyttö samoin vie vettä taatollensa, maammollensa, veikollensa ja siskollensa ja saa vastaukseksi (vv. 139-144):
"Mene portto poikemmaksi,
Olit sulhasen etsossa,
Tulenlautta tuonnemmaksi;
Punapaulan puujelossa,
Et ollut veen etsossa,
Kautokengän katselossa."
Juodakseen ottaa vasta miniä tai toisin ämmö, välistä sanoilla: "Nuoren vettä juoakseni."[118]
Saman runon vaikutusta vahvistavat myös säkeet:
Otti korvon olallehen,
Kauhan käsivarrellehen,
mitkä tavataan yhdessä mainituista Repolan kappaleista Maarian marjaan menon yhteydessä, vaan silminnähtävästi kuuluvat Annin vedenkantoon, jonka toisinnoissa ne löytyvätkin.[119]
Olemme viimein saapuneet Vienan lääniin, jonka runoja Lönnrot on milt'ei yksinomaan käyttänyt Neitsyt Maarian virsiä kokoonpannessaan. Neitsyt Maarian pukeutuminen (Kant. III. 6. vv. 1-6) on Lönnrotin johdannoksi sovittama. Hänen alkuperäisessä käsikirjoituksessaan se ei tällä paikalla ilmaannu, vaan samoin kuin kaikissa Vienan läänin ja, kuten olemme nähneet, myös Pohjois-Aunuksen toisinnoissa vasta marjan kutsumisen (v. 18) jälkeen. Tämä piirre, joka on muualta lainattu, on runoon kiintynyt niiden puvusta johtuvien mainesanojen välityksellä, joilla jo Suomen Karjalassa marja neitoa kutsuu;[120] vertaa pohjois-aunukselaisessa näytteessä säkeitä: "Vyövaski valitsemahan" ja "Vaskivöihin vyötelihen."
Johdannot ovat yleensä Vienan läänissä harvinaisia. Yhdessä kappaleessa on kuitenkin "Marjatan korean neidon" kainous nähtävänä.[121]
Tavallisimmin runo lähtee suorastaan säkeestä (v. 11):
Marjanen mäeltä (harv. maalta) huuti.
Niinkuin jo säännöllisesti Pohjois-Aunuksessa ja usein Suomen Karjalassa, on kaikissa Vienan läänin kappaleissa alkuperäinen mansikka, marjaseksi yleistyen, kadonnut puolukan rinnalta, nähtävästi sen johdosta, että mansikka niillä tienoin on hyvin harvinainen. Sitä merkillisempää on, että vienanpuolisissa kappaleissa etanan ja madon syömistä kuvaavat, etupäässä mansikkaan soveltuvat säkeet (vv. 17 8) ovat yleisesti säilyneet.
Marjan valitus, ettei häntä kukaan ole poiminut, vaikka satoja, jopa tuhansiakin on käynyt häntä katsomassa (vv. 19-24), perustuu samaan toisintoon, joka alkaa Marjatan kainoudella.
Sata neittä, tuhat naista,
Viititseksen vaatitseksen,
Tinavöihin tilkitseksen,
Vaskipauloihin paneksen,
Yhen marjan poimintahan,
Karpalon karistantahan.
Marjatta korea neito,
Viititseksen vaatitseksen,
Yhen marjan poimintahan, j.n.e.
Vienan läänin laulutavalle omituinen on marjan kohoaminen ylös huulille, ennenkuin se sieltä, samoin kuin etelämpänä, alkaa alas valua; esim. Sjögrenin vanhassa kirjaanpanossa:[122]
Marja nousi päällepäkeien,
Pakeilta helmoillensa,
Helmoiltansa rinnoillensa,
Rinnoiltansa huulillehen,
Huuliltansa kielellehen,
Siitä vatsahan valahti.
Välistä esiintyy se vielä vilkkaammassa puhuttelun muodossa:[123]
"Nouse, nouse, marjaseni,
Kapehelle kauolleni!
Nouse, nouse j.n.e.
Heleille helmoilleni —
Vaskisille vyöni päille —
Ripeille rinnoilleni —
Leveälle leuvalleni —
Kepeälle kielelleni."
Jopa vatsahan valuvi.
Tämä kuvaus on nähtävästi takaperin kääntämällä jäljitelty kyynelten vierimisestä, joka Vienan läänissä tavataan sekä Väinämöisen soiton että "Aino" tytön äidin itkun yhteydessä.
Merkillisin piirre vienalaisessa Marja-virressä on kuitenkin marjan kummallinen kasvinpaikka. Mainittujen Sjögrenin kirjaanpanemien säkeiden edellä lauletaan:
Katselekse, kääntelekse:
Ylähäinen taivosesta,
Alahainen maaemästä.
Otti suolta suopetäjän,
Rannalta rätsäkän männyn,
Jolla marjan maahan puotti.
Lönnrotille esitti Latvajärven Arhippa saman kohdan:[124]
On marja näkemiähän,
Puola ilmoin luomiahan,
Alahahko maasta syöä,
Ylähähkö puuhun nousta.
Tempoi kartun kankahalta,
Senkin päällä seisataksen.
Ja muutamassa Lönnrotin myöhemmin tekemässä muistiinpanossa kuvataan, kuinka:[125]
Puolukainen puuhun nousi,
Ylähähkö ois siitä ottaa.
Otti kartun [kankahalta],
Sorti [puolan puusta pois],
Alahahko on siitä ottaa.
Nousi pauloillensa.
Vienan läänissä on siis säilynyt legendan ajatus puussa kasvavasta hedelmästä, joka korkeutensa tähden on työläs tavoittaa. Onko tämä puunhedelmä, samoin kuin Varsinais-Inkerissä, alkuansa ollut omena, on vaikea varmaan päättää. Mutta jos niin on ollut — johon edempänä esitettävän Lapsenetsintä-virren venäjänkarjalaisessa muodostuksessa yleinen lapsen mainesana kullainen omenut ehkä viitannee — niin sopisi ajatella että raamatullinen kertomus paratiisin omenasta olisi vaikuttanut palmupuu-legendaan, sittenkun tämä kansanrunossa oli siirretty tapahtuneeksi ennen Vapahtajan syntymistä.[126] Ja täten olisi suomalainen Marja-virren muodostus hyvin helposti käsitettävissä.
5. Saunanhaku-virsi.
Samoin kuin Marja-virsi, on Saunanhaku-virsi muodoltaan alkuperäisimpänä säilynyt Varsinais-Inkerissä ja nimenomaan Hevaan puolella, jossa sitä on kymmenen toisintoa kirjaanpantu. Paria katkelman tapaista lukuunottamatta, se säännöllisesti seuraa Lapsenetsintä-virttä, jos kohta tästä toisinaan ainoasti alkusäkeet ovat säilyneet, niinkuin esim. seuraavassa:[127]
Maaria vahainen vaimo,
Vaimo valkeaverinen,
Käypi käpäelevi,
Hietrahelma heutajavi,
Vaskivastanen käessä,
Lapsen paitanen povessa.
Meni yhtehen talohon,
Kysytteli akkaselta:
"Hoi sä akka, vanha vaimo,
Onko tässä yösijaista,
Onko tässä maamajaista,
Naisen raskahan levätä,
Huonukkaisen huokaella."
Akka vasten vastaeli:
"Kyll' on meillä yösijaista,
Yösijaista, maamajaista,
Sinun raskahan levätä" j.n.e.
Maaria vahainen vaimo
Meni tallihin mäelle,
Sai hän tuosta yösijaisen,
Yösijaisen, maamajaisen.
Synnytteli poikoansa,
Tuota meiän Jeesustamme,
Ja meiän Jumaluttamme.
Synnytti poikuen
Heinille apilahille,
Apilahan kukkasille.
Jouluna Jumala syntyi,
Paras Luoja pakkasella,
Maaria oli emo Jumalan.
Väliltä unohtunut akan nimenomainen käsky menemään talliin kuuluu muutamassa toisinnossa:[128]
"Ei ole meillä yösijaista j.n.e.
Mene tallihin mäelle,
Tallihin mäellisehen,
Sinne menit muutkin —
Kakaroille jääkkähille,
Olille lumekkahille,
Heinille apinehille,
Apinehen kukkasille."
Tähän liittyy Tapanin virsi, niinkuin yleensä Hevaan puolella, milloin se siellä on säilynyt.
Soikkolassa on Saunanhaku-virttä muistiinpantu kolme eri kertaa.
Täydellisimmässä kappaleessa seuraa Tapanin virsi ja käy edellä
Lapsenetsiminen, joka on siihen vielä pitemmälle vaikuttanut.[129] Akka
tulee aitasta vastaan ja häneltä kysyy Maaria, samoin kuin kuulta:
Oi akka Jumalan luoma!
Näitkö poikaa pyhäistä?
Alkuperäisiä sitä vastoin saattavat olla säkeet:
Käypi kylä kylältä,
Hulkkuvi talo talolta.
Toisessa kappaleessa päivä, jolta Maaria tiedustelee, sanoo nähneensä pyhäisen pojan syntyneen talliin hevosen luokse.[130] Kolmas jälki on säilynyt Luojan surma-virren johdannossa:[131]
La kun laulan uutta virttä,
Uutta virttä vastamaista,
Syksyllä syntyneestä,
Talvella tapahtuneesta.
Jouluna Jumala syntyi,
Parahalla pakkasella.[132]
Runon leviämisestä Varsinais-Inkerissä, joka on sama kuin Tapanin virren ja Marja-virren, voimme siis päättää että se yhdessä näiden kanssa on kulkenut Suomen puolelta yli Karjalan kannaksen Keski-Inkeriin ja sieltä Länsi-Inkeriin.
Että se maamajanen, johon Maaria yöksi pyrkii, on saunan tapainen rakennus, siihen viitannee vasta hänen kädessään tai myös kainalossaan,[133] jos kohta tämä piirre on säilynyt Lapsenetsintä-virren säkeitten seassa.
Suomen Karjalassakaan ei vielä "sauna"-sanaa nimenomaan käytetä, on puhe vaan piilohuoneesta. Mutta sen määrääminen lämpimäksi osottaa yhä selvemmin, mistä on kysymys. Niinkuin on huomautettu, esiintyy täällä Saunanhaku-virsi säännöllisesti Marja-virren liitteenä.
Ennenmainituissa Suistaman-puolisissa Lapsensaama-sanoissa Marja-virsi jatkuu seuraavasti:
Aloin astua kotihin.
"Voipa äiti kantajani!
Anna suojoa tiloa
Piian piilohuoneheksi,
Vaimon vankihuoneheksi."
— "Voi sinua Hiien h—
Ootkos pilttien pitämä,
Eli nainehen urohon,
Eli miehen naimattoman?"
— "Emp' ole j.n.e.
Marja mäellä huuti" j.n.e.
(Seuraa referaatti Marja-virrestä ynnä loitsua).
Suojärvellä on Saunanhaku-virsi etupäässä niissä kappaleissa säilynyt, joissa ei Iro nimi vielä ole Marja-virteen kiintynyt. Yhdessä pyhälle piialle tulee "Isonen" vastaan.[134]
"Hoipa Iso armollinen,
Tieätkö piikoin piilopirtin,
Lämpimäiset huonehuet?"
"Tieän piikoin piilopirtin —
Kun menet aitasista alatse,
Peltosista perätse."
Toisessa nimettömälle neidolle, joka:[135]
Alkoi kulkea kotihin,
Astua aitoviertä myöten,
Tuli maamo vastahani.
"Hoi on maamo kantajani!"
Sekä maamo että taatto "kasvattaja" vastaavat, ettei heillä ole lämmintä tupaa, ja vasta "vieras" sen antaa.
Täydellisin Saunanhaku-virren suomenkarjalaisista kappaleista on kuitenkin juuri Iro nimen yhteydessä tavattava.[136]
Iro neito, impi neito j.n.e.
Saip' on kolme poikalasta.
"Hoi on iso armahani!
Tieätkö lämmintä tuvaista,
Lämpymyttä huonehutta,
Piian pieniksi pyhiksi,
Vaimon vaivahuonehiksi?"
Iso kykkösen kirosi:
"Hoi on sinä Hiien —
Ruma Ruotsi, palkanpiika!"
— "Enkä ole Hiien —
Enkä ole palkan piika;
Olen miehen suuren saava,
Hylkävä hyvän Jumalan."
(Samoin emo — vello — sikko).
Tuli vieras vastahani.
"Tieätkö" j.n.e.
— "Mene paikoille papittomille,
Maille ristimättömille;
Siell' on saunat salvettuna
Piian pieniksi pyhiksi j.n.e.
Suuret kuuset kuomina,
Suuret pajut pappina,
Suuret kivet kirikköinä."
Alkuperäinen piirre näissä Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa on epäilemättä Neitsyt Maarian kaunis vastaus häntä vastaan lausuttuun syytökseen. Pälkjärveläiseen Marja-virteen lienee se tästä otettu ja Aino-runojen mukaan käännetty päinvastaisiksi lohdutussanoiksi isän puolelta.[137]
Yleisesti laulettuna sekä kaikin puolin kehittyneenä tapaamme
Saunanhaku-virren vihdoin Venäjän-Karjalassa. Repolassa
Pohjois-Aunuksessa olemme jo huomanneet sen vaikuttaneen muutamaan
Marja-virren liitteesen, jossa Neitsyt Maaria tarjoo poimimiansa
marjoja äidille taikka kaikillekin omaisille. Tämän ynnä
Saunanhaku-virren yhdistää vielä kaksi erittäin kaunista liitettä.
Tylysti kotoa pois häädettynä:[138]
Maaria korea neiti
Suorieli, selkieli,
Läksi kosken korvaselle,
Itse virkki, noin pakisi:
"Vie sinä minua virta,
Kanna sä minua koski!"
Koski kielille panihen:
"Ei voi silma virta vieä,
Eikä koski kollohella;
Sull' on poika polvissasi,
Herra Kristus helmoissasi."
Maaria korea neito
Tulevi emonsa luokse.
"Oi emoni kantajani!
Eipä milma virta vienyt,
Eikä koski kollohellut."
Koski kielille panihen:
"Ei voi silma" j.n.e.
Emo virkki, noin pakisi:
"Mene tallihin hevosen luokse,
Sorajouhen soimen alle!"
Sitten jatketaan:
Meni aikoja vähänen.
"Mene, katso, orjueni!
Jok' on syntynyt synnyn koite,
Paistavi Jumalan päivä?"
— "Oijotot emäntä raukka!
Mip' on merkki koittehella?"
— "Se on merkki koittehella:
Puut punaiset, maat siniset,
Vaarat vaskisin sukahin,
Hongat on hopeavöissä,
Kuuset kultakalkkaloissa.
Sep' on merkki koittehella."
— "Oijotot emäntä raukka!
Eip' oo syntynyt synnyn koite,
Ei paista Jumalan päivä."
Meni aikoja vähänen.
"Mene, katso, orjueni" j.n.e.
— "Oijotot emäntä raukka!
Eip' oo syntynyt" j.n.e.
Meni aikoja vähänen.
"Mene, katso", j.n.e.
— "Oijotot emäntä raukka!
Jo on syntynyt synnyn koite,
Paistavi Jumalan päivä."
Eräässä toisinnossa on koitteen kuvaus esitetty seuraavin säkein, joista selvästi näkyy, että se on metsäluvuista lähinnä johtunut.[139]
Kuuset on kullan kalkkaloissa,
Hongat hopean valettu,
Pirtti on petäjikössä,
Kotini koivikossa,
Taivas kultaisin orahin.
Mainituista liitteistä Marja-virren ja Saunanhaku-virren välillä puuttuu Vienan läänissä kokonaan Kosken puhuttelu. Koitteen katsominen sitävastoin on myös yhdessä vienanpuolisessa kappaleessa nähtävänä, vaikka eri tavalla muodostuneena.[140]
Marjatta korea neiti:
"Reposeni, lintuseni!
Sinä olet käskeä käpeä;
Mene nyt katsomahan,
Mistä meillä päivä nousi,
Kusta meillä kuu kumotti."
— "Vaaran rautaisen takoa."
— "Enp' on taita poiuttani
Rauoiksi rakettavaksi,
Teräksiksi tehtäväksi.
Reposeni, lintuseni" j.n.e.
— "Vaaran vaskisen takoa."
Repo juoksi katsomahan.
— "Enp' on taita poiuttani
Vaskeksi valettavaksi.
Reposeni lintuseni" j.n.e.
— "Vaaran vahaisen takoa."
— "Nytp' on taitan poikueni
Vahoiksi valettaviksi,
Tuohuksiksi pantaviksi.
Reposeni, lintuseni
Mene kylpyä kylästä
Saunoa Sarajalasta."
Aunuksenkin puolella tavataan joskus "synnyn koitteen" ja "Jumalan päivän" rinnalla vielä "Herran kuu" kumottamassa.[141] Samassa toisinnossa kuvataan tämän valon vaikutus, paitsi puihin:
Taivas on rautaisin rakehin,
Maa on kultaisin orahin.
Edellä olemme jo nähneet "vaarat vaskisin sukahin", niin että uutta on oikeastaan Maarian pojan käsittäminen ikäänkuin vahakuvaksi, josta vaksikynttilöitä voisi valaa kirkkoon uhrattavaksi.
Mainitun kappaleen on Lönnrot Kantelettaressa sovittanut keskelle Tapanin virttä (vv. 284-343). Tapanin käskystä lähtee repo vaskisen vaaran taakse katsomaan, mistä uusi tähti ja kuu ovat syntyneet. Paimen selittää revolle Jumalan syntyneen talliin ja lisää, ettei Jumala vaihtaisi poiuttansa "vaskihin valettavihin", ei hopeoihin, kultihin, eikä kuuhun, aurinkoon.
Marja-virteen liittää Kantelettaressa Saunanhaku-virren emon arvelu: "mikä on meidän Marjatalla?" (vv. 70-75) ynnä edellä käyvä kuukausien luettelo (vv. 64-69). Jälkimmäinen Loviattaren loitsusta lainattu piirre on yleinen vienanpuolisissa toisinnoissa. Mutta edellinen tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa,[142] jossa niinikään nimi Marjatta viittaa sen alkuperään, Marketan runoon. Molemmat kohdat tavataan joskus Iro-neidonkin runon yhteydessä Suojärvellä.[143]
Itse Saunanhaku-virsi on Vienan läänissä paremmin kuin Aunuksen puolella säilynyt. Näytteenä, joka edustaa myös Pohjois-Aunuksen laulutapaa, painettakoon Castrénin kirjaanpano Vienan läänin etelärajalta.[144]
Syntyi poika polvillehen,
Lapsi lannepuolillehen.
Neitsyt Maaria emonen
Sanan virkki, noin nimesi:
"Oi on piika pikkarainen,
Rahan saatu raatajani!
Koprin helmasi kokoa,
Käsin kääri vaattehesi,
Käy sä kylpyä kylässä,
Saunoa Sarajalassa,
Pian juokse pitkä matka,
Välihin välit samoa."
Isäntä supulla istui,
Emäntä on penkin päässä.
Kysyi kylpyä kylässä
Isännältä ensinnäkin.
Isäntä varsin vastoavi:
"Miksi sä kysyt kylyä?"
— "Maaria meillä poian sai."
Isäntä varsin vastoavi:
"Joko — poian sai?
On tammi tasamäellä,
Iso tuomi hongikolla,
Siell' on muut pahantekijät,
Siell' on muutkin murhamiehet."
Kysyy kylyä emännältä.
Emäntä vastaapi (samoin).
Läksi piika juoksemahan,
Sanovi Neitsyt Maarialle:
"Tuolla noin vastattihin:
Ei kylvyt kylästä joua,
Eikä saunat Sarajalasta.
Siellä varsin vastattihin:
Joko" j.n.e.
Siitä Maaria itkemähän
Verisillä kyyneleillä,
Hurmehuisille soville.[145]
Neitsyt Maaria emonen
Sanan virkki, noin nimesi:
"Henkeäs hepo vetäjä,
Niinkuin kylyjen löyly,
Vastan löyly löyhäytä."
Henkäsi hepo j.n.e.
Suomalainen sauna eli kyly on tässä sekä nimeltä mainittuna, että hyvin havainnollisesti kuvattuna, hevosen, lämpimän henkäyksen ilmaantuessa ikäänkuin löylyn asemesta. Saunan paikaksi on nähtävästi ajateltu jo Inkerissä mäellä sijaitseva talli, vaikka se tässä toisinnossa on Ison tammen runon vaikutuksesta vääntynyt tammeksi. Kertosäkeessä esiintyvän "ison tuomen" sijalla tavataan uudemmassa kirjaanpanossa samoilta paikoin "iso huonus hongikolla"; jota paitsi Maarian itku on ilmaistuna seuraavilla sanoilla:[146]
"Kunnepa panen poikueni?
Heinihin hyvän hevosen,
Sorajouhen soimen päähän."
Viittauksella, että siellä on muitakin "pahantekijöitä", on niinikään
Inkerin puolella vastineensa.
Paikka, josta kylyä kysytään, on Aunuksen-puolisissa kappaleissa aivan nimetön kylä, mutta tässä nimenomaan Sarajala.[147] Pohjoisempana Vienan läänissä on Sarajas tavallinen muoto. Siellä saa myös tallimäki usein nimen Tapo- eli Tapio-mäki, niinkuin on huomautettu, Tapanin virren vaikutuksesta. Viimein Latvajärven Arhipan toisinnossa ilmestyvät nimellisinä saunan ynnä tallin omistajatkin: Ruotus ja Ruotuksen emäntä, joita vielä Piltti "pieni piikanen" käy puhuttelemassa.
Kantelettaren laitoksessa on Lönnrot ensin (vv. 80-9) käyttänyt Topeliusen julkaisua, jossa Neitsyt Maaria pyytää äitiänsä käymään saunaa Sarajahalta, muuttaen sen kylyn pyytämiseksi emolta itseltään. Myös on hän tässä ilmaantuvan Tapiomäen sijalle ottanut toisesta kappaleesta vaihteen vuoksi Kytömäen.[148]
Mutta sen jälkeen hän on paraasta päästä noudattanut Latvajärven Arhipan laulutapaa, kuitenkin supistaen Piltti-piian käynnit kolmesta yhteen kertaan.[149] Ruotuksen istumisen pöydän päässä on, niinkuin olemme nähneet, Arhippa lainannut laulamastaan Tapanin virrestä.[150] Ruotuksen emännän liehumisen "sillan liitoksella" eli "keski-lattialla" on Arhippa nähtävästi saanut Osmottaren, oluen sepän, liikkumisesta Päivölän pidoissa, joihin Lemminkäinen jää kutsumatta.[151] Mitenkä Ruotus ja hänen emäntänsä olopaikkoineen liittyivät Saunanhaku-virteen, selviää seuraavista Aunuksen-puolisista säkeistä, joilla on vastineensa toisessa Latvajärvenkin kappaleessa:[152]
Kysy kylpyä kylästä,
Isännältä pöyän päästä,
Emännältä lattialta,
Pojalta rahin nenästä.
(Isäntä pöyän päässä,
Poika on rahin nenässä).
Arhipalle omituinen on myös kaunis kuvaus Neitsyt Maarian menosta
Tapo-mäelle, joka Lönnrotin kirjaanpanossa kuuluu (vrt. vv. 202-8):
Otti vastan varjoksensa,
Koprin helmansa kokoili,
Käsin kääri vaattehensa,
Itse noin sanoiksi virkki:
"Lähteä minun tulevi,
Niinkuin muinenkin kasakan,
Eli orjan palkkalaisen."
Cajan[153] on myöhemmin muistiinpannut vielä säeparin (vv. 210-1):
Nousevi Kipumäkeä,
Kipuvuorta kiipueli.
Viimeksimainittu lisäys johtuu selvästi Kipujen manausluvusta. Mutta edelläkäyvä vertaus orjan "palkkalaisen" kohtaloon tämmöisissä tapauksissa on syntyynsä nähden epäilyttävämpi. Sitä voisi ajatella kehittyneeksi palkkapiian lähettämisestä kylyn hakuun, jolla matkalla tämä samoin käärii kokoon hameensa helmat. Vaan aivan mahdotonta ei ole, että tässä olisikin säilynyt alkuperäinen kohta, josta on lähtenyt ajatus ostetun orjan[154] käyttämisestä, koska semmoisen omistaminen hyljätylle ja avuttomalle Neitsyt Maarialle ei erittäin sovellu. Siinä tapauksessa olisi myös Inkerissä tavattavan vastan oikea paikka määrätty.
Varmasti runoon alkuansa kuuluvia ovat inkeriläisiä vastaavat säkeet (vv. 240-1):
Jouluna Jumala syntyi,
Paras poika pakkasella,
jotka ovat yksin Arhipan muistissa säilyneet. Toisessa vienanpuolisessa kappaleessa esiintyy kylmän vaikutus säeparissa:[155]
Heinillä vihviläisillä,
Kakaroilla kylmenneillä,
niinikään aivan Inkerin tapaan. Yleensä ovat pohjoisemmat Venäjän-Karjalan toisinnot eteläisempiä alkuperäisemmällä kannalla siihen nähden, että lapsen syntyminen mainitaan Saunanhaku-virren lopussa. Näytteeksi painetussa Castrénin kappaleessa samoin kuin muutamassa Aunuksenpuolisessa[156] se heti runon alussa ilmoitetaan tapahtuneeksi. Ja toisessa Pohjois-Aunuksen kappaleessa kerrotaan hevosen löylyntapaisen henkäyksen yhteydessä, mitenkä Maaria:[157]
Pesi poian puhtahaksi,
Kapaloitsi kauneheksi.
Tästä täytyy päättää, että esillä oleva runo on joko Vienan läänistä levinnyt Pohjois-Aunukseen, taikka, joka tuskin on luultavaa, Aunuksen puolelta kulkenut kaksi eri kertaa yli Vienan läänin rajan, myöhemmässä muodostuksessaan pysähtyen rajaa lähinnä olevaan runoalueesen. Kumpaisessakaan tapauksessa ei runon vaellusta käy johtaminen suoraan etelästä Suomen Itä-Karjalasta, jonka laulutapa on aivan eri suuntaan muodostunut.
Saunanhaku-virren kolme eri toisintomuotoa: 1) inkeriläinen, 2) itäkarjalainen ja 3) venäjänkarjalainen eivät voi olla toinen toisistaan kehittyneitä, vaan edellyttävät yhteistä Länsi-Suomesta Itä-Suomeen kulkeutunutta alkumuotoa. Minkälainen tämä alkumuoto on ollut, voimme suunnilleen määrätä, vertaamalla näitä eri haarauksia ja tarkastamalla missä kohdin niistä kaksi tai kaikki kolme pitävät yhtä.
Saunanhaku-virren alkuperäisiksi piirteiksi saadaan niin muodoin: maamajaisen (1) eli lämpimän huoneen (2) s.o. saunan (3) pyytäminen; häpeällinen soimaus ja Maarian puolustus (2 ja 3); osoitus talliin mäelle[158] sekä uudistettu soimaus: "missä muutkin" (1 ja 3); lapsen syntyminen hevosen soimen luona jouluaamuna, jolloin pakkanen on heinätkin kylmännyt (1 ja 3).
Vähän vaikeampi on määrätä, kenen on ajateltu Neitsyt Maariaa näin tylysti kohdelleen. Mutta kaikesta päättäen se on hänen oma äitinsä. Inkerinmaalla tämä on akka, vaan enimmiten lisäyksellä: emohueni ja vanha vaalijani. Suistaman puolella esiintyy nimenomaan äiti. Eriävät Suojärveläiset toisinnot ovat jo siihen nähden, että niissä todella annetaan lämmin suoja, myöhempiä muodostuksia; jota paitsi vastakohta kahden, vieläpä neljän omaisen ja vieraan välillä on muista runoista lainattua. Pohjois-Aunuksessa Maariaa, joka tuo marjoja, on usein äiti yksin soimaamassa. Äiti hänet myös koskella käynnin jälkeen lähettää talliin, ennen palvelijan käyntiä kylässä isännän ja emännän puheilla.[159] Myöskin Vienan läänissä, missä joskus Maaria äitiänsä pyytää käymään kylyä kylästä, tämä tylysti viittaa mäelle talliin.[160]
Vasta sen jälkeen kuin pyydetty suojahuone sai perin suomalaisen nimityksensä sauna eli kyly, tuli osaksi alkusoinnun vaikutuksesta sen kysyminen kylästä Venäjän Karjalassa yleiseksi. Siten äiti joutui tarpeettomaksi, koska hänen yhtä vähän voitiin ajatella suostuvan kylyä pyytämään kuin itse antamaan, ja niin tuli hänen sijalleen viimein palkkapiika.
Suomalaisen Saunanhaku-virren alkuaiheena on ilmeisesti Luukkaan 2:n luvun 7:s värssy, jossa esitetään, mitenkä Maria pani lapsensa seimeen: "ettei heille ollut sijaa majassa." Mutta raamatullisesta kertomuksesta ei tämäkään runo suorastaan johdu. Samassa Vapahtajan lapsuuden kirjassa, jossa tarina kumartuvasta palmupuusta löytyy, kuvataan myös Jeesuksen syntyminen tarkemmin piirtein.[161] Josef ja Maria saapuvat Bethlehemiin yöllä, jolloin jo ovet kaikki ovat suljetut, ja joutuvat talliin, jossa Josef sitoo aasinsa härän seimen luo. Kun kylmä, joka nousee lattiasta, värisyttää vastasyntynyttä lasta, panee Maria hänet kapaloituna seimeen, johon aasi ja härkä eivät enää koske, nyökäyttäen vaan päätään merkiksi, että ovat tunteneet Vapahtajansa. — Niinkuin Borenius osoittaa,[162] on lisäksi vaikuttanut apokryyfinen apostoli Jaakopin prooto-evankeliumi, jossa kerrotaan Vapahtajan syntyneen vuoren luolassa sekä mainitaan Maariaa vastaan tehdyistä syytöksistä.
Tästä ei ole enää pitkä askel siihen käsitykseen, että majatalossa oli Maarialta tahallaan vihamielisyyden, eikä tilanpuutteen tähden yösija kielletty. Semmoinen käsitys tulee myös eräässä saksalaisessa kansanlaulussa näkyviin.[163]
Maria ratsasti majatalohon,
Joss' isännän paikalla nainen on.
Yösijaa pyysi hän itsellehen,
Vaan kaikki häneltä kielsivät sen.
He kielsivät tulen, ja kielsivät puut,
Pahasisuiset ihmiset, ilkeäsuut,
He Marian käskivät tallihin vaan,
Joss' ei ollut ovea, kattoakaan.
Tytyväisenä Maria mielessään,
Pani lapsensa oljille lepäämään.
Toinen Saksan katolilaisten laulama virsi alkaa kuvauksella, kuinka Vapahtajan syntyessä oli kylmä ja kuinka seimeen pannun lapsen yli aasi ja härkä suoraan hengittivät.[164] Välillä mainitaan kumartava palmupuu ja sitten vasta kerrotaan, mitenkä Josef Marian kera ensin tuli kaupunkiin, jossa ravintolan isäntä ajoi heidät pois, sekä sen jälkeen kylään, jossa majatalon emäntä toimitti heidät latoon. Yöllä kuitenkin, kylmän lisääntyessä, tämä emäntä miehensä käskystä teki tulen keittiöön ja kutsui Marian lapsineen lämmittelemään.
Muutamassa flaaminkielisessä joululaulussa, joka on kirjaanpantu Koillis-Ranskassa, kuvataan Jeesuksen syntyminen ovettomassa ja ikkunattomassa ulkorakennuksessa keskellä raesadetta, lumiräntää ja pakkasta, joka vedenkin oli jäätänyt.[165]
Oletettavasta skandinaavilaisesta välimuodosta on siis suomalainen runo saanut ainakin ne piirteet, että Maarian uloskäskijänä on nainen ja että ulkona on pohjoismaisen joulun pakkasaste. Lisäksi voisi aasin ja härän hengitystä saksalaisessa virressä verrata löylyn kuvaukseen Venäjän Karjalassa, jossa hevosen rinnalla joskus härkäkin esiintyy:[166]
Kuin on hepo hengähtävi,
Niinkuin Jumala luopi löylyn;[167]
Kuin on härkä huokoaksen,
Niinkuin taivonen vesin valaa.
Suomalaisen runon käsitys eriää kuitenkin siinä, että mikä saksalaisessa mainitaan epämukavuutena, on esitetty tarpeellisen lämmön aikaansaajana. Yhtäläisen ajatuksen sisältää suoranainen vähävenäläinen tarina,[168] mitenkä Vapahtajan maatessa seimessä, johon Neitsyt Maaria Heroodeksen pelosta oli hänet piiloittanut, härät ja aasit olivat häntä yhä peitelleet oljilla ja lämmittäneet hengityksellään, vaan hevoset olivat alati olkia päältä pois syöneet. Tarinan varsinaisen juonen tulemme tapaamaan Lapsenetsintä-virren johdantona Venäjän-Karjalassa, niin että voisi arvella osoitetun lisäpiirteenkin siitä suomalaiseen runoon siirtyneen. Vaan aivan yhtä hyvin saattaa olettaa niin yksinkertaisen ajatuksen kahdessa eri paikassa toisistaan riippumatta keksityn.
Kaikissa tapauksissa on tämän ajatuksen sovittaminen sauna-käsitteen yhteyteen: armeliaan luontokappaleen hengähdyksen kuvaileminen saunanlöylyn lämpimäksi, perin suomalainen käänne, joka antaa koko runolle ihan ominaisen leiman.
6. Lapsenetsintä-virsi.
Olisi vallan luonnotonta, jollei niin viehättävä kertomus kuin Luukkaan (2: 41-52) Vapahtajasta, joka kaksitoistavuotiaana jäi Jerusalemin temppeliin, kristillisessä kansanrunoudessakin vastaamme kajahtaisi. Tarjoohan siinä Maarian huolestunut etsiminen ja Vapahtajan selitys jäämiseensä mitä kiitollisimman aineen runolliselle käsittelylle.[169]
Etenkin Saksanmaalla näkyy tämä aine olleen hyvin suosittu ja monella tavoin muodostettu. Harvoin kuitenkin on kansanlaulussa säilynyt Raamatun ikämääräys, kuten voi olettaa seuraavassa kappaleessa:[170]
Kadonnutta Maria lastansa
Haki metsästä, haki pellolta.
Hänt' etsi myös Juutalaiskoulusta,
Näki lapsensa saarnastuolissa.
Enimmiten on tapaus joko yhdistetty Vapahtajan syntymään taikka siirretty eteenpäin hänen kuolemansa yhteyteen. Edellisestä menettelystä suomennettakoon esimerkki.[170]
On rouvamme ylhäissyntyinen
Kadottanut poikansa Jeesuksen,
Hänt' etsi jo kolmanna päivänä,
Valitellen ja kyynelet silmissä.
On löytänyt lapsensa vihdoinkin
Kapaloituna somasti silkkihin.
Veripunaiset pojan on poskuet,
Kuin Marian itsensä kaunoiset.
Jälkimmäinen menettely ilmenee monesti muistiinpannussa laulussa, jossa Maria menee maille mantereille poikaansa etsimään ja häntä vastaan tulee pyhä Pietari. "Ettekö ole nähnyt rakasta poikaani, jota jo kauan olen etsinyt." — "Olen Juutalaisten talon edustalla, hän näytti kovin murheelliselta." — "Mikä hänellä oli päässään?" — "Orjantappurainen kruunu; ja hän kantoi ristiä sille paikalle, jossa häntä kidutettiin." Runo jatkuu Maarian itkulla ristin luona ja Vapahtajan lohdutuksella.[171]
Muutamassa kappaleessa, jonka alkusäkeet jo 1300 luvulta tunnetaan, tulee Mariaa vastaan paimen, jolta hän nimenomaan "pientä lapsukaistansa" kyselee; tämä vie hänet sitten ristin juurelle.[172]
Vielä selvempi molempien äärimmäisten ikäsuhteiden yhdistys tavataan toisinnossa, joka näkyy olleen kaikista tunnetuin.[173] Laaksossa nousee tähti Marian istuessa pieni Jeesus sylissään. Hänen nukahtaessaan hetkiseksi, lapsi katoaa. Maria lähtee etsimään ja näkee pyhän Johanneksen katsovan ulos ikkunasta. Kysyttynä tämä ilmoittaa myöhään ehtoolla nähneensä Jeesuksen kantamassa ristiä ja kolmea naulaa Öljymäelle.
Mainittu yhdistys on myös Skandinaaviansa yleinen. Lähinnä saksalaista muodostusta on eräs tanskalainen laulu, jota nuorten tyttöjen oli tapana keväisin esittää.[174] Siinä kerrotaan Maarian ja hänen poikansa matkustaneen Jerusalemiin. Kirkkotarhassa oli Maria nukahtanut, jolla aikaa Jeesus oli kadonnut. Turhaan etsittyään kaikkialta kirkosta oli Maria jalkaportaan luona tavannut Hallelujan, joka oli ilmaissut nähneensä pojan Jerusalemissa, orjantappurakruunu päässä, ruoskittuna terävillä hihnoilla.
Toisessa tanskalaisessa kappaleessa kuitenkin Jeesus lapsi vaan viittaa tulevaan kärsimykseensä.[175]
Kun Kristus syntyi jouluyöss',
Ilmestyi taivaalle tähti myös.
Pani Maria lapsensa kätkyeen
Kapaloituna liinahan valkoiseen.
Vaan uneen vaipuissa Marian
On Jeesus kadonnut luotahan.
Hänt' äiti etsivi lohduton —
Ja ulkona kylmä ja pakkanen on.
Käsin tarttui Maria keppihin
Ja maahan vaelsi Israelin.
Kun hän tuli maahan Israelin,
Niin tapasi miehensä Josefin.
"Rakas mieheni, Josef, kuulehan!
Sä näitkö Jeesusta, poikoan'?" —
"Näin kyllä poikasi Jeesuksen,
Puutarhaan meni hän sisällen."
Puutarhaan Maria astuissaan
Näki Jeesuksen keskellä kukkaismaan.
"Oi miksi, poikani armahin,
Teit mulle tään hädän, tuskankin."
Äidilleen Jeesus vastasi vain:
"Mä täällä tarkastan kukkiain,
Mä suuria, pieniä katselen;
Miss' okaita on, pois heitän sen.
Ne kukkaset, joissa okaita nään,
Pois heitän loukkohon pimeimpään."
Tanskalaisen kappaleen ensi värssystä päättäen on Neitsyt Maarian lapsenetsintä alkuansa ollut jouluvirren, eikä kevätlaulun aineena. Keski-Saksassa, Weimarin tienoilla, mainitaan köyhien poikien joulun aikaan sitä esittäneen ihmisten ovilla. Ja Ruotsissa tiedetään tätäkin virttä tähtipoikien laulaneen loppiaisena, jonka jälkeisen sunnuntain tekstinä on juuri mainittu Luukkaan kertomus.[176]
Myös ruotsalaisissa kappaleissa voi eroittaa kaksi toisintomuotoa, jotka kuitenkin kumpikin pitävät yhtä jälkimmäisen tanskalaisen kanssa siinä, että Maarian poika katoaa kapaloistaan seimestä ja löydettynä ainoasti ennustaa piinansa ja kuolemansa.
Toinen ruotsalainen on vielä tanskalaista alkuperäisemmällä kannalla. Mariaa vastaan tuleva Josef ei sano nähneensä Jeesus lasta jälkeen eilispäivän, jolloin hän oli istunut temppelissä opettajain keskellä. Hyvin Raamatun sanoja lähentelevä on Marian kysymys: "miksi istut täällä? isäsi ja minä olemme sinua murehtien etsineet", sekä alku Jeesuksen vastausta: "enkö saa olla, missä vaan tahdon, kun taivas ja maa minulle kuuluvat."[177]
Mutta toinen ruotsalainen muodostus liittyy likeisesti mainittuun tanskalaiseen, siinäkin suhteessa että löytäminen tapahtuu yrttitarhassa.[178] Tämän voi tosin olettaa johtuneen raamatullisesta Gethsemanen yrttitarhasta, joka sopivasti välittää ajatuksen siirtymisen Vapahtajan kuolemaan. Mutta toiselta puolen on huomattava, että kukkaistarha tavataan jo eräässä saksalaisessa 16:n vuosisadan käsikirjoituksessa, jossa lisäksi lapsen etsiminen kovalla ilmalla on yhteistä tanskalaisen kanssa.[179]
Marian, hellän emon,
On ruusutarhaan meno,
Sateessa kulkee, tuulessa,
Rakasta etsii lastansa.
Joka tapauksessa on varsin todennäköistä, että laulu Neitsyt Maarian lapsenetsinnästä on Saksasta päin kulkeutunut Tanskan kautta Ruotsiin.
Suomalaisen Lapsenetsintä-virren tutkimusta vaikeuttaa ennen kaikkea se seikka, ettei sitä ole tavattu Suomen rajojen sisäpuolelta. Samoin kuin Marja- ja Saunanhaku-virsi on se Länsi-Suomessa löytymätön ja Itä-Suomessa ei siitä ole senkään verran jälkiä kuin Tapanin virrestä säilynyt. Lapsenetsinnän nykyinen laulualue supistuu Varsinais-Inkeriin ja Venäjän Karjalaan.
Hevaan puolella Keski-Inkerissä on saatu talteen tusina enemmän tai vähemmän täydellistä, vaan säkeittensä puolesta jotenkin yhtä pitävää kappaletta, joista vanhin Europaeusen v. 1848 kirjaanpanema otettakoon näytteeksi.[180]
Maaria pyhäinen vaimo,
Vaimo valkeaverinen,
Käypi käpäelevi,
Hietroin helmoin heutajavi,
Puhas paitanen povessa,
Vasta kultainen käessä,
Hopeainen kainalossa,
Etsi poikoa pyhäistä,
Hetelmäistä autuaista.
Meni matkoja vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen,
Päivä vastahan tulevi;
Kysytteli päivyeltä:
"Hoi päivä, Jumalan luoma!
Näitkö poikoa pyhäistä,
Hetelmäistä autuaista'?"
Päivä vasten vastaeli:
"Jos lien nähnyt, en sanele;
Sun hyväsi munkin saattoi
Aamusta ylenemähän,
Illasta alenemahan.
Keskipäivän ke[r]stämähän,
Välitunnit tuulemahan."
Maaria pyhäinen vaimo,
Vaimo valkeaverinen,
Meni matkoja j.n.e.
Kuu vastahan tulevi
— — —
"Illasta ylenemähän,
Aamusta alenemahan,
Keskiöinä ke[r]stämähän,
Välitunnit tuulemahan."
Lapsenetsintä-virttä seuraa tässä, samoin kuin useimmissa Hevaan-puolisissa kappaleissa, välittömästi Saunanhaku-virsi. Maaria menee vielä vähän matkaa eteenpäin, niin tulee vastaan tupa, josta hän kysyy yösijaa. Lapsen kysyntä jää siten syrjään, eikä sen löytämisestä mainita sanaakaan. Tämä yhdistys onkin, kuten mainittu, aivan luonnoton siihen nähden, että lasta etsitään jo ennen sen syntymistä. Maarialla on mukanaan povessa puhdas paitanen, joka yhdessä toisinnossa nimenomaan lapsen paitaseksi nimitetään.[181] Sitä paitsi on hänellä kädessä vasta, jossa niinkuin on huomautettu tuntuu Saunanhaku-virren vaikutus. Alkuperäisemmäksi voisi ajatella parissa kappaleessa tavattavaa kultaista keppiä tai vitsaa,[182] johon myös Vienan läänissä esiintyvä lapsen nimitys "hopeainen sauva" viitannee. Siinä vaan epäilyttää kertosäe: "hopeainen ruoska vyöllä", joka ei jalankävijälle ollenkaan sovellu. Löytyy vielä kolmas kirjaanpano, jossa tämä liittyy säkeesen: "vaskivasta kainalossa" ja jossa Maaria todella käyttää ruoskaa virrelle vieraasen hevosella ajoon.[183] Mainittu kirjaanpano jatkuu Päivänpäästö-runolla.[184]
Tähän painetun näytteen säkeistä viimeinen sekä päivän että kuun puheessa: "välitunnit tuulemahan", on sille yksinomainen eikä muualla siinä paikassa tavattavissa. Mutta muutamassa toisinnossa esitetään ennen päivää ja kuuta Maariaa vastaan tulevana tuuli.[185]
"Hoi tuuli Jumalan luoma!"
"Näitkö" j.n.e.
Tuuli vasten vastaeli j.n.e.
"Sun hyväsi munkin saattoi
Monen tunnin tuulemahan,
Äijältä ärjymähän."
Samoin kuin Tapanin virsi tavataan myös Lapsenetsintä Soikkolan niemekkeellä osaksi alkuperäisemmässä muodossa ja itsenäisemmässä asemassa. Sieltä on saatu kaksi kirjaanpanoa, molemmat Mäkkylästä, joissa runo ilmaantuu sekä yksinäisenä että eheänä. Toinen niistä, jonka loppukäänne on harvinaisen kaunis, painettakoon kokonaisuudessaan.[186]
Maaria korea neito,
Vaimo valkeaverinen,
Ei kovin korea neito,
Eikä valkeaverinen,
Käypi käpäelevi,
Pyhä paitanen povessa,
Silkkiriepunen sisässä,
Helmat maata heutajavat.
Meni virstan, meni toisen,
Meni kolmatta vähäsen,
Päivä vastahan tulevi.
Kumartaisi päivälle:
"Oi päivä Jumalan luoma!
Näitkö poikoa pyhäistä,
Näitkö lasta autuvaista?"
Päivä väite vastaeli:
"Hot lien nähnyt, en läkäjä,
Sun hyväsi minusen saattoi
Illasta alenemahan,
Aamusta ylenemähän,
Keskipäivin paistamahan."
Maaria pyhäinen vaimo
Läksi pois lähtemähän,
Pyhä paitanen j.n.e.
Kuu vastahan tulevi,
Kumartaisi kuun etehen j.n.e.
Kuu vaite vastaeli j.n.e.
"Illasta ylenemähän,
Aamusta alenemahan,
Keskiyöllä kerstämähän."
Maaria pyhäinen vaimo
Läksi pois lähtemähän,
Läksi vetisin silmin,
Tuumajaa, ajattelevi:
"Kuhun menen minä poloinen?
Menen lasta etsimähän.
Enpä tieä ensinkänä,
Kuhun lasta laitettihin."
Vietiin Luojan uksen suulle,
Jumalan oven etehen.
Luoja lapsen korjaeli,
Jumala kappelin laati,
Laati lapsen laavitsalle,
Laati kukkaset kätehen.
Lapsi istui laavitsalla,
Punakukkaset käessä,
Itse katsoi ikkunasta:
"Kun tuli minun emoni,
Tuli lasta ottamahan!"[187]
Maarian nimitys "korea neito" on nähtävästi Marketan runosta lainattu. Toisessa kirjaanpanossa[188] hän on "Maaria pyhäinen vaimo" ja kertosäkeessä "itse Maaria vahainen", joka vähäisen rinnalla esiintyvä mainesana viitannee vaha- eli vaksikuviin kirkoissa. Vastaantulijoita ei nimenomaan mainita, mutta heidän vastauksistaan: "keskiöillä juoksemahan" ja "keskipäivin juoksemahan, panit päivänpaisteheksi", on helppo arvata, että ne ovat tavalliset: kuu ja päivä. Sitä vastoin ei käy selville, kuka se kolmas on, jolta Maaria kysyy: "näit sä poikaa pyhäistä?" ja joka vastaa:
"Lapsi on Luojan lappeassa,
Maalla marjamättähässä.
Jos sä suuit surman luokse,
Toivoit lasta Tuonelahan,
Manalahan mainettelit,
Lapsi on Luojan lappeassa,
Tuo on Tuonen tuomarina.
Tuonen tuomarit totiset,
Lakiherrat laaulliset,
Laaittihin lapsen sielu,
Muien sielujen sekahan,
Ruumis muien lappeahan,
Kultakukkaset kätehen,
Manalan marjat etehen."
Ajatus on muuten ymmärrettävä: lapsi on Luojan luona Tuonelassa tuomarina; hänellä on vielä kukkasetkin kädessä, niinkuin edellisessä kappaleessa. Mutta sen sekoittavat sitten monikolliset Tuonen tuomarit; sielujen ja ruumiitten rinnatusten asettaminen on Viron orjan runosta lainattua.
Vaan näitä kappaleita lukuun ottamatta, ovat muut Soikkolassa muistiinpannut sekavammat ja hajanaisemmat kuin Hevaan-puoliset. Niissä kahdessa kirjaanpanossa, joissa Saunanhaku-virsi seuraa, on sulautuminen mennyt vielä pitemmälle. Toisessa Maaria kulkee "kylä kylältä, talo talolta" jo kuun vastaan tullessa ja kysyy akaltakin lasta; päivä on kokonaan unohtunut.[189] Toisessa taas tulee ensin kuu vastaan ja sitten päivä, joka ilmoittaakin nähneensä lapsen: "tallihin Jumala syntyi".[190] Pari kertaa on Lapsenetsintä-virteen liittynyt runo Päivän ja kuun kosinnasta, kuitenkin niin että taivaankappaleet ovat jommastakummasta unohtuneet.[191] Joskus on myös Luojan surma-virsi jatkona. Maaria "puhas emäntä" etsii "poikaa pyhältä, hedelmäistä autovalta", vaan ei saa häntä sieltä. Poika on varastettu, ja Maaria joutuu Hiiden pajaan, jossa kahlitsee sepän omaan takomaansa kaularautaan.[192]
Soikkolan ja Narvusin välisestä Joenperän seurakunnasta on saatu kaksi miltei yhtä pitävää kirjaanpanoa, joissa samoin ikään Luojan surma-virsi liittyy Lapsenetsintään, vaan erään edempänä mainittavan runon välityksellä, niin että molempain taivaankappaleitten lisäksi tulee vastaan kirkko. Tälle Maaria myös kumartelee, mutta mitään enää kysymättä; sitten kerrotaan Luojan haudan kaivamisesta.[193]
Viimeksi on mainittava yksi ainokainen läntisimmästä Inkeristä, Narvusista, äskettäin löytynyt katkelma. Tämä liittyy siihen Soikkolan toisintoon, jossa Maaria kylä kylältä etsien kysyy lasta ensin kuulta ja sitten akalta, joka neuvoo talliin.[194]
Maaria pyhäinen vaimo,
Itse Maaria vahainen,
Helmet (!) maassa heutajavi,
Puhas paitanen pivossa (!),
Silkkirätti kainalossa,
Kulki kylä kylältä,
Kävi talo talolta,
Etsi poikaa pyhäistä,
Hetelmäistä autuasta.
Näyttää siis ainakin siltä kuin kysymyksessä oleva runo, samoin kuin Tapanin virsi, olisi Varsinais-Inkerissä kulkenut suunnassa idästä länteen.
Varsinais-Inkeristä on sitten meillä pitkä harppaus suomalaisen runon uoman toiseen äärimmäiseen päähän, Venäjän Karjalaan. Siellä kohtaamme Lapsenetsintä-virren kahdessa alueellisesti eriävässä päämuodostuksessa. Eteläisemmästä Aunuksen-puolisesta, johon myös Rajaryhmän toisinnot liittyvät, otettakoon eräs Europaeuksen kirjaanpano näytteeksi.[195]
Säilytteli lapsuttahan,
Piilotteli poruttahan,
Alla juoksevan jalaksen,
Alla seulan seulottavan,
Alla kiven jauhettavan.
Säilytteli lapsuttahan j.n.e.
Hevon suuren soimen päässä.
Hepo on hyvätapainen,
Hepo kattoi heinillähän,
Sika on pahatapainen,
Syyti heinät poian päältä,
Katoi pieni poikueni.
Läksi poian etsintähän,
Puut puiten, jakaen heinät,
Jakaellen hienot heinät,
Katsellen kanervan juuret.
Eipä löyä poiuttansa.
"Puuhut oot Jumalan luoma!
Näitkö minun poiuttani?"
— "Jos näkisin, en sanoisi."
— "Ole sinä se ikäsi,
Tervaspuiksi pilkottava,
Riihipuiksi ripsottava!
Tiehyt oot Jumalan luoma!
— — —
Sorkissa sotahevosen,
Kapioissa vainovarsan!
Kuuhut oot Jumalan luoma,
Ylisiltä taivosilta!
— — —
Ole yöllä paistamassa,
Päivällä pimittämässä!
Päivyt oot Jumalan luoma,
Näitkö minun poiuttani?"
— "Näin mä sinun poiuttasi,
Pirulaiset piinattihin" j.n.e.
Runon jatkona on tässä, niinkuin kaikissa venäjänkarjalaisissa kappaleissa, ennen mainitulla poikkeuksella, Luojan surma-virsi. Ja aivan säännöllisesti se itse yhdistyy Saunanhaku-virteen. Näiden välisen liitteen muodostavat, niinkuin näemme Lapsen piiloittaminen ja aihe lapsen katoamiseen.
Edellinen piiloittamisen piirre on otettu Louhiattaren loitsusta, jossa tämä yhdeksää tautia synnyttelee, nimittelee tai piiloittelee eri paikoissa, esim.[196]
Alla astuvan hevosen,
Alla juoksevan jalaksen,
Alla juoksevan venosen,
Alla jauhavan kivosen,
Alla seulan seulottavan,
Alla uutimen utuisen.
Jälkimmäinen kohta pysyttää vielä ajatuksemme seimen luona. Huomattava vastakohta on hevosen avuliaisuus lasta piiloittaissa sekä sian petollisuus. Selvää on, että tämä piiloittamisen kuvaus on muodostunut vasta Saunanhaku-virren yhdistyksen vaikutuksesta. Nimitykset hyvä- ja pahatapainen johtunevat Kultaneidon taonnasta, jossa Ilmarisen ahjosta m.m. ilmestyvä ori on hyvännäköinen, vaan pahantapainen. Itse ajatus on saatu Saunanhaku-virren yhteydessä mainitusta suoranaisesta tarinasta, josta Vähä-Venäläisillä on vielä seuraava toisinto.[197] Heroodeksen vainoa varoen oli Jumalan emo kätkenyt lapsensa seimeen sekä peittänyt heinillä. Ahne hevonen oli koko yön heiniä syönyt ja alinomaa ollut paljastamaisillaan Vapahtajan piilopaikan. Mutta härkä ei ollut ainoastaan lakannut syömästä, vaan vielä koonnut sarvillaan heiniä ja heittänyt takaisin pojan peitteeksi. -Jumala silloin kirosi hevosen ja siunasi härän. Siitä syystä hevonen alati syö tulematta koskaan kylläiseksi; sen vuoksi myös härkä kelpaa ihmisen ravinnoksi, vaan ei hevonen.
Tosin suomalaisessa runossa vastakohta on tavallisesti käännetty päinvastaiseksi hevoseen nähden. Mutta yhdessä Pohjois-Aunuksen kappaleessa on mahdollisesti säilynyt jälki hevoselle vähemmän edullisesta tarinan muodosta:[198]
Sorajoven (!) soimen alle.
Hevonen hyvätapainen (!)
Sika kaivoi, koira kattoi,
Heinät päältä henkeälihe.
Toisessa Aunuksen-puolisessa kirjaanpanossa — samoin kuin yleensä pohjoisempana Vienan läänissä — on säilynyt alkuperäisempi lapsen katoaminen Maarian polvelta, vaikka siinä juuri edellä on puhe heiniin peittämisestä![199]
Etsiminen puitten, heinien ja kanervien keskeltä tavataan Suomen puolella ja Inkerissä muutamissa "Kadonneen pojan" ballaadin (Kant. III. n:o 53, vrt. 54) toisinnoissa, esim.[200]
Emo kohta etsimähän,
Kurkistellen kuusen juuret,
Katsellen kanervan juuret,
Heilutellen heinän juuret,
Emo etsi suuret metsät,
Hajotteli hienot heinät.
Vastaantulijoista olemme kuun ja päivän jo Inkerissä tavanneet. Mutta kuun ilmoitus, miksi hänet on luotu, on muutettu Maarian lausumaksi kiroukseksi, nähtävästi muiden runojen, ehkä Lunastettavan neidon, vaikutuksesta. Joskus kuitenkin myös Aunuksen puolella — niinkuin säännöllisesti pohjoisempana Vienan läänissä — esiintyy alkuperäinen ajatus:[201]
"Jos oisin nähnyt, en sanoisi;
Sinä olet minunkin luonut."
Uusia tulokkaita Venäjän-Karjalassa ovat puu ja tie. Edellinen on Vienan läänissä harvinainen, ja sen valitus kielellisessä asussaankin viittaa alkuperäänsä, Lemminkäisen piilon ehdoituksiin, esim.[202]
Puuhut vastahan tulevi j.n.e.
"Sinä olet minunkin luonut,
Kotapuiksi kolkatahan,
Riihipuiksi ripsutahan,
Pirttipuiksi pilkotahan."
Koivut vastahan tulevi j.n.e.
"Poikas on minunkin luonut,
Pirttipuiksi pilkotahan,
Terärauoin rapsutahan,
Hakatahan halkopuiksi,
Lehtipuiksi leikatahan."
Verrattakoon näihin säkeihin Lemminkäisen äidin ehdoituksia esim. seuraavassa toisinnossa:[203]
Mäne männyksi mäelle,
Rikeneen mäkinen mänty
Pärepuiiksi leikatahan;
Eli koivuksi norolle,
Rikeneen noroinen koivu,
Riihipuuksi leikatahan.
Tien kirous on luultavasti sovitettu sotarukouksista, joissa sotahevosten ja vainovarsain kaviot tekevät miesten tappotanteren havainnolliseksi. Ne ovat hyvin luonnollisesti liittyneet säkeesen "ratsahin ajeltavaksi" pohjoisemmassa tien valituksessa. Vanhat sotatiet ovat vielä nytkin Venäjän-Karjalaisten runolaulajain asumasijoilla milt'ei ainoat hevosella kuljettavat.
Eräässä Pohjois-Aunuksen toisinnossa kohtaa Maarian vielä koite, joka kysymykseen: "etkö nähnyt poijaistani?" tekee vastakysymyksen:[204]
"Mikä on merkki poijallasi?"
— "Puut punelmi, maat sinelmi,
Kuuset kultarimptsukoissa,
Hongat on hopeavöissä,
Vaarat vaskisin orahin,
Taivas kultaisin rakehin."
Maarian vastaus johtuu tietysti siitä Saunanhaku-virren liitteestä, jossa hän orjalle kuvailee koitetta. Mutta toisessa kappaleessa hän samaan kysymykseen — yhteys on sekava ja kysyjä epäselvä — vastaa seuraavilla ilmeisesti saduista lainatuilla säkeillä:[205]
"Sep' on merkki pojallani:
Kuutamainen kulmasella,
Otamainen olkapäällä,
Päivänen päälaella
Kalvosista käet kultaiset,
Polvista jalat hopeaiset."
Lönnrotin Kantelettaren-laitos noudattaa pohjoisempaa Vienan-puolista laulutapaa. Lapsen katoaminen Maarian polvelta on jo osoitettu alkuperäisemmäksi etelämpänä esiintyvää heinistä katoamista.[206] Mutta siihen on Vienan läänissä välistä lisätty selitys, että polvelta katoaminen on tapahtunut Maarian järjestäessä hiuksiansa (vv. 470-7). Topeliusen ja Cajanin kirjaanpanoissa mainittu kohta toisintelee:[207]
Rupee päätänsä sukimaan,
Hapsiansa harjoamaan,
Suastansa pii pirahti,
Taimen taittui harjastansa,
Tavottipa taimentansa.
Vietiin poika polveltansa.
Neitsyt Maaria emonen
Suki päätänsä sualla,
Sukasella vaskisella,
Korvalla pyhän kosken,
Pyhän lammin lainehella.
Kirpoi poika polviltahan.
Nämät säkeet löytyvät melkein järjestänsä vienanpuolisen Ison tammen runon johdannossa, jossa päätänsä sukivan neidon suasta pirahtava pii aiheuttaa tammen synnyn. Siitä ne nähtävästi ovatkin lainatut, vaikkeivät alkuansa siihenkään kuulu, niinkuin t:ri K.A. Franssila on tutkimuksessaan osoittanut.[208]
Tähti vastaantulijana on Lönnrotin myöhemmin lisäämä, niin kuin kaikista vanhimman Luojan virren luonnoksen reunamuistutuksesta näkyy.[209] Tähden valitukseen on hän käyttänyt pari säettä kuun valituksesta mainitussa käsikirjoituksessa (vrt. vv. 510, 542):
Kylmällä kimaltamahan,
Kesällä katoamahan,
joista edellinen perustuu harvinaiseen kansanrunon säkeesen:[210]
Tähellä kimaltamahan.
Viimeksi mainittu säe mahdollisesti juuri herätti Lönnrotissa ajatuksen täydentää taivaankappaleitten kolmilukua. Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot on keksinyt kuun vastaukseen säeparin:
Aamulla alenemahan,
Illalla ylenemähän,
ja päinvastoin myös päivälle (vv. 556-7, 572-3). Vienan läänin toisinnoissa niitä ei löydy eikä myös Lönnrotin aikaisimmassa käsikirjoituksessa. Inkeriläisiä toisintoja ei Lönnrot vielä Kanteletarta kokoonpannessaan tuntenut ja niissä muuten täydesti vastaavien säkeitten kielimuoto kuitenkin hiukan eroaa: Aamusta — Illasta —. Luultavasti on Lönnrot tämän säeparin omin päin muodostanut, joka itsessään ei ole ollut mitään vaikeaa. Että hän osasi juuri kansanrunon alkuperäisimpään muotoon, todistaa ainoasti, kuinka lähellä runolaulajoita hän itse oli.
Ainoa vienanpuolinen toisinto, jossa päivä kiitollisuudella mainitsee mihin mieluisaan tehtävään hänet on luotu, on Latvajärven Arhipan, sama, missä ei runo jatku Luojan surma-virrellä, vaan saa omintakeisen päätöksensä.
"Poikas on minunkin luonut,
Päivän ajan paistamahan,
Yön ajan lepeämähän.
Tuoll' on pieni poikuesi,
Kultainen omenuesi,
Ylisessä taivosessa."
Loppusäkeet lauloi Arhippa eri kerroilla eri tavalla, Lönnrotille:[211]
Isän Jumalan sijalla,
Tulee sieltä tuomitsemaan;
mutta Castrénille:
Päällä taivosen kaheksan,
Ilmalla yheksännellä;
samoin Cajanille sekä lisäksi:
Päällä viien villavaipan,
Päällä kuuen kirjokannen,
Päällä uutimen utuisen.
Näistä säkeistä on Lönnrot Kantelettaressa muodostanut Luojan surma-virren jälkilauseen (vv. 849-862).
Vertailemalla inkeriläisiä ja venäjänkarjalaisia toisintoja pääsemme siihen tulokseen, että Lapsenetsintä on alkuansa ollut erinäinen runo, joka on ensin Saunanhaku-virteen ja sitten myös Luojan surma-virteen yhdistynyt. Sen alkuperäisiin piirteihin kuuluvat: etsivä äiti, Neitsyt Maaria ja hänen Poikansa, kuvattuna pieneksi lapseksi, joka on kadonnut sylistä, sekä tämän löytäminen Jumalan asunnossa (kappelissa — Luojan lappeassa — taivaassa). Vastaantulijoista ovat taivaankappaleet varsinaiset asiaankuuluvat, joka selviää myös erään venäjänkarjalaisen toisinnon säkeistä:[212]
Katsoi päälle taivosehen,
Aina katsoi, aina itki.
Onko taivaankappaleita ollut useampia kuin kuu ja päivä, on vaikea sanoa. Mutta niiden vastausten vastakohtaisuuteen nähden ei kolmatta oikeastaan kaipaa. Ja siinä tapauksessa on päivä tietysti ajateltava lapsen olinpaikan ilmoittajaksi.
Kaikesta vaikeinta on päättää, mistä taivaankappaleet, jotka vastaaviin skandinaavilaisiin lauluihin nähden ovat aivan uusi ilmiö, lienevät tähän runoon tulleet.
Virolaisten kansanlaulujen julkaisija H. Neus on sitä verrannut Viron puolella hyvin yleisesti laulettuun runoon kadonnutta veljeänsä etsivästä sisaresta.[213] Taivaankappaleita, joilta hän tiedustelee, ilmestyy tavallisesti kolme: paitsi päivää ja kuuta, jotka kieltävät nähneensä taikka epäävät sanomasta, vaikka ovat nähneetkin, myös tähti, joka viimein ilmaisee, että veli on veteen hukkunut. Monesti on kuitenkin järjestys päinvastainenkin, niin että päivä on kolmantena, joka tietää ja ilmoittaa.
Neus viittaa vielä erääsen liettualaiseen lauluun, jossa päivä on etsivälle suosiollinen ja toiset taivaankappaleet, vaikka eri tavalla kuin suomalaisessa runossa, selittävät syyn kieltäytymiseensä.[214]
Ehtoolla myöhä multa
Katosi karitsainen;
Ken auttais etsimähän
Ainutta karitsaani?
Luo aamutähden läksin,
Niin vastas aamutähti:
"Mun täytyy auringolle
Aikaisin tuli tehdä."
Luo iltatähden läksin,
Niin vastas iltatähti:
"Mun täytyy auringolle
Ehtoisin vuode laittaa."
Luo kuuhuen myös läksin,
Vaan vastaeli kuuhut:
"Oon miekan halkilyömä,
Suruinen mull' on muoto."
Luo auringon siis läksin,
Ja vastas aurinkoinen:
"Yhdeksän päivää etsin
Ja vielä kymmenennen."
Sopisi ajatella, että suomalaisen Lapsenetsintä-virren kehitykseen olisi vaikuttanut mainittu virolainen, mahdollisesti liettualaisperäinen runo. Lisäyksen olisi silloin pitänyt tapahtua Länsi-Inkerissä, josta se olisi kulkeutunut Venäjän-Karjalaan asti. Tätä olettamista kuitenkin vastustaa suomalaisen runon todennäköinen kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen; sitä ei puolusta alkuperäisemmän muodostuksen esiintyminen pohjoisempana ja kehittyneemmän etelämpänä Venäjän-Karjalassa, eikä myöskään koko runon löytymättömyys Suomen Itä-Karjalassa sekä Karjalan Kannaksella. Viimeksimainittua ilmiötä selittääkseen pitäisi osoittaa joku epäilemätön esimerkki virolaisperäisestä Varsinais-Inkerissä lauletusta runosta, joka puuttuisi Karjalan kannaksella, mutta Suomen tai Venäjän Karjalassa jälleen ilmestyisi.[215] Sitä vastoin on luontevampi olettaa, että runo on Länsi-Suomesta leviten kautta Itä-Suomen haarautunut toiselta puolen Venäjän-Karjalaan ja toiselta puolen Inkerinmaalle, säilyen ainoasti molemmissa äärimmäisissä päissä. Esimerkkejä runoista, jotka ovat Varsinais-Inkerin umpisoppeen talleentuneet, vaikka välittävältä Karjalan kannaksen alueelta ovat kadonneet, on meillä paitsi Luojan virren muissa osissa, myös ennen esitetyssä Inkerin virressä.
Siinäkin tapauksessa, että mainittu lisäys olisi Virosta päin runoon liittynyt, täytyisi ajatella runon ensin Länsi-Suomesta ympäri Suomen lahden Länsi-Inkeriin kulkeutuneen. Yhtään syytä ei ole olettaa runon kokonaisuudessaan johtuvan Virosta, jossa ei noita toisia Neitsyt Maarian virren kappaleita ollenkaan tiedetä lauletun. Tosin juuri Lapsenetsintä-virsi on tavattu myös Virossa, mutta sen poikkeava muoto ja uudenaikainen runomitta pikemmin todistavat vastoin suomalaisen runon mahdollista virolaista alkuperää, niinkuin seuraavastakin näytteestä voi päättää.[216]
Maarja kõnnib müödä tied,
Otsib armast aenust last.
Kus ta armas aenus laps?
Ruuzalemmä linna all.
Mis temä seäl tieb?
Magab või valvab?
Ei ta maga egä valva:
Kuuleb kirjatundejaid,
Pühi mehi pilve'esta,
Tarku mehi taeva'asta;
Ta südä püsti kui oda,
Ta silmäd kui liivateräd.
Maaria astuu tietä myöten,
Etsii armasta, ainoata lasta.
Kussa hänen a. a. lapsensa?
Jerusalemin kaupungin alla.
Mitä hän siellä tekee?
Makaako vai valvooko?
Ei hän makaa, eikä valvo:
Kuulee kirjanoppineita,
Pyhiä miehiä pilvistä,
Viisaita miehiä taivaasta;
Sydän kankeana kuin keihäs,
Silmät kuin hiekkajyvät.
Mutta vielä on yksi mahdollisuus lukuunotettava. Lapsenetsinnästä laulavat myös Vähävenäläiset Itävallan Galitsiassa.[217]
Asteli tietä Jumalan äiti,
Tulipa vastaan loistava päivyt.
"Jumal' aut' Jumal', Jumalan äiti!"
— "Sullekin terve, loistava päivyt.
Ylhäällä loistat, kauaksi katsot,
Etköhän liene lastani nähnyt?"
— "En ole nähnyt, enk' ole kuullut."
Samoin vastaa "kirkas kuuhut"; vaan kolmantena kirkas tähtönen "ylhäällä astuva, kauaksi katsova" sanoo sekä nähneensä että kuulleensa. Eräässä toisinnossa Neitsyt Maarian sijalla pyhä Helena etsii poikaansa, jonka tähti ilmoittaa menneen luostariin, missä itsestään ovet avautuivat, kellot soivat ja tuohukset syttyivät.
Yhtäläisyys suomalaisen runon kanssa on ensi silmäykseltä aivan hämmästyttävä ja panee ajattelemaan, voisiko tässä tulla kysymykseen slaavilainen laina.
Venäläinen tutkija A. Potebnija kuitenkin huomauttaa vielä kolmannesta vähävenäläisestä laulusta, jossa nimetön leski taivaankappaleilta tiedustelee poikaansa Iivanaa.[218] Kaikki nämät ovat jouluvirsiä ja nimenomaan leskelle laulettavia. Viimeksi mainitusta muodosta hän arvelee toisten kehittyneen.[219]
Mutta vaikka siinä kohden voi olla eri mieltä, niin täytyy kuitenkin yhtyä hänen ajatukseensa, että taivaankappaleilta kysyminen on kansansaduista, slaavilaisillakin tavattavista, runomuotoon siirtynyt piirre. Niinkuin hän osoittaa, ei taivaankappaleita tavata kaikissa vähävenäläisissäkään kirjaanpanoissa, vaan niiden sijalla myös kolme enkeliä ja apostolia, joista yksi vastaa ettei ollut nähnyt, toinen sanoo kaukaa katsoneensa ja kolmas läsnä olleensa, kun Maarian poika ristiinnaulittiin. Välistä ovat vastaantulijoina itse joululaulajat, jotka sanovat nähneensä hänet luostarissa alttarin luona pitävän jumalanpalvelusta.
Mikä kuitenkin enimmän vaikeuttaa tämän laulun asettamista suomalaisen runon yhteyteen, on se seikka, ettei lukuisissa isovenäläisissä toisinnoissa ole puhetta taivaankappaleista. Poikaansa etsivää pyhää neitsyttä vastaan tulevat joko pari kolme Juutalaista taikka myös Johannes kastaja.[220] Edelliset sanovat esi-isäinsä hänet ristiinnaulinneen, joten itse etsiminenkin siirtyy Vapahtajan kuoleman jälkeiseksi tapaukseksi. Todennäköisintä kaikesta päättäen on, että Lapsenetsintä-virsi on Suomeen Saksasta Skandinaavian kautta kulkeutunut ja täällä, samoin kuin Vähä-Venäjällä, kansansaduista[221] omistanut taivaankappaleilta tiedustelun. Näiden vastaukset ovat kaiketikin Suomessa aivan itsenäisesti keksityt; hyvin sattuva ja "Luojan" virteen soveltuva on niiden yhteinen ponsi:
"Poikas on minunkin luonut."
7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi.
Kolmas ja viimeinen Luojan virren pääosista, Luojan surma-virsi, on kokoonpantu kahdesta erinäisestä runosta, joiden aineina on Luojan ylösnousenta sekä Hiiden sepän kahlinta. Suomen Itä-Karjalassa, samoin kuin Venäjän-Karjalassa, nämät runot esiintyvät aina toistensa yhteydessä. Mutta Varsinais-Inkerissä niitä lauletaan enimmiten eriksensä tai milloin ne yhdistetään, on niiden välillä tavallisesti vielä kolmas yksistään siellä esiintyvä runo Sillasta ja kirkosta.
Inkeriläinen Luojan ylösnousenta-virsi on sekin paraiten säilynyt
Keski-Inkerissä.[222]
Mitä laulan, kuta laulan?
Laulan Luojan kuolennaista,
Kaotusta kaiken vallan.
Kuhun Luoja kuoletettu,
Kaotettu valta kaikki?
Sinisen salon sisähän,
Korven kaian kainalohon.
Syvä hauta kaivettuna,
Syvä hauta, rautapohja,
Syvä syltä yheksättä,
Käsikyynär kymmenettä,
Puolta kymmentä leveä.
Sinne Luoja hauattihin,
Jumalainen kalmattihin,
Tinanauloin tikkaeltu,
Rautanauloin nakkaeltu,
Hopeanauloin huolieltu,
Vaskinauloin vaivaeltu.
Siellä meiän Luojuemme,
Ja meiän Jumaluemme.
"Paista päivä, kuu kumoita!
Paista kerran kirkkahasti,
Toisen himmesti hiota;
Paista Luojan hauan päälle,
Jumalaisen kalman päälle;
Sulata tinaiset naulat,
Vaskinaulat hellittele,
Hoikenna hopeanaulat.
Päästä Luoja kuolemasta,
Katomasta kaikkivalta!"
Paistoi päivä, kuu kumoitti,
Pääsi Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki.
Runo tässä jatkuu, vaikkei aivan välittömästi, Hiiden sepän kahlinnalla, samoin kuin vielä kahdessa kappaleessa.[223] Mutta muissa seitsemässä kirjaanpanossa Luojan ylösnousenta-virsi ilmaantuu aivan yksinäisenä.
Länsi-Inkerissä sitä vastoin on sen yhdistyminen yleisempi. Soikkolan-puolisista kappaleista on vaan pari itsenäistä.[224] Mutta toisissa seuraa Hiiden sepän kahlinta: kolmessa mainitulla välikkeellä, joka neljännessäkin on loppuun eksynyt. Näistä otettakoon kaksi rinnan osoittamaan Soikkolan laulutapaa.[225]
Mitä nousen laulamahan?
Laulan Luojan kuolentaa,
Jumalaisen kalmantaa.
Kuhun on Luoja kuoletettu,
Jumalainen on kalmaeltu?
Syvä hauta kaivettihin,
Syvä hauta, rautapohja,
Yheksän sylen syvyysse.
Käsikyynär kymmenettä.
Niin Luoja rukoelevi:
"Oi Jumala armollinen!
Pane päivä paistamahan,
Kuu Jumalan koittamahan;
Pane Luojan hauan päälle,
Jumalaisen kalman päälle;
Sulata tinaiset naulat,
Vaskinaulat höplittele."
Otti Luoja kuullaksensa,
Pani päivän paistamahan j.n.e.
Kohallensa hauan päälle:
Sulatti tinaiset naulat j.n.e.
Pääsi Luoja hauastansa,
Jumalainen kalmastansa.
— — —
Mitä laulan, kuta laulan?
Laulan Luojan kuolennasta,
Jumalaisen kalmannasta.
Kunne Luoja hauattihin,
Jumalainen kalmattihin?
Sinisen meren sisähän,
Punaisen meren peittohon.
Tinanaulat iskettihin,
Vaskinaulat vahvittihin,
Puunaulat pumitettihin.
Pyhät miehet kumarsivat:
"Oh Jumala armollinen,
Mies totinen toimellinen!
Pane päivä paistamahan
Ja kuu kumattamahan;
Laske Luoja juoksemahan,
Jumala pakenemahan."
Pani päivän paistamahan j.n.e.
Laski Luojan juoksemahan,
Jumalan pakenemahan.
Jos Keski-Inkerin ja Soikkolan kappaleita toisiinsa vertaa, niin huomaa helposti, kumpi on toisesta johtunut. Päivän sulatettavat puu-naulat, jotka kolmessa Soikkolan kappaleessa esiintyvät, eivät vielä vaa'assa paljoa paina, koska ne kerran Hevaankin puolella tavataan.[226] Enemmän todistusvoimaa on jo sinisen salon vaihtumisella siniseksi mereksi; jälkimmäinen on haudan yhteydessä peräti luonnoton, jos kohta ei edellinenkään liene aivan alkuperäinen.[227] Selvin osoitus Soikkolan toisintojen turmeltumisesta on kuitenkin suoranaisen päivän puhuttelun muuttuminen Jumalan rukoilemiseksi, että panisi päivän paistamahan. Sekaannus kahden sekä "Jumalan" että "Luojan" välillä on ilmeisin siinä, missä Hevaallakin oletettava Luoja itse on rukoilijana. Sen välttämiseksi on Soikkolassa joskus Silta- ja kirkko-virrestä otettu "pyhät miehet" kumartajiksi, toisinaan myös Luojan muuten esiintymätön äiti:[228]
Maaria puhas emäntä,
Nousi maahan polvillensa.
Säe "pani päivän paistamahan" tavataan jo eräässä Hevaan ja Soikkolan välisessä Kaprion seurakunnan toisinnossa.[229] Siinä "meiän Luojuemme" ketään rukoilematta itse panee päivän paistamaan ensin ainoasti rikkaille, vaan sitten tasaisesti kaikille, joka selvästi osoittaa mainitun säkeen johtuvan Päivänpäästö-runosta.
Runon leviämisen Hevaan puolelta Soikkolaan vahvistaa vielä sen harvinainen ja katkelman tapainen esiintyminen läntisimmässä Inkerissä. Soikkolan ja Narvusin välisessä Joenperän seurakunnassa tavataan Lapsenetsintä-virteen yhdistyneen Silta- ja kirkko-virren loppuliitteenä, niinkuin on mainittu, Luojan haudan kaivaminen. Itse Narvusissa ilmaantuu sama kohta lyyrillisen runon jatkona.[230]
Jumalainen tietänevi,
Kuhun Jeesus kuolenevi,
Kuoleeko maalla vai merellä.
Kuhun hauta kaivetahan,
Sinisen meren sisähän,
Punaisen meren pohjahan,
Syvä hauta, rautapohja,
Yheksän syltä syvyyttä,
Kaks kyynärtä kymmenettä.
Toinen Narvusin puolelta saatu katkelma esittää päivänpaisteen vaikutuksen, josta sitten alkaa Niukahdusluku.[231]
Tee, Herra, heleä päivä,
Pamahuta paistepäivä!
Sulata tinaiset naulat,
Valattele vaskinaulat.
Paista päivä kirkkahasti!
Jeesus kirkkohon j.n.e.
Seuraavassa Luojan virren laulualueessa, Suomen Itä-Karjalassa, on
Surma-virsi erittäin suosittu. Sen lukuisissa kirjaanpanoissa voimme
esillä olevaankin kappaleesen nähden eroittaa kaksi päämuotoa,
Suistamalaisen ja Suojärveläisen.
Edellinen on kokoonpanoltaan melkein yhtä yksinkertainen kuin keski-inkeriläinen toisinto. Siinä on ensiksi laulajan huomautus aineensa tärkeydestä ja tiedonanto Luojan hautaamisesta. Sitten seuraa kehoitus päivälle paistamaan, joka joskus nimenomaan ilmoitetaan Luojan itsensä lausumaksi,[232] ja viimeksi mainitaan ylösnouseminen.[233]
Laulamme Jumalan virttä,
Muinoisia muistelemme,
Ammuisia ajattelemme,
Ennen Luojan kuolentoja,
Kaontoja vallan kaiken.
Jopa Luoja hauattihin,
Yheksän sylen syvähän,
Kolmen sylen korkeuhun,
Kivet päälle kiusattihin,
Haot päälle hauattihin.
"Päivä, armas aurinkoinen!
Lennä päätönnä kanana,
Siivetönnä siuvontele,
Luojan hauan partahille.[234]
Päivä, paista palavasti,
Kummemmasti (!) kuumoittele,
Nukuttele nuuin(!) joukko,
Painuta pakanan kansa,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen."
Nukutti urot Jumala.
Pääsi Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki,
Purki kiusatut kivetkin,
Halkoi hauatut halotkin,
Yheksän sylen syvästä j.n.e.
Jälkimmäinen Suojärveläinen toisintomuoto on muodostunut vuoropuheluksi päivän ja Luojan välillä. Itsestänsä päivä lentää Luojan haudalle ja tämä kehoittaa häntä palaamaan paikoilleen sekä sieltä paistamaan.[235]
Muita minä muistelen,
Ammuisia ajattelen;
Luoja maahan hauvattihin,
Valta kaikki kalmattihin,
Yheksän sylen syvähän,
Syltä puolen kymmenettä.[236]
Kivet päälle kilvattihin,
Kalliotkin kalvattihin,
Murrot päälle murrettihin.
Päivyt armas aurinkoinen,
Lenti päätönnä kanana,
Siivetönnä siuvotteli,
Luojan hauan partahille.
Painuihen pakisemahan,
Saatihin sanelemahan.
Jumalainen armollinen,
Mies totinen toimellinen,[237]
Noin virkki, sanoin pakisi:
"Päivyt armas aurinkoinen!
Mitä sinä tänne tulit?"
— "Tulin luokses kuolemahan.
Kanssasi katoamahan."
Jumalainen armollinen,
Mies totinen toimellinen,
Noin virkki, sanoin pakisi:
"Mene maille muinoisille,
Entisille elotiloille,
Paista päivä palavasti,
Toinen himmesti hiilluta,
Paahuta parvi pakanan,
Hiilluttele Hiien väki,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen.
Nousis Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki,
Yheksän sylen syvästä,
Syltä puolen kymmenettä;
Kivet päältä kilvattaisi,
Kalliotkin kaivattaisi,
Murrot päältä murrettaisi."
Päivyt armas aurinkoinen,
Meni maille j.n.e.
— — —
Murrot päältä murrettihin.
Auringon vastaus Luojan haudalla on myös toisin sanoin esitetty:[238]
Tulin Luojan kuolennoille,
Vallan kaiken kaonnoille,
Voiman kaiken voitannoille.
Joskus päivä Luojan kysymystä odottamatta itse tiedustelee:[239]
Kuhun on Luoja kuoletettu,
Valta kaikki kalmaeltu?
Mutta näitä kaikkia osanoton ilmauksia alkuperäisempi lienee päivän kehoitus haudalle lennettyään:[240]
Nouse Luoja kuolemasta,
Katomasta kaikkivalta!
Jos molempia itäkarjalaisia toisintoja vertaa inkeriläisiin, niin huomaa helposti että ne ovat toisistaan riippumatta yhteisestä alkumuodosta kehittyneet. Johdanto on Suomen Itä-Karjalassa täydellisempänä säilynyt. Selvimmin ilmaisevat sen ajatusta erään kirjaanpanon alku-säkeet:[241]
Aina muuta muistelemme,
Ammuista ajattelemme,
Emme tuota konsanana,
Kovin Luojan kuolentoa.
Samassa kirjaanpanossa ilmaantuva säe: "nukuttele noian joukko" antaa myös selityksen Suistamalaiselle muodolle: nuuin joukko. Pakanan parven nukuttaminen, joka on aseellisena vartiona Luojan haudalla, liittyy läheisesti Matteuksen kertomukseen (28: 2-4) roomalaisista vahtisotureista, mitkä taivaasta alas astuvan Herran enkelin pelosta, joka oli nähdä kuin pitkäisen tuli, niin hämmästyivät, että olivat kuin kuolleet. Kivien ja hakojen eli murtojen haudan päältä murtaminen viittaa niinikään raamatulliseen piirteesen kiven vierittämisestä Vapahtajan haudan ovelta.
Tätä jälkimmäistä vastaa Inkerin puolella tinaisten ja vaskisten naulojen sulattaminen kirstun kannelta. Ensi silmäyksellä ei molempien muodostuksien välillä tosin luulisi mitään yhteistä löytyvän. Mutta on otettava huomioon, etteivät inkeriläisessä ole pääasiana nuo metalliset naulat, jotka joskus muussakin yhteydessä esiintyvät; niinkuin seuraavassa läntisimmän Inkerin runossa, tytöstä emonsa haudalla:[242]
"En voi nousta, en ylene,
Jo se on kirstu kiinni pantu,
Tinanauloin tippaeltu,
Vaskinauloin nappaeltu;
Kivi on suuri kirstun päällä,
Paasi on paksu pään alla."
Pääpaino on auringon sulattavalla vaikutuksella, ja se piirre on säilynyt myös muutamassa Itä-Karjalan toisinnossa:[243]
Uinota parvi pakanan
Sulaele suuret kivet,
Polttele paksut parret,
Luojan hauan partahalta.
Viimeksi mainitun muodon alkuperäisyyden vahvistaa vielä sen ilmaantuminen Vienan läänissä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Ensin on meidän kuitenkin tarkastettava eräitä katkelmia, joita välisellä Ilamantsin runoalueella on säilynyt. Mekrijärven Simana Sissosen muistelema sotaloitsu alkaa säkeillä:[244]
Paista hetti heltiästi,
Himmerkki hyvin hiota,
Nukutteles nuija joukko,
Painata pakanan kansa,
Miehet nuoret miekoillehen,
Vanhat keihäsvarsillehen.
Myös Sampo-runon yhteydessä hän välistä lauloi, mitenkä:[245]
Itse vanha Väinämöinen
Nukutteli nuoren joukon j.n.e.
Niinikään luetaan muutamassa Ilamantsilaisessa ampijaisen synnyssä:[246]
— — —
Siitä syntyi ampijainen,
Paha lintu paisuttihen.
Maahan miekat, maahan miehet,
Maahan nainehet urohot,
Sotaväki syrjällehen!
Nukuttele nuiva joukko,
Painele väki pakana,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen,
Pirut piilinsä nenähän,
Ampujat äkämihinsä.
Samoin kuin ennen huomautettu jälki Tapanin virttä Ilamantsissa, todistavat mainitut Luojan ylösnousenta-virren säkeet selvästi, että muitakin Luojan virren osia on täällä ja yleensä laajemmalla alalla Itä-Suomessa aikoinaan laulettu.
Viimeisessä Luojan virren säilytyspaikassa, Venäjän Karjalassa, kohtaamme runon jotenkin samanlaisena kuin Suojärvellä. Eheimpänä sen on tallentanut Latvajärven Arhippa, ainoa joka Luojan surma-virttä Neitsyt Maarian virrestä eriksensä esitti. Lönnrotille hän kuitenkin lauloi ainoasti alun tätä runoa:[247]
Aina muita muistollahan,
Vaan ei tuota milloinkana,
Milloinkana, kulloinkana,
Suurta surmoa Jumalan,
Katomusta kaikkivallan,
Kuin on Luoja kuoleteltu,
Kaotettu kaikkivalta,
Sa'an keihään kärellä,
Tuhannen kärellä miekan.
Sitten eksyy esitys muualta lainattuun keihään kuvaukseen. Mutta Cajanille ja Castrénille Arhippa muisti tämän jälkeen palata takaisin runon ladulle ja jatkaa:[248]
Kuin on Luoja kuoletettu,
Kaotettu kaikkivalta,
Kivet alle kiusattuna,
Kivet alle, paaet päälle,
Someret syäntä vasten.
Päivyt armas aurinkoinen
Lenti päätönnä kanana,
Puonna siipi siuvotteli,
Luojan hauan partahalle,
Itkeä tihustelevi:
"Nouse Luoja kuolemasta,
Herra hauasta hereä!
Elikkä tulen minäkin,
Kerallasi kuolemahan,
Kanssasi katoamahan."
Niin sanovi suuri Luoja,
Puhuvi puhas Jumala:[249]
"Ei ole täältä nouseminen,
Niin kuin sieltä toivominen,
Kivet on alla, paaet päällä,
Someret syäntä vasten.
Sä päivyt, Jumalan luoma!
Lennä päätönnä kanana,
Puonna siipi siuvottele,
Siallesi entiselle,
Paikallesi muinoiselle.
Paista hetki heltehestä,
Toinen himmestä hiosta,
Kolmansi koko terältä.
Nukutteles nuiva joukko,
Paineles pakana kansa,
Nuoret nuolensa nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen."
Päivyt armas aurinkoinen,
Hyvä kielas käskeäkin,[250]
Sekä lensi jotta joutui
Siallensa j.n.e.
Paistoi hetken j.n.e.
Nukutteli nuivan joukon,
Paineli pakanan kansan j.n.e.
Silloin meiän suuri Luoja,
Nousi Luoja kuolemasta,
Herra hauasta heräsi,
Kivet silloin kielin lauloi,
Paaterot sanoin pakasi,
Joet liikkui, järvet järkkyi,
Vuoret vaskiset vavahti.[251]
Kaikissa muissa Venäjän Karjalan kappaleissa Luojan ylösnousenta liittyy Lapsenetsintä-virteen. Kumpaisessakin tavattava "päivä" on tarjonnut yhdistyskohdan. Että runomme sen kautta on typistynyt, on itsestään selvää. Johdanto on täytynyt jättää kokonaan pois[252] ja kertomus hautauksesta sovittaa päivän vastaukseen Neitsyt Maarialle, jonka suuhun tavallisesti, ettei kertomus katkeaisi, on pantu kehoitus päivälle paistamaan. Toinen Lönnrotin Latvajärvellä muistiinpanema kappale siten kuuluu:[253]
"Jo tieän poikuesi.
Hakattuna on, hauattuna,
Vuoret päälle vaaittihin,
Kivet päälle kiusattihin."
Neitsyt Maaria emonen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma!
Lennä päätönnä kanana,
Siallesi entiselle,
Paikallesi muinallesi.
Paista päivä heltehestä,
Toinen himmestä hiota,
Kivet suolaksi sulata,
Kalliot vaaheksi valuta."
Päivyt lenti j.n.e.
Mutta mukautumaton piirre on vielä päivän lentäminen "entiselle" paikalleen, ilmeisenä jälkenä siitä että oli ennen lentänyt alas Luojan haudalle. Tämäkin kohta on sitten korjattu esim. seuraavalla tavalla.[254]
"Tuoll' on sinun poikuesi;
Pilatukset piinatahan,
Paha väki vaivatahan,
Yheksän sylen syvyes,
Kivet alla, paaet päällä,
Someret keskellä syäntä."
— "Oi päivyt, Jumalan luoma!
Nouses koivun konkelolle,
Lepsähäs lepän rehulle;
Paista kivet pehmeäksi,
Paaterot vaahtena valuta,
Someret veeksi vie."
Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat itse[255]
Läksi
Poiuttahan etsimähän.
"Nouse Luoja kuolemasta,
Herra hauasta hereä,
Jo oot viikon maassa maannut."
Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian itku haudalla kuvattuna.[256]
Äiti haualle tulevi,
Itki äiti hurstelevi,
Voia vuopahuttelevi.
"Mene poies äityeni,
Polttaa kuin tulikipunat."
(Pyyn pyrähtäminen).
Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan "Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]
Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.
Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta. Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760 luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa, tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin, nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun, että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää, onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.
Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]
Kaivettihin Luojan hauta.
Yheksän sylen syvysi(!),
Syli puolen kymmenettä.
Sata rautaista oritta,
[Sat]a toinen rauatonta,
[Sat]a mijestä miekallista,
[Sata toi]nen miekatonta
— — kiveä suurta,
— — vaivaelit,
— — suun etehen,
— — [k]asvon päälle.
— — aurinkoinen!
— — [kan]ana
— — —
Vanhat vasten sauvojahan.
Tämä
Nukutteli nuijan joukon,
Paineli pakanan kansan,
Vanhat vasten sauvojahan,
Nuoret miekkansa nojahan.
Silloin
Nousi Luoja kuolemasta,
Herra haudasta heräsi,
Paasi kahtia pakahti.
"Sata on rautaista orihta,
Ne veti veressä silmin,
Sat' on miestä miekallista,
Sata toinen miekatonta,
Ne veti veressä silmin
Sun poloisen poian päälle."
Maaria matala neiti
— — —
"Sep' on armas aurinkoinen!
Lennä päätönnä kanana
— — —
Vanhat sauvojen varoihin" j.n.e.
Tuo päivyt j.n.e.
Nukutteli nuivan kansan
Paineli väen pakanan,
Miehet miekkojen nojahan,
Vanhat sauvojen varoihin j.n.e.
"Nouse Luoja kuolemasta,
Hereä uneksimasta!"
Tämä Gananderin kappale ei liity Lapsenetsintä-virteen, vaan kuvaukseen Vapahtajan ristiinnaulitsemisesta ja suunnattomasta veren vuodosta.[261] Sitä ei myöskään seuraa Hiiden sepän kahlitseminen, joka seikka puolestaan viittaa siihen, että Luojan ylösnousenta-virsi on alkuansa ollut erinäinen runo.
Toisesta vielä aikaisemmasta kirjaanpanosta löytyy jälki Erik Cajanusen väitöskirjassa heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta, joka ilmestyi v. 1697. Säkeillä:
Aina muita muistelemina,
Arvosii ajattelemina,
hän mainitsee alkavan erään kansanrunon, joka Kristuksen kärsimisen historian kokonaisuudessaan erinomaisella tavalla (elegantissime) esittää.
Cajanus oli kotoisin Sotkamosta Itä-Pohjanmaalta, läheltä Vienan läänin rajaa, jonne Kalevalan aineistenkin runojen suoranainen vaikutus on ulottunut. On siis mahdollista, että myös tämä kappale on rajan toiselta puolen kulkeutunut. Voi tietysti olettaa päinvastoinkin, että juuri tämä on edustanut runon alkuperäisempää suomenpuolista muotoa, josta venäjänkarjalainen ja lähinnä Arhipan laulutapa on kehittynyt. Noista parista alkusäkeestä on kuitenkin mahdoton päättää suuntaan tai toiseen. Mutta sen tosiasian ne vahvistavat, että mainittu johdanto on runoon varsinaisesti kuuluva ja siinä alkuperäinen.
Samankaltaisen laulajan muistutuksen, niinkuin Borenius on huomauttanut,[262] näemme siinä tanskalaisessa Lapsenetsintä-virren toisinnossa, jonka tytöt keväisin esittävät. Sen viimeinen värssy näet kuuluu:
Tämä virsi nyt lauletaan alusta,
— Kevät tervetullut! —
Sillä Kristusta tulee muistella.
— Kaikki, kuin on avara maa,
Puhkeaa ruusunkukkiin.
Arvattavasti mainittu värssy on liittynyt Lapsenetsintä-lauluun vasta sitten, kun tämä jouluvirrestä muuttui kevätlauluksi. Ja sopii ajatella sen siihen siirtyneen jonkinlaisesta kadonneesta pääsiäisvirrestä.
Kysymykseen Luojan ylösnousenta-virren mahdollisesta skandinaavilaisesta alkuperästä on meidän palaaminen, kun tulee tarkastettavaksemme osaksi vastaava virolainen Luojan surma-virsi. Siinä ei kuitenkaan vähääkään viitata auringon osallisuuteen Luojan ylösnousennassa.[263]
Tosin on Virossa tavattu vähäinen lyyrillinen runo, jossa pyydetään päivää paistamaan, vieläpä haudalle.[264]
Paista, paista päevakene,
Eredaste ilmukene!
Paista mu ati haua pääle,
Eide kirstukaane pääle,
Õe veimevaka pääle,
Venna kirvevarre pääle.
Paista, paista päiväseni,
Heleästi ilmaseni!
Paista isäni haudan päälle,
Emon kirstunkannen päälle,
Siskon antivakan päälle,
Veikon kirvesvarren päälle.
Mutta tämä pikemmin todistaa, että päivän paistaminen suomalaisessa virressä ei ole välttämättä skandinaavilaisesta esikuvasta etsittävä, vaan voidaan hyvin ajatella omantakeiseksi muodostukseksi.
Luojan ylösnousenta-virren leviäminen vastustaa myös sitä olettamista, että mainittu muodostus olisi tapahtunut vasta Inkerin puolella virolaisen runon vaikutuksesta. Sen länsisuomalaisen johtoperän tekee aivan epäilemättömäksi seuraava Askolassa Uudellamaalla muistiinpantu loitsu, joka on tallentanut selvän jäljen päivän paistamisesta nimenomaan Herran haudalle.[265]
Pilven lumoussanat.
Pois pilvi päivän päältä,
Anna päivän paistaa,
Paista puuhun, paista maahan.
Paista Herran haudan päälle.
Vettä täällä tarvitaan,
Viisi kuusi tynnyriä,
Sata Saksan ämpäriä.
Mistä, voimme vihdoin kysyä, tämä suomalaisen virren omituisin ja kaunein piirre, auringon ilmestyminen Luojan avuksi, on aiheutunut? Päivä, joka päättömän ja siivettömän kanan s.o. pallon kaltaisena lentää Luojan haudan partaalle, on epäilemättä sen raamatullisen Herran enkelin sijainen, joka astuu alas taivaasta näöltään salaman, vaatteiltaan lumen kaltaisena ja istahtaa haudan ovelta vierittämänsä kiven päälle. Mutta miksikä sitten juuri aurinko on kansanrunossa valittu sijaiseksi? Sen selittää ikivanha kristillinen kansanusko, että aurinko pääsiäisaamuna kirkkaampana ja nopeammin nousee kuin muina päivinä. Sekä Virossa että Suomessa tiedetään viime aikoihin asti säilyneen kansassa sen käsityksen, että ylösnousemisen aamuna aurinko ilosta hyppii ja tanssii.[266]
Hyvin somasti on myös Salamnius Ilolaulussaan Jeesuksesta auringon osanoton kuvannut. Raamatulliseen aiheesen perustuen hän ensin esittää 19:nnessä luvussa päivän pimenemisen.
Itse armas aurinkoinen,
Katsoi päälle korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Kasvons pian poijes käänsi,
Luojan surmasta surussa,
Aivan hämmästyi äkistä,
Sanoi suulla surkealla:
"Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?"
— — —
Pani poijes seppelinsä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset.
Vaan sitten hän ominpäin runoilee, miten Jeesuksen tuskanhuuto saa auringon jälleen hetkeksi hänen puoleensa paisteellaan kääntymään.
Armas aurinko havaitsi,
Kuuli huudon huikeimman,
Kohta kääntyypi takaisin,
Temmais puhtahan pukunsa,
Pian päällensä pukeepi,
Antaapi alas näkyä
Paistehensa puhtahimman,
Tahtoi tehdä kunniata,
Tuoda Luojan lohdutusta.
Viimeksi hän 25:nnessä luvussa antaa auringon kiirehtiä ottamaan osaa myös Luojan ylösnousemiseen.
Kulki Jeesus kunnialla
Ylös haudasta ilolla,
Astui voimalla omalla.
Aivan armas aurinkoinen,
Aivan aamulla varahin,
Kiiruhtaapi kiiruhusti,
Ilon kanssa katsomahan
Voittoa vakaisen Herran.
Sukulaisuus suomalaisen taiderunoilijan ja kansanrunon välillä, joka tässä kohden ilmenee, vahvistaa vielä sitä käsitystä, että auringon ilmestyminen Luojan ylösnousenta-virressä samoin kuin päivän ja kuun Lapsenetsintä-virressä voi olla Suomen runottaren luoma.
Mutta vaikka väittäisi suomalaisen virren saaneen jokaikisen piirteensä jostain kadonneesta skandinaavilaisesta esikuvasta, jäisi sille kuitenkin kieltämättä se kunnia, että on yhden runollisimpia katolisen kansankäsityksen ilmaisuja yksin jälkimaailmalle säilyttänyt.
8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet.
Luojan ylösnousenta-virren Inkerinmaalla, milloin sitä Hiiden sepän kahlinta seuraa, liittää tähän jälkimmäiseen, niinkuin on huomautettu, milt'ei säännöllisesti kolmas, yksinomaan siellä tavattu runo, jolle paremman puutteessa on annettu nimi Silta- ja kirkko-virsi. Näytteeksi otettakoon eräs hyvin säilynyt Soikkolan kappale.[267]
Luoja soitti tietä myöten,
Maata myöten Maariainen,
Sata santtia jälestä,
Tuhat muita tuttavia.
Silta vastahan tulevi.
Luoja sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille.
Enkelit imehtelevät,
Pyhä rahvas naurahtavat:
"Katso meiän Luojuttamme,
Ja juta Jumaluttamme,
Kuten sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille!"
Luoja vasten vastaeli:
"Sillä sillalle kumarsin,
Annoin kättä siltapuille,
Silta hoiteli minua;
Kunis julki Juuta käynyt,
Vaelsi meteli kansa,
Paha rahvas pois pakeni,
Sinis seisoin sillan alla."
Luoja soitti j.n.e.
Aita vastahan tulevi.
Luoja aialle kumarsi
— — —
"Sillä aialle kumarsin,
Annoin kättä aitapuille;
Sinis istuin aian alla."
— — —
Kirkko vastahan tulevi.
Luoja kirkolle ei kumarra,
Anna ei kättä kirkkopuille.
"Sillä en kirkolle kumarra,
Anna en kättä kirkkopuille;
Kirkost' oon otettu kiinni,
Kappelista kahvaeltu."
Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut. Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]
Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen säkeissä:[269]
Antanut ei kättä aiaspuille,
Kumartainut ei kirkkopuille.
Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei tule aita, vaan keko:[270]
"Sillä sillalle kumartain,
Jos mä tässä yötä vietin,
Konsa Juutit loitse läksit,
Pahat miehet pois pakenit."
— — —
"Sillä keolle kumartain.
Annoin kättä sankapuulle,
Jos mä siinä yötä vietin.
Konsa Juutit loitse läksit."
— — —
"Sillä kirkolle en kumarra,
Anna en kättä alttarille;
Kirkossa kiinni otettihin.
Alttarissa ahistettihin."
Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen, vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan, mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi julkisella paikalla (Math. 21: 46).
Mainitun sillan ja kirkon vastakohdan säilyminen useimmin ja selvimmin Hevaan puolella viittaa runon leviämiseen Keski-Inkeristä Länsi-Inkeriin. Joenperästä saadussa parissa kappaleessa, joissa se on joutunut Lapsenetsinnän ja Luojan ylösnousennan väliin, on yksistään kirkko tallella, jota Luoja kumartelee antamatta selitystä ihmettelevälle kirkkorahvaalle.[271] Ja ainoassa Narvusin toisinnossa, joka on aivan irtonainen, on sillan sijalla aita ja "siinä" Luoja sanoo "yötä viettäneensä".[272]
Sekä runon ympäristöstä päättäen että sen leviämisen suunnasta, joka sillä on yhteinen muiden inkerinmaalaisten Luojan virren osien kanssa, on siis sekin luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin. Sen roomalaiskatolisen alkuperän tekisi aivan epäilemättömäksi sana santit ylläpainetussa Soikkolan kappaleessa, jos sitä uskaltaisi pitää varmasti runoon kuuluvana. Siinä se ei kuitenkaan esiinny kuin tämän ainoan kerran. Ja samantapainen, vaan vielä komeampi kuvaus, tavataan muutamassa Soikkolan puolen Niukahdusluvussa yksinomaan Neitsyt Maarian kulkueesta käytettynä:[273]
Maaria matkaa pitävi,
Tuhat on eessä enkeliä,
Sata santtia jälestä.
Hän käy keskellä väkeä,
Paistaa kuin pyhäinen päivä,
Kumoittaa kuin kultaristi.
Arvattavasti Silta- ja kirkko-virsikin on ollut alkuansa erinäinen runo. Tosin seuraava Hiiden sepän kahlinta on siihen Inkerin alueella milt'ei säännöllisesti yhdistynyt, mutta koska tämä muualla sekä itsenäisenä että toisin liittein esiintyy, ei sitäkään yhdistystä voi pitää perin aikaisena.
Vielä myöhempi on Luojan ylösnousenta-virren kiintyminen runon alkuun. Sen todistavat Keski-Inkerin kappaleiden suuri enemmistö, joissa tämän asemesta Kirkko- ja silta-virren edellä käy Niukahdusluku.
Kertomarunoksi siten siirrettynä Niukahdusluku harvoin alkaa loitsun tavallisilla alkusanoilla:[274]
Luoja kirkkohon menevi,
Heposella hiirakalla,
Kalahauen karvaisella,
Lohen mustan muotoisella.
Useimmiten on tämän sijalla toinen johdanto, joka välistä ilmankin
Niukahduslukua käy Silta- ja kirkko-virren edellä.[275]
Ajoi Luoja tietä myöten,
Maata myöten Maariainen,
Ja kaksi pyhäistä miestä,
Kolme korkeaa Jumalaa.
Kukko lauloi, Kiesus kirkui
Jumala jaloille pääsi,
Luoja läksi liikkehelle.
(Seuraa Niukahdusluku).
Jumala jaloille nousi,
Luoja läksi liikkehelle,
Pyhähuomenna varahin,
Ennen päivän nousemista,
Kolmen koijoisen keralla,
Kahen kanssa enkelien.
(Seuraa välittömästi Silta- ja kirkko-virsi).
Joskus mainittua johdantoa seuraa vielä palanen Päivänpäästö-virttä, ennen kuin Niukahdusluku varsinaisesti alkaa.[276]
Läksi Luoja liikkehelle,
Jumala jaloille nousi,
Iltatulta ottaessa,
Pärettä virittäessä,
Ikkunoja pantaessa,
Porttiloja sulkiessa.
Meni tallihin mäelle,
Oron suuren soimen luokse,
Sielt' otti orosistahan,
Ja valitsi varsoistahan,
Mill' oli lampi lautasilla,
Ojanen oron sivuilla,
Kylmä kaivo alla kapjon;
Sen otti orosistahan,
Sen valitsi varsoistahan.
Hyppäsi hyvän selälle,
Karkas kaaron lautasille,
Ajoi matkoa vähäsen,
Teki tietä virstan verran.
Pyy pyrähti, maa järähti,
Tetri metsästä temahti,
Kuohtui Kiesuksen hevonen.
Kiesus maahan ratsahalta
Kivelle maaperälle:
Niukahtui hevosen jalka.
Etsi tieltä tietäjäistä.
Maanselältä mahtajaista,
Lukulankoin laulajaista,
Suolojen sopottajaista,
Sinisen sitelijäistä,
Punaisen puhelijaista.
Saanut ei tieltä tietäjäistä —
Tuo kun meiän Luojuemme,
Ja meiän Jumaluemme,
Kävi itse tietäjäksi,
Tietäjäksi, taitajaksi,
Lukulankoin laulajaksi j.n.e.
Lihat liitti luihin kiinni,
Luut liitti lihoihin kiinni,
Teki päältä terveheksi,
Sisästä kivuttomaksi,
Päältä tuntumattomaksi.
Niukahdusluvun yksityiskohtainen esittäminen veisi liian kauas loitsujen alalle.[277] Seuraavat huomautukset siitä riittänevät. Niukahdusluku, jonka kertovainen osa kuvailee Vapahtajan ratsastusta aasin selässä Jerusalemiin, on tässä muodossa katolista ja luultavasti germaanilaista alkuperää. Ruotsin kautta se on tullut Länsi-Suomeen, jossa on sovitettu Suomen vanhalle runomitalle. Savon puolelle levittyään se on kehittynyt edempänä mainittavan pyyntarun avulla. Luterinuskoisten Karjalaisten välityksellä on se kulkeutunut kreikanuskoisille Itä-Suomessa ja Venäjän-Karjalassa, jossa se on löydetty 1600 luvulla Tverin lääniin muuttaneiltakin. Karjalan kannaksen kautta on Niukahdusluku samoin ikään saapunut Inkerinmaalle, vieläpä Viron puolelle, niinkuin siellä tavattavat suomalaisten sanojen väännökset todistavat.
Kuinka myöhäinen Niukahdusluvunkin liittyminen Silta- ja kirkko-virren eteen on, voimme paraiten päättää sen täyteläisestä muodosta, joka on tuntuvasti kehittynyt sen jälkeen kuin tämä loitsu, arvattavasti 1600 luvulla, Inkerinmaan kautta vaelsi Viroon. Etenkin tietäjän etsiminen, joka huomattavasti siirtää pääpainon Niukahdusluvun kertovaiselle osalle, on yksinomaan Varsinais-Inkerissä tavattava uusi lisäpiirre.
Vähemmän itsenäisen runon kaltainen, kuin Silta- ja kirkko-virsi, on se lyhyt liite, joka Suomen Itä-Karjalassa tavallisesti yhdistää Luojan ylösnousennan ja Hiiden sepän kahlinnan. Suistamalaista ja Suojärveläistä toisintoa edustakoot kaksi rinnan asetettua näytettä.[278]
Pääsi Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki.
Meni Jordanan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Kussa Luoja ristittihin,
Kastettihin valta kaikki;
Hurmehia huuhtelevi,
Likoja liottelevi,
Puistelee, pömistelevi.
Puistihen, pömistelihen,
Luojan hauan partahalla.
Astui Jordanan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Jeesuksen pesovesille,
Jumalaisen kyynelille;
Pesinen puhastelihen,
Kumarteli kuusianne,
Kuusianne, viisiänne,
Seitsemänne maahan saaten.
Tämä liite nähtävästi perustuu loitsurunoissakin usein mainittuun Vapahtajan kasteesen Jordanin joessa, jonka vedellä siitä syystä uskottiin olevan erityisesti puhdistavan ja parantavan vaikutuksen.[279]
Joskus on Itä-Karjalassa tämän liitteen ja Luojan ylösnousenta-virren väliin sovitettu vielä "kaiken ilman" osanotto, luultavasti Päivänpäästö-runosta.[280]
Rotihe ilmalle ikävä,
Kaikelle ilmalle katomus,
Luojasen on hauattua.
— — —
Puistelihe, pömistelihe,
Paljon pahan jälkilöitä.
Rotihe ilmalle ilosa,
Kaikelle ilmalle kaunikkainen,
Luojasen on noustuhua,
Kallehen ylettyhyä.
— — —
Tuli Jordanan joelle j.n.e.
Myös Vienan läänissä on mainittu liite, vaikka verrattain harvoin tavattavissa. Yhdessä kappaleessa se rajoittuu säepariin:[281]
Meni hurmehen jokehen,
Pesihen puhastelihen.
Toisessa, jota Lönnrot on Kantelettaren kokoonpanossa noudattanut (vv. 696-9), tavataan neljä säettä, joista kaksi edellistä on lainattu Kantelen synty-runosta.[282]
Veäksen vesikivelle,
Hurmehia huuhtomahan,
Vatsallehen vaivoaksen,
Veriä viruttamahan.
Kolmas muodostus, jossa huuhdotusta verestä syntyvät puolamarjat, tulee edempänä esille.
Viimeksi on mainittava omituinen liite, joka Pohjois-Aunuksessa välistä tällä paikalla esiintyy. Päivän selitettyä Marjatalle nähneensä hänen poikansa pirulaisten piinattavana:[283]
Jo hän Tuonela[han] menevi,
Huutelevi, haajelevi:
"Tuo venettä Tuonen tyttö,
Lauttoa Lapalan lapsi!"
— "Mitä Tuonelle tulette?"
— "Tulen Tuonelta oraista,
Maanalaista tappelijaa(!)."
— "Pitääkö rautainen vene?"
— "Kuusinen mun kuplattavi,
Katajainen kannattavi,
Rautapohja rauskahtavi."
Jo hän Tuonelah[an] menevi.
Siellä seppä takoo kahletta ja tiedustelee Luojan kaulan paksuutta.
Alkuosa liitettä on selvästi lainattu Väinämöisen Tuonelassa käynnistä, mutta loppuosa on mainitussa runossa löytymätön. Ja juuri se tulee vielä parissa Aunuksen-puolisessa Luojan virren kirjaanpanossa esille, vähän täydellisempänäkin. Toisessa, jossa lastansa etsivä Maaria pyytää itse takovan sepän tuomaan venettä joen yli, tämä kysyy:[284]
"Kuplattaako sun kuusinen,
Vai kannattaako katajainen,
Vai pitää rautainen vene?"
— "Kuplattaa mun kuusine vene."
Toisessa taas "virran emäntä", jolla on veneitä kolmin kutakin lajia, tulee viemään kahletta takovan seppo Ilmollisen luokse, jolloin:[285]
Mä nousin katajaisehen,
Enpä noussut kuusisehen.
Samoin kuin Neitsyt Maarian virren monet myöhäsyntyiset lisäykset, todistaa tämäkin, että pohjois-aunukselainen Luojan virren kokoonpano on Vienan-puolisesta kehittynyt ja arvattavasti siis sieltä päin kulkeutunutkin. Viimeksi mainittua päätelmää vielä vahvistaa se seikka, että Luojan surma-virren varsinaiset kappaleet ovat Aunuksen puolella aivan vaillinaisia ja katkonaisia,[286] ikäänkuin niille ei olisi riittänyt enää tilaa laulajan ylen ahdatussa muistissa.
9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta.
Luojan surma-virren jälkimmäinen kappale kertoo, kuinka Luoja kahlitsee
Hiiden (s.o. helvetin) sepän omaan takomaansa kaularautaan.
Yksinkertaisimmassa muodossaan tämäkin runo esiintyy Keski-Inkerissä.
Siellä se, niinkuin on mainittu, melkein aina seuraa välikertomusta
Sillasta ja kirkosta, jonka edellä useimmissa tapauksissa käy
Niukahdusluku. Painettakoon esimerkiksi seuraava kappale.[287]
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä virstan verran.
Seisottihen tien selällä,
Kuuntelihen, kääntelihen,
Kahen puolen katselihen,
Kuuli Hiitolan takovan.
"Missä Hiitola takovi,
Hiien seppä hilkuttavi?"
Ajoi pajan oven etehen,
Muuna miesnä muukalaisna,
Muukalaisna, matkalaisna.
Antavi "Jumal api'a!"
Kysytteli, kannoitteli:
"Mitä Hiitola takovi,
Hiien seppä hilkuttavi?"
Hiien seppä, pitkä tukka,
Hän kun vasten vastaeli:
"Taon Luojan kahlehia,
Jumalan kuristuspuita.
Vaan en tieä takoessani,
Kuin on paksu Luojan kaula,
Kuin on paksu, kuin on pitkä,
Kuin on poikiten leveä."
Luoja vasten vastaeli:
"Mittaele kaulahasi!
Niin on paksu Luojan kaula,
Niin on paksu, niin on pitkä,
Niin on poikiten leveä,
Kuin on kaulasi omasi."
— "A kun lukkuhun lutistat,
Ikinaulaan nappaelet,
Ikisalpaan salpaelet,
Saatpi saatanan avaimet."
— "Älä anna avaimiasi."
Tuo hullu Hiitolan seppo,
Mittaeli kaulallensa.
Luoja lukkuhun lutisti,
Ikinaulaan nappaeli,
Ikisalpaan salpaeli.
Vei Hiien vuoren kukkulalle,
Korkealle kalliolle,
Laski vuoret vuotamahan,
Kalliot karisemahan.
"Huua siellä Hiien seppo,
Kahlehia takoessasi!"
Päätössäkeet ovat nähtävästi huonoimmin kansan muistissa pysyneet, melkein joka toisinnossa ne vaihtelevat, esim. vielä:[288]
"Kilju siinä Hiitehinen,
Kalju kannan pyörähinen,
Kilju ilmoinen ikäsi!"
Tai:
Tuossa hirnui Hiien seppo,
Lukuissa lumomissahan,
Nauloissa takomissahan.
Kolmessa kappaleessa tosin tavataan yhtäpitävä loppu:[289]
Luoja lukkuhun lutisti,
Luoja painoi palkimehen,
"Seiso siinä niinkuin seinä,
Asu siinä niinkuin aita!"
Mutta nämät päätössanat eivät ainakaan ole alkuperäiset, vaan selvästi
Verensulku-sanoista lainatut.
Soikkolan puolella tavataan Hiiden sepän kahlinta samoin ikään hyvin säännöllisesti Silta- ja kirkko-virren yhteydessä, vaikka tämä pari kertaa on sen loppuun eksynyt. Soikkolassa on Niukahdusluku ainoasti kerran alkurunona, kerran myös, niinkuin on mainittu, Lapsenetsintä; vaan neljästi on Luojan ylösnousenta sillä paikalla edustettuna.
Soikkolan laulutapa on tuntuvasti vaillinaisempi Hevaan-puolista.
Otettakoon ehein kirjaanpanoista näytteeksi:[290]
Paja vastahan tulevi,
Kääntihen sepon pajahan,
Niin antoi "Jumal' api'a".
Hiien seppo vastaeli:
"Ei tänne Jumalan tarvis,
Tänne on tarvis Hiiteläinen."
Luoja vasten vastaeli:
"Mitä Hiitelä takovi,
Seppä Hiien kilkuttavi?"
Seppä vasten vastaeli:
"Jumalalle hirtinpuita,
Luojalle kuristuspuita."
Luoja vasten vastaeli:
"Mittaele kaulallesi,
Niin on pitkä Luojan kaula,
Niin on pitkä, niin on paksu."
Hiien seppo vastaeli:
"A kun lukkuhun lutistat,
Takasalpahan takistat?"
Luoja vasten vastaeli:
"Ei lukkoa käsin lutista,
Takasalpaa ei takista."
Toisessa kirjaanpanossa on kuitenkin loppu paremmin säilynyt:[291]
"Ei lukku lutistu kiinni,
Lukulle luku pitävi,
Takasalvalle sanaista."
Niin Luoja lukun lutisti,
Lutisti lukun kiinni,
Takasalpahan satutti. —
Jäi paha parisemahan,
Kian täyen kiljumahan.
Saman kappaleen alussa "Hiien poika" on ilmoittanut takovansa Luojan "kaakkipuita", Jumalan "ahistuspuita". Jos vielä otamme lukuun pari kertaa Keski-Inkerissä mainitut "kaulapuut",[292] sekä edellä esiintyvät "hirtinpuut" ja "kuristuspuut", joiden sijalla ainoasti kerran "hirsi- ja kuristusrauat"[293] esiintyvät, niin emme voi olla huomaamatta, kuinka säästäen tässä rautaa on käytetty. Nähtävästi on ajateltu jalkapuun tapaista kaulapuuta, jossa ainoasti lukot ja naulat[294] olivat raudasta taottuja. Nimitys "kaakkipuu" viittaa häpeäpaaluun, johon kaulastakin pantiin kiinni. Mutta toiselta puolen on kuvailtu myös hirsipuuta, koska välistä nimenomaan selitetään:[295]
Mihin Luoja hirtetähän,
Jumala kuristetahan.
Mahdollisesti tämä hapuilevaisuus johtuu siitä, että laulaja hänelle tutuista rangaistuskeinoista on koettanut valita vastinetta Vapahtajan ristinpuulle.
Suomen Itä-Karjalassa on Hiiden sepän kahlinta säännöllisesti yhdistynyt Luojan ylösnousentaan ja tavallisesti mainitulla lyhykäisellä liitteellä. Suistamalla lauletaan, mitenkä Luoja joessa veren jäljistä peseydyttyään:[296]
Astui alhoja saloja.
Nousi koivun konkelolle,
Lepän lengolle yleni.
Kuuntelevi, kääntelevi,[297]
Kuuli seppolan taonnan,
Pahan joukon paukutuksen.
Meni orjana oville,
Palkkalaisna pajan suille,
Itse virkki, noin sanoikse:
"Mitä seppola takovi,
Hiien seppo hilkuttavi?"
Virkkoi vanhin Juuttahista:
"Tuoll' on silmät vierahalla,
Kuin eilisen Jumalan silmät,
Kuta eilen hautasimme."
Jeesus virkki Juuttahalle:
"Onhan silmät vierahalla,
Katsimet kuin kaalikalla."
Virkki Jeesus Juuttahalle:
"Mitä seppola takovi,
Hiien seppo hilkuttavi
[Pajassa ovettomassa,[298]
Ilman ikkunattomassa]?"
Virkki vanhin Juuttahista:
"Taomme Jumalan rautoa,
Jeesuksen kuristusköyttä."
Jeesus virkki, noin sanoikse:
"Ei ole lukku Luojan lukku,
Kun käsin lukittanehen,
Sormin solmieltanehen;
Äsken on lukku Luojan lukku,
Kun sanoin lukittanehen,
Sanoin solmieltanehen."
Virkki vanhin Juuttahista:
"Enpä muistanut mitata,
Kuin pitkä Jumalan kaula,
Kuin on pitkä, kuin on paksu,
Kuin on kunnekin leveä."
Jeesus virkki Juuttahalle:
"Tunnen mä Jumalan kaulan.
Kuin on pitkä, kuin on paksu,
Kuin on kunnekin leveä.
Kuin on pitkä sinun kaulas,
Niin pitkä Jumalan kaula,
Niin on pitkä, niin on paksu,
Niin on kunnekin leveä.
Mittoa vain oma kaulas!"
Mitteli hän, määräeli,
Nosti rauan kaulahansa.[299]
Perän polki kalliohon,
Vuorehen teräksisehen,
Itse virkki, noin sanoikse:
"Ole siinä sinä ikäsi,
Kuni kuuhut kääntelevi,
Päivä päälle paistanevi!
Kivi kovetkokon,[300]
Rauta lujetkohon,
Lue kivi kovahan."
Amin, amin!
Luojan puhe lukosta on tässä ilmeisesti väärällä paikalla ja sitä paitsi vaillinainen vastaavaan inkeriläiseen kohtaan verraten. Myös alkusäkeissä kuvattu puuhun nouseminen tuntuu sopimattomalta ja muista runoista lainatulta.
Molemmissa suhteissa tapaamme Suojärven toisinnot alkuperäisemmällä kannalla. Jo ensi säkeet tuntuvat hyvin luontevilta, johtaessaan meidät hiilen- ja sydenpoltosta mustuneitten maisemain kautta Hiiden sepän pimeään pajaan.[301]
Astui soita, astui maita,
Hiitten hiilikankahia,
Jumalten sysimäkiä,
Kuului seppola takovan,
Hiitten seppä kilkuttavan,
Pajassa ovettomassa,
Ilman ikkunattomassa.
Viimeksi mainittu säepari on kuitenkin loitsuista lainattu, arvatenkin pistosnuolien taonnasta, joka tapahtuu salaa pirun pimeässä pajassa.[302] Yhtä huonosti kuin Suistamalaisessa näytteessä soveltuu Suojärvelläkin tavattava Luojan tulo ovelle, jopa kynnykselle[303] pajan muka ovettomuuteen.
Inkeriläisellä Luojan tervehdykselläkin on Suojärvellä vastineensa:[304]
Pyörähti pajan ovelle:
"Terve on teille seppolalle,
Jumalan apu seppolalle!"
Virkki Juutas joukon vanhin:
"Ei tähän ensinkään kelpaa Jumalan apu."
Vielä selvempi kuin Inkerin puolella on Luojan ja Hiiden sepän välinen loppukeskustelu seuraavassa Suojärveläisessä kappaleessa. Luojan käskettyä mittaamaan omalle kaulalleen:[305]
Virkki vanhin Juuttahista:
"Enpä julkea panna,
Kun ei lukkua lukutta,
Salpa'atta(!) avaimetta."
Jumalainen armollinen
Virkki tuohon, noin pakisi:
"Mikä lukutta lukunnut,
Avaimetta salpautunut?"
Sitten vanhin Juuttahista
Panetteli kauloillehen.
Jumalainen armollinen
Virkki tuohon, noin pakisi:
"Lukkuate ilman lukutta,
Salpa'ate ilman avaimetta,
Salpa'ate Jumalan sanoilla,
Lukkuate Jumalan pakinoilla,
Siksi ilmaksi ikeä,
Kuni kuuta, kuni päivää!"
Ennen tätä vuoropuhelua esiintyy vielä Hiiden sepän epäilys, sen johdosta että Luoja tietää ilmoittaa kaulan mitat.[306]
Virkki Juutas joukon vanhin:
"Mistä sinä sen miehen tunnet?"
Luoja vaivoin vastaeli:
"Kyllä minä sen miehen tunnen.
Olin nuorra mies metsänkäyjä,
Uro korven kolistaja,
Siinä minä häntäkin rukoilin."
Sekään ei ole Suojärveläinen lisäys, sillä siihen löytyy jo Suistaman puolella vastine erään vaillinaisen kirjaanpanon säkeissä:[307]
— — —
"Sentähen on silmät sennäköiset,
Kun olen miehen nähnysiä,
Uron arvaeltusia.
— — —
Annas miekin mittaelen,
Mittaelen, määräelen,
Mie olen miehen nähnysiä,
Uron arvaeltusia."
Venäjän Karjalan laulutavasta antaa meille selvän käsityksen
Kantelettaren laitos, joka paraasta päästä noudattaa Latvajärven
Arhipan toisintoa,[308] Ainoasti "julman Juuttahaisen" epäilykset
Luojan tietojen ja näön johdosta ovat Lönnrotin monistelemat.
Kansanrunossa hän yksistään ihmettelee:
"Niin on sulla silmät suuret,
Kuin on eilisen Jumalan,
Niin on pitkät silmiripset,
Jonka maahan hautasimme."
Johon "Jumalan poika" vastaa:
"Sillä mull' on silmät suuret
Viikon katsoin syöjän suuhun,
Partahan palan purijan, j.n.e.
Leuoille[309] lesettelijän."
Tämän selityksen sijalle, joka on Venäjän Karjalassa tavallisin, ilmestyy joskus toinenkin:[310]
"Katsoin kantosen takoa,
Kilketin kiven takoa."
Välistä esiintyvät molemmat yhdessä:[311]
"Katsoin kantosen takoa,
Kiven suuren suojasesta;
Katsoin viikon syöjän suuhun,
Leukahan lesottelijan."
Luojan virren julkaisussaan Topelius, jolla oli käytettävänään molemmat vastaukset erikseen kahdessa kappaleessa, laittoi toiselle uuden kysymyksen:[312]
"Miksis olet kovin osaava?"
— "Kauoin katsoin syöjän suuhun."
Lönnrot on ensinnäkin tämän kahtia jaon, jonka piti kansanomaisena, hyväkseen käyttänyt (vv. 769-780). Sitä paitsi hän otti varteen toisen vastauksen molemmat yllämainitut vivahdukset. Jälkimmäisen ensi sanassa hän muutti yhden ainoan kirjaimen (katsoin — kasvoin) ja siitä syntyneen uuden ajatuksen mukaan sekä toisen vastauksen avulla (kauan) muodosti lisäsäkeen, joten tämä kohta tuli kuulumaan (vv. 765-8):
"Sillä pitkät silmäripset,
Kauan kasvoin kankahalla,
Kasvoin kantosen takana,
Kiven suuren suojasessa."
Mutta myös kansanomaisen kannon takaa "katsomisen" hän tahtoi säilyttää ja liitti sen edelle säkeet: (vv. 748-9; vrt. 623 ja 617):
Siinäpä olin minäkin,
Luojan hauan partahalla.
Ajatuksen tähän sovitukseen hän lienee saanut kolmannesta kansanrunon toisintomuodosta, jossa Luoja selittää silmiensä palon:[313]
"Kauan itkin kuollehia,
Kaipasin kaonnehia,
Katsoin kauan Luojan (!) suuhun,
Partahan palan purijan."
Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot sai mainittuun vastaukseen kuuluvan kysymyksen (vv. 743-5):
"Mistä tieät Luojan kaulan,
Kuin on paksu, kuin on pitkä" j.n.e.
Itäkarjalaisia toisintoja ei Lönnrotilla vielä ollut käytettävänään ja on niissä kysymys hiukan toisenlainen. Tämäkin kohta siis todistanee, kuinka lähelle kansanrunoa Lönnrot omissakin muodostuksissaan vaistomaisesti osasi.[314]
Yksinomaan Arhipan laulutapaan perustuu Juuttaan valitus kahleen valmistuttua, ettei hän sitä saata mitellä omaan kaulaansa (vv. 789-790):
"Ei minun käteni käänny,
Eikä sormeni sopine",
sekä Jumalan pojan vastaus (vv. 795 — 6):
"Kääntyisi minun käteni,
Sekä sormeni sopisi."
Laulaja on nämät säkeet nähtävästi lainannut loitsurunoista, joissa ovat hyvin tavalliset hierojan sanat:[315]
Kuhun ei kääntyne käteni,
Mihin ei sormeni sopine,
Käyköhöt käet Jumalan;
Sopikohon Luojan sormet.
Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on tekemättä.
Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja Itä-Karjalassa.
"Vuotas minä mittelen!"
— "Enpäs anna mitellä,
Sinä lukkohon lukitset,
Sinä painat palkimehen."
— "Enpä lukkohon lukitse,
Enpä paina palkimehen."
Mittelevi, määrelevi,
Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.
Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]
"Jo tunnen valehtelijan,
Keksin kielahin sanojan",
johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:
"Vakakin valehtelevi,
Kielaskin toen sanovi."
Toisessa Aunuksen-puolisessa kappaleessa kuuluu runon loppu:[317]
"Eläs lukkuhun litsistä,
Eläs paina pantimehen!"
Sanovi Jumalan poika:
"Ei ole lujat käsilukut,
Ne lukut lujat tulevat,
Jotka Luoja, lukkuavi."
Itse lukkuhun litsisti j.n.e.
Hiien vanhin vastoavi:
"Jopahan olit Jumala,
Jopahan sä minun petit!"
Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon ajatusta:[318]
Synti Luojalle tulevi,
Iän kaiken valtialle.
Luoja ei synnistä lukua piä.
Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa levinnyt.
Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen, voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.
Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan kaivamisen kanssa.[319]
Rauti takoi pajassansa,
Otsa hiessä helskytteli.
Kysyi Luoja Rautaselta:
"Mitä takoo Rauti,
Hiien seppä hilkkasee."
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Kahlehita Luojan kaulaan.
Mut en tieä,
Kuin on paksu Luojan kaula."
Sanoi Luoja Rautiselle:
"Kuin on konna omakaulas."
Luoja lukkoon rapasi.
Rauti kaivoi pitkän hauan,
Seitsemän sataa syltä.
Kysyi Luoja Rautiselta:
"Mitä Rautinen kaivaa?"
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Luojalle syvän haudan,
Johon Herra haudataan."
Luoja lukkoon rapasi:
"Kiru tuossa kinnahinen,
Paru tuossa pannahinen,
Luojan lukkojen välissä;
Kust' et pääse päivinäsi,
Selkiä sinä ikänä,
Kuni maa ja taivas seisoo."
Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.
Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa, josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja, joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin: "kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa (eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]
Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa, kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]
Takoi Herran tarpehia,
joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin ajatella sen tuolta puolen tulleen.
Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä että kysymyksessä olevasta runosta.[323]
Mistä lie pulma j.n.e.
Luoja ennen kuut kehitti,
Kuut kehitti, päivät päästi.
Luoja saatanan kirosi
Vuorihin terässekoihin,
Rautaisihin kallioihin.
Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]
Pehmennä rauta,
Kovenna rauta,
Pidä viha!
Koska silloinkin pehmennit,
Kun piru kahleiss' oli.
Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat Perkel'in taistelusta Jubmel'in kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. — Jälkimmäisillä on tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi. Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen, joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.
Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan kaularautaan kahlinnut.[327]
Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä: saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella. Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]
Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla, kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan kaulastakin kiinni sitonut.[330]
Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331] Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä ja sulavuudesta.
10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa.
Suomen Itä-Karjalassa, niinkuin olemme nähneet, ei Tapanin virrestä löydy jälkeäkään, ja Neitsyt Maarian virren kappaleet ovat siellä osaksi kadonneet, osaksi harvinaiset tai muihin yhteyksiin eksyneet. Päin vastoin kolmas Luojan virren osista, Luojan surma-virsi, on siellä sekä runsaasti että hyvin edustettuna. Ja sitä on vielä koetettu edelleen kehittääkin.
Suomen itäisimmässä Suojärven pitäjässä löytyy keskellä saloa Maanselän rinteillä yksinäinen Kotajärven kylä. Suojärven eteläpäästä, jonka vasta nykyisin rakennettu neljättä peninkulmaa halki soiden suoristava maantie yhdistää lähimpään kylään Suistaman puolella, on vielä astuttava parin peninkulman pituista jalkapolkua. Tien löytämiseksi ei opasta kaipaa, vaikka koko välillä on vain yhdessä kohti ihmisasumus eikä vastaantulijoista toivoa, sillä muuta polkua ei haaraannu sivulle uralta, joka tuopi ja viepi tuohon umpisopukkaan. Yksinkulkijasta tuntuu ikäänkuin vaeltaisi tarujen Tapiolassa, ja mesikämmenen tielle jättämät jäljet hänelle havainnollisestikin osoittavat, ettei metsän kuningas asusta aivan kaukana. Vihdoin iso, aukea halmemaa ilmaisee karjalaisen — ensi tunnelmassa sanoisi: kalevalaisen — kylän löytyvän tässä korven kätkössä.
Kotajärvellä on myös Luojan surmavirsi saanut viimeisen tyyssijansa Suomen rajojen sisäpuolella. Että tämä Itä-Karjalaan saapuessaan heti sinnekin on tien osannut, todistaa ennen huomautettu alkuperäinen piirre päivän sulattavasta vaikutuksesta Luojan haudan päällepainoksi pantuihin kiviin, joka ainoasti siinä paikassa mainitulla alueella on säilynyt.
Vaan lisäksi on Luojan surma-virsi Kotajärvellä saanut useita vallan uusia lisäyksiä. Muuallakin Suojärvellä on mainitun virren runomitta, itäsuomalaisten kielimuotojen vaihtuessa yhä enemmän aunukselaisiin, jo monessa kohdin rikkoutunut, niin että se paikoitellen lähenee suorasanaista esitystä. Siitä syystä ei ollut enää vaikea tähän yhdistää semmoisiakin tarinoita, joilla ei alkuansa ollut minkäänlaista runomittaa, sovelluttamalla niihin jonkinlaista poljennontapaista.
Maisteri Hj. Basilier, joka talvella 1884 kirjoitti muistiin Luojan surma-virren Kotajärvellä, huomauttaa, että alku siihen osattiin vain suorasanaisessa muodossa, ja että laulaja ynnä eräs toinen vanhempi vaimo esittivät sen seuraavin piirtein.[332] Muutamalle tsaarille syntyy Iuta poika. Vanha ukko tulee katsomaan lasta: "lapsi tämä hyvä, vain merkit eivät ole hyvät." Sen tähden tsaari panee lapsen tynnöriin ja työntää mereen. Kauan kuplittuaan Iuta lopulta sortuu pakanamaahan toisen tsaarin luo, joka hänet ottaa omaksi lapsekseen, kun on ylen kaunis katsoa. Jäljestäpäin syntyy kuitenkin tsaarinnallekin poika, jota koulutetaan Iutan kera. "Shkolassa" Iuta tappaa kasvatusveljensä ja pakenee, osuen takaisin syntymämaahansa. Siellä kun kerran menee hedelmiä varastamaan puutarhasta, jota tsaari itse vartioitsee, tulee tietämättään murhanneeksi oman isänsä. Murhaajaa tuntematta leskitsaarinna valitsee miehekseen Iutan hänen muhkean muotonsa tähden. Vasta yhdeksäntenä päivänä hän rupeaa tiedustelemaan tämän elämänvaiheita. Seurauksena on, että Iutan taas täytyy paeta. Hän joutuu nyt Vapahtajan luo, joka säälistä ottaa hänet opetuslapsekseen.
Opetuslapsena ollessaan, jatkuu kertomus, Iuta kerran menee pakanain linnaan, jossa juuri sattuu olemaan "praasnikka" eli juhlanvietto. Täällä Iuta humaltuu ja pettää Vapahtajan. Hädän tullessa jättävät hänet muutkin opetuslapset. Pakanat nyt ottavat Vapahtajan kiinni, rääkkäävät kuolijaaksi ja vihdoin hautaavat, niinkuin virressä kuvataan. Ylösnoustuansa tahtoo hän ottaa Iutankin, samoin kuin muut, uudestaan opetuslapsekseen, vaan tämä lähtee järven yli pakoon ja hukkuu.
Edellinen osa kertomusta on selvästi suorasanaista satua, venäläisen kansantarinan välityksellä muodostunutta vanhasta legendasta, jossa sekä raamatullinen kertomus Mooseksen lapsuudesta että kreikkalainen taru onnettomasta Oidipous-kuninkaasta ovat Juudas Iskariotin nimelle sovitetut. Tämän legendan mukaan, joka oli länsimaillakin keskiaikaisissa käsikirjoituksissa ynnä uudemman ajan kansankirjasissa yleisesti levinnyt,[333] oli Juudas varakkaan juutalaisen poika ja joutui arkkuun pantuna Skariot nimiselle saarelle, jonka kuningatar hänet korjasi. Kasvatusveljensä surmattuaan pakeni Juudas laivalla Jerusalemiin, missä pääsi Pilatuksen palvelukseen. Puutarhavarkaus, joka aiheutti isän murhan, tapahtui Pilatuksen mieliksi, ja palkinnoksi tämä sitten naitti hänelle rikkaan lesken. Mutta jälkimmäisen osan yritti samana kesänä kolmas 50 vuotias nainen tämän julkaisijalle runomitalla esittää yhdessä jaksossa Luojan surma-virren kanssa. Hän sanoi oppineensa omilta vanhemmiltaan ja saneli sen pyynnöstä myöhemmin vielä kerran vähäisillä lisäyksillä ja vaihdoksilla.[334] Murteellista äänneasua kirjakielelle sovittaessa on pitänyt hakasiin panna ne muunnokset, joiden kautta tavuitten luku säkeessä lisääntyy, ettei runopuku tuntuisi vielä vaillinaisemmalta kuin mitä se on; huomattava on niinikään, että illatiivi murteessa päättyy h-äänteesen eikä pitkään vokaaliin, esim. Myndäh (= Myntään), joten myös runomitta kevenee.
Neitsyt Maaria emonen on,
Pyhä on piika taivollinen;
Maariass' on maan alku vai,
Luojass' on maan synty vai,
Luojako maall' on ensin syntyi,
Kasvatti Maaria poikaansa,
Kaksikymmentä kaksi vuotta.
"Hoi maammoni kantajani,
Armas maion antajani!
Työnnäpä minut maan käyntään."
— "Kuinpas minä sinut työnnän?"
— "En minä yksin lähe.
Otan 10 braatjaa joukkoon,
Yhestoista itse lähen,
Kahestoista Iuda lähtee."
Lähteepä Luoja maankäyntään,
Pitkin maita matkailemaan,
Poikki sois[ta] polvittelemaan.
Matkaa Luoja joukon kanssa,
Suurell' on suol[la] matkaellaan.
"Elkää braatjat matkaelko!
Taivahalliset kellot kuuluu,
Nyt on tässä praasniekka."
Ruvetaan he praasnuimaan,
Tulipa heille leivän loppu.
"Kuka täs[sä] nuorin, kuka täs[sä] kierin,
Kuka menee leivän käyntään."
Iudapa sanoi ensimmäiseksi:
"Minä lähen leivän käyntään."
Hänpä se puuttuu
Hiitolaisien linnakuntaan.
Hiitolaiset häl[tä] kysytään:
"Mitäpä sinä tänne kävit?"
— "Minä tulin leivän etsoon."
— "Emmepä nyt leipää myö,
Ennen puolta päivää vai,
Myöskin meill' on praasniekka."
He ruvetaan toimittamaan:
"Mikä sinä miesi, kuka sinä miesi?"
— "Minä olen miesi Maarian pojan joukkoa."
— "Mittuinen on Maarian poika?"
Hälle ryypyt ryyppäytetään,
Häntä vielä ruuatetaan,
Jopa Iuda vesseltyypi.
"Minpä maksaa Maarian poika?"
— "30 kultarahaa."
Häl[le] rahat annetaan vai,
Häl[le] leipää myyään vielä.
"Tulkaa te vai kestiin kohta,
Tulkaa nouseval[la] netälil[lä],
Neljän päivän (torstain) ja
Puolen päivän aikaan tulkaa!"
Ruvetaan neljän päivän
Puolen päivän aikaan syömään.
Luoja virkkoi:
"Nytpä meiän joukoss' ismen (petos)."
Iuda kysyi ensimmäiseks:
"Kuka täss' ismenän piti?"[335]
— "Oota kotvan aikaa menee."
Syötiin he kotvanen vai,
Syntyipä se kohu suuri.
Katsoo Maarian poika,
Jopa Hiitolaisien komannot tullaan.
Iuda pakoon sauvahtihen.
Luoja avas' ikkunan i:
"Syöntä aika on rauha aika."
Hän kun puhalti pihalle,
Hiitolaiset polvillehen.
Vielä syötiin vero eelleen.
"Hoi nyt sinä Maarian poika!
Emmepä me sinust' eroo."
— "Oha braatjat, oottakaa,
Ottakaa vain puoli tiimaa,
Ettekä te mene minun tuntijaksi,
Ettekä te mene minun tietäjäksi."
Tulipa heil[le] veron päättö,
Avas Luoja ikkunan i:
"Mitä lienette tahtonut,
Saatte tulla nyt jo tupaan."
Tultiin Hiitolaiset tupaan:
"Kuka täss' on Maarian poika?"
— "Minä olen Maarian poika."
Ruvettiin häntä lyömään,
Kenpä pistää, kenpä iskee.
(Tähän liittyy kertomus sokeasta ukosta, joka Luojan
verestä saa näkönsä).
Sokee ukko sanoo:
"Pankaa keijäs tuohon kohtaan!
Vielä minä pistän häntä."
Toiset pantiin keijäs —,
Pisti häntä sokee ukko;
Lämmintä verta hälle tuli.
"Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?"
Luoja sanoi:
"Voiapa sokee silmiäsi!"
Sokee verel[lä] voiti silmät,
Tulipa sokeel[le] silmät vielä.
Hänpä polvusilleen —:
"Voipa tuota suurta kummaa!
Ei tuo ois meiän piinattava,
Kun tuo minul[le] silmät antoi."
Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa sanaa viemään.
"Hoi Maaria, älä itke!
Jopa on Luoja päässyt vai."
— "Enpäs usko, enpäs smieti,
Äsken on tosi,
[Kun] pyyhyt pyrähtelee,
Keitetty pyyhyt kattilassa."
Silläpä sanal[la]
Pyy pyrähti, maa järähti,
Jeesuksen syän särähti.
"On se nyt jo tosi ollut."
Maaria polvusilleen —
Hänkö muka (niin) ihastuiko.
Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on "tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista lainattu.
Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen ympärilleen.
Kaikk' on braatjat keräyttiin,
Jo on
Hiitolainen vangissa-ko.
Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten.
"Hoipa Iuda, tule tänne!"
Katsahti: ka Maarian poika,
Braatjoin kera itse ompi.
Hän-kö se pakoon huskahtihen.
Hän-kö se viippai oikeel[la] käel[lä]:
"Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"
Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla "braatjoin" kera.
Matkai maita, matkai soita,
Matkai kaunihil[la] kaseksil[la].
Tulipa siinä
Mustan mullan murtaj[a] vastaan.
"Terve,
Jumalan apu kyntäjäl[le]!
Minä konsa täs[tä] matkaelin,
Tämä kohta oli
Pikkaraisen[a] vesikkona.
Nytpä on jo
Mustan mullan murrettavan[a]."
Matk. kylän rantoj[a] myöten.
Tuli paimonen vastaan vai.
"Minä täst' on konsa kuljin,
Nämä oltiin pienet vasat,
Nytpä ollaan lypsylehmät."
Meni hän i pagostalle.
"Minä täst' on konsa matkain.
Viel' oli tässä Pagosta asettamatta,
Nytpä on
Papin parta homehes[sa],
Kirkon seinä kiitsimessä."
Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla muistiinpantu.[337]
Viikolla piinan Juuttahat
Kristusta takaa ajoivat.
Vaan eivät saaneet valtaansa,
Kun eivät voineet tuntea,
Vaikk' oli ilmi edessä. —
Apostolien pöydältä
Kun loppui leipä, torillen
He lähettivät Juudaksen.
Hän alkoi tiellä tuumata,
Mitenkä pettää Jumala.
Hän juoksi ristiin rastihin
Ylimpäin pappein taloihin:
"Kristuksen teille näytän mä,
Minulle kolmekymmentä
Jos kultarahaa maksatten."
— "Oi Juudas, meille tarpeesen
Semmoiset miehet olisi."
Juudaspa rahat korjasi,
Sielunsa sulki helvettiin.
Lukittuansa sielun niin,
Ei enää mitään miettinyt,
Kristuksen vainoon yhtyi nyt.
Matkalla hänen kulkeissaan
Juutalaisjoukko kerallaan,
Kysyivät hältä: "mitenkä
Kristuksen meille näytät sä?"
Niin Juudas virkkoi: "katsokaat,
Te Juutalaiset sotilaat,
Kun Kristusta ma suutelen,
Te hänet siitä tunnetten."
Hän siten kiinni otettiin,
Kristukseen takaa tartuttiin.
Myös loppuosalla suomalaista Juudaksen virttä, joka kertoo hänen paostaan ja tuomiostaan, on vastineensa slaavilaisten Vendien samanaineisessa laulussa.[338] Jumala maita pitkin matkaellessaan tulee vähäisen lesken mökkiin, jossa pyytää kortteeria. Lesken valittaessa, ettei hänellä ole leipää, lähettää sitä hakemaan Juudaksen, joka joutuisimpana tarjoutuu menemään. Juudas tapaa Juutalaiskadulla pelaavia Juutalaisia ja menettää heille leivän ostoon annetut 30 hopearahaa. Ne saa sitten takaisin myömällä Mestarinsa. Vapahtajan ilmoittaessa, että hänet on petetty, Juudaskin kysyy: "olenko minä?" ja saa vastaukseksi: "paraiten itse tiedät."
Juudas oli nopsa,
Juoksi, minkä jaksoi,
Hirttäytyäksensä,
Katuin katkerasti.
Herra huusi jälkeen:
"Käänny, palaa, Juudas!
Anteeks' annan sulle,
Synnistäs' sun päästän."
Vaan Juudas juoksi yhä edelleen, tapasi ensin kuusen, jonka ei arvellut kestävän, ja viimein haapapuun, johon hirttäytyi ja joka siitä syystä vapisee aina tuomiopäivään asti.
Kuitenkaan ei kumpikaan mainituista lauluista ole edes välillisesti vaikuttanut suomalaisen runon muotoon. Se on vasta Kotajärvellä runomittaan pantu suorasanaisesta sadusta, jota muuallakin Suojärvellä kerrotaan. Esim. eräs Hautavaaran kylässä kuulluksi ilmoitettu tarina, joka alkaa Iudan syntymästä, esittää hänen petoksensa melkein samoin sanoin ja kääntein, paikoittain vähän täydellisemminkin.[339]
Juudaksen runon ja Luojan surma-virren välinen kappale, joka kertoo näkönsä saaneesta sokeasta ukosta, on toisinto keskiaikaista sekä länsi- että itämaisen kirkon kirjallisuudessa tunnettua Longinuksen legendaa.[340] Tämä perustuu Johanneksen kertomukseen (19: 34) yhdestä sotamiehestä, joka Vapahtajan kuoltua avasi hänen kylkensä keihäällä, niin että siitä vuoti veri ja vesi. Johannes vakuudeksi lisää (v. 35), että "joka on nähnyt, on sen todistanut"; osoittaen vielä Raamatun kirjoitusta (v. 37): "he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet." Kreikkalaisen sanan éodaxos "nähnyt", joka tietysti tarkoittaa evankelistaa, saattoi helposti väärin sovittaa sotamieheen merkityksellä "näkönsä saanut", johon niinikään mainittu Raamatun ennustus näkyi viittaavan. Sitä paitsi sekoittui roomalaiseen sotamieheen hänen päämiehensä, jonka toiset evankelistat kertovat samana hetkenä seisoneen ristin kohdalla ja tunnustaneen: "totisesti oli tämä ihminen Jumalan Poika."[341] Molemmista on kristillisessä perintätiedossa säilynyt yhtäläinen muisto: kumpikin he tulivat kristityiksi ja kärsivät marttyyrikuoleman Kappadokiassa; yhteinen oli heillä muka nimikin Longinus. Ei siis ollut kumma, että he jo aikaisin keskiaikaisessa tarustossa sulautuivat yhdeksi ja samaksi henkilöksi, joka Kristusta keihäällä pistettyään näki ja tunnusti erehdyksensä. Että "näkeminen" oli alkuansa ainoasti henkisesti tarkoitettu, unohtui pian havainnollisemman kansanomaisen käsityksen tieltä, jonka mukaan sotamies myös ruumiillisesti sai näkönsä Kristuksen verestä ja niin muodoin oli ollut sitä ennen heikkonäköinen tai sokea.
Sotamiehen oletetusta sokeudesta seuraa, että hänelle toisten täytyy antaa keihäs käteen. Lausetapa "vastaan otettuaan keihään", tavataan jo Nikodemuksen evankeliumin käsikirjoituksissa, joissa on toisinaan vielä se ajan muutos huomattava, että keihäällä pistäminen käy Kristuksen kuoleman edellä.
Longinuksen legenda esiintyy Englannissa jo anglosaksilaisessa kirjallisuudessa ja oli myös Irlannissa varmasti 800 luvulla tunnettu. Vanhat Islantilaisetkin sen vastaanottivat, muodostaen siitä ikikauniin tarunsa Balderista, jonka sokea Höder mistel-vesalla lävistää.
Vielä v. 1732 painetussa tanskalaisessa arkkiveisussa on se hyvin säilynyt:
Talutettiin tuonne sokea mies
Ja kätehen keihäs tuotiin,
Hän pisti Jeesusta kylkehen,
Veri viaton maahan vuoti.
Niin pyhällä verellä pyyhittiin
Sen miehen silmiä siinä;
Sai sokea näkönsä takaisin,
Näki Jeesuksen kauhean piinan.
"Herra Jumala! minua armahda
Ja tekoa kurjaa tätä;
Nyt vieraille maille matkustan,
Isän, äidin ja heimoni jätän."
Ensimmäisellä värsyllä on vastineensa myös Saksalaisten hengellisissä kansanlauluissa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, joita 1600 luvulta alkaen nykyiseen aikaan asti on lukuisissa kirjaanpanoissa talletettu.[342] Siinäkään ei sokea ole roomalainen sotamies, vaan nimenomaan Juutalainen.
Tässä kohden niinikään suomalainen runo osoittaa kansanomaisesta lähteestä ammentaneensa, epäilemättä Venäläisten välityksellä. Muuten on siihen myös vaikuttanut raamatullinen kertomus sokeana syntyneestä, jonka silmiä Vapahtaja syljestään tehdyllä loalla voiteli (Joh. 9: 6).
Kertomus keitetystä pyystä, jonka lentoon pyrähtäminen saa Neitsyt Maarian uskomaan poikansa ylösnousemisen todella tapahtuneeksi, esiintyy myös muualla Suojärvellä Luojan surma-virren yhteydessä, vaan aivan lopussa Hiiden sepän kahlinnan jälkeen ja suorasanaisessa muodossa.[343] Lähtee Yläjumala kotiin astumaan. Kodissa nähdään: tulee Jumala Äijän-päivänä (pääsiäisenä) kotiin. Viedään maammolle sana: "tulee poikasi kotiin." — "Jos ei tämä värttinä katkenne, kiehujasta kattilasta pyy ei lentoon lähtene, sini en usko pojan tulevan." Jumalan emä kun rupeaa ajelemaan (leipomaan), niin värttinä kädessä katkeaa ja kiehujasta kattilasta pyy lentoon pyrähtää.
Samalla paikalla tavataan yhtäläinen tarina myös yhdessä pohjois-aunukselaisessa Luojan virren kappaleessa.[344] Meni Jumala kirkkoon. Tuotiin viesti äidille pääsiäisyönä: "poikasi on kirkossa." Äiti sanoi: "en usko — pyy on pantu kattilaan kiehumaan ja kukko — pyy kun ei pyrähtäne lentoon kattilasta, kukko nousse kattilan pangalle ja laula." Pyy pyrähti ja kukko lauloi. Sanotaan: "katso, jo tulee poikasi kirkosta!" Hän oli stolalla (pöydällä) sultsinaa ajelemassa, hän kun hyppäsi hyvällä mielin, ei malttanut piiraavärttinäistä heittää, meni sen kanssa, juoksi vastaan. Poika rupesi siitä itkemään: "minulla olisi muuta jo murhetta kyllälti, niin vielä maammo tulee paalikan kera lyömään." Hän otti paalikan emolta kädestä ja katkasi polvia vasten: "buit prokka! (kirottu olkoon), kuka tänä päivänä värttinällä ajelee eli lihaa kattilaan panee."
Viimeksimainitusta toisinnosta näkee selvästi, että tässä on tapahtunut kahden eri tarun sekaannus. Toinen on Suomessa yleisesti tunnettu tarina pyystä, joka Vapahtajan maan päällä kulkiessa oli ollut härän kokoinen, vaan siitä että oli hänet säikäyttänyt, tuomittu pienenemään maailman loppuun asti, kunnes vihdoin vaimon sormuksen läpi harasiivin mahtuu lentämään.[345] Tuossa muuten suorasanaisessa sadussa on pääkohta, säikäyttämisen kuvaus, runomitalliseksi muodostunut: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti", jota vastaava säepari juuri Kotajärveläisessä laulussa esiintyy.
Toinen on Tapanin virrestä tuttu kukko-juttu, joka tässä ilmaantuu alkuperäisessä käytännössään Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemisen vertauksena. Mainitussa yhteydessä se tavataan Galitsianpuolisilla Vähä-Venäläisillä sekä suorasanaisena tarinana että runomitallisena lauluna.[346] Ylösnousseen Kristuksen nähnyt Juutalais-tyttö tuo siitä sanoman isälleen. Tämä ei ota uskoakseen: "silloin on hän ylösnouseva, kun tuo paistettava kukko lähtee lentoon ja laulaa." — Vanha isovenäläinen käsikirjoitus[347] esittää ihmeen tapahtuneen kristityn ja juutalaisen keskustelun johdosta jonakuna pääsiäisenä: paistettu kana pöydällä oli räpyttänyt siipiään, päästänyt äänen ja tehnyt munan.
Viimeinen liite tavataan myös Basilierin kirjaanpanossa Luojan surma-virren lopussa, vaan välittömästi Hiiden sepän kahlinnan jälkeen. Se tarkoitti, selitettiin hänelle, Luojan maanneen niin kauan haudassa, että lehmät, jotka hänen joutuessaan haudattavaksi olivat vasikkoina, hänen ylösnoustuansa olivat lypsylehmiä j.n.e.
Tämä ei kuitenkaan ole runon alkuperäinen ajatus, niinkuin aikaisin Europaeusen kirjaanpano, jossa se ilmaantuu Luojan surma-virren kappalten välisenä liitteenä, selvästi osoittaa.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti hiilikankahia.
Katselevi, kuuntelevi,
Kotvin on korkottelevi.
"Kyntäjäinen, kylväjäinen!
Kun tulee parvi pakanan,
Sano silloin mennyeksi.
"Konsa oli kaski ajettavana,
Nyt on ruis leikattavana;
Silloin Luoja tästä proidi."
Hiihti soita j.n.e.
"Oi sinä paras paimoseni! j.n.e.
"Mä olin vasoin paimenessa,
Nyt on lehmät lypsettävät."
— — —
"Oi sinä paras pappiseni!" j.n.e.
"Viel' oli pappi panematta,
Kirkko oli laatimatta;
Papin parta on huutehessa,
Kirkon selkä jäkälässä."
Oikeastaan ei runo tähänkään paikkaan kuulu, eikä yleensä Luojan surma-virsien yhteyteen. Suojärven seuduilta on Europaeus vielä löytänyt toisinnon, joka liittyy Iro-neidon runon alkuun ja jossa pakenevan Luojan paikalla on Neitsyt Maaria,[348]
Neitsyt Maaria emonen,
Pyhä piika taivahinen,
Suorinen sotisopihin,
Käsivarsin vaattehisin.
Marssi soita, marssi maita,
Sammalten sysisaloja.
Tuli ohran kylväjä vastaan.
"Oi on sinä ohran kylväjä!
Juoksee Juutas jälellä päin,
Kysynee, kons' on tässä Maaria matkai":
"Silloin täss' on Maaria matkai,
Kons' oli ohra kylvettävä;
Nyt on ohra leikattava."
— — —
Tuli lehmien paimo j.n.e.
"Kons' oli lehmät lähteminä,
Nyt on lehmät lypsäjinä."
— — —
Tuli kirkon salvaja j.n.e.
"Kons' oli kirkko salvettava,
Nyt on kirkko kiitsimessä,
Papin parta huutehessa."
Että Maaria on runossa alkuperäinen, käy selville sen ulkomaalaisista vastineista. Ruotsista alkaaksemme tapaamme siinä Tapaninlaulun kappaleessa, jossa Heroodes on säilynyt, seuraavan jatkon.[349] Josef, jolle Herra unessa on ilmestynyt, suoriutuu Marian ja lapsen kera Egyptiin. Tällä pakomatkalla he tulevat peltoaidan luo, jonka sisällä näkevät kylväjän. Maria pyytää häntä, ettei sanoisi ketään koskaan nähneensä, jos joku jäljestä päin tiedustelisi. Vaan kylväjä vastaa luvanneensa Jumalalle, ettei ikinä valehtelisi. Niin Maria Jumalan neuvosta kehoittaa kylväjää kiiruhtamaan kotiinsa ja noutamaan väkensä, joka leikkaisi hänen kylvämansä viljan. Heroodeksen saavuttua nopeine hevosineen, saattaa kylväjä hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa, ettei ollut ketään nähnyt, sen jälkeen kuin siementä oli peltoon siroittanut; silloin oli mies vaimoineen ja lapsineen aasintamman selässä ohitse ratsastanut. Heroodes pyöräyttää tuota pikaa vaununsa: "jos siitä on niin pitkä aika, niin he ovat jo maailman päässä!"
Samalla paikalla se esiintyy myös mainitussa englantilaisessa joululaulussa, jossa Tapanin sijalla vielä Viisaat miehet ilmaantuvat. Siinä tosin Jeesuslapsi puhuttelee kylväjää, mutta muualla on ihmeen tekijänä säännöllisesti Neitsyt Maaria; niin Katalooniassa, Ranskassa ja Alankomailla. Etelä-Ranskassa toisinaan vielä seuraa kertomus kumartuvasta Palmupuusta.[350]
Huomattava on, että jo Saksanmaalla slaavilaisten Vendien laulussa takaa-ajajina Heroodeksen sijalla esiintyvät Juutalaiset.[351] Samoin Itävallan Galitsiassa ja Vähävenäjällä, jossa äkillinen kylvetyn viljan kypsyminen tavataan sekä suorasanaisena tarinana että runon muodossa.[352] Edellisessä esiintyy Vapahtaja itse ihmeen tekijänä, jälkimmäisessä Neitsyt Maaria.
"Jumal' aut, Jumal', kylänmies köyhä!"
— "Sullekin terve, Jumalan äiti!"
— "Kulkevat tästä Juutalaismiehet,
Juutalaisnaiset, Juutalaislapset;
Mun älä virka juur' ohi menneen,
Vaan sano silloin tästä mun menneen,
Kun tämän kynnit, nisua kylväin."
Ennätti tuskin hän mäen taakse,
Kun tulivat jo ajaen takaa
Juutalaismiehet, naiset ja lapset.
Nämät saavat kysymykseensä seuraavan vastauksen, jonka johdosta kääntyvät takaisin.
"Kulki hän, kulki, kun tätä kynnin,
Kun tätä kynnin, nisua kylväin,
Vaan nyt jo vehnää valmista leikkaan."
Ei siis saata olla epäilystä siitä, että kysymyksessä oleva Suojärveläinen runo on slaavilaisesta, eikä skandinaavilaisesta toisintomuodosta johtunut. Tämän päätöksen tekevät vielä varmemmaksi suomalaisessa muodostuksessa tavattavat lisäpiirteet.
Jos äsken esitettyjä Europaeusen kirjaanpanoja lähemmin tarkastamme, niin huomaamme kumpaisessakin omituisen ristiriidan kertomuksen juoneen nähden. Kyntäjälle ja kylväjälle on molemmissa todella tapahtunut se ihme, että maahan sirotettu siemen on silmänräpäyksessä kasvanut ja kypsynyt leikattavaksi. Sitä vastoin toisessa valmis pappi ja ainakin toisessa jo täysikasvuisten "lehmien paimen" ihan ilmeisesti valehtelemalla auttaa pakenijaa. Nämät jälkimmäiset kohdat johtuvatkin muutamasta venäläisperäisestä sadusta, jossa kerrotaan, mitenkä paholaisen luota pakoon lähteneet tyttö ja poika takaa-ajajia eksyttääkseen muuttautuvat m.m. kirkoksi ja papiksi, paimeneksi ja karjaksi.[353]
Länsimainen ja Länsi-Suomen kautta Itä-Suomeen vaeltanut Luojan surma-virsi on niinmuodoin laajentunut Raja-Karjalassa idästä päin kulkeutuneitten venäläisten legendain avulla.
11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla runoalueella.
Aivan samoin kuin Luojan surma-virsi Suomen itäisimmässä Karjalassa ilmaantuu koko Luojan virsi useilla lisäyksillä täydennettynä Venäjän Karjalan pohjoisimmalla runoalueella juuri siinä Cajanin kappaleessa (n:o 46), missä myös Tapanin virsi tavataan paikoillensa pantuna. Nämätkin lisäykset roomalaiskatolisen mielikuvituksen muodostamaan runojaksoon ovat enimmäkseen otetut kreikanuskoisen kansankäsityksen piiristä.
Runo alkaa luonnollisesti Neitsyt Maarian Marjavirrellä, jonka johdantona, niinkuin Suistaman-puolisessa näytteessä, on muista runoista lainattu pirtin pyyhkiminen.
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen,
Pyhki pikku pirttisensä,
Lakueli lattiansa,
Ammunteli rikkasensa,
Vaskisehen vakkasehen.
Viepi ulos usta myöten,
Pihalle pärettä myöten,
Kaijimmalle pientarelle.
Siitä kaataa.
Tähän perustunee Kantelettaren laitoksessa Neitsyt Maarian meno pirtistä pihalle (v. 7 ja seur.), jos kohta käytetyt säkeet ovat toisia.
Säännöllisessä järjestyksessä tulee sitten kappale Saunanhaku-virttä, joka liittyy Arhipan laulutapaan siinä, että Maaria kääntyy nimellisen henkilön puoleen.
Meni Mooseksen sisaren luokse:
"Oi Annikki sisareni!"
Annikki sisar on tiettävästi Kilpakosinta-runosta Ilmariselta otettu.
Mooses ei ole mikään muu kuin Arhipan samalla paikalla esiintyvä
Ruotus. Seuraavassa Tapanin virressä ovat molemmat nimet vielä rinnan
säilyneet.
Kun on Mooseksella hevosta juottamassa:
"Ruoki en Ruotuksen hevosta,
Katso Tiivan kankaria."
Näiden säkeiden edellä käy kuvaus, kuinka pojan syntyessä:
Syntyi kuuhut, syntyi päivyt,
Syntyi tähet taivahalla.
Päivän syntymisessä voisi nähdä jäljen Venäjän Karjalassa lisätystä koitteen katsomisesta; mutta sitä sopii myös ajatella pelkkänä kertona tähden syntymiselle taivaalla, joka Tapanin virteen varsinaisesti kuuluu. Näistä säkeistä on muuten Lönnrot saanut aiheen sovittaa Kantelettaressa Saunanhaku-virren loppuun liitteen, jossa ilmaistaan taivaankappalten ilo Vapahtajan syntyessä (vv. 250-5).
Tapanin virressä esitettyjen ihmeitten jälkeen viitataan suorasanaisessa muistutuksessa Bethlehemin lasten murhaan:
Niin hyppeä; mi lienee syntynyt sillä tiimalla lapsia,
ne kaikki hukkoa.
Sen johdosta on Lönnrot muodostanut Tapanin ja Lapsenetsintä-virren välisen liitteen (vv. 450-7), poimien säkeitä Luojan surma-virrestä sekä Lemminkäisen Päivölän-retkestä.[354]
Sitten seuraa Lapsen piiloitteleminen ensiksi heinillä soimen päässä ja toiseksi jalaksen, seulan sekä sorokan (lakin) siiven alla. Niiden väliin on Saunanhaku-virrestä eksynyt hevosen henkäys, jonka luomassa löylyssä Maaria kylvettää poikasensa. Siihen lisätään:[355]
Sammakko sapea neiti
Sekin hyppi siitä,
On paapona hänellä.
Mutta kaikista merkillisintä tässä kappaleessa on, että Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren välinen aukko on täytetty useilla suorasanaisilla tarinoilla.
Sanoo poika: "maammo, työnnäkkä milmani
Päästähän pätemähän,
Kohastahan kelpoamahan."
Siitä menee tätinsä, Mooseksen akan luokse. Täti:
"Tulit tänne poikaseni!
Kun ei sulle tuho tulisi."
Poika: "surman varalla päätä kannetahan." Täti siitä hänen pistää
neulaksi seinähän. Kun tulee Mooses kotia, sanoo: "jopa täällä
Jumalan pojan tuuhulla (hajulla) pahniu pirtti." Täti: "sitä sukua,
sitä rotua kun o[le]n, kynsiäni kun leikkelin, niin ne pahniu."
Kysyy ukolta: "kenpä siitä maalla [vallalle] pääsee?" —
"Viereekö kari merellä,
Havajaako haavan lehti'?"
Niin hän nousee ikkunahan siitä katselemahan, kuuntelemahan.
Sanoo täti:
"Ei viere kari merellä,
Ei havaja haavan lehti."
Mooses sanoo: "se nyt maalla vallalle pääsee, ken
Kahitse syntyy, kerran kuolee."
Täti kysyy kaikenlaista, ei ukko toimita. Sanoo huomeneksella [täti pojalle]: "kuulit nyt, vallalle pääsee, ku kahitse syntyy, kerran kuolee." — —
Sitten ottaa kaksi apulaista, itse kolmantena. Sanoo: "kuta syötät, juotat, siitä surmoa toivo." Niin sanotahan, valastahan vakuu[te]tahan: "ei hepä heitä häntä, hos mikä rotii (tapahtuu); mi yhellä, se toisella." Sanotahan tois[et]: "se meillä on Jumalan poika, ku suolavakka[han] ynnältähän kastaa." Kun he haikuroiahan (tuumitaan), nostaa näpillähän suoloa jokahiselle, ei suolavakkahan hänkänä kasta.
Elää vähän aikoa. Alakokassa hän ainakin istuu, niin pyörähyttää stolan (pöydän). Ei ni siinä saatu häntä, tavattu. Niin hän itse siitä heitäksen: "tässä nyt on Jumalan poika." Niin otetahan kiinni. Sen keralla häntä keitetähän. Hän seisoo kattilassa, sanoo pahalle: "ei polta, pistä kätesi kattilahan." Kun pistää, käsi kyynäspäätä myöten palaa. Sanoo: "ollet Jumalani, kun tämän käteni laatinet terveheksi." Kun läpi käestähän vetää, käsi tervehenä.
Häntä siitä pannahan kiukoahan rautaisehen. Istuu siellä vihannalla
mättähällä. Ei polta sielläkänä.
Ei mies vikoihin viere,
Eikä vammoihin valao.
Niin siitä pois otetahan, kun nähtihin, ettei kuole.
Pannahan kiinni, sanotahan: "nyt pitää ristihin naulita." Niin työnnetähän siitä yksi nauloja taottamahan sepän pajahan. Hän meni ja taotti kuusi naulaa. Läksi astumahan joen vartta jälillehen sinne. Siitä kauppias matkoa toisella puolen jokea, sanoo: "mistä nyt tulet? eikö ole liikoa nauloa?" Ja ostaa sen kuudennen naulan pois. Niin siitä häntä ristihin naulitahan. Viisi reikää, kuudetta ei; ku[n] naula[n] hukkoaa. [Hän] sanoo "ku[ka] liian naulan osti, sillä aina kaupat olkaat hyvät!"
Sitten lähettihin hautahan viemähän. On ukko pihalla sokea, särkee
puuta. Niin sanoo: "Asettaote minun atimeni." Hän sanoo: "mi lämmin
tulee käsihisi, pyyhipä sillä silmäsi." [Ukko] kun pyyhki, niin
Luoja siinä luomet luopi,
Silmät siunoaa Jumala.
Ensimmäinen esitetyistä välikertomuksista on ote Antti Puuhaaran satua,[356] johon on yhdistetty arvoitus kerran kuolleesta ja kahdesti eloon tulleesta Vapahtajasta.[357]
Toinen kappale tarkoittaa Juudaksen kavallusta Herran Ehtoollisen yhteydessä. Mainittu Suojärven Hautavaaran kylän toisinto Juudaksen tarinaa esittää tähän verrattavan piirteen. Pahan väen pyytäessä että neuvoisi heille Maarian pojan, Iuda selittää: "me olemme kaksitoista miestä, kaikki yhdennäköiset. Vaan kun istuudumme syömään, hän istahtaa keskipöydän kohdalle, suolavakkaan painaa proskunaa (ehtoollisleipää), ja kärpänen nenään liitää."
Kolmannessakin liitteessä kuvastuu selvästi raamatullinen kohta, mitenkä ylimmäisen papin palvelijan korva parannettiin (Luukk. 22: 51).
Neljännen lienee aiheuttanut Vanhan Testamentin kertomus kolmesta miehestä, jotka säilyivät tulisessa pätsissä (Dan. 3: 20-7).
Viides ja viimeinen välitapaus johtuu samasta Longinuksen legendasta, jonka jo Kotajärveläisessä kokoonpanossa olemme tavanneet. Loppusäkeet on siihen sovitettu Käärmeen syntysanoista.
Tässäkin käy Longinuksen legenda lähinnä edellä Luojan hautaamisen ja ylösnousennan kuvausta. Sen jälkeen seuraa tavallinen liite, peseytyminen Jordanin joella, vaan omituisesti yhdistettynä kansanomaiseen selitykseen Herran Ehtoollisen asettamisesta, ja vielä toisella pitemmällä liitteellä jatkettuna.
Siitä meni lampihin ja lammissa pesihen. On sitä verta. Virkki räähkäisille (syntisille) oman verensä ruuaksi. Niin johtui mielehen, että pohatat vieähän. Niin syyti kaikki kankahalle marjoiksi oman verensä. (Ruskeaksi puolamarja).
Niin hän siitä hurmehtuu, ja huutaa:
"Oi emoni kantajani,
Varsin vaivan näkijä!
Et tieä miss' on nyt poikasesi."
Emä päätyi kuulemassa.
Siitä jalka kengässä,
Toinen kengättä, että
Norot nosti, notkot painoi,
Ylähäiset maat alenti,
Alahaiset maat ylenti.
Niin hänellä oli siitä voiteet monennäköiset emällä:
Suonta vyyhti olkapäällä,
Verta vakka kainalossa,
Luuta luikkari pivossa.
Sekä matkai, jotta joutui, poikansa luokse.
Siitä virkki
Tuon tuonne mentyähän:
"Voi poloisen poikoani,
Angervoisen lapsuttani!
Minne sai poikani poloisen,
Kunne laiton lapsueni,
Sai päiville pahoille."
Maaria matala neiti,
Vaimo valkeaverinen,
Puhas muori muoto kaunis,
Voitelevi poiuttahan
Alta aivan terveheksi,
Päältä tuntumattomaksi,
Keskeltä kivuttomaksi.
Kusta siit' on lihat liikkunt,
Siihen lihat liittää,
Kust' on suonet sorkahtant,
Siihen suonet solmiaa,
Kusta luut tuholle tultu,
Siihen luita lukkuaa,
Asemellehen asettaa,
Siallehen siunoaa.
Miehen saattoi va[l]meheksi,
Aivan tervehelliseksi.
Siitä jalka jaksoi käyä,
Polvi polkea kykeni.
Siitä noin emällehen sanoi:
"Oi emoni vaimo [vanha]!
Blahoslovi (siunaa)
Päästähän pätemähän,
Kokastahan kelpoamahan."
Ja sen kera meni.
Jälkimmäinen liite on pantu kokoon, paitsi Luu- ja suonivioissa käytetystä loitsusta,[358] äidin etsintää ja tiedustelua kuvaavista säkeistä, joita muun muassa Lemminkäis-runoissa tavataan.[359] Tätä liitettä ei Lönnrot siitä syystä ole sovittanut Luojan virren laitokseensa, vaan sen sijaan käyttänyt Uudessa Kalevalassa Lemminkäisen kuolon ja herätyksen yhteydessä, johon jo Vanhassa Kalevalassa oli liittänyt taivaankappaleilta tiedustelun Neitsyt Maarian Lapsenetsintä-virrestä sekä "nuivan" joukon nukuttamisen auringon avulla.[360]
Kuitenkaan ei tässä emon valitus: "Voi poloisen poikoani" j.n.e. ole aivan satunnainen lisäys, sillä se tavataan myös toisessa vienanpuolisessa kappaleessa auringon ilmoituksen jälkeen ja ennen Maarian kehoitusta päivälle paistamaan.[361] Samalla kappaleella on tämän kanssa yhteinen vielä Hiiden sepän kahlintaa seuraava suorasanainen loppuliite. Auringon nukuttama pahan väki herää haudan partaalla ja havaitsee, etteivät asiat ole hyvällä kannalla. Menevät hiomaan poikki Hiiden sepän kahletta. Päivän hiottuaan saavat sen jo hyvin hoikkaseksi; kun ei se kuitenkaan katkea, päättävät huomeneksella palata työtänsä lopettamaan. Mutta heidän aamulla tullessaan on kahle jo kahta paksumpi. He rupeavat taas hiomaan toivoen saavansa sen katkeamaan, vaan väsyvät jälleen ja panevat maata. Heidän kolmantena päivänä työhön mennessään on kahleen paksuus kolminkertainen. Siihen he heittävät hiomisen. Vielä kerrotaan molemmissa kappaleissa, mitenkä Luoja astui alas Aatuhun (Haadekseen) ja päästi pois kaikki, mitä siellä oli väkeä. Vaan yksi oli "muidritsa" (viisas), jonka hän sinne jätti lausuen: "en minä muidra muidrista".
Tämä yhden ylen viisaan jättäminen Haadekseen viittaa muutamaan venäläiseen legendaan Salomon kuninkaasta.[362] Astuttuansa alas Haadekseen Kristus oli sieltä kaikki muut ulos päästänyt, paitsi Viisasta Salomonia: "sinä voit pyrkiä pois omalla viisaudellasi." Salomon silloin alkoi keriä nuoraa, jolla sitten oli mittailevinaan. Pikku pirun kysymykseen, mitä varten hän Haadesta mittaili, hän selitti suunnittelevansa siihen luostarirakennusta. Pikkupiru hädissään kertomaan isoisälleen Saatanalle, joka ajoi Salomonin ulos koko Haadeksesta.
Esitetty Luojan virren viimeistely on verrattava siihen Kalevalan runojen viimeiseen kansanomaiseen kokoonpanon yritykseen, jonka mukaan Lönnrot, jos kohta liioitellen, sanoo järjestäneensä Väinämöisestä kertovat runot.[363] Mainittu runojakso, jonka vanha Vaassila Kieleväinen Vuokkiniemen pitäjän Vuonnisen kylässä v. 1833 Lönnrotille lauloi, antaen lisäksi suorasanaisia selityksiä, suhteutuu vakinaiseen Sampo-jaksoon aivan samoin kuin esillä ollut Luojan virren täydennysyritys Vienan läänissä tavalliseen Luojan virren kokoonpanoon. Molemmissa on ainesten yli määrän yhteensullominen vaikuttanut, että eri osat ovat kooltaan ja sisällykseltään typistyneet ja runomuotoonkin nähden rikkoutuneet.[364]
Vaan ennen kuin ryhdymme tästä tekemään päätöksiä sekä luomaan lopullista katsausta niihin yleisiin tuloksiin, joihin suomalaisen Luojan-virren tutkimus on johtanut, on meidän vielä tarkastettava virolaisen Jeesuksen laulun kokoonpanoa ja muodostusta.
12. Jeesuksen laulu Virossa.
Samaten kuin suomalaisen Luojan virren kappaleet kreikanuskoisilla Karjalaisillamme, ovat myös Viron kansan laulut Jeesuksesta ja Maariasta, n.k. Setukaisten luona löytäneet pakopaikan uudemman kirjatiedon ja kansanopetuksen tieltä. Nämät Itämeren maakuntain rajan taakse, Pihkovan puolelle jääneet Virolaiset käännettiin kreikanuskoon keskiajan loppupuolella, luultavasti 1473 vuoden tienoissa, jolloin läheinen Petshoryn luostari perustettiin.[365]
Yhtäläisesti kuin Luojan surma-virsi Suomen Karjalassa ynnä Latvajärven Arhipan toisinnossa alkaa eräs Setukaisten Jeesu laul usein valituksella, että muuta kaikkea esitetään, vaan ei Jeesuksen kuolemaa. Mutta sitten runo ikäänkuin pyörtää takaisin sanansa ja poikkeaa aivan toiseen aineesen.[366]
Kaikki laulut lauletahan,
Ei mainita Maariata,
Kaikk' iloiset etsitähän,
Kuului, jo on Jeesus kuollut,
Ei jutella Jeesuksesta,
Maariakin maahan pantu,
Ei konsana Jeesus kuole,
Maariat' ei maahan panna.
Jeesus käy jokea pitkin,
Pyhä Maaria virran viertä.
Kuka vastahan tulevi?
Hepo vastahan tulevi.
"Terve ratsu rautakapjo,
Rautakapjo, pyöräkaula!
Vie Jeesus ylitse vetten,
Kanna Maaria kananen."
Hepo kielille paneli:
"En Jeesusta jaksa viedä,
Enkä ehdi Maariata.
Moision maa on kyntämättä,
Tekemättä työosani,
Säkä työss' on särkynynnä,
Rinta maalla rikkununna."
Jeesus soimasi hevosta:
"Kun hepo hävitetähän,
Suon reunahan surmatahan,
Karhu käyös kuopallensa,
Hukka tullos haudallensa."
Jeesus käy j.n.e.
Kirkko vastahan tulevi.
"Terve kirkko kultakatto,
Kultakatto, hopearisti!
Vie Jeesus" j.n.e.
Kirkko kielille j.n.e.
"Huomenn' on pyhänen päivä,
On tulossa armas aika;
Kaikki rahvas on ko'olla,
Papit paljon laulamassa,
Koulupoiat kukkumassa."
Jeesus kirkkoa kirosi:
"Tullessa pyhäisen päivän,
Ajan armon auetessa,
Ulos rahvas astukohon,
Yksin jääköhöt jälelle
Kirjamiehet kirkumahan,
Koulupoiat kukkumahan."
Jeesus käy j.n.e.
Härkä vastahan tulevi.
"Terve härkä keihässarvi,
Keihässarvi, ruumenvatsa!
Vie Jeesus" j.n.e.
Härkä vastasi hänelle,
Sarvenkantaja saneli:
"Mun on niskani ruvessa,
Sarveni on sammalessa."
Puhui Jeesus puolestansa:
"Valan sarville hopean,
Kullan sarvien välihin."
Härkä vei Jeesuksen ylitse,
Kantoi Maarian kanasen.
Jeesus lausui laupeasti:
"Kun härkä hävitetähän,
Keihässarvi surmatahan,
Keittäessä kiitetähän,
Syötyäkin siunatahan;
Suku suuri on ko'olla,
Lapset läsnä laulamassa,
Perhe penkeillä ilossa,
Muu väki pihalla vielä."
Päältä katsoen tämä runo tuntuu hyvinkin eheältä ja yhtenäiseltä. Mutta lähemmin tarkastaessa huomaa pian, että se on useammasta eri aineksesta kokoonpantu. Aivan ilmeisesti liikanainen ja luonnoton lisä on kirkko hevosen ja härän välillä vastaantulijana ja kantajaksi pyydettynä. Se onkin lainattu toisesta Setukais-runosta, jossa kuoleva neito pyytää, että hänet haudattaisiin Võnnun kirkkoon: "papit siellä paljon lauloit, kukuit paljon koulupoiat."[367]
Tartonmaan Võnnun[368] pitäjän nykyään luterilaisen, ennen katolisen kirkon mainitseminen[369] viittaa siihen, että ainakin tämä osa kreikanuskoisten Setukaisten Jeesuksen laulua on katolista alkuperää ja lännempää yli rajan levinnyttä. Sen päätöksen varmistaa myös koulupoikain nimenomainen esiintyminen eikä sitä vastustane pappien sinisen ja keltaisen puvun kuvaus useissa toisinnoissa, esim.[370]
Sis iks papi pallo laulva,
Pallo kuukva koolipoisi,
Tuleva sisse sinisärgi.
Kõndva kõlladse kasuga.
Jeesuksen lausumat tuomiot tavataan useammin irtonaisina runon lopussa, jolloin on vaikea kuivailla muun kuin härän niitä kuulemassa. Eräässä kirjaanpanossa, jossa härkä on vienyt Jeesuksen "Pietarin pesään", pyhän "kodan" (talon) kohdalle, Jeesus toivottaa, että härkää tapettaessa lapset laulavat pöydän takana, ja perhe pitää iloa penkin päällä, vaan hevosta hukattaessa kylän:
Penit iloa pitävät,
Sepelkaulat karkelevat;
vielä kirkon hän kiroo, etteivät siinä enää papit ja koulupojat, vaan:
Paarmat paljon laulakohot.
Lintuset livertäköhöt.
Viimeksimainittu kirous on muuten hyvin harvinainen, silloin kuin tuomiot runon lopussa julistetaan, vaikka vastaantulijana kirkko miltei säännöllisesti ilmaantuu. Tavallisesti on tällöin ainoasti hevosen ja härän kohtalosta kysymys. Toisinaan ei edes Jeesus ole lausujana, vaan härkä, joka hevosen kera kiistelee. Samanlainen sanakiista tavataan eri runona muualla Virossa. Vertailun vuoksi asetettakoon rinnan eräs Viljannin-puolinen kirjaanpano (B) ja vastaava kappale (A) Setukaisten Jeesuksen laulua.[371]
A. Hoppõn iks härgä sõimas:
"Kos sa astut akkanmago,
Kos sa kõnnit kõlgaskõttii?"[372]
Härgä taitsõ vasta lausta:
"Oh sa hoppõn kaarakõttu!
Ku sa hoppõn koolõnotõ,
Pereh ikkõ pingi pääl,
Latsõ ikkõ lavva man:
Tulõ valda varõsit,
Kats hulka kaarõnit,
Kyik vierva hobõsõ verele.
A ku ma härgä tappõta,
Odasarvõ ärr hukkata,
Liha mul lipsa lõigutas,
Veri toobõ mõõdõtas:
Pereh lauli pingi pääl." —
B. Hobu, härga tapelesid,
Tõine tõistä sõimelesid.
Hobu ütel ärjalegi:
"Oh sina vana tõlguskõhtu!"
Härga mõistis, vasta kostis:
"Oh sina vana pebre p—!
Sest sind heinul söödetakse,
Et sind suanil sõidetakse, —
Kui sina ära sureksid."
Siis on kikkis koera kärvad,
Itsikul hundi igemed,
Vahtivad Viru varesed
Kui mind ära tapetakse,
Pea saab Pärnu päilikule,
Veri mull toobil mõedetakse,
Liha lipsa lõigatakse,
Sarved Soare junkurile.
Tämäkin osa Jeesuksen laulua on epäilemättä tullut Setukaisille lännempää aikoinaan katolisuskoisilta Virolaisilta. Yhteinen hevosen ja härän vastakohta on aiheuttanut kahden runon yhdistämisen, alussa aivan irtonaisesti perätysten, vaan vähitellen kiinteämmin. Hevosen ja härän välinen suukopu on ensiksi muutettu Jeesuksen molemmille lausumaksi tuomioksi; sitten on myös lisään tulleelle kirkolle pitänyt keksiä vastaava rangaistus ja viimeksi on kutakin koskevat lausunnot hajoitettu asianomaisille paikoilleen, niin että ne välittömästi seuraavat Jeesuksen keskustelua itsekunkin kanssa.
Mainitut lisät poistettua jäävät runon juoneen kuuluviksi seuraavat piirteet: Jeesus ja Maaria vaeltavina pitkin jokea — hevonen ja härkä joen äyräällä olevalla kyntömaalla[373] — pyyntö kantamaan yli joen — hevosen kieltäytyminen ajan puutteen ja väsymyksen[374] perustuksella — härän epäröiminen sen johdosta, että hänen niskansa ja sarvensa ovat pilalla, edellinen joskus nimenomaan ikeessä[375] särkynyt — näiden kultaaminen ja hopeoiminen — sekä viimein yli vienti.
Sama legenda tunnetaan muualla Virossa yleisesti suorasanaisena satuna. Muutamassa varsinais-virolaisessa kirjaanpanossa se kerrotaan seuraavasti.[376] Hevonen ja härkä söivät joen äyräällä. (Toisessa saman seudun kappaleessa selitetään, että isäntä oli heidät päivällisen ajaksi valjaista irti päästänyt.) Jeesus saapui heidän luokseen ja pyysi hevosta viemään yli joen. Hevonen vastasi: "minulla ei ole aikaa, minun täytyy syödä vatsani täyteen siksi kuin minut jälleen valjastetaan." Mutta härkä otti Jeesuksen selkäänsä. Silloin Jeesus kirosi hevosen: "sinä saat paljon syödä, vaan et tule koskaan ravituksi." Ja härälle siunaten sanoi: "sinä saat vähän syödäksesi, kuitenkin olet aina kylläinen." (Mainitussa toisinnossa: "sinun pitää olla ennen syönyt ja levännyt kuin isäntäsi.")
Että tämä katolisperäinen tarina on saanut runomuotonsakin jo ennen Setukaisten luokse saapumistaan, todistaa miehensätappajan Maien runoon hänen piilo- ja pakoehdoituksiensa joukkoon toisinaan eksynyt kappale, esim.[377]
Mai läks ärga palveelle:
"Oh ärga, avita minda!"
Ärga kuulis, kostis vasta:
"Tule mino turja peale,
Istu ikke nuki peale;
Ma viin sind läbi vedeja,
Kannan mere kaldaasse."
Tai: Maie härgada paluma:
"Oh härga, avita minda!"
Härga varsti vasta kostis:
"Kuda ma sino avitan?"
Härg võttis Maie sarvedelle,
Viis tema järve roogodelle.
Siitä että mainittu Setukaisten Jeesuksen laulu on useammasta runosta kokoonpantu, voi jo päättää, että sen johdantokin on eri runoa. Se näkyy etenkin toisesta näytteen suomennoksessa käytetystä runosta (B), jossa Jeesuksen kertosanana alussa ei ole itse Maaria, vaan Maarian poika eli lapsi, ja jossa vielä Jeesuksen haudasta on puhe.
Kuului, jo on Jeesus kuollut,
Maarian poika maahan viety,
Syvä hauta kaivettuna
Rautalattia rakettu.
Jeesus poika surmatahan,
Maarian lapsi haudatahan.
Vaan ei hautoa hakata,
Lyödä rautalattiata,
Jeesusta ei kuoleteta,
Maariata(!) maahan viedä.
Lisäksi on huomattava, että tämä johdanto hyvin usein kokonaan puuttuu.
Eräässä ilman johdantoa alkavassa kappaleessa on sen sijaan lopussa liite, jossa tulee puhe Jeesuksen kuolettamisesta ja hautaamisesta.[378] Sen jälkeen kuin Jeesus on ilmoittanut härälle hänen kunniallisen kohtalonsa sekä päässyt hänen selässään yli vetten "Pyhän Pietarin pesään, Maarian ikkunan alle", kertomus vielä jatkuu Jeesuksen kehoituksella härälle, joka jo kiehuu kattilassa puolikypsänä, samoin puoleksi keitetylle kukolle ja kalalle, että lähtisivät viemään taivaasen sanaa, kuinka häntä kuoletetaan. Sitten nähtävästi laulaja itse lähtee Maarian ovelle kolkuttamaan ja pyytämään, että hän tulisi alas taivaasta ilmaa katsomaan. Jeesus(!) silloin huutaa kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, tuomaan kiireesti hameensa ja kenkänsä, samoin kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, paikalla valjastamaan. Ilmaa katsomaan tulija tapaa Jeesuksen, jonka sijalle sitten Äio (piru) joutuu.
Että tämä loppuliite on eri runoa, tuntuu ihan itsestään selvältä ja sitä paitsi mahdolliselta, että yllämainittu samanaineinen johdanto on yhteen kuuluva. Vaan mistä syystä Jeesuksen piinan ilmoituksen ohella puhutaan "ilman katsomisesta" ja miksikä Maarian sijalle taivaassa äkkiä vaihtuu itse Jeesus? Vastauksen saamme kahdesta itsenäisestä kirjaanpanosta, joista toinen ensi silmäyksellä näyttää erittäin eheältä ja kauniilta kokonaisuudelta.[379]
Ilma upposi utuhun,
Maa katosi kastehesen.
Sään korjata Saksat aikoi,
Ilman laitella isännät.
Ei saa Saksat säädetyksi,
Uudistetuksi isännät.
Ei päiveä päällä ilman,
Ei koitetta alla ilman,
Ei tähtiä taivahalla,
Eikä kuuta korkealla.
Siks' ei päiveä j.n.e.
(*)Jeesus poik' on piinan alla,
Vaka vaivassa Jumala.
Jeesus on selin tulella,
Jalat kaksi kahlehessa,
Sormet viis venytettynä,
Rengas vyöllä, vaaja suussa.
Jeesus jutteli tulilta,
Pajatti palaviltansa:
"Ken vie viestin Maarialle,
Tuopi tiedon armahalle,
Että minua murhatahan,
Vakahista vaivatahan?"
Kala on pantu pannun päälle,
Puoli kypsi, puoli jäänyt,
Meni soutaen merehen,
Tuo vei viestin j.n.e.
"Tule maalle Maariainen!
Jeesus poika" j.n.e.
Eipä uskonut emonen,
Eikä ottanut todeksi,
Että Jeesus j.n.e.
Jeesus jutteli j.n.e.(*)
Kukko on pantuna patahan,
Puoli kypsi, puoli jäänyt,
Lens' orsille laulamahan.
Tuo vei viestin — Eipä j.n.e.
Jeesus jutteli j.n.e.
Härkä kiehui kattilassa,
Puoli kypsi, puoli jäänyt,
Läksi mylvien mäelle,
Tuo vei viestin — Eipä j.n.e.
Jeesus jutteli j.n.e.
Ilmall' ol' ihana tyttö,
Taivasalla tarkka lapsi,
Juoksi Jumalten ovelle,
Maarioiden ikkunalle,
Kultarengasta koputti,
Hopeaista helähytti.
"Kuule Maaria emoni,
Kaunis ilman uudistaja!
Ilma upposi j.n.e.
Tule maalle Maariainen,
(*)Jeesus poik' on piinan alla,
Vaka vaivassa Jumala."(*)
Kutsui kolmea tytärtä,
Maaria kanasta kahta:
"Anni armas, Katri kallis,
Heta hellä tyttäreni!
Pian tuokatte pukuni,
Ja kenkäni kiirehesti,
Päähäni hopeahuntu,
Ylle viitta vaskisolki.
Menen maalle katsomahan."
Kutsui vielä kolmet rengit,
Pietarin ja Paavalinkin,
Antin armahan lisäksi:[380]
"Sui renki heti hevonen,
Palkollinen pane etehen,
Orja ohjakset ojenna.
Hanget raataja aseta,
Reki käännä käskyläinen.
Ajan nyt ilman katsantohon."
Ajoi maalle Maariainen,
Sai taas ilma entiseksi,
Muuttui päivä muinoiseksi.
Tuli päivä päälle ilman,
Sekä koite alle ilman,
Tuli tähdet taivahalle,
Nousi kuukin korkealle.
Vaan jo tätäkin kirjaanpanoa lähemmin tarkastaessa tulee ajatelleeksi: veivätkö nuo eloon heränneet eläimet todella viestin taivaasen? Vaikkapa voisi olettaa kukon äänen orsilta ja härän mylvinän mäeltä niin korkealle kuuluneen, jää ainakin kalan meno mereen siltä kannalta selittämättömäksi. Ja jos he kuitenkin, niinkuin runo väittää, veivät sanan Maarialle, niin miksi ei hän näitä ihmeellisiä lähettejä uskonut, kun kuitenkin tytön viestiä oli valmis noudattamaan, vieläpä suurella kiireellä? Ristiriita on hyvin helposti ratkaistu, sillä tässäkin on eroitettava kaksi runoa: Jeesuksen surma-laulu ja laulu sumuun peittyneen ilman uudistamisesta. Jälkimmäinen esiintyykin enimmiten aivan erikseen; sitä tästä irti saadaksemme ei meidän tarvitse muuta kuin jättää pois tähtien (*) väliset säkeet sekä lisätä Maarian ohelle Jeesus taivaassa olijana ja alas-tulijana.
Toisessa mainitussa kirjaanpanossa saumat vielä selvästi näkyvät. Viimeisenä sananviejänä orpo tyttö saapuu sinipilvien perätse, vahapilvien välitse taivaan ovelle, jonka naispalvelijoillaan avauttaa itse Jeesus, vaikka juuri häneltä on sana tuotava. Sisäänpäästyään tyttö astuu suoraan Jeesuksen eteen, Maarian luokse, heittäytyy jalkoihin Jeesukselle ja Maarialle ja puhuttelee heitä: "kuule Jeesus ja Maaria!" Vaan sitten jatkaa: "miksi et sinä usko, sinulle on tuotu kymmenen käskyä, sata sanaa; Jeesus poikaasi vaivataan." Taas Jeesus kutsuu kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, päälle pukemaan sekä kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, valjastamaan.[381] Istahtaa viimein itse rekeen etupuolelle, Maaria peräpuolelle, orpotyttö keskivälille. Tulevat ja ottavat Jeesuksen pois tulesta; sitä paitsi he asettavat ilman entiselleen.
Vielä löytyy muuan Jeesuksen laulun kokoonpano, joka sekä alkaa mainitulla johdannolla että jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolettamisesta, sekoittamatta siihen ollenkaan runoa ilman uudistamisesta.[382] Välittömästi sen jälkeen kuin härkä on kantanut Jeesuksen taivaasen, kuvataan kuinka:
Jeesu hauda kaivedi
Säidse (?) süld süva,
Kümme küünärd pik,
Jeesust hauda pandi.
Jeesuksen piinasta vievät sanan Jumalalle puolikypsä kala, kukko sekä härkä, jota viimeksi mainittua Jumala uskoo, tullen maan päälle katsomaan. Sitten kysytään: "ken siellä hautaan pantiin?" ja vastataan: "paholainen".
Kuri hauda pandi;
Jeesus jäi havva veere pääle.
Nyt vasta Jeesus siunaa härän ja lopuksi lausuu toivomuksensa, että tämä tarina jäisi kansanlauluksi:[383]
See jutt jägu Jumalale,
Laulu rahva latsile.
Viimeksi on huomattava eräs kirjaanpano, jossa useinmainittu johdanto esiintyy Jeesuksen kuolonsanomain yhteydessä ilman niitä eroittavaa Jeesuksen joen yli menoa.[384] Tämä runo oli laulajan selityksen mukaan niin pyhä, ettei sitä saanut esittää tavallisella jälkiloilotuksella joka säkeen jälkeen (seo laulu pääle vett, veli, tohe ei leelot ülda, sis saat pattu, selle et seo um Jumaldõ laul). Se alkaa:
Muud laulu laulõtigi,
Muud illo isitigi,
Ega üldä äi Eesukõista,
Ega Maarijat manita ai.
Eesu olli ammu ärä koolu,
Maarija olli maalõ lännü.
Sõna tuodi Maarijallõ,
Sõna Maarija imele.
Süvvä hauda kaivõtiigi
Raudasilda raotigi,
Süld ätesä süvütä,
Pääle kümme küünärtäni.
Muuta laulua laulettiin,
Muut' iloa etsittiin,
Ei jutella Jeesuksesta,
Eikä Maariaa mainita.
Jeesus oli ammoin kuollut,
Maaria maalle lähtenyt.
Sana tuotiin Maarialle,
Sana Maaria-emolle.
Syvää hautaa kaivettiin,
Rautalattiaa lyötiin,
Syltä yheksän syvyyttä,
Kyynärä kymmenettä.
Välillä on kuvaus, kuinka Maaria vuoteeltansa, sini- ja kultakukkien keskeltä, kutsuu kolmea tytärtään tuomaan vaatteet sekä kolmea renkiään valjastamaan. "Minä lähden Jeesuksen luo käymään, Jeesusta etsimään", hän lausuu, vaan runo toistaa: "Jeesus oli ammoin kuollut", ja jatkaa:
Maarija tulli maaha taivast:
Olõ õs Eesut kotohnani,
Umah kotoh kumõhõh.
Eesu oli kulla kraavi pääl,
Hõbõhõtsõ järve pääl,
Ilma illo iskemäh,
Taiva tähti lugõmah.
Maarija nu hüäs võta as,
Panõ õs pallo uskvas.
Riko oll keedet katõlah,
Puol oll keedet, puol oll jätet,
Tuo läts ordõ kirgemähe.
Kala oli kütset ravva pääl,
Puol oli kütset, puol oli jätet,
Tuo läts merde sõudõma.
Härg oll kuah ärr tapõt,
Puol oli tapõt, puol oli jätet,
Tuo läts mäele müristeh.
Hopõn tapõt nurmõ pääle,
Puol oli tapõt, puol oli jätet,
Tuo läts atra vidämä.
Maaria maahan taivaasta;
Ei ollut Jeesusta
Kodissansa kumeassa.
Jeesus oli kuhalammen,
Hopeaisen järven päällä,
Ilman iloa etsimässä,
Taivaan tähtiä lukemassa.
M. ei ottanut hyväksi.
Eikä paljon uskoakseen.
Kukko oli kattilassa,
Puoli keitetty, p. jätetty,
Läksi orrelle kiekuinaan.
Kala paistina raudalla,
Puoli paistettu, p. jätetty.
Läksi mereen soutamaan.
Härkä oli kodassa,
Puoli tapettu, p. jätetty.
Läksi mäelle myristen.
Hepo nurmelle tapettu,
Puoli tapettu, p. jätetty,
Läksi auraa vetämään.
Loppuosa runoa ei ole tosin ajatukseltaan aivan selvästi ilmaistu; mutta mitä Maaria ei ota uskoakseen, ennenkuin mainitut ihmeet tapahtuvat, ei ainakaan näy olevan Jeesuksen kuolema, vaan nähtävästi hänen eloon heräämisensä. Runon ponsi on siis sama kuin Suomen ja Venäjän Karjalassa tapaamamme tarinan Neitsyt Maariasta, joka ei usko ilmoitusta ylösnousseesta Vapahtajasta, ennenkuin kattilassa kiehuva kukko tai pyy lähtee lentoon. Koska tämä karjalainen tarina on luultavasti venäläisiltä opittu, niin sopii kysyä, eikö myös kreikanuskoisten Setukaisten runo voi olla samalta taholta saatu. Vastaus tulee kuitenkin varmasti kieltävä, sillä samaa runoa on löytynyt muuallakin Virossa pari kappaletta, jotka edellyttävät katolista ja länsimaista vaikutusta. Toinen niistä tavataan Knüpfferin muistiinpanemassa vanhassa varsinais-virolaisessa Joulu-laulussa, joka alkaa ennen esitetyllä Mataleenan runolla.[385] Se tästä jatkuu:
Jesu läks siis söitemaie,
Jöulo öse esmisselle,
Marri Marta öhtaalla.
Tullid vasta Judamehhed.
Pilatuse pitkad poisid,
Sure Roduse sullased.
Jesus kinnivöeti,
Ärra Jesus tappeti.
Jesus haudaje maeti.
Jesu hauasta könneles:
"Kui te lähte linna pole,
Kallage Kidroni pole,
Vige mo issale teäda,
Vige mo emmale teäda,
Andke teäda audujalle,
Et on poega pooksessa,
Illus ilma sambaassa,
Armas haua kalda alla."
Ei siis uskund Mariani,
Et olli poega j.n.e.
Härg on lahhitud laesse,
Kuk on kulda vardaassa,
Lammas on panni peäl praesta.
Härg läks ammudes mäele,
Lammas läks mängides kässale,
Kuk läks lakka lauledesse.
Höbbedaste örta möda,
Kullaste körrendat möda,
Vaskista väravvat möda.
Siis vast uskus Mariani_. —
Jeesus sitten ajamahan
Jouluyönä ensimmäisnä,
Maarian-Martan aattona.
Vastaan Juudan miehet,
Pilatuksen pitkät pojat,
Suuren Ruotuksen rengit.
Jeesus kiinni otettiin,
Jeesus tapettiin.
Jeesus hautaan pantiin,
Jeesus haudasta puheli:
"Kun menette kaupunkiin,
Kääntykää Kidron-laaksoon,
Viekää isälle tieto,
Viekää emolle tieto,
Ilmoittakaa hautojalle,
Ett' on poika hirsipuussa,
Kaunis ilmapatsaassa,
Armas haudan partahalla."
Ei uskonut Maaria,
Ett' oli poika j.n.e.
"Härkä lahdattu laessa,
Kukko kultavartahassa,
Lammas pannulla paistina."
Härkä ammuen mäelle,
Lammas leikkien kesannolle,
Kukko laulaen lakkaan,
Hopeaista ortta myöten,
Kullaista korentoa,
Vaskista veräjää.
Sitten vasta uskoi M. —
Toinen on myöhemmin t:ri J. Hurtille Tallinnan tienoilta lähetetty katkelma, jonka edellä käy kehoitus päivälle kulumaan. Jeesuksen kirkkoon mennessä tulevat vastaan vaaleat pojat, jotka ottavat hänet kiinni ja tappavat.[386]
Jeesu hauda raiutie;
Haud oli sügav kymme sülda,
Küünar peale kümme sülda.
Valvama jäid valkjad poisid,
Piirama jäid pikad poisid.
Jeesuksen hautaa hakattiin;
Kymmenen syltä syvä,
Kyynärän päälle. Jäivät
Valvomaan vaaleat pojat,
Piirittämään pitkät pojat.
Yhtäläisyydet näihin verraten: kymmenettä syltä syvä hauta — sanan lähettäminen Maarialle — paistettujen eläinten eloon herääminen — vaikeus saada Maariaa uskomaan, todistavat epäilemättömästi, että myös Jeesuksen surma-laulu Setukaisilla on koko Viron kansan aikoinaan yhteistä runoutta. Epäselväksi jää ainoasti kalan ja lampaan vaihtelu, kukon ja härän ollessa yhteisiä. Eräässä jo Kreutzwaldin painattamassa Setukais-runossa[387] tosin esiintyy kalan sijalla lammas. Mutta senkin mainesana: "puoleksi paistettu", puoltaa juuri kalan alkuperäisyyttä ainakin Setumaan laulutavassa. Sillä tämä kala ei voi olla mikään muu kuin kampela, joka todella näyttää siltä kuin olisi puolet siitä jäänyt paistinpannuun ja toinen puoli lähtenyt mereen. Kysymys on vaan siitä, miltä taholta Setukaiset tämän tarun ovat saaneet. Venäläisillä löytyy suorasanainen legenda, joka selittää kampelan alkuperän.[388] Enkelin ilmoittaessa Maarialle Jeesuksen syntymän, hän ei ota uskoakseen, ellei puoleksi syöty kala tule jälleen eläväksi; kala herääkin henkiin ja päästetään veteen. Vaan myös germaanilaisilla kansoilla on tiettävästi yhtäläinen tarina ollut tunnettu. Uudenmaan Ruotsalaiset kertovat Neitsyt Maarian ennen Jeesuksen syntymistä syöneen kampelan puoleksi ja heittäneen toisen puolen mereen; kampelan suomalainenkin nimitys: Maariankala eli Neitsyt Maarian himokala viittaa samaan satuun.[389]
Mutta se onkin ainoa piirre, josta saattaa olla eri mieltä; Jeesuksen surma-laulu on muuten aivan kieltämättä katolisperäinen. Kahden vaiheilla voi vielä olla siitä, ovatko sen Setukaiset jo ennen kreikanuskoon kääntymistään omistaneet ja siitä saakka tallentaneet, vai ovatko he saaneet sen vasta myöhemmin, samoin kuin kreikanuskoiset Inkerikot katolisperäisen Luojan-virren luterinuskoisten naapureinsa välityksellä. Ettei jälkimmäinenkään olettaminen ole mahdoton, todistavat t:ri O. Kallasen Vitebskin läänin Lutsin piirikunnan katolisuskoisilla Virolaisilla löytämät katkelmat, joita nämät luterinuskoisina 1600 luvulla Setumaan viereisestä Võrun maakunnasta tulleet siirtolaiset ovat mukanansa tuoneet ja säilyttäneet.[390] Noista parista katkelmasta näkyy, että jo Võrunmaalla siihen aikaan Jeesuksen surma-lauluun kuului mies- ja naispalvelijoiden kutsuminen sekä koputtaminen Maarian ovelle. Toisessa Jeesus käskee Pietarin ja Paavalin, molemmat pyhät rengit, juoksemaan Maarian talolle kolkuttamaan ja ilmoittamaan hänen kärsimyksistään.
Juoksi Maaria katsomahan,
Nyrkin rintahan nujersi,
Löynnyt ei poikoa kotona;
Löysi poian hirsipuussa,
Löi kätensä kättä vasten,
Vaivassa vakaisen hengen.
Toisessa taas Maaria "käskyjalkaansa" kutsuu tuomaan vaatteet ja löytää poikansa nimenomaan "ristinpuuhun" lyötynä, vaahterainen vanne päässä.
Viimeksi olisi tarkastettava Jeesuksen surma-laulun suhde suomalaiseen
Luojan-virteen, jossa se vastaa osaksi Luojan ylösnousenta-runoa osaksi
Tapanin virttä.[391]
Että virolainen laulu on Varsinais-Virosta siirtynyt Suomen kielen alueelle, todistavat pari Koiviston saarella löytynyttä runonkatkelmaa,[392] jotka luultavasti ovat, samoin kuin eräs Salme-runon sipale,[393] suoraan yli Suomenlahden Seitskarin kautta kulkeneet.
Pietari p— s—
— — —
Rajarihmoja rakensi
— — —
"Terve, terve Maariainen,
Terve Maaria neitsykkäinen!
Pietari pyhä suloinen,
Paaval pyhä palkollinen,
Teki tietä taivahasen,
Rajariemuja rakensi,
Kolme kyntteliä käessä,
Kolme tulta kynttelissä.
Jo sinun lapses tapettihin,
Suurisormi surmattihin,
Pienisormi pillattihin,
Liinahiukset leikattihin."
Ei uskottu ukon suusta,
Akan saakelin sanasta.
Sytytti tulen punaisen,
Ei syty tuli punainen;
Sytytin tulen sinisen,
Ei syty tuli sininen;
Sytytin mä siivokommin.
Että muutkin kohdat näissä näytteissä johtuvat Virosta osoittavat kaksi koillisvirolaista laulua, joista edellinen on Juhannus-laulu, jälkimmäinen johdatus pyyntöön saada tanssimaata.[394]
A. Lähme Jaanista tulele,
Jaani tulda hoidamaie,
Kirje karja kaitsemaie.
Tuli uidab oonetesse,
Kirje kipub katusesse.
Tulge Jaanista tulele,
Peeterille, Paaverille,
Kahte kallista nimeda,
Tegid teeda taevaasse,
Raiusid teeradada,
Üles minna õunapuisse,
Maha tulla marjamaale.
B. Püha Maarja mu emäni,
Püha Anne audujani!
Ulkus uuessa tuassa,
Kahs oli küünalta käessa,
Ühes sie tuli punane,
Tõises sie tuli sinine.
Iilas tuad ja kasis lauad,
Kasis kammeri edised.
Minu ella eidekene,
Minu taime taadikene!
Andhe maada mängijalle,
Tasast maada tantsijalle —
Jo ennen on viitattu (s. 42) Länsi-Inkerissä tavattavaan runoon erämatkalla surmatusta Ylermiköstä, johon Tapanin virrestä on muutamia piirteitä sekaantunut. Vaan pääasiallisesti on siihen vaikuttanut virolainen Jeesuksen surma-laulu. Mainitussa Soikkolan-puolisessa kappaleessa hirtetystä sala-ampujasta tuo viestin emolle ensin Jumalan lintu, jota tämä ei usko. Vasta sitten kun vartaassa kypsynyt hanhi nousee luilleen liikkumaan ja vaakkumaan, emo ottaa kuullakseen. Mutta isä ei vieläkään usko, ennenkuin sarjoilla tapettu härkä samoin nousee ylös ammumaan.
Toiselta puolen on huomattava eräs Länsi-Inkeristä t:ri J. Hurtille lähetetty vironkielinen käännös Tapanin virren alkua, johon niinikään Jeesuksen surma-laulusta hevosen eloon herääminen on yhdistetty.[395]
Tabaniha poisikane,
Tabani heuste herra,
Suurte Ruooduste sulane.
Hobu oli soolassa künässä,
Seelt tous üles hirnumaie,
Mää pääle mängimäie.
Taban on tagusta tehtud,
Kuoera karvust on kootud,
Hundi nahast ommelettud.
Heuste herra, joka vastaa Inkerissä yleistä Tapanin mainesanaa, on selvää suomea. Ruooduste sulane on ilmeinen käännös Ruotuksen renkiä, joka kuitenkin varsinais-virolaisessa laulussakin Juutalaisista käytettynä tavataan. "Takusta tehty" Tapani on myös Suomen puolella osoitettu ja selitetty.
Mutta vaikka niin muodoin Tapanin virsi ja virolainen Jeesuksen surma-laulu ovat Länsi-Inkerissä joutuneet kosketuksiin keskenään, ei tämä jälkimmäinen voi syntyperäänsä nähden olla missään suoranaisessa yhteydessä suomalaisen Luojan virren osien kanssa. Ja kuitenkin on usean piirteen yhtäläisyys epäilemättömästi todellinen: johdanto — yhdeksän syltä syvä hauta — paistetun kukon ja lisäksi vielä härän eloon herääminen uskon ehtona. Tämä yhtäläisyys on tuskin muuten selitettävissä, kuin olettamalla, että Suomalaisilla ja Virolaisilla on ollut yhteinen lähde germaanilais-katolisessa kansanlaulussa, niinkuin myös Mataleenan virteen nähden on osoitettu.
Mahdollista on, että virolainen Jeesuksen surma-runo, samoin kuin runo Mataleenasta, suomalaiseen verraten on lähempänä esikuvaansa. Tähän olisi siinä tapauksessa kuulunut, paitsi Tanskassa todella säilynyttä johdantoa, sekä Jeesuksen sulkeminen syvään hautaan että sanan vieminen Maarialle. Jälkimmäisen osan sijaan olisi siitä päättäen vasta Suomessa keksitty kertomus auringon avunannosta, jonka suomalaista alkuperää on muillakin perusteilla pitäminen hyvin todennäköisenä.
13. Loppukatsahdus Luojan virteen.
Mikä ennen kaikkea Luojan virren lukuisia kappaleita tarkastettuamme tekee meihin vaikutuksen, on epäilemättä niiden runsaus. Eikä niihin vielä likimainkaan rajoitu se hengellinen kansanrunous, joka Suomessa keski-ajalla kukoisti. Useissa Kalevalan-aineisissakin kertomarunoissa, niinkuin Päivänpäästössä, Väinämöisen polvenhaavassa ja laivaretkessä sekä Lemminkäisen kutsuissa Päivölän pitoihin, on todistettavasti pohjana katolisperäinen legenda. Erittäin loitsurunoissa löydämme vielä koko joukon kristillisen mielikuvituksen muodostamia kertoelmia ja pienoiskuvia.
Tämä katolisperäinen runouden laji oli Suomalaisilla aikoinaan yhteinen germaanilaisten kansojen kanssa. Vaan Suomalaisten on ensinnäkin se ansio, että ovat verrattomasti täydellisimmän kokoelman säilyttäneet. Luterinuskoisinakin he näitä runoja vielä 1600 luvulla lauloivat ja opettivat samalla kreikanuskoisille naapureilleen, jotka niitä uskollisesti ovat meidän aikaamme asti tallessa pitäneet, yhä lisäten varastoansa Venäläisiltä lainaamillansa legendoilla. Ne siis todistavat, samoin kuin äsken löydetyt ja julkaistut harvinaisen rikkaat hengelliset sävelmämme myöhemmältä ajalta, miten syvällä Suomen kansalle ominaisen uskonnollisen mielialan ja harrastuksen juuret piilevät.
Säilyttämisen ansio on suomalaisella runolla monesti myös siinä tapauksessa, että vastaava laulu vielä muuallakin tavataan, useihin yksityisiin piirteihin nähden, jotka se on pysyttänyt alkuperäisessä muodossaan.
Toisena lukuun otettavana etuna muiden rinnalla on suomalaisen muodostuksen itsenäisyys. Siihen on suureksi osaksi pakoittanut germaanilaisista laulun mitoista peräti poikkeava vanhan runomme rakennus, jossa etenkin kerto on vaatinut omintakeista ajatustyötä. Vaan työn tulos, joka kauneudessa välistä voittaa esikuvansa, on kuitenkin etupäässä riippunut Suomen kansan runollisesta taipumuksesta ja kyvykkäisyydestä.
Lisäksi tulee suomalaisen runon vaihtelevaisuus ja kehittyväisyys. Sen havaitsee paraiten, jos vertaa suuren Saksan tai myös laajan Venäjän eri osista koottuja saman laulun kappaleita keskenään; toisintelut ovat niissä yleensä jotenkin vähäisiä, aniharvoin kuvastaen laulun levitessä tapahtunutta paikallista kehitystä. Suomalaisten runojen kehittyväisyys on kuitenkin suhteellinen laulajain kykyyn ja siinä suhteessa on ilmeinen eroitus eteläsuomalaisen (Inkerin puolen ja Karjalan kannaksen) sekä pohjoissuomalaisen (Suomen- ja Venäjän-Karjalan) runopiirin välillä. Pohjoisempana on esitys selvästi vilkkaampi, draamallisempi; toimivat henkilöt alkavat ikäänkuin elää ja vuoropuhelut käyvät yhä vaihtelevammiksi.
Sama eroitus on nähtävänä vielä runojen yhteenliittämisessä, joka niinikään on suomalaisen runon huomattavimpia ominaisuuksia. Jos asetamme rinnan Inkerin puolisten laulajain Luojan virren yhdistykset ja sen tavallisen kokoonpanon Venäjän Karjalassa, niin täytyy meidän myöntää, että jälkimmäinen ei ole ainoastaan siinä edellisiä etevämpi, että se on yksi, vaan että se on myös yhtenäinen, järjesteellinen. Kuitenkin on Inkeriläisillä ollut juuri samat ja vähän runsaammatkin ainekset käytettävänä; mutta jo Lapsenetsintä-virren asettaminen Saunanhaku-virren edelle osoittaa kokoonpanokyvyn heikommuutta. Yhtäläinen lausunto on annettava Setukaisten yrityksistä panna kokoon virolaisia lauluja Jeesuksesta; laulut ovat itsessään kyllä erinomaisen kauniit, vaan niiden liitokset ovat auttamattomasti höllät.
Mistä sitten johtuu tämä tuntuva eroitus? Sen tavallaan löydämme vanhan
Väinämöisen vastauksessa nuorelle Joukahaiselle (Kal. 3: 184-5):
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon.
Asian laita on todella se, että Viron puolella sekä Inkerinmaalla ja Karjalan kannaksella nuoret tytöt ovat runolaulun varsinaisina viljelijöinä; jota vastoin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa vanhat ukot sitä etupäässä edustavat. Toisaalla se siis on ollut lasten leikkiä, jota tosin vanhemmallakin ijällä mielihyvällä muistellaan; toisaalla taas vakavaa opettavaista ja mieleen vaikuttavaista esitystä. Epillisen runouden läheinen yhteys etelämpänä lyyrillisen ja pohjoisempana loitsurunouden kanssa vastaa niinikään laulajissa tapahtunutta vaihdosta.
Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi, kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.
Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan; harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut" (III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on tapana.
Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen Pääsiäis-juttuun": — — "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää — — hänen virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."
Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa. Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.
Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden nimille, niinkuin on viitattu.
Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet. Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen, Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää katsoen tältäkin kannalta.