Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala

by Julius Krohn

NELJÄS LUKU.

Kalevalan synty.

I. Missä Kalevala on syntynyt?

Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.

Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi, samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein, Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu, temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]

Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa. Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä, on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta. Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.

Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215] "Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman ajoista parhaan selityksensä."

Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla. Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään, syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella. Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]

Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen, alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin mukaan.

Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton. Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla, sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa, sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä, taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.

Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat, kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet — rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia, koivuja, haapoja y.m. kasvaa — sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle, jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit, vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista, siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi, orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien puute) lännemmäksi Vienanjokea.

Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua, nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi, kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä, Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea (jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?

Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle, että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille. Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.

Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola, josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:

Missä syntyi virren synty,
Sanan sepp' on maalle saanut?

ja vastaa siihen itse:

Tuolla syntyi virren synty,
Syntyi syämellä Venäjän,
Kahen Karjalan välillä,
Kahen riikin riitamaalla.[1227]

Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen mielenkuvituksen kutomukset.

Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa, Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää, että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat, äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset suinkaan ole voineet olla haitaksi.

Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä, että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista, joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki, niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta: Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta, Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään, ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan, samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.

Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä mukanansa. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä. Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään oppineet runonsa.[1236]

Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä syntymäseudusta todistavat.

Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla, usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin erhetyksiin.[1237]

Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat täten neitsyt Maaria, Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani,[1238] ja Suomen puolella yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti, Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]

Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin. Ainoasti Wienan päälliset vedet ilmautuvat useammin; Sunku, suuri markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin toisinnossa;[1241] Kannanlahti myöhemmässä muodostuksessa ison tammen runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja Suojärveltä tulee tuuli Tuuloksesta, vihuri Vitelen maasta, ahavainen Aunuksesta.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.

Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaa Limingan niityn;[1245] — Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivän Päijännehtä, toisen Suovannehta (Suvantoa?);[1246] — iso härkä kasvaa Kainuhussa, pää häilyy Hämehessä, häntä keikkuu Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä menemään Laukaan (Lugan) sulhaselle;[1248] — Kauko kasvaa Kaarostassa (Oranienbaum'issa)[1249] — taivaskappaleitten sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] — tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjät Nevan nientä kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyy Hämeessä, sonni Suomessa, pää keikkuu Kemissä, häntä torkkuu Torniossa;[1252] — Ilmarinen kosioretkellään ajaa Suomen kankahia;[1253] — Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi";[1254] — eräässä häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuu Viipurin veräjät, Sujuu suuri Suomen silta;[1255] — Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää puoli Pohjanmaata, ikävöitsee Suomen sulhot.[1256] Mutta jo lienee kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon.

Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen. Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otso Virossa käypi, Suomen maata sorkehtivi?[1257] — Päivölän virressä joskus Kaukomieli Saaresta purjehtii syvemmälle Ruotsin maata, keskelle Viron taroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdään Tanikan linna, joka nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli. Vastaavassa kertovärssyssä on melkein aina Uusilinna, Novgorodin tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]

Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa lehmänkello usein sanotaan Ruotsin raudaksi;[1260] — muutamassa kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on ruostun' Ruotsin kullat, saastun' Saksani (sic) hopeat".[1261] Tässä tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauva Tukulma haihduttanee kaiken epäilyksen.

Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaan Saksan salmista syvistä ja Suolasalmesta, jotka tietysti eivät voi tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]

Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osa raudan syntyä[1263] ja Sampsa Pellervoisen kylvö, toiseen taivaan kaaren päällä istuvan immen kosiminen, kolmanteen Väinämöisen synty ynnä useat loitsut.

Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti siihen päätökseen, että Venäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli tullut saarnatuksi.[1264]

Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät. Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta, Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään kuin selitykseksi sanat "vanhoja Karjalan runoja". Vielä selvemmin on hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle, että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen runoilija-sukuun kuuluviksi."

Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden, jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi virolaisia runoja, ettei ainakaan sen Hämäläis-heimon runoköyhyydestä enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.

Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä. Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim. kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynyt d välillä, esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267] Niin myös jämeda (jämeä, paksu). — Konsonanttien vähempi pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim. yyzä jalgat, jääzä polvet, ani aigahsi yvähsi j.n.e. Niin on myös Turun rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun suutaritten (ein) sugusta, Karjan koira(i)n kodosta, hahdet halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.

Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas, jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268] Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin varoihin verraten.

Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus. Maamme itäisessä puoliskossa, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa, käyvät näiden tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen. Epäilemättömiä Inkerin runoja tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat: Kevyt on Keltussa eleä;[1270] — Tuhma laatu Tuuterissa;[1271] — Sieltä naivat Narvan herrat;[1272] — Olin orjana Virossa, palkanpiika Pauluskolla.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava tavallinen kosinta Konnun kuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi, Jääsken nurmet;[1275] — tähän myös kuulunee Vuoksen kosken mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277] Poikinpäin Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa kohti. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menp paikoille papittomille, maille ristimättömille, joka ensinmainitussa runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen, on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä sangen usein Sampojaksoon.[1278] — Marjatta Luojan surmavirressä välistä nimittää pientä piikaansa piltiksi, samoin kuin Henrik ohjillis-poikaansa.[1279] — Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä tervehtii.[1280] — Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.

Kasvoi kaksi poikalasta:
Yks kasvo Kalervikoksi,
Toinen Unnoksi yleni.
Untoi Suomessa yleni,
Söi Suomen sianlihoja;
Kaukoi kasvoi Kaarostassa
Kaarostan kananmunilla.[1281]

Vertaa tähän Henrikin runossa:

Kasvoi ennen kaksi lasta:
Toinen kasvoi Kaalimaassa,
Toinen Ruotsissa yleni,
Toinen Hämeen Heinirikki,
Toinen Eerikki kuningas.

ja toisessa toisinnossa:

Oli hemme (Hämeen) Heinirikko,
Toinen Eerikki ritari;
Toinen kasvoi kaupungissa,
Toinen Suomessa sikisi.
Joka kasvoi kaupungissa,
Kaupungin kananmunilla,
Joka Suomessa sikisi,
Suomen suurilla härillä.[1282]

Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä katkelmassa:

Elimäinen, neito nuori
Menpä aitalle mäelle,
Vaskivakka kainalossa,
Vaski-avaimet vakassa.

Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli, kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri Saksalainen kosii Konnun Korgin tyttäriä. He vastaavat: "siull' on entinen emäntä; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa vaimonsa saunaan ja sanoo:

Kylve, kylve, Eeva rukka, Elina emäntyeni, Kylve viime löylyäsi! Syö viime evähiäsi, Elä viime viikkojasi, Kohta kuolema tulevi![1284]

Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan sitten. — Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan tulevan ja pakenee aittaan mäellä, johon sulkee itsensä yhdeksän lukon, kymmenennen esilukon taa. Iivana Kojoisen poika iskee nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki, vie tytön ja tappaa hänet, josta hänelle sitten rangaistukseksi kaivetaan hauta rautapohja. Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki vaipuu helvetin pohjaan. — Yhdessä runossa Päivän poika mennessään kosijaksi

Satuloi sata hevosta,
Satahan satulavyöhön,
Sata miestä miekoitteli.[1286]

Samoin:

Iivana Kojosen poika
Satuloi sata oroa,
Tuhat jousta jouvutteli,
Satoihin satulavöihin,
Kaikki kultahan kuvasi,
Hopeahan huolitteli.[1287]

Tämä on melkein sanasta sanaan kopioittu Klaus Kurjen tulosta

Sadan hevosmiehen kanssa,
Sadan satula-urohon;
Miehet kultamiekoissansa,
Hevoset hopea-päissä.

Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle miehelleen:

"Juo'os puoli pikaria,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.

Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] — Tuonelassa-käynti Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon kivasti, yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista.[1289] — Elina sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita ylpeöitä?"

Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa — Inkerin runo, Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja — levinneet laajalle kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä jälkinä.[1290]

Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä saatu katkelma:

Kukko lauloi Kuurinmaalla,
Kana kaakotti Virossa,
Varsa kiljui Viipurissa,
Pässi määki Pälkäneellä,
Päivä koitti Koivistossa,
Valkeni Vatikivessä.[1291]

Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty, jossa ilmautuva sana siivatta = eläin viittaa kreikan-uskoisiin Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]

Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin niistä on Kaleva. Likellä Tamperetta on Kalevan kangas ja siinä Kalevan kivi.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan jo 1545 Kalevan talo,[1294] ja on samanniminen joki.[1295] Laitilassa on eräässä kivessä Kalevan pojan jäljet.[1296] — Untamala on paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298] Undamajärviä kuuluu olevan Virossa Hiiomaalla.[1299] — Soini, Kalevan pojan toinen nimi, ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] — Sampu-niminen kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan "Sambu"-koski, "Sampu"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä on Sampo-niminen talo.[1302] — Sampas oli miehen sukunimi Saaristen pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on Osmalahti.[1304]

Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan, että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon genitivin muoto miesten, naisten y.m. — genitivin käyttäminen allativin sijasta, esim. Joukahainen: "Paha minun täällä olla".[1305] Sanoista mainittakoot esim. haaksi (laiva), juoni (= tie Agricolankin kirjoissa), kahja (= juhla-olut Päivölän runossa; Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306] kempi (Agricolankin kirjoissa), lanko (sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan = suoveri), leivo (Itäs. kiuru), liiatenkin (Itäs. varsinkin), mahtaa (Itäs. voida l. taitaa), maku (Itäs. vatsa), malka, orko, orpana (Itäs. serkku l. seukku), permanto (Itäs. lattia), suvi (Itäs. kesä), tomu (Itäs. pöly) tykö (Itäs. luo), vaha (= kallio Turun murteessa) y.m.

Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo. Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067

Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi: ailut (ael = iskemäpaikka), ainoisin anella (ainus palve = harras rukous), astala (astel = tuuran kärki), auvo (au = kunnia), ehtoinen (ehtida = kaunistaa), haluvesi (halu = kipu), hingata (maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi), kahja (kahi, g. kahja = uhrijuoma), kaiho (kahju = vahinko, sääli), kalki (kalk = kova, kova-osainen), kapoinen (kapos = soma), kopru (kobr = kuohu), kuras (kuurask = veitsi), lääniä (laanida = siivota) naljasilmä (nali g. nalja = leikki), palvoa (paluda = rukoella), päällispanka (pangel = solki), sapso (lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm = säihkyvä silmä), tulen soronen (sora = säde), talma (tolm = tomu), taro (= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän runoissa),[1309] tihu (tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa), vierin virkkaa (veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. — Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa

Loteasti loukuttihin,
Lipeästi lipsuttihin,
Hapeasti harjattihin.

Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että Varsinais-Viron murteessa sti on translativin pääte, joka myös sen puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt ymmärrettäväksi.

Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä, joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim. Viron runoissa niin usein ilmautuva Suomen silta siellä aivan paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.

Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat verbein reflexiviset muodot esim.

Sinisirje linnukene
Lendelekse, loogelekse.[1312]

Lainaa todistanee myöskin seuraava virolainen laulu:

Enne siis puudub Pursa puista,
Pursa puista, Pamma maista,
Sörve säre säinoesta,
Enne kui mina sinusta.[1313]

Suomessa lauletaan:

Ennen puuttui puita pursi,
Puita pursi, maa kiviä,
Umpilampi lumpehia
Ennen kuin runo sanoja.[1314]

Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.

Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa. Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315] — Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta sinne tullut.[1317]

Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio. Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi.

II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?

Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.

Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa — Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn — Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.

1. Sampojakso liitteineen.

a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.

Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan — Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen — Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen — munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle — Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet — viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi — Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] — Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. — Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken — nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle — Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona — taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen — välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen — Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]

Suomenkin puolella ovat tämän runon alku — Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty — sekä loppu — Samporetki — yleisesti tunnetut ja lauletut, mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? — se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva maailmanmunan aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot kuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.

Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." — Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.

b. Luomisruno.[1332]

Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.

Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle. Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l. vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä, joita saa auki päästelemällä, vaan ainoasti poikki hakkaamalla Suuren Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon. Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin, lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä suinkaan alkutarullinen.

Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei missään ole tavattu erirunona? — Arvattavasti on monellekin ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu Wäinämöisen Tuonelanjokehen.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltään somaksi, vereväksi,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa toisinnossa Väinämöinen syöstään sydämen kautta[1338] aivan kuin Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akka teettää seppä Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen rannalle.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes mitään puhetta hevosesta.

Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinen pistää vähemmin onnellisen kilpaveljensä keihäällä läpi sydämen, ja neitsy Maaria sitten parantaa haavan eheäksi. Samoin Väinämöinen muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin Pohjolan emäntä loi miehen, uron sukesi. Ensin kuitenkaan hän siihen ruvetessaan ei tiedä vesun vikoa, mutta saa sitten tietää että: veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta. Hänen avustaan tulee Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä. Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku, missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]

Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen; molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinen ajaa hevosella. Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä. Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu, hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345] pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto, jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen eteen.[1346]

Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä. Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä, että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]

Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.

Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen, inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349] Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.

Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä, joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain, erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä, sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut — nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan — mutta me olemme kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354] Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu, nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]

Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto. Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaan munan muotoinen suuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.

Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:

Ei ole seppää selvempätä,
Takojata tarkempata;
Se on taivosen takonut,
Ilman kannen kalkutellut;
Ei tunnu vasaran jälki,
Eikä pihtien pitämät.[1359]

Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:

Kun oli Harju alkamatta,
Järvan piirit piirtämättä
— — —
Ajoin sinne salaisesti,
Kussa tähdet tehtiin,
Päivä saatettiin paikallensa,
Koti kuulle kuvattihin.[1362]

Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä, joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]

Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa, rukoillaan:

Poutapilvessä pomisee,
Pauka ilman palkehessa.[1366]

Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu, taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein vaikutuksen alla.

c. Maailman kyntö ja kylvö.

Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja järjestäminen.

Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]

Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]

Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.

Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison tammen kasvaminen ja hakkaus,[1377] kolmas ohran viljelys.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: Tikki, Pikka t. Pekka kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan Pellon Pekan olleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuu Pekka poika Pellervoinen t. Poika pellon pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]

Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen ukko l. ukko onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon Pikken'iksi t. Pikker'iksi (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet Pikki ja Pikka olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen Pekan kanssa.[1391]

Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]

Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee taroja l. taaroja tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on tara, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuin aid = puutarha), koska taro-hein on eräs viljan seassa kasvava rikkaruoho.

Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoista tehtiin olutta. Tällä jumalalla oli merkillinen nimi Ziemberys l. Ziembarys s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti Sämpsä,[1402] joskus Simpsa,[1403] jopa parissa toisinnossa Semmer (siis vartalo Sempere) t. Simbura.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]

Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.

Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä kappaleessa[1408] näet Ahti noudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409] Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:

Ennen Ahti maita puuttui,
Kuin on Sämpsä siemeniä.
Minä oon Sampsan noutanunna,
Saaresta selällisestä,
Luotosesta puuttomasta.[1410]

Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti, joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa, maan emää, palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411] Tacitus'en mukaan. Meren saaressa oli tämän jumalattaren pyhä lehto, josta hän vuosittain ajoi manterelle, vieden kansoille rauhaa ja viljavuutta. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen makaamisensa jyvälaivassa.

Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.

Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä kanssa.[1413]

d. Iso tammi.

Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi. Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus, jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella, venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen, vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen, kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja koko runo sanotaankin senvuoksi pistoksen synnyksi. Tähän toisintoon kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418] Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta, lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen synty ilman tammea, alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä, jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta. Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".

Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava. Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus ilmautuva kappale:

Kuka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kuka siitä latvan taittoi,
Se taittoi ikuisen taian;
Kuka siitä lehvän leikkas,
Se leikkas ikuisen lemmen.

Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]

Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva. Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy, jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehen suvehen.[1422] Mutta vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.

Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen kysyvät:

Onkos se Lihalan linna,
Vai onkos Rahalan linna,
Vai on keisarin kirikko?

Mutta vastaus siihen kuuluu:

Olis se Lihalan linna,
Niin oisi lihasta tehty;
Olis se Rahalan linna,
Niin oisi rahasta tehty;
Ois se keisarin kirikko,
Niin ois kultaketjusista.

Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:

Onkos se Liholan linna,
Vai on Keidelän kirikko,
Vai on raisu Rahkavieri?[1425]

Samalla tavalla kuullaan joskus Länsi-Inkerissäkin:

Ollook' Kirjamon kirikko,
Vai ollos raisu Rahkavuori?[1426]

Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron puolelta.

Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta, koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä, niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin usein saarni tammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu, että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta, vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet. Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja Inkerin.

Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään "Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain, Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.

Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty. Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin (Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten, kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.

Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439] joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440] Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]

Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa. Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken kanssa.[1442]

e. Sammon ryöstö.

Luomistaru, niinkuin ylempänä on todistettu, on Samporunoon myöhemmin liittynyt. Joskus ilmautuu sen sijasta Vipusessa käynti[1443] tai Väinämöisen polven haavoittuminen[1444] tai hevosen haku ja veneen valitus[1445] runon alkuna ennen Sammonryöstö-retken kuvausta. Kaikki nämät kolme muodostusta ovat kuitenkin ylen harvinaisia, joka on riittävä todistus, että ne eivät ole muuta kuin satunnaisia yhteensovituksia. Tarkempaa tutkimista ansaitsee vielä ainoasti yhdistys Sammon takomisen ja Pohjolan neidon kosimisen kanssa, joka on niin yleinen Vienan läänissä ja näyttää niin asianmukaiselta. Erittäin luonnolliseksi tuntuu se niissä muodostuksissa, joissa kaikki tapahtuu yhdellä ja samalla retkellä, joissa nimittäin Väinämöinen, hevosensa ampumisen jälkeen tultuaan Pohjolaan, itse takoo Sammon, saa neidon palkakseen ja lähtiessään myös vie uuden ihmekalun myötänsä.[1446] Mutta kaikki paremmat laulajat erottavat kaksi retkeä, toisen, jolla Väinämöinen lupaa Ilmarisen takojaksi, toisen, jolla hän Sammon ryöstää. Yhdistys-siteenä molempien välillä on, samoin kuin painetussakin Kalevalassa, Ilmarisen kertomus Pohjolan onnesta Sammon varalla. Ja tämä side, jos kohta taitavasti keksitty, ei voi peittää sitä ristinriitaisuutta, että tuo takoja ijän-ikuinen, joka aikain alussa on koko ilman kannen kalkuttanut ja nyt äsken saanut Sammon valmiiksi, ei kykene laittamaan toista samallalsta oman kansansa tarpeeksi. Tämä ristinriitaisuus tietysti nostaa sen epäilyksen: kuuluvatko nämät runon molemmat puoliskot oikein yhteen — ja suomenpuoliset toisinnot, jotka aina vaan sisältävät ryöstöretken yksin eivätkä takomisesta tiedä vähintäkään sanaa, todistavat päivän selväksi, että jälkimmäinen on varsin myöhäinen, vasta Vienan läänissä lisään tullut uusi muodostus.

Sammonryöstö-retki on siis otettava tutkinnon alle itsekseen, erotettuna kaikista yllämainituista liitteistänsä. Ensiksi on meidän kuitenkin vielä karsiminen sangen suuri joukko sivuseikkoja, joilla Lönnrot on kuvauksen höystyttänyt[1447] ynnä myös pari semmoista, joilla tosin on perustus kansan laulutavassa, vaan jotka eivät oikeastaan kuitenkaan tähän yhteyteen kuulu. Toinen niistä on kanteleen synty, joka muutamassa harvassa toisinnossa ilmautuu juuri saman muotoisena kuin painetussa Kalevalassa, useammin hiukan erilaisena.[1448] Syynä tähän liittymiseen on nähtävästi ollut, että Väinämöinen välistä nukuttaa Pohjolan laululla ja soitolla,[1449] jolloin katsottiin asiaan kuuluvaksi selittää mistä hän sen soittokalun oli saanut. — Toinen on kolmannen matkakumppalin lisääntulo niemestä,[1450] joka paremmin taitaa kuulua Ahdin (l. Lemminkäisen) meriretkeen. Hyvin usein on alusta aikain kolme osan-ottajaa ryöstöhankkeessa. Kolmantena miehenä ei ole kuitenkaan koskaan Lemminkäinen. Vuonnisen ryhmässä on hänen nimensä Vesi-Liitto Laiton poika, Latvajärven alueen runoissa Iku-Tiera Lieran poika. Edellinen on eksynyt tähän veden synnystä, jälkimmäinen viittaa Ahdin retkeen. Useissa Vienankin läänin toisinnoissa on hän Joukahainen,[1451] ja samoin aina Suomen puolella, niin hyvin Karjalan ja Savon täydellisemmissä kuin myös Pohjanmaan ja Viipurin seudun katkelmissa. Lönnrot on tähän Lemminkäisen nimen sovittanut, siksi että saisi muuten jokseenkin irtonaiset Lemminkäisrunot Sampojaksoon kiinnitetyksi.[1452] Paitsi sitä taisi hän arvella Jouhahaisen sopimattomaksi, koska hän kilpalaulannossa ilmautuu Väinämöisen riitaveljenä ja uuden painoksen mukaan salaväijyväisenä verivihollisena. Tuskin lienee kuitenkin Joukahainenkaan alkuansa tähän kuulunut. Luultavasti on vaan hänen kehoituksensa lauluun kilpalaulannassa tehnyt että hänelle annettiin samallainen tehtävä Sammonryöstö-retkellä. Väinämöisen nimi mahtoi kaikkein ensiksi kiintyä tähän uuteen retkeen, koska hän jo ylimalkaan oli tuttu purjehtijana, ja Ilmarisen sitten siksi, että he tulen synnyssä yhdessä ilmautuvat.

Samporetken jäljelle jäävät todelliset pääpiirteet ovat täten: lähtö Pohjolaan — Sammon vaatimus — Pohjolaisten nukuttaminen — Sammon vieminen laivalla, sen jälkeen kun se tavallisesti suurella vaivalla on saatu irti — kehoitus riemulauluun onnistuneesta yrityksestä — Pohjolan herääminen kurjen huudon kautta — perään-ajo laivalla — Pohjolan laivan rikkuminen taulaluotoon — Pohjolan emännän muuttuminen kotkaksi — taistelu hänen kanssansa — Sammon hukkuminen mereen suurimmaksi osaksi. Enimmin on tämän runon aineksista vetänyt huomion puoleensa Sampo, tuo salaperäinen taikakalu, kaiken onnen tuoja. Mitä on Sampo? Siitä ovat oppineet suuresti vaivanneet päätänsä, selittäen sen mitä erilaisimmalla tavalla. Kohta jo lähinnä seuraavana vuonna Kalevalan ensimmäisen painoksen ilmitulon jälkeen toi eräs nimensä ilmaisematon lähettäjä H:fors Morgonhlad'issa esiin sen arvelun, että Sampo oli soittokone.[1453] Pian sen jälkeen, niinkuin jo tiedämme, Lönnrot selitti sen Permalaisten kuuluisaksi jumalan kuvaksi Vienanjoen suulla. Venäläisiltä lainatulla sanalla mahdettiin muka sitä nimittää sam bog = itse jumala.[1454] Myöhemmin hän kuitenkin tästä luopui ja luuli sen merkitsevän sivistystä.[1455] Grimm oli ensimmäinen, joka veti verraksi Skandinavein ihmeellisen Grotte-myllyn.[1456] Castrén'in mielipidettä myöten Sampo ei ollut mikään varsinainen kalu, vaan kaikkea onnea antava talismani, jommoisia noidat vielä nytkin joskus sepittelevät. Kuitenkin saattoi käsitys siitä olla muodostunut jonkun todellisen kalun mukaiseksi.[1457] Yhteen aikaan, sen jälkeen kun Siperiassa oli kuullut Mongolein vanhinta temppeliä mainittavan samaan ääneen vivahtavalla nimellä, tahtoi, hän siinä nähdä Permalaisten jumalantemppelin, jonka kattoa kenties olisi sopinut sanoa kirjokanneksi.[1458] Myöhemmin hän oli taipuvainen Grimm'in arveluun ja luuli Sammon nimen tulleeksi ruotsalaisesta sanasta stamp = käsikivi.[1459] Schiefner'illäkin oli asiasta sama mieli, mutta itse nimen hän johti venäläisissä saduissa usein ilmautuvista taikakaluista, jotka työnsä itsestään tekevät ja joiden maineen alkuun sen vuoksi on sana sam (= itse) liitetty. Niissä kerrotaan esim. myös ihmeellisestä, itsestään jauhaavasta myllystä, nimeltä samomol.[1460]

Norjalainen provessori Fries arveli Sammon noitarummuksi, jonka omistus tuottaa valtaa sekä rikkautta.[1461] Yllämainitun ulkonaisen selityksensä ohessa Schiefner myös viittasi koko tarun sisälliseen luonnonpohjaan: kirjokansi olisi siis tähtitaivas ja Sampo itse aurinko, joka ajoittain on Pohjolan talvisten haltijain vallassa.[1462] Tähän myös Donner yhtyi, katsoen auringon ja kuun sulkemisen vuoreen vanhemmaksi ja alkuperäisemmäksi Sampotarun muodoksi.[1463]

Tärkeä, jos kohta ei sekään yksin ratkaisevainen, on runonlaulajain oma käsitys. Vienan läänissä on heillä tästä pää-asiallisesti kaksi eri mielipidettä. Toiset kuvaavat ja sanovat sen myllyksi.[1464] Se jauhaa puhteessa purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Yhdessä toisinnossa laitetaan sen laitaan jauhomylly, toiseen suolamylly, kolmanteen rahamylly.[1465] Suorasanaisissa loppulauseissa, joilla laulajat tämän runon usein päättävät, selitetään monesti nimen-omaan, että se on "mellitsä" (mylly). Mereen pudotessaan se par'aikaa jauhoi suoloja ja sitä se nyt yhä vielä jatkaa, josta syystä ei merivesi kelpaa juotavaksi. Muodostus tästä on se, missä kerrotaan Sammon sisältäneen kaiken maailman hyvyyden, rikkauden ja viisauden; senvuoksi meri, johon se upposi, nyt on rikas, maa jäänyt köyhäksi.[1466] Yhdessä runossa muodostetaan se vielä enemmän, niin että Sampo antaa kaikki runot ja velhoudet.[1467] — Toinen osa Vienan laulajoista ei nimenomaan sano mitä Sampo itse oli, vaan ilmoittaa ainoasti, että se tuotti maanviljelykselle siunausta:

"Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikellainen!"

ja lopputaistelussa Väinämöinen näin ikään huudahtaa:

"Tänne kyntö, tänne kylvö,
Tänne vilja (t. kasvo) kaikellainen!"

josta vimmastuen Pohjolan emäntä uhkaa:

"Vielä mä tuohon mutkan muistan
Sinun kyntös, kylvös päälle:
Sa'an rautaisen rakehen
Halmettasi hakkaamahan,
Pieksämähän peltoasi!"[1468]

Samaa käsitystä osoittaa vielä sekin seikka näissä samoissa runoissa, että ryöstettäissä täytyy kyntää Sammon juuret irti. Tähän on myös luettava se suorasanainen selitys, missä Sammon sanotaan olleen sen maan, jonka Suomalaiset valloittivat, kirjokannen tähtitaivaan sen yli.[1469]

Vaikka näin erilaiset, eivät nämät käsitykset tavallisesti ole kummassakaan ryhmässä aivan jyrkästi erillään. Vuonnisenkin runoissa on enimmiten tietoa siitä, että Sampo hukkuu mereen, tai kumminkin hakataan kotkalta, vaikkei se Sampoa tavoita, varpaat poikki. Toiselta puolen myllykäsitystä sisältävissä Latvajärven runoissa aina kynnetään Sammon juuret irti. Vanhimmassa suomenpuolisessa toisinnossa, tuossa Vermlannista saadussa, ovat molemmat käsitykset aivan selvästi yhdistetyt.[1470]

Viimeinmainitussa toisinnossa huomaamme sen eriskummallisen seikan, että Sammas poisvietäessä lähtee lentoon ja pyrkii pakoon, jolloin häneltä hakataan poikki kaksi varvasta. Siitä on tahdottu päättää että Sampo oli lintu. Mutta silminnähtävästi on siinä vaan erehdysmuoto edessämme. Lento tapahtuu näet kohta Väinämöisen laulun jälkeen ja on sanottu Sampaan "säikähdyksissään" pyrähtäneen ilmaan. Siinä on kurki, joka pelästyy muurahaisen puremisesta tai joskus itse laulustakin,[1471] sekoittunut perään-ajavan kotkan kanssa ja molemmat yhteensä Sammon käsitykseen vaikuttaneet.[1472]

Ilamantsin runoissa Sammon nimi on kiintynyt siihen alukseen, jolla
Väinämöinen saaliinsa pois kuljettaa. Sissonen laulaa:

Latjaeli laivan täyen,
Saatto suuren Sammon täyen;
Laitto laivansa merelle,
Saatto Sammon lainehille.

Lopputaistelussa Pohjan kotka myös kynsillään tarttuu laivaan kiinni. Ryöstön esineenä ei ole mikään ihmekalu ollenkaan, vaan tavallista talon tavaraa. Väinämöinen menee riistariihen luo ja vie sen sisällyksen; Pohjolan emäntä herätessään huomaa, että hänen karjansa, riistansa, elonsa on pois kadonnut. Kuvaus on siis siinä aivan realistinen, tarullinen ihmeretki muuttunut tavallisen, noilla rajamailla ennen muinoin usein tapahtuvan sissisodan kaltaiseksi.[1473] Kuitenkin ilmautuu vielä laulukehoituksessa muisto alkuperäisestä asianlaidasta, kun Väinämöistä kehoitetaan laulamaan "hyvän Sammon saatuansa." Siinä tietysti Sampo selvästi ilmautuu saaliina.

Tulemajärven pitäjässä Aunuksessa, jonka kosintarunoihin joskus on sekautunut hämäriä kaikuja Vienan Rajaryhmän Samporunosta, näkyy "Sampi" olevan käsitetty neidoksi. Väinämöistä näet kehoitetaan lauluun:

"Hyvän Sammen saatuasi,
Valvatin vetäessäsi."[1474]

Mikä nyt näiden selitysten kirjavassa joukossa on oikea ja kuinka me itse runoin tarjoomista ristinriitaisista kuvauksista voimme saada tosikuvan Sammosta? Näyttääpä se olevan vielä vaikeampi saada selville, kuin ennen muinoin taotuksi. Luullakseni pääsee kuitenkin ristinriitaisuudesta, tuosta pahasta karista, johon tähän-astiset selityskokeet aina ovat takertuneet, aivan helposti irti, kun vaan huomaa ettei Samporuno ole yksi, kerrassaan syntynyt taru, vaan sulanut yhteen kahdesta erisyntyisestä pääaineksesta. Toinen niistä on epäilemättä tuo skandinavilainen Grotte-taru.[1475] Toinen, nimittäin se, joka kynnöstä ja kylvöstä sekä sen kautta saadusta vilja-onnesta puhuu, on minun arveluni mukaan vaihdos Pellervoisen työstä, ja itse Sammon nimikin vaan väännös Sampsasta. Paitsi yleistä, heti silmään pistävää yhtäläisyyttä näissä taruissa tahdon vielä lisäksi huomauttaa muutamia pieniä, mutta todistavaisia seikkoja. Sammon juuret kynnetään satasarvella härällä; samoin Pellervoinenkin, ainakin yhdessä pohjalaisessa toisinnossa kyntää maailman Vennon härällä uljamoisella.[1476] Latvajärven ryhmässä Väinämöinen joskus lopputaistelussa työntää Sammon itään, työntää länteen, suveen suurimman palasen;[1477] samoin Gottlund'in löytämässä täydellisimmässä toisinnossa Pellervoinen kylvää ensin etelään, (arvattavasti parhaan osan), sitten vasta itään ja pohjoseen.[1478] Yhden Samporunon lopussa selitti laulaja sen laulun tarkoittavan niitä alku-aikoja, jolloin maa kynnettiin ja kylvettiin.[1479] Toinen, laulettuansa Sammon hukkumisesta mereen, lisäsi vielä: "jos olisi maalle päässyt, olisi maakunta ollut vaikka kuinka rikas".[1480] Samoin Wermlannin toisinnon mukaan yksi varvas lentää mereen, toinen maalle; tästä jälkimmäisestä ovat heinät tulleet maalle. Jos olisi useampi varvas tullut, niin olisi vilja tullut kylvämättä. Molemmat, mutta varsinkin jälkimmäinen, vanhin kaikista, ovat läheistä sukua tuolle lauseelle Libussan tarussa, missä surkutellaan että kyntäjä kesken työnsä kutsuttiin kuninkaaksi. Jos hän olisi saanut kyntää loppuun asti, ei olisi koskaan tullut katovuosia eikä olisi Bömin kansa milloinkaan tarvinnut ostoleipää.[1481] Huomattava on vielä, että K. Krohn'in Vuokkiniemestä saaman ilmoituksen mukaan Sampo-runoa on tapana laulaa kevät- ja syksykylvöjä tehdessä.[1482] Viimein tapaamme niiden toisintoin joukossa, jotka Lönnrot vanhaan Kalevalan painokseen on liittänyt, seuraavan hyvin merkillisen, jossa Sampo ja Pellervoinen nimenomaan tehdään yhdeksi:

Ennen mantu maita puuttui,
Ahti selviä vesiä,
Kuin on Sampo siemeniä,
Pellervo jyvän periä.[1483]

Luullakseni on tarun muodon vaihdos tapahtunut tällä tavoin: Sampsa Pellervoinen oli Agricolan vakuutuksen mukaan Karjalaisten jumalia; hän mahtoi siis olla vähemmin tuttu Länsi-Suomalaisille. Nämät taisivat vaan kuulla, että Sampsa makasi jyvälaivassa ja semmoisena tuotettiin viljaa kylvämään. Toiselta puolen oli heille lännestä tullut tuo taru ihmemyllystä, joka muun onnen muassa viljarikkauden antoi ja myös noudettiin meren takaa laivalla. Silloin sulivat heidän käsityksessään molemmat yhtäläisiltä näyttävät tarut yhteen; he nimittivät onnimyllyn Sammoksi, lisäten skandinavilaiseen taruun muutamia piirteitä Pellervoisen töistä. Samporunon länsisuomalaiseen alkuperään viittaavat useammat seikat. Vienan läänissä ei ole se voinut saada alkuansa, koska runo-alue siellä 16:n vuosisadan lopulla, jolloin runo jo Savossa oli tuttu, vielä oli erämaa. Savoa on myös vaikea ajatella sen syntymäsijaksi, koska Pellervoisen taru siellä oli hyvin tuttu ja skandinavilainen vaikutus vasta varsin myöhään mahdollinen. Länsi-Suomessa sitä vastoin tämä vaikutus oli varsin luonnollinen. Siellä olemmekin tavanneet osaksi yhtä vanhoja, jos kohta ei yhtä selviä jälkiä Samporunosta herttua Kaarlen runossa Turun ympäristöltä, eräässä sadussa Hämeestä sekä noissa monissa, osaksi hyvinkin vanhoissa paikannimissä sekä Varsinais-Suomessa että Satakunnassa.[1484] Samaan suuntaan viittaa myös tässä runossa välistä ilmautuva selvästi länsisuomalainen sana suvi.[1485] Täällä Länsi-Suomessa mahtoi siihen jo myös liittyä kolmas aine, nimittäin Odhrörir-tarusta lainatut muutamat piirteet.[1486] Ainakin on Pohjolan emännän perään-ajo kotkana jo nähtävästi ollut tuttu Vermlannin Savolaisille. Muut tähän kuuluvat seikat — Sammon kätkeminen vuoreen ja matona pujahtaminen lukon lomia myöten —, ilmautuvat tiettävästi vasta Vienan läänissä, sielläkin ainoasti harvoin.[1487]

Länsi-Suomesta on Sampo-runo luultavasti ensin Savoon tullut, sieltä Pohjanmaalle ja sitten laulajain kanssa Vienan lääniin. Toinen haara, hiukan muuttuneena, eteni Suomen Karjalaan ja Aunukseen. Viipurin puoliset pari katkelmaa ovat nähtävästi vasta nykyisinä aikoina tulleet jonkun muuttolaisen kautta Pohjanmaalta.

Itäisissä heimolaisissamme emme tapaa yhtään mitään, joka Sampo-retkeen vivahtaisi. Virossa ja Inkerissä nähtävät hämärät jäljet tuntuvat vaan olevan kaikua Suomen puolelta. Ainoasti lappalainen Päivän pojan retki saattaisi tulla tähän verratuksi.[1488] Mutta tässäkin on yhtäläisyys vaan yleinen: retki vaaralliselle pohjoiselle maalle, aarteen ryöstö ja turha perään-ajo. Yksityis-seikkoja ei ole monta yhteistä, ja jos onkin muutamia yhdennäköisiä, niin ne ovat vastaavinaan tiettävästi myöhäisiä muodostuksia taikka siihen Lönnrot'in kokoonpanon kautta tulleita kohtia.[1489] Näin tavoin seisoo Samporuno suomalais-ugrilaisessa laulupiirissä ihan yksinään ilman sukua, ilman heimoa, selvä todistus että sen synnyn johto vieraista lähikansoista on todenperäinen.

Tutkittava olisi nyt enään ainoastaan mistä syystä Pohjola tehtiin Sammon talletuspaikaksi ja Pohjolan emäntä sen haltijaksi. Luonnottomaltahan oikeastaan tuntuu, että kyntö ja kylvö taikka viljanrikkauden kanssa likimmässä yhteydessä oleva ihmemylly ajateltiin pakkasen ja kolkkouden ikikodin omaksi. Tämän näennäisen umpisolmun kehittää kuitenkin loitsujemme tutkimus aivan helposti. Niissä ilmautuu Pohjola, pimeä Pohjola tai Pohjan pitkä perä epäilemättömänä maantieteellisenä nimityksenä; sillä on näet enimmiten Lapin laakea l. laukea maa rinnakkaisvärssynä. Pohjoisten seutuin maine kylmänä, autiona maana, jonka asukkaat luultiin yli muiden taitaviksi noidiksi, teki kuitenkin että ne käsitettiin kaiken pahan luonnolliseksi tyys-sijaksi. Senvuoksi manattiin tavallisesti taudit, kivut, pedot y.m.s. sinne pois oikeitten ihmisten asunnoilta.[1490] Täten kehkeytyi Pohjolan merkitys vihollisena maana. Toiselta puolen ei voitu olla huomaamatta että samat Pohjan perät, monta vertaa paremmin kuin eteläisemmät, tiheämmin asutut, antoivat esi-isiemme kalleinta tavaraa: metsän nahkoja ja ylimalkaan metsän otuksia. Luultiinhan paitsi sitä Lappalaisilla olevan taidon tuuliaispäässä viedä eteläistenkin tienoitten metsän riista sinne omansa lisäksi. Siitä syystä metsämiehet luvuissansa rukoilivat metsän haltijoita, jos ei lähempänä ollut tarpeeksi saalista, juoksuttamaan lisää Pohjolasta, silkistä rakentaen sillan poikki Pohjolan joesta.[1491] Tämän käsityksen juurruttua alkoi pimeä Pohjola näissä ynnä sitten myös muissa loitsuissa saada viereensä kertovärssyn: tarkka Tapiola. Täten muodostui Pohjolan merkitys rikkauden pesänä.

Taudit, yhdeksän lajia luvultansa, olivat Muinais-Suomalaisten käsityksen mukaan syntyneet yhteisestä emosta, nimeltä Loveatar l. Louhiatar. Yllä-huomautettu seikka, kun taudit Pohjolaan manattiin, mahtoi olla syynä siihen, että tämän ilkimyksen arveltiin siellä asuvan. Senvuoksi ruvettiin yllämainitun nimen rinnalle välistä asettamaan kertovärssyä: Portto, Pohjolan emäntä.[1492] Toiselta puolen teki Pohjan perän käsitys Tapiolaksi, että myös Pohjolan emäntä monesti tuli metsän riistan haltijaksi. Hänelle siinä tilassa annetut lisämaineet usein vielä selvästi osoittavat kuinka muutos kävi; välistä ei ole tavallisten metsälukuin ja näiden toisintoin välillä muuta erotusta, paitsi että Pohjolan emäntä on Metsolan emännän sijaan tullut.[1493] Häntä kehoitetaan silloin, niinkuin tätä, avaamaan rahaista (s.o. turkillista) aittaansa tai arkkuansa. Jälkimmäisestä joskus lisätään:

Aukaise rahainen arkku (t. aitta)
Kirjokansi kimmahuta.[1494]

Tästä oli vaan enää pieni askel siihen käsitykseen, että Pohjola oli rikas kaikesta maallisesta hyvyydestä ja Pohjolan emäntä tämän hyvyyden hallitsija.

Viimein vielä ansaitsevat huomiota nuot Sammon ryöstöretkellä laajalta ja vanhoista ajoista asti ilmautuvat värssyt:

Portit Pohjolan näkyvi,
Paistavi pahan saranat
(tai: Paistavi pahat veräjät),
Pahan ukset uljottavi.[1495]

Tästä ovat ne joskus eksyneet toisiinkin epillisiin runoihin: Päivölän virteen, Vipusen kanssa yhdistettyyn kanteleen syntyyn, kilpakosintaan, päivän päästöön.[1496] Parissa kanteleen synnyssä, Väinämöisen laulun vaikutuksen kuvauksessa tavataan samankaltaiset, vaikka hiukan muuttuneet värssyt:

Portit Pohjolan repesi,
Ilman kannet katkieli.[1497]

Saadaksemme tämän paikan merkityksen selville, tulee meidän taas turvata loitsuihin. Niissäkin välistä ilmautuu Pohjan portti. Sen edessä esim. joskus karhu t. susi syntyy,[1498] sieltä tuodaan hyytä,[1499] riisi käsketään sen sisään.[1500] Veren juoksulle saadaan salpa Pohjolan portin penkereltä.[1501]

Toisissa nähdään jo kehittyneempi muoto:

Portit Pohjolan näkyvi,
Rauta-ukset (t. ääret) ärjöttävi.[1502]

Kysymys on nyt: kumpaisissa Pohjolan portti on alkuperäisempi, Sampo-runoissa vai loitsuissa. Jälkimmäisten puolesta näkyy se seikka puhuvan, että niissä nähdään yksinkertaisempiakin muotoja; edellisiin päin taas kallistuu vaa'an lautanen sen kautta, kun niissä tämä seikka on niin yleinen, loitsuissa verrattavasti harvinainen, monellaisissa luvuissa hajallaan, mihinkään erinäiseen vakinaisesti kiintymätön. Täytyy siis vielä hakea toisia todisteita lisäksi.

Runoissa, jotka jotakin retkeä kuvaavat, tapaamme useinkin yllämainittuihin vivahtavia, mutta kuitenkin erilaisia värssyjä. Parissa lajissa Inkerin kosintorunoja näemme hyvin usein värssyt:

Jo alkoi linna näkyä,
Kultakatto kuumottaa,
Vaskikatto vaalottaa.[1503]

Samoin Inkerin päivän päästöissä välistä kuuluu perille päästessä: Hiiden huonehet näkyvi.[1504] Eräässä Suomen Karjalan runossa viimein, jossa kuvattu laivaretki luultavasti on vaikuttanut Samporetken muodostumiseen, näemme säkeet:

Jo alkoi Pohjola näkyä,
Kylä kurja kuumottaa,
Paistoa pahat veräjät.[1505]

Näistä siis tahtoisi päättää, että tosin joku määräpaikan kuvaus on runoissamme vanhastaan tavallinen, silloin kun ollaan perille pääsemässä, mutta että Pohjolan portin mainitseminen siinä on myöhempi, kuitenkin jo 16:lla vuosisadalla tavaksi tullut lisäys, otettu loitsuista. Näissä viimeinkin sen synty on jokseenkin helposti selitetty: Pohjolan portti on silminnähtävästi pohjoisen taivaan loistavimman luonnon-ilmiön, revon l. Ruijan tulen kuva.

f. Auringon ja kuun päästö.

Epoksemme painetussa muodossa Pohjolan emäntä Sampo-taistelun jälkeen koettaa kaikellaisilla keinoilla häiritä Kalevalaisten alkavaa uutta onnea. Niinkuin olemme nähneet, oli kuitenkin enin osa hänen uhkauksistaan, jotka nuot turmelus-yritykset Sampo-retkeen liittävät, Lönnrot'in omaa lisäystä. Karhun pyynti ja peijaiset eivät täten todella ole missään yhteydessä epillisten runojemme kanssa, eikä sanota karhun tappajaa koskaan Väinämöiseksi. Aivan erillään on myös tautien synty ja parannus Sampo-jaksosta, vaikka jälkimmäinen kuitenkin joskus harvoin siihen sovitettuin nimien kanssa on epillisen piirin yhteyteen saatettu. Latvajärven Arhippa näet lauloi siitä, kuinka Väinämöinen keitti voiteita ja niillä paransi tavattomiin, nimenkin tietämättömiin tauteihin vaipuneita Väinölän poikia, Vuojolan lapsia.[1506] Paitsi sitä ilmautuu Pohjolan poikien poteminen, Luotolan lasten lahoominen parissa Vienan puolen ja yhdessä Suomen Karjalan loitsussa.[1507] Suomessa, tuo yksi poikkeus poisluettuna, lauletaan noista nimettömistä taudeista aina ilman mitään tarullisia nimiä mainitsematta, josta, niinkuin myös niiden vaihtelevaisuudesta Venäjän puolella, varmaan voi päättää, että ne ovat myöhempiä lisäyksiä.

Vähän toisin on taivaan valojen vangitsemisen ja päästön laita. Ne tavataan todella yhdessä kanteleen synnyn lopussa, ja ovat siis sen kautta edes välillisesti liitetyt Sampo-jaksoon. Väinämöisen soittaessa aurinko ja kuu laskeutuvat alas kuultelemaan, saadaan kiinni ja suljetaan yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taa. Joukahainen ja Ilmarinen turhaan yrittävät murtaa lukot auki; vasta Väinämöiseltä se onnistuu: pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan. Mutta tätä toisintoa löytyykin vaan yksi ainoa kappale, joka on saatu epäiltävästä runopaikasta[1508] ja itsekin sisältää turmeluksen merkkejä. Päivä näet tässä laskeutuu puuhun kuultelemaan, samoin kuin kaikissa muissa kanteleen synnyn kappaleissa metsän emäntä t. isäntä. Nähtävästi se on aivan uusi muodostus, syntynyt Vienan Samporunosta kuullun hämärän kaiun vaikutuksesta.[1509] Meidän tulee siis nyt ottaa päivän päästökin tutkittavaksi aivan erinäisenä, itsenäisenä taruna.

Painetun Kalevalan 49:s runo, joka melkein koko sen tapauksen laulaa,[1510] on täydennetty Lönnrot'in lisäyksillä.[1511] Näiden poiskarsimisen jälkeen jäljelle jäävä osa on se runo, jonka jo tiedämme lauletuksi Pohjanmaalla, Savossa sekä Suomen Pohjois-Karjalassa.[1512] Mutta ensikatsahduskin näyttää, että tämä semmoisenaan myös on myöhempi muodostus. Väinämöinen vasta taivaan valojen irtipääsön jälkeen lähtee sotaan Pohjolaisia vastaan, lisäksi vielä ilmoittaen syyksi:

"Koska kuun kivestä päästin,
Päivän päästin kalliosta".

Siinä on selvä todistus, että jälkimmäinen osa, Pohjolan retki, ei voi olla alun, päivän päästön, kanssa yhteenkuuluva. Pohjolassa ei sitten olekaan mitään puhetta auringosta eikä kuusta, tapellaan vaan ilman ilmoitettua syytä. Tapa, jolla taistelu kuvataan, osoittaa myöskin silminnähtävästi, että runon loppupuolisko on Päivölän virrestä (Lemminkäisen toisesta Pohjolassa-käynnistä) tänne eksynyt. Runon varsinainen, alkuperäinen sisällys supistuu täten siihen, että päivä joutuu kallioon, kuu katoo kiveen; Väinämöinen, yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan ja siellä takoessaan saa kuulla,[1513] että taivaan valot jälleen ovat päässeet irti takoessa "Väinämöisen" s.o. arvattavasti takomisen kautta. Sama taru ilmautuu myös vaillinaisempana sangen monissa katkelmissa, jotka ovat pistetyt erilaisten loitsuin sekaan. Kaikenmoisessa hädässä rukoillaan Jumalaa, Luojaa, Jesusta (joskus Maariaa) päästämään pahasta, "niinkuin kuun kehästä päästit, päivän kalliosta" (t. joskus vaskivantehista).[1514] Välistä on luonnon perustus vielä selvempi, kun kuu päästetään kehästä, päivä pilvestä.[1515]

Tässä mainitut päästäjät tietysti eivät voi olla yksikään alkuperäiset, kristityt hyvinkin luonnollisesta syystä, Väinämöinen sen vuoksi, kun takominen ei alkuansa ole hänen toimiaan. Parissa runokappaleessa tapaammekin toisia asianmukaisempia henkilöitä. Ganander'in mythologiaan on otettu runonkatkelma, jossa:

Kuumet ennen kuun kehitti,
Kavet kuun kehästä päästi,
Riihen rautaisen sisästä,
— — —
Pääsi ennen Päivän poika
Päivättären päästäessä,
Jesus kuun kehästä päästi,
Päivän päärlystä[1516] ylönsi.[1517]

Vielä vanhemmassa katkelmassa, joka Vermlannin rajalla asuvilta Norjan Savolaisilta on saatu,[1518] päästäjä sanotaan Turilaaksi, johonka nähden on muistettava, että eräässä Ganander'in painattamassa runossa Kave ukolla, Pohjan herralla, Väinämöisen isällä, on lisämaine iki Turilas. — Toinen runo Norjasta käyttää nimen Kapo.[1519] Agricolan, vielä hiukkasen vanhemmassa muistoonpanossa mainitaan Kapeet kuun syöjinä vihollisina, mutta siinä on nähtävästi erehdys tapahtunut.

Inkerin toisinto on, niinkuin tiedämme,[1520] pikkuseikoissaan hyvin erilainen pohjoisesta. Ylitsepääsemättömäin paaden, kuusen ja meren luominen pakomatkalla kaikellaisten kalujen viskaamisella taaksensa, löytyy kuitenkin ainoasti parissa kappaleessa: Se onkin nähtävästi satujen vaikutuksesta syntynyt vaihdos yleisestä laulutavasta, jonka mukaan ne esteet päinvastoin tulevat taivaan valoja päästämään lähteneelle tiellä vastaan ja hän ne poistaa oluen sekä viinan pirskoittamisella (joskus lisäksi tulen iskemisellä).[1521] Päästäjänä on täälläkin tavallisimmin Jumalan ainoa poika (joskus lisäksi Jesuksen käpeä-käsky); parissa, missä "minä" on päähenkilönä, tulee Maaria, vakainen vaimo avuksi. Vanhempaa kantaa nähtävästi edustavat harvinaisemmat Turo tuima poika ja sepän tytär.[1522]

Mihin loppupäätökseen nyt nämät seikat meidät saattavat? Epäilemättä siihen, että puheen-alaisen runon perusteena on jumalataruksi kuvaunut luonnon ilmiö, auringon (sekä kuun) peittyminen pilveen sekä siitä jälleen selviäminen. Tämän luonnonperusteen näimme vielä aivan puhtaanakin muutamassa pohjoisen toisinnon kappaleessa; toisissa jo oli pilvi muuttunut kiveksi, kallioksi tahi muuksi. Eteläisessäkin esteeksi ilmautuvat ääretön puu l. hako ja kivi kuuluvat nähtävästi samaan mielikuvituksen piiriin; edellinen nimittäin likeisesti muistuttaa taivaan valoineen pimentävästä isosta tammesta.[1523] Oluen ja meden pirskoitus on mukava selittää pilveä poiskuluttavaksi sateeksi, ja tulen iskeminen käsitetään ilman selittämättäkin pilveä halkaisevaksi pitkäsen leimaukseksi. Takominen pohjoisessa toisinnossa sekä sepän tytär eteläisessä tahtoisi viekoittaa siihen oletukseen, että ukkosen jyrinäkin katsottiin taivaan selvittämisessä tarpeelliseksi. Sen ilmautuminen niin erilaisissa paikoissa, vaikka tosin harvoin, näyttäisi todistavan käsityksen vanhuutta. Myöhäisin tietysti on se muodostus, missä pilvi käsitetään aitaksi tai rautariiheksi, ja aurinko siis ikäänkuin joksikin kalliiksi tavaraksi.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, onko tämä taru alkuperäisesti suomalainen vai naapureilta lainattu. Läpinäkyväisyys, jossa se runoissamme vielä joskus ilmautuu, puhuisi edellisen oletuksen puolesta, mutta toiselta puolen on se seikka pahasti epäillyttävä, ettei päivän päästö ole tavattu yhdeltäkään itäiseltä sukulaiseltamme, jopa, mikä on vielä merkillisempi, ei ole tiettävästi Virolaisillekaan tuttu.

Muutamat seikat sen lisäksi silminnähtävästi osoittavat indo-eurooppalaista vaikutusta. Yllämainitut värssyt auringon ja kuun päästämisestä tavataan useammin kuin muissa loitsuissa synnytysluvussa; lapselle rukoillaan päästöä samoin kuin taivaan valotkin ovat tulleet vapautetuiksi. Tämä on aivan yhdenmukaista yleisen indo-eurooppalaisen käsityksen kanssa, joka panee tulen synnyn ja päivän selvittämisen ukkos-pilvestä lähimpään yhteyteen ihmisen synnyn kanssa.[1524] Yhtä yleinen on Indo-eurooppalaisissa päivän selvittämisen liittäminen yhteen oluen t. meden synnyn s.o. sateen kanssa. Nämät juomat olemme Inkerissäkin tavanneet puheen-alaisesta runosta, vaikka tosin päästämisen välikappaleina; vaan tämä muodon väärentyminen juuri onkin lainan todistus. Vienan läänissä tavataan myös joskus harvaan viittaus samaan asiaan oluen synnyssä. Kun ei näet olut ota oikein hapatakseen, arvellaan syyn tuohon olevan siinä, että on joku "kumma kuun edessä, terhen päivän tiessä".[1525] Viimeinkin on lukuun otettava, että indo-eurooppalaisetkin yleisesti kuvasivat pilven vuoreksi. Luultavasti on siis koko tämä taru lainattu, taikka, jos olisikin kenties meidän kansassamme syntynyt itseperäisesti täällä Itämeren rannalla, niin se on silminnähtävästi tapahtunut voimallisen indo-eurooppalaisen vaikutuksen alla.

Muutamat lisäseikat viittaavat meille mistä erityisistä kansoista tämä vaikutus on voinut tulla. Yksi semmoinen on Kave l. Kapo päästäjän nimenä. Se sama, niinkuin tiedämme, ilmautuu myös Volgan Suomalaisissa, Persiassa ja viimeinkin Indiassa, missä hän on pitkäsen poika ja siis nähtävästi jossain yhteydessä tämän tarun kanssa.[1526] Vaikea on siis uskoa, että tämä yhtäläisyys, josta pitkin tietä on jäänyt jälkiä, vaan olisi satunnainen. Mutta epäiltävä on sitä vastaan, tuliko sieltä muuta kuin kenties kaukainen kaiku itse tarusta, koska se muuten pitäisi olla tunnettu myös Volgan rannoilla. Vai olisiko Mordvalaisten taru haltijain synnystä ainoa jäänyt jälki siitä?

Luultavammalta näyttää laina Germaaneilta, joilla myös tavataan nuot ylläluetellut yhteiset piirteet, Erittäin Skandinaviaan kenties viittaavat nimet Turilas ja Turo, jotka tosin ovat ylen harvinaiset, mutta saadut kovin kaukana toisistaan olevista paikoista, että ne tahtoisi luulla satunnaisiksi. Ne näkyvät näet tarkoittavan Thor'ia, päivän valoin vapauttajaa skandinavilaisessa tarussa.[1527]

Noihin muutamiin myöhempiin muodostuksiin Inkerissä, joissa aurinko ja kuu tallennetaan aitassa, on nähtävästi toinenkin laina sekautunut. Välistä näet ei ne ole Hiisien eikä niistä vääntyneitten Viron ja Saksan noitien vaan kahden, kolmen neidon hallussa, jotka niitä pesevät ja huuhtovat. Siinä näemme aivan selvästi slavilais-liettualaisen tarun auringon kylvettämisestä yön ajalla.[1528]

Tulisi nyt viimein tutkittavaksi, eikö päivän päästö, vaikkei se oikeastaan Sampo-jakson yhteyteen kuulu, ole viimeinmainitun tarun ensimmäisenä, alkuperäisenä luonnoksena. Edellisessä pykälässä esitettiin jo Schiefner'in ja Donner'in arvelu, että Sampo on aurinko. Jos katsomme Sammon nykyisessä muodossa yhteensulaneitten aineksien sisimpää merkitystä, niin ei olekaan epäilemistä, että mainitut tutkijat ovat oikeassa. Grotte-mylly on silminnähtävästi kehitys tuosta indo-eurooppalaisessa tarustossa yleisestä tulen kirnuamisesta.[1529] Myöskin Sämpsä Pellervoisen alkukuva Zemberys (Slavilaisten Zjemik) tuskin voinee olla muuta kuin personoittu kevät-aurinko, joka kynnön ja kylvön toimeen panee. Mutta toinen asia on kysymys, oliko Suomalaisillakin ollut sama perusteena oleva käsitys ja kehittyikö se meilläkin sitten myllyksi ja personalliseksi haltijaksi. Erittäinkin tämmöinen luonnon-ilmiön yksinkertaisen kuvan kehittyminen monimutkaiseksi taruksi, juuri samalla tavalla niin erisukuisissa kansoissa, tuntuu jo sielutieteen kannalta katsoen kovin luonnottomalta. Paitsi sitä, ainakin mitä myllykäsitteesen tulee, on se myös kielitieteen ja sivistyshistorian puolelta katsoen mahdoton. Mylly- l. käsikivikuva voi erittäin Germaneissa kehittyä alkuperäisemmästä kirnusta, sen kautta kun he nimittivät molempia, alkumuodossaan rakennukseltansakin jokseenkin yhtäläisiä kaluja, melkein samalla nimellä. Gotilaisilla edellinen oli quairnus (ruots. qvarn), Muinais-Skandinaveilla jälkimmäinen kirna. Kivenpuun, jolla käsikiveä pyöritettiin, sanoivat Skandinavit möndull'iksi (männäksi). Meidän käsikivi on tietysti kielellisesti kokonaan tämän kehityksen ulkopuolella. Vanhempi taru tulen kirnuamisesta tosin tavataan välistä meidänkin loitsuissamme. Panu, poika auringoisen, tai Väinämöinenkin, nähdään siinä toimessa.[1530] Mutta tämä yksinkertaisempikaan muoto ei voi olla alkuperäisesti suomalainen; sillä voin teko kirnun ja männän avulla on, niinkuin nämät sanat todistavat, vasta opittu naapureilta.[1531] Kuuluvatpa Aunuksessa vieläkin laittavan voita alkuperäisemmällä tavalla, maitoa lusikoin läikyttämällä.

Donner sen lisäksi tahtoi näyttää toteen, että Sampo-runo on päivän päästöstä kehjinnyt uudempi muodostus, ja perusti mielipiteensä useampiin yhtäläisyyksiin molempien runojen yksityis-seikoissa. Mutta hänen mainitsemansa yhtäläisyydet tavataan ainoasti painetussa Kalevalassa taikka selviävät satunnaisiksi muodoiksi. Sampo ainoasti yhdessä ainoassa toisinnossa suljetaan kivimäkeen, vaskivuoreen;[1532] taivaan valot tosin myös kiveen, vaan ainoasti vaskivanteisin. Pohjolan emäntä todellisissa kansan runoissa tosin ottaa Sammon haltuunsa; mutta ei hän koskaan ilmau taivaan valoin kätkijänä. Sampoa ryöstämään lähtevät usein kaikki kolme Kalevalan veljestä yhdessä tuumin; päivän päästössä toimii yksistään Väinämöinen, eikä hänkään, niinkuin näimme, oikeastaan kuulu siihen.

Enemmän huomiota ansaitsee ainoasti se Donner'in esiintuoma seikka,[1533] että Sampo ja aurinko (eli oikeammin taivas)[1534] molemmat sanotaan kirjokanneksi. Meidän tulee siis tarkemmin tutkia missä yhteydessä tätä sanaa käytetään runoissamme. Useimmissa paikoissa se llmautuu todella kertovärssyssä taivaan rinnakkaisnimenä:

Läpi tahrahan kaheksan,
Läpi kuuden kirjokannen.[1535]

Mutta sen ohessa se myös tavataan sangen usein vakan, arkun, lippaan, jopa aitankin mainesanana. Kipusanoissa Kipuneito kipuja kootessaan joskus istuu:

Kirjovakkanen käessä,
Kirjokansi kainalossa.[1536]

Useammin kuitenkin se sana, niinkuin jo Sammon tutkimuksesta tiedämme, viljellään Metsolan l. Pohjolan emännän rahaisesta arkusta tai aitasta, jossa kallis metsän vilja on tallella. Tästä se mukavasti saattoi tulla Sampo-runoon, johon tietysti Pohjolan emännän ilmautuminen metsäluvuissa antoi luonnollisen aiheen. Mutta myös edellinen merkitys on helposti voinut siihen vaikuttaa, koska Sammon takoja Ilmarinen ennen oli myös ilman kannen eli taivaan kalkuttanut. Tämän takomisen kautta se näkyykin vasta löytäneen tien Sampo-runoon, sillä Suomen puolella, missä ei takomista vielä ole, ei myös koskaan sanota Sampoa kirjokanneksi. Tämä sen ilmautuminen ainoasti myöhemmässä kehitysmuodossa onkin samassa hyvä todistus, että sen liittäminen Sammon mainesanaksi, vaikka se itse voikin myös taivasta merkitä, ei millään muotoa saata määrätä itse Sammon merkitystä ja syntyä.[1537]

Donner'in mainitsemain yhtäläisyyksien lisäksi voisi vielä tuoda esiin pari muuta, mutta nekin raukeavat likemmin katsellessa. Semmoinen on kiven ynnä muun viskaaminen perään-ajavalle esteeksi parissa Inkerin toisinnossa, jotka me havaitsimme myöhemmiksi väännöksiksi. Niin myös joskus Inkerissä suljetaan päivän valot aittaan yhdeksän lukon taakse; vaan tämäkin seikka on hyvin harvinainen ja Sampo-runoon se ilmautuu vasta Vienan puolella.

Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen, kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään tekemistä.

g. Vipusessa käynti.

Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540] Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan, mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista: edellisessä näet Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan niellyksi; kaikissa läntisissä sitä vastaan hän ainoasti kaataa puut pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla (taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543] Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat. Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit miesten, naisten, jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: Ankervo (l. Ankervoinen), Antervo (l. Antermo l. Kantervo), Antero (l. Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544] vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik. Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen, Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546] Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa, mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]

Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla Ontrei) on samassa vahva lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.

Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi, yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa haihtuvat täten arvottomiksi.

Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa, missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen runossa:

Onko vanhoa väkeä,
Jok' on viikon maassa maannut,
Kauan liejussa levännyt?[1554]

Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon hakeminen yksityisten vanhempain haudasta on sen lopulliseen muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä Kalevinpoika menee ukko Kalevin künka peal (kummun päälle).

Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi? Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen ihosta, kadonnehen kainalosta, kuolleen kohdusta".[1555]

Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen puheille, koska

Sill' on suussa suuri tieto,
Mahti ponneton povessa,
Vatsassa varat väkevät.[1556]

Sitten vielä tavallisesti jatketaan niin tavoin, että Väinämöiselle, kun hän on ahdistanut Vipusta rautakangella, vatsan sisään menemättä,

Puuttui suuhun suuri tieto,
Mahti ponneton povehen,
Vatsahan varat väkevät.

Taikka myös:

Saipa suuhun suuren tiedon,
Mahtin ponneton (!) povehen,
Vatsahan varat väkevät.

Mahdollisesti on sana sai, joka Karjalassa myös joutumista, tulemista merkitsee, synnyttänyt sen käsityksen, että Väinämöinen suuritiedon loitsijan suuhun ja vatsaan upposi.

Mistä sitten tuo takominen Vipusen vatsassa on saanut alkunsa? Ettei se, niinkuin Aspelin on selittänyt, ole siinä yhteydessä ukkosen jyriseminen pilven povessa, voimme varmaan päättää sen ilmautumisesta Vipusen runoon vasta Vienan puolella. Eipä se ole sielläkään kovin yleinen. Varmaan se ilmautuu ainoasti kymmenkunnassa kappaleessa; useissa muissa sitä vastaan se tapahtuu ulkopuolella, ennen vatsaan nielemistä, niin tavoin että sillä valmistetaan Vipusen suuhun pistettävä kanki. Mutta Vipusen runo ei ole paitsi sitä ainoa, jossa tuo yliluonnollinen takominen (paidan asettaminen pajaksi y.m. ja kolkuttaminen pajassa ovettomassa) on tavattava. Vienan läänissä alkaa Samporuno joskus sillä lailla, jolloin Väinämöinen takoo rautaisen hevosen, lähteäksensä ratsastamaan.[1557] Eräässä Suomen Karjalan runossa[1558] Ilmarinen samalla tavoin takoo rautaisen veneen, jolla purjehtii Pohjolaan. Vielä laajemmalta tavataan se Venäjän puolella[1559] kanteleen synnyssä, niin että Väinämöinen sillä tavoin sepittää haravan, jolla kalan ruotoja kanteleen aineksiksi ko'otaan, taikkapa rakentaa itse soittonsa. Niin-ikään nähdään se kultaneidon runossa sekä Vienassa että myös Inkerin alueessa.[1560] Näissä kaikissa on taottujen esineiden tavallisuus ristiriidassa takomisen ihmeellisyyden kanssa ja antaa syytä siihen arveluun, ettei se alkuaan mahtane yhteen kuulua. Vipusen runossa yksin voisi niin outoihin sepinkaluihin turvaaminen tuntua oikeutetulta, jos emme tietäisi koko vatsassa-oloa myöhäiseksi lisäykseksi; täytyy siis hakea eikö ihmeellinen takominen ilmau jossain vielä mainitsemattomassa yhteydessä, joka olisi luonnollinen ja samassa tiettävästi vanha.

Useissa ylläluetelluissa kuvauksissa tavattavat sanat: yöllä syntyi Väinämöinen tai Ilmarinen, päivällä meni pajahan, saattavat ajatuksemme ehdottomasti siihen, että tässä mahtaa olla oikeastaan puhe jostain työstä maailman alussa. Semmoinen tarjoutuukin meille raudan synnyssä, jossa[1561] Ilmarinen (t. välistä Väinämöinen), yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan, asettaa paitansa palkeeksi y.m. ja lietsoo pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa, siksi kun rauta vellinä venyvi. Me olemme jo ennen nähneet, että taru Ilmarisen l. Ilman ukon takomisesta on ukkosen jyrinästä saanut alkunsa. Musta, pimeä ukkosen pilvi on sitten aivan luonnollisesti verrattu ovettomaksi, ikkunattomaksi pajaksi, ja yhtä luonnollista on myös, että Ilmarisella maailman alku-aikoina, jolloin rauta vasta luotiin, ei vielä ollut tavallisia sepinkaluja. Tässä on siis edessämme todellinen luonnontaru, jonka vanhuutta ei myös sovi epäillä, koska se on yleinen Suomen puolella.

Huomattava seikka, joka selittää tuon ihmeellisen taonnan siirtymisen uusiin muodostuksiin, on se, että raudan synty, erittäinkin se osa, joka kuvaa Ilmarisen osaa työssä, on hyvin harvinainen Venäjän Karjalassa. Haavojen parantamiseksi siellä sen sijaan käytetään runoa Väinämöisen polvenhaavasta ja siihen liittyneestä verenseisatuksesta, joka Borenius'en mukaan on "käytännöllisen hyötynsä tähden" niiden seutuin tavallisimpia epillisiä runoja. Samoin on Inkerinkin alueessa raudan synty laihtunut paljaaksi, kaikkia tarullisia aineita vailla olevaksi manaukseksi; erittäin ei siinä tavata Ilmarin takomista. Sielläkin on nähtävästi syntyluvun unohtuminen tai tuntemattomuus tehnyt sen, että tuota yhtä osaa siitä, vielä muistossa pysynyttä tai muualta opittua, on ruvettu käyttämään uusissa yhteyksissä. Samallainen ilmiö on huomattava useitten muittenkin runoin kehityksessä.

Viimeksi olisi nyt vielä tutkittava, kuka ja mitä Vipunen oikeastaan oli? Donner on tahtonut selittää hänet entiseksi metsästyksen haltijaksi,[1562] Aspelin ukkosen ja auringon jumalaksi.[1563] Edellinen perustautuu nähtävästi niihin säkeisin, joissa sanotaan Vipusen kuolleen "vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä."[1564] Ne ovat saadut muutamista suomenpuolisista runokappaleista ja voivat siis olla vanhat. Virolaisissakin oli, Fählmann'in todistuksen mukaan, Viboane tuttu mainiona ampujana.[1565] Mutta yllämainitut säkeet ovat kovin harvinaiset, voidakseen, kaiken muun tuen puutteessa, olla minäkään varmana todisteena; yhtä mahdollista on, että ainoasti Vipusen nimi, niinkuin kansantaruissa usein tapahtuu, on antanut niille synnyn. Ja koko Viboane, josta ei yksikään Viron runo tiedä mitään, tuntuu kovin epäiltävältä. Kun ei hänen nimensä vaan olisi jonakuna hämäränä kaikuna eksynyt sinne Suomesta.

Aspelin myös perustaa arvelunsa edellisen puolen samoihin runosäkeisin; joutsestaan, taivaan kaarestahan Ukko lennättää nuolensa. Jälkimmäisen puolen tueksi hän tuopi esiin, että Lemminkäinen, auringon jumala, muutamissa toisinnoissa sanotaan Vipusen pojaksi. Vielä lisäksi hän huomauttaa, että loitsuissa tuli joskus sanotaan auringon pojaksi; että säettä: tuskissa tulen punaisen joskus seuraa kertovärssy: angervoisen ailuhissa; ja että Väinämöinen sekä Ilmarinen yleiseen iskevät tulta kolmella kokon sulalla, viidellä vipusimella.

Ensiksimainitut värssyt: Virsikäs Vipusen poika, Luottehikas Lemminkäinen löytyvät kymmenkunnassa runokappaleessa, joiden alkuperäinen kotipesä näkyy olleen Ilamantsi. Siellä kuuluisa Simana Sissonen Mekrijärvellä oikeastaan lauloi: Poika virsikäs Vipunen, tehden siis Vipusen ja Lemminkäisen yhdeksi personaksi. Hän jatkoi sitten sillä tavoin, että Vipunen "tuo viruvi virsissähän, luottehissansa lojuvi", jolloin Väinämöinen tulee häneltä sanoja noutamaan.[1566] Mutta haudasta herätetty Vipunen vastaa: "ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa!" — juuri samoilla sanoilla kuin samalla seudulla joskus Lemminkäinen äidillensä, joka hänet on Tuonelan joesta haravoinut.[1567] Selvästi näkyy siis, että tässä vaan on tapahtunut sekoitus, varsin luonnollinen siitä syystä, että molemmat ovat kuolleet ja jälleen herätetään elämään. Mitään alkuperäistä ja oleellisempaa yhteyttä ei tämä kohta voi todistaa.

Yhtä vähän myös pitävät paikkansa muutkaan pienemmät todisteet. Jos tuli sanotaankin angervoiseksi, samoin kuin joskus Vipunen, me jo tiedämme, että jälkimmäinen nimi on myöhempi väännös. Vipusin puolestaan ei merkitse muuta kuin lennintä, siipeä, ja on tähän pantu alkusoinnun vuoksi, viisi-sanan tähden. Tulen synty ei ole millään tavoin ainoa runo, jossa sitä käytetään. Varpusen vivuttimilla l. vivutsimilla Lappalainen usein sulittaa nuolensa, kun aikoo Väinämöistä ampua. Samoin usein ison tammen runossa rujo, rampa ja perisokea, jotka pistoksia lennättävät. Vipusimella ei ole näin muodoin yhtään mitään tekemistä Vipusen nimen kanssa. Paljoa todenmukaisemmalta näyttävän tuen Aspelin'in arvelulle voisi saada muutamista K. Krohn'in Kajaanin kulmalta tuomista tulen synnyistä. Niissä näet kaikki Sotkamosta saadut alkavat sanoilla: "Vipunen Vapusen poika, Tuli kulta auringoinen, Auringoisen pojan poika", ja yksi laulajoista vielä lisäsi sen suorasanaisen selityksen, että "valkea sanotaan Vipusen pojaksi, siitä syystä kun lietsomapaikoissa tarvitaan valkea-vipua." Mutta, paha kyllä, nämät toisinnot ovat aivan yksinänsä; nuot sanat eivät löydy yhdessä ainoassakaan niistä lukemattomista tulen synnyistä, jotka on saatu muista Suomen seuduista sekä Venäjän Karjalasta, eipä edes niissä ennen kerätyissä, jotka ovat samasta Sotkamon pitäjästä kotoisin. Ne ovat siis epäilemättömästi ja auttamattomasti ihan uusi keksintö. Vipusen nimi on vaan tullut lisään höystöksi, samoin kuin loitsuihin muutenkin usein lisätään kertomarunoista otettuja nimiä paremman voiman vuoksi. Niinhän löylykin joskus sanotaan "vanhan Väinämöisen hieksi", kivi "nuoren Joukamoisen maksaksi" ynnä muuta.

Auringon ja tulen kanssa ei siis ole Vipusella myös mitään tekemistä. Loppututkimuksemme päätös on täten kokonaan kieltäväinen. Ainoa tulos on se, että me Vipusen alkuperäisestä olosta ja merkityksestä emme tätä nykyä tiedä mitään. Hän on nähtävästi jostain vanhasta, unohtuneesta tarusta ylijäänyt ja uuteen yhteyteen eksynyt pirstale.

h. Väinämöisen polven haava.

Myös polvenhaava-runo on paljoa useammin kanteleen synnyn kuin Samporetken yhteydessä. Välistä on silloin vielä, samoin kuin painetussa Kalevalassa, taivaan kaarella istuvan neidon kosiminen sen alkuun liitetty.[1568] Enimmiten kuitenkin ilmautuu polven haavoittuminen ja parantaminen erikseen niin hyvin Suomen kuin Venäjän puolella;[1569] yllämainitusta kosimisesta sitä vastaan tavataan Venäjän Karjalassa ainoasti yksi ja toinen säe toisten runoin sekaan eksyneenä, ja myös polvenhaavan yhdistys kanteleen synnyn kanssa on melkein yksistään rajamme sisäpuolelta saatu, idempänä ylen harva, ainoasti viime vuosikymmenellä tavattu.[1570] Tämä jälkimmäinen muodostus on joskus kosimiseen yhdistetty, joskus ei. Kaikesta tästä näkyy, että molemmat lisäykset vasta ovat myöhempiä. Eipä voi itse polvenhaavankaan runo olla aivan vanha, koska se Inkerissä ja Virossa on tuntematon. Muutama katkelma Satakunnasta[1571] viitannee, että sen synty on etsittävä Länsi-Suomesta.

Mitä sitten viimein Väinämöisen polven haavoittuminen ja siitä lähtevä hirveä verentulva merkitsee? Olen ennen tuonut esiin venäläisiä lauluja, joissa tapettuin sankarien ja kaunottarien veristä syntyy jokia.[1572] Väinämöisen nimi, jonka luulisi olevan yhteydessä Väinäjoen kanssa, siihen myöskin ikäänkuin antaa vahvistusta. Mutta koko tarun tuntemattomuus eteläisessä runo-alueessa ja Väinämöisen nimenkin vääntynyt muoto Virossa ei tahdo sopia yhteen tämän oletuksen kanssa. Myös tämän tarun luonnonpohja; jos polvenhaavan runo siis on alkuperäisesti suomalainen, tuntuu tätä nykyä selviämättömän hämärältä. — Täytyy, kun täytyykin, jättää sen arvoituksen arvaaminen vastaisille tutkijoille.

i. Väinämöisen syntyminen.

Salmin kihlakunnassa tavataan kanteleen synty välistä yhteydessä niin sanotun Iron runon kanssa. Siinä näet Iro neito, pidettyänsä pitkän pyhyyden, syöpi marjan ja synnyttää sen vaikutuksesta kolme poikaa: Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukamoisen. Nämät kohta rakentavat laivan, lähtevät merelle ja puuttuvat kiinni haukeen, josta tehdyllä kanteleella sitten Väinämöinen soittaa.[1573] Tavallisemmin on kuitenkin mainituilla seuduilla sekä Aunuksessa Iron runon jatkona kilpakosinnan, Vipusessa käynnin ja Sammon ryöstön sekoitus. Aivan selvästi näkyy, että molemmat nämät yhteydet, jotka vaan tavataan niin pienellä alalla, niin epäiltävässä runopaikassa ja, ainakin jälkimmäinen, niin sekavassa tilassa, ovat satunnaiset.

Kumpaisessakin yhteinen Iron runo on toisinto lännempää saadusta, ylen harvinaisesta Väinämöisen syntymästä.[1574] Tätä tunnemme oikeastaan vaan kaksi kappaletta; lisäksi voi kuitenkin vielä lukea muutamiin taudin syntyihin eksyneet samallaiset alut: että sulhasille vastahakoinen neito viimein syökseytyy mereen ja siellä tulee raskaaksi tuulen, Turilaan t. veden ukon kautta.[1575]

Meille säilyneessä katkonaisessa, sekavassa muodossa on tämä taru vaikea tutkia. Ganander'in saamassa kappaleessa on nähtävästi Väinämöisen isä astunut poikansa sijaan, jommoinen vaihto kansan muistelmissa ei ole harvinainen. Tämän arvelun vahvistavat hänen nimensä. Iki-Turilas toisissa toisinnoissa on juuri se, jonka yhtymisen kautta Ilman immen kanssa Väinämöinen syntyy. "Kave ukko, Pohjan herra" puolestaan on nähtävästi alkuaan ollut "Kave eukko, Pohjan neito". Tässä ovat siis isän ja äidin nimitykset sulaneet yhdeksi. "Parkka-äijä" Blomqvist'in kappaleessa muistuttaa Pellervoisen runosta, jossa Sampsa "parkassa" l. laivassa makaa, ennen kuin Ahti hänet haettaa. Sekin viittaa, samoin kuin Turilas, veden haltijaan, joka siis lienee täydestä syystä pidettävä Väinämöisen isänä. Äiti mainitaan samassa kappaleessa Pohjan neidoksi, muutamassa taudin synnyssä sitä vastoin Ilman neidoksi, joka näkyykin olevan alkuperäisempi. Edellinen nimi on mahtanut tulla sen kautta, että Louhiatar, tautien emo, jonka kanssa Väinämöisen äiti niin usein sekoitetaan, monesti sanotaan Pohjolan emännäksi.

Tässä siis Väinämöinen, samoin kuin yhdessä kosintarunossa, ilmautuu läheisessä suhteessa Ilman neitoon.[1576] Jälkimmäinen runo on epäilemättä edellisen emä, koska se erimuodoissaan tavataan niin laajalta ympäri Suomen, vieläpä Virossakin asti. Nähtävästi kansa tahtoi mainiolle sankarilleen myös saada mainion synnyn, ja silloin maan kuulu, veden valio, taivaan kaarella loistava neito, jonka kanssa Väinämöinen jo ennen oli yhteyteen saatettu, oli lähinnä tarjona.

Salmin kihlakunnan toisintoon on vaikuttanut legenda neitsyt Maariasta, joka marjan syötyään synnyttää pojan. Siellä ilmautuu myös Väinämöiselle kaksi veljeä, samat, jotka läheisen Ilamantsin runoissa niin usein ovat ikilaulajamme retkikumppaleina sekä Sammon ryöstössä että kanteleen synnyssä. Arvattavasti onkin juuri tämä seikka pääasiallisesti sen kolminaisuuden aikaan saanut. Kuitenkin on myös toinen seikka voinut olla myötävaikuttamassa. Muistakaamme Skandinavein jumalaistarussa niin usein ilmautuva kolmiluku, erittäin Völundar-qvidan kolme veljestä; muistakaamme myös yhden Korpiselän[1577] runon kolme veljestä, joilla on melkein kullakin sama virka kuin Völundar'in tarinassa. Saman tapaisia myös tavataan joskus Inkerin ja Viron runoissa.[1578]

j. Kanteleen synty.

Edellisessä olemme nähneet kaikki yhteydet, joissa kanteleen synnyn voi tavata, myöhemmiksi kokoon-panoiksi. Nyt olisi siis vuorostaan tämä runo tutkittava eriksensä.

Painetussa Kalevalassa ilmautuu se kahdessa paikassa, ensin Sampo-retken välitapauksena, sitten uudestaan Sammon ryöstön onnistumisen jälkeen. Edellisellä sovituksella, niinkuin tiedämme, on perustuksensa muutamista Vienan läänin kylistä saaduissa kappaleissa; jälkimmäinen sitä vastaan on varmaan Lönnrot'in keksimä, hän kun tahtoi käyttää toisenkin tarjona olevan kauniin toisinnon. Edellinen edustaa Venäjän Karjalassa ynnä useimmissa Suomen runoalueen osissa yleisen laulutavan;[1579] jälkimmäinen on pää-asiallisesti Inkerin piirin sekä Viron runoin mukainen.[1580] Kuitenkin on Lönnrot tähän myös sekaan pannut osia yhdestä uudesta vesasta, joka oli versonut edellisestä toisinnosta.

Tässä muodostuksessa, joka on Vienan rajaryhmälle omituinen ja aina vaan Sampo-runon yhteydessä tavattava, Väinämöinen Pohjolasta tultuansa taikkapa itse Pohjolassa taottaa Ilmarisella haravan, kokoo merestä ruo'on ruutut, kaislan kaitut, saapi niiden muassa myös kappaleen kalan ruotoa ja laittaa siitä kanteleen.[1581] Tämän vaihdoksen synnyn selittää meille tuo muistutuksessa mainittu Akonlahden runo. Siinä näet Väinämöinen, Pohjolasta tultuansa, laulaa ihmeellisen kuusen ja astuu Ilmarisen pajaan kaikkein täydellisempäin runoin tavalla; mutta sitten ei hän käskekään veljeänsä Pohjolaan, vaan sen sijaan teettää hänellä haravan. Nähtävästi oli jo unohtunut Ilmarisen luona käymisen oikea tarkoitus, jota kuusen luominen vielä viittaa, ja uusi tehtävä pantiin sijaan, koska ei Väinämöisen sopinut kuitenkaan turhaan tulla kuuluisan sepän puheille. Haravan taottaminen meren läpivetämistä varten oli silloin hyvin käsillä olevainen täyte. Samassa Akonlahden kylässä, niinkuin parissa muussakin samaan ryhmään kuuluvassa, oli muutenkin tämä oikeastaan Lemminkäisen surmavirrestä otettu seikka tullut Sampo-jaksoon liitetyksi; Pohjolan akka näet muutamissa toisinnoissa korjaa meressä ajelevan Väinämöisen maalle haravalla, jonka Ilmarinen on takonut.[1582]

Paitsi tätä löytyy toinen pohjoisesta toisinnosta syntynyt haaramuodostus, sekin niin-ikään ilmautuva melkein yksistään Vienan läänissä ja ylen harvinainen. Se tavataan enimmiten Vipusen runon yhteydessä.[1583] Väinämöisen vene siinä ei tartu haukeen, vaan luotoon, josta löydetään sorsan luita, kalan ruotoja, ja niistä kannel pannaan kokoon. Useissa näistä runoista tavattavat värssyt:

Siihen puuttui Pohjan pursi,
Vene Väinölän väsähtyi,

selittävät tämän muodostuksen synnyn, nimittäin Sampo-retkellä taulaluotoon tarttuvan Pohjolan laivan ja haukeen puuttuvan Väinämöisen purren sekoituksen kautta. Sama sekoitus nähdään myös parissa seudun Sampo-runossa.[1584]

Itse pohjoinen emäruno ilmaantuu pää-asiallisesti senkaltaisena kuin se on painettu. Joskus vaan nähdään alussa venepuun hakeminen purren itkun sijasta; se muodostus on kuitenkin kovin harvinainen ja nähtävästi satunnainen.[1585] Sama on muutamien toistenkin seikkain laita, joista merkillisimmät ovat: puhe veneen kanssa veteen laskeumisesta ja vedessä kulkemisesta ilman avutta[1586] — kysymys onko vene yhtä kantava kuin kaunis[1587] — vesille lähtijän sanat[1588] — neitosten ihmettely Väinämöisen laulamisesta vesillä[1589] — kosken sanat[1590] — keskustelu hauin halkomisesta ja keittämisestä[1591] — kanteleen lähettäminen Pohjolaan soitettavaksi[1592] — kyynelten poimiminen[1593] sekä viimein laulun vaikutus vuoriin ja kiviin.[1594]

Painetussa Kalevalassa ovat kaikki kolme pääsankaria mukana kanteleen synty-retkellä. Lemminkäisen läsnä-olo perustuu kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, oikeastaan ainoasti yhteen Ganander'in säilyttämään katkelmaan.[1595] Tavallisemmin on kolmantena miehenä Joukamoinen; mutta sekin muodostus on varsin ahtaasen piiriin rajoitettu.[1596] Vähää yleisemmin on Väinämöisen apulaisena ainoasti Joukamoinen t. Joukahainen.[1597] Vaan kaikkein useimmissa kanteleen synnyn kappaleissa on Väinämöinen ainoana mainittuna sankarina.[1598] Tämä on siis epäilemättä vanhin muodostus, joten myös Ilmarisen asettaminen airoille ja toisten kumppanein turhat yritykset sekä hauin tavoittamisessa että kanteleen soitannossa nähdään myöhemmiksi lisäyksiksi. Edellisten syntyyn on mahtanut vaikuttaa Sampo-retken esimerkki, jolla kaikki samalla tavoin yrittävät iskeä Pohjan kotkaa.

Pohjoisen kanteleensynnyn yleiset piirteet ovat siis seuraavat: veneen valitus — erilaisen kansan asettaminen veneesen[1599] — ensin vanhain, sitten nuorten soutu — kulun vauhdin kuvaus — erilaisten vesien kulkeminen — haukeen tarttuminen — hau'in pyytäminen ja kanteleen kopan rakentaminen siitä — kanteleen muiden osien alku — muiden soiton-yritykset — Väinämöisen oma soittaminen ja luonnon ihastus — Väinämöisen itku.

Eteläisen toisinnon muoto on ennen kerrottu.[1600] Oinaan juttu siinä on silminnähtävästi myöhempi lisäys, sillä, vaikka sen sarvi viedään sepälle kanteleen aineeksi, ei se tulekaan yhtään käytetyksi. Sama alku lauletaan paitsi sitä yleisesti Virossa erirunona, melkein aina sillä jatkolla, että sarvesta taotetaan sepällä hevonen ja satula, joilla kosiin mennään.[1601] Lisäkkeen tulon sieltä viitanneekin se värssy inkeriläisessä, että oinas oli saatu työllä Vironmaalla.

Jos nyt molemmat toisinnot näin karsittuna ja puhdistettuna vertaamme toisiinsa, niin huomaamme pää-erotuksen olevan siinä, että pohjoisessa kantele tehdään hauin päästä, eteläisessä koivusta. Edellinen aines tietysti myös vaatii koko tuon etelässä tähän kuulumattoman veneretken. Kumpi näistä molemmista on alkumuoto? Pohjoisen puolesta näkyisi se seikka puhuvan, että siinä metsän ja veden jumalatkin tulevat kuultelemaan, eteläisessä ainoasti elävät sekä ihmiset; edellinen siis tuntuu olevan vanhemmalla, muinaistarullisella pohjalla. Mutta jälkimmäinen sitä vastaan on niin paljon yksinkertaisempi, että sen synty täydellisemmästä olisi vastoin kaikkia kansanrunoin kehityksessä muutoin vallitsevia sääntöjä. Myös on huomattava että veneretkikin on tavallinen Inkerin alueessa, vaan aina erillään kanteleen synnystä. Sen lisäksi tulee viimein että muutamat Pohjois-Suomesta saadut kappaleet, joissa jumalat ilmautuvat, muuten rakennuksessaan ovat eteläisten kaltaiset. Merkillisin on yksi Ganander'in painattama, siis jo viime vuosisadalla, luultavasti Pohjanmaalta saatu, jossa Väinämöinen kalliolla rakentaa kanteleen, kopan koivusta visaperästä, naulat tammen oksista.[1602] Katkelma, jonka Gottlund toi Norjan Suomalaisista ja joka siis on 300 vuotta vanha, tosin on alkua vailla, josta voisi kanteleen syntytavan nähdä; mutta siinä veden emäntä nousee ihailemaan sokean miehen soittoa, joksi Väinämöinen aina sanotaan etelässä.[1603] Syytä on siis olettaa, että ylimalkainenkin rakennus on noudattanut jälkimmäistä laulutapaa. Pienempiä jälkiä paitsi sitä löytyy varsin paljon.[1604]

Arvokkaan lisän tämän kysymyksen ratkaisemiseen antavat tietysti myös kaikki tiedot, mitkä meillä voivat olla puheen-alaisen runon leviämisestä. Vienan läänissä usein tavattava säe, jossa kerrotaan, kuinka veden emäntä "vattalolle l. vattarolle vaivoaksi" ja joka Suomen puolella myös usein nähdään vääntymättömässä, alkuperäisessä muodossansa "Vattallehen l. vahtallehen vaivoaksen", näkyy varmaksi tekevän, että ainakin ne kappaleet ovat tulleet läntiseltä haaralta.[1605] Muista, joissa se värssy ei löydy, voipi sitten ex analogia tehdä saman päätöksen. Samoin tavataan usein ne säkeet, joissa Väinämöinen käy istumaan purteensa, "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi." Kulun suunnasta Suomen rajain sisällä voipi kenties toinen seikka olla jonkunlaisena osviittana. Monesti, joskus myöskin Pohjanmaalla, tehdään kielet "jouhista uveh-hevosen". Tämä uveh-sana, joka oritta merkitsee, kuuluu sekä Karjalan että Vepsän kieleen ja tavataan myös Suomen kreikan-uskolaisissa Laatokan pohjoispuolella.[1606]

Kaikesta tästä näkyy siis voitavan päättää että pohjoisempanakin Suomessa laulettiin ennen aikaan päärakennukseltaan Inkerin tapainen kanteleen synnyn laji, jonka ainoana tähdellisempänä eriäväisyytenä vaan oli jumalien läsnä-olo. Hauin ottaminen ainekseksi ynnä kaikki, mitä siitä johtui, on silminnähtävästi myöhempi muodostus, arvattavasti syntynyt Laatokan kreikan-uskoisissa rantalaisissa.

Ensimmäisen aiheen uudemman toisinnon syntyyn mahtoi antaa kanteleen oma, hauin pään tapainen muoto, jossa naulat hyvin voitiin käsittää hampaiksi.[1607] Luonnollinen ajatuksen johto siitä oli sitten, että hauki piti pyydettämän, ennen kuin siitä taisi kalun tehdä. Tämä ajatus saattoi tulla sitä helpommin, koska Väinämöinen vanhassa tutussa tulen synnyssä usein ilmautuu kalojen, muun muassa hauinkin pyytäjänä. Enemmän vielä kehitti laulun tutustuminen novgorodilaiseen Sadko kauppiaasen, jonka seikkailun liittäminen tähän luonnollisesti tuli välitetyksi hänen taitavan kanteleen-soitantonsa kautta. Hyvänä todisteena lainaamisesta ovat melkein sanasta sanaan yhtäläiset kysymykset, mihinkä laiva on kiinni käynyt.[1608] Viimein otettiin pikkuseikkoja kuvauksen täydentämiseksi ja runon pitentämiseksi sieltä täältä. Purjehduksen erikohdat löytyvät jo enimmäksi osaksi inkeriläisessäkin veneretkessä.[1609] Kanteleen ainesten luettelo muodostui nähtävästi sen mukaan kuin loitsussa jo ennen laulettiin käärmeen synnystä.[1610] Väinämöisen kyynelten viereminen on luultavasti otettu niistä inkeriläisistä ja virolaisista balladeista, joissa samalla tavalla kadonnutta poikaa tai tytärtä itketään. Veneen valitus, joka ei löydy sekään kaikissa kanteleen synnyn kappaleissa,[1611] on silminnähtävästi mukailus purtta varten haetun tammen puheesta. Erittäin on Virossa laulettu toisinto hyvin läheinen. Siinä näet metsässä kävelijä kuulee tammen itkevän ja saa tiedustellessaan sen selityksen, että kaikki muut puut käytetään johonkuhun tarpeesen, itkijä yksin on jäänyt joka tuulen turjutella, vihman vingutella.[1612] Yhdessä kappaleessa Tartonmaalta[1613] tammi vielä lisää: "mato juureni makasi". Sama matojen-makaaminen, lintujen lepääminen sanotaan Inkerinkin alueessa syyksi puun kelpaamattomuuteen laivan aineksiksi. Ne vastaavat silminnähtävästi noita säkeitä veneen valituksessa:

Matalimmat maan matoset
Alla kaareni asuvat,
Ilman linnut ilkeimmät
Pesän pielessä pitävät.

Mitä meidän nyt viimein tulee sanoa kanteleen synnyn ja soitannon yksinkertaisimmasta muodosta — onkos se alkuperäisesti suomalainen? Castrén, niinkuin tiedämme, luki sen niihin ikivanhoihin taruihin, jotka kansamme jo Aasiasta on tuonut mukaansa. Perusteena oli hänellä samallaiset käsitykset laulun vaikutuksesta Tatareissa.[1614] Kieltää ei voikaan, että joku yhtäläisyys on niissä olemassa. Mutta toiselta puolen on se seikka kovin arveluttava, ettei, ainakaan tähän asti, ole löydetty mitään senkaltaista varsinaisilta itäisiltä heimolaisiltamme. Näyttää siis siltä, kuin olisivat molemmat laulut syntyneet erillään toisistansa, suomalainen vasta Itämeren rannikoilla. Täälläkin taas runon suuri harvinaisuus ja vaillinaisuus Virossa[1615] antaa syytä kaikellaisiin epäilyksiin, jonka lisäksi tulee, että Väinämöisen nimi nähtävästi on siellä ollut vähän tuttu. Luultavimmalta tuntuu täten, että tarun ensimmäinen alku on lainattu. Mutta mistä se sitten on saanut alkunsa?

Epäilemättä on moni klassilliseen kirjallisuuteen perehtynyt ihmeellä huomannut, kuinka läheistä sukua Väinämöisen, soitannon ja sen vaikutuksen kuvaus on kreikkalaisen Orpheyn tarun kanssa. Aikojen ja paikkojen kaukaisuus on luultavasti kuitenkin kohta karkoittanut sen ajatuksen, että kreikkalainen vaikutus olisi mahdollinen. Kenties sietäisi asia yhtähyvin vielä hiukan tutkimista. Orpheyn taru kuuluu näet meidänkin aikoinamme olevan tuttu muhamedin-uskoisille, ylimalkaan vanhemmalla kannalla pysyneille Bulgareille Rhodope-vuoristossa.[1616] Siitä me voimme varmaan päättää, että se 900-1000 vuotta takaperin oli tässä kansassa, samoin kuin Byzantin Kreikkalaisissa yleinen. Mutta näiden molempien kanssa oli uudella Varjägein valtakunnalla sen ensimmäisinä aikoina paljon tekemistä. Vuonna 865 jo ilmautui 200 aluksen suuruinen laivasto Rurik'in kumppalien Askoldin ja Dir'in johdon alla Byzantin muurien edustalle. Oleg kävi samallaisella retkellä kerran, Igor kaksi kertaa, ja seuraavaltakin ajalta aina 1043:een asti mainitaan useita retkiä.[1617] Oleg'in retkestä erittäin on se varma tieto, että myös Suomalaisia (Tschudeja) oli mukana,[1618] ja arvattavasti oli useimmilla muillakin sama laita. Paitsi sitä tuli silloin joka vuosi Varjägein kauppalaivastoja, laskien Dnjepr-virtaa myöten alas, Kreikanmaalle, ja niissäkin saattoi olla suomalaisia kauppiaita mukana, koska Kiev'in ympäristölle perustettuihin kaupungeihin myös muiden muassa oli asutettu "Tschudein parhaat miehet."[1619] Tällä tiellä on siis taruja mahdollisesti voinut levitä Kreikasta meille asti, ja että joskus niin on tapahtunut, siitä on ainakin Suomen ja Venäjän saduissa sangen yleinen juttu Odysseystä ja Kyklopeista (tietysti muuttuneilla nimillä) epäilemätön todistus. Skandinavein taruissa on kyllä myös yhtä toista samallaista,[1620] mutta yhtäläisyys ei ole kuitenkaan ylimalkaan niin suuri, että olisi syytä ajatella itse runon aineen lainaa sieltä. Yhtähyvin ei voi olla huomaamatta jotain vähäisempää vaikutusta siltäkin puolelta. Kantele sangen useassa runokappaleessa sanotaan harpuksi, ja tapa, jolla sen soittaminen joskus kuvataan, sopiikin todella yksistään mainitulle germanilaiselle soitolle. Arhipan runossa esim. Väinämöinen

Pani ponnen polvillehen,
Kären käänsi taivosehen.[1621]

Virossa, niinkuin tiedämme, kanteleen kielet tehdään Vanemuisen tyttären Jutan hiuksista.[1622] Tällä Jutalla, niin Virolaiset vielä tarinoivat, oli lemmitty, nimeltä Endel, Ilmarisen poika. Tämä kuoli ja yksin jäänyt impi itki niin ylenmäärin, että kyyneleistä syntyi Endlajärvi. Saman sulhasen nimi ilmautuu joskus harvoin myös Inkerin kanteleen-synnyssä. "Enteli epänäköinen" on silloin se sokea poika (Väinämöinen), joka ihastuttaa koko luonnon soitollaan.[1623] Jutan (= Sagan) hillitsemätön suru nuoren ylkänsä ennen-aikaisesta poismenosta voisi olla kaikua skandinavilaisesta tarusta, jonka mukaan Nanna itkee rakasta Balder'iaan. Siinä tapauksessa ei olisi mahdoton, että Endel olisi väännös toisen Odin'in pojan, Heimdal'in nimestä.[1624] Huomattava on, että juuri hän, yhdessä runouden suojelijan Bragen kanssa, lähetetään Idun'ilta tiedustamaan tulevia kohtaloita, silloin kun jumalille oli tullut ensimmäinen aavistus Balder'ille pian tulevasta turmiosta. Mutta Idun oli kaikkitietävä, aivan kuin Juttakin hunnustaan luki ainakin tapahtuneet seikat.

Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataan
Inkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä.
Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myös
useampia erilaisuuksia.

Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdään laulamalla, etelässä yksistään käsien työllä. Edellisissä seuduissa lauletaan:

Lauloi kerran, syntyi laita,
Lauloi toisen, syntyi toinen,
Kolmannen koko venonen.

Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä, että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten nähdään värssyt:

Vene syntyi vestämättä,
Laiva lastun ottamatta,

jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen. Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]

Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä, ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.

Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi". Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]

Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin. Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä, kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa matkalaisen maata, lentolaisen levätä, pillomiehen pilkistellä?" Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään semmoista tietoa. — Lesken pojista on yksi Ruotsissa ritari, t. rovasti, toinen piispa pappilassa t. Puolassa polari (porvari?); siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. — Neljäs jatko, retki ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää alkuperäiseksi muodoksi.[1631] — Virossa laivaretkeläiset tavallisesti tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]

Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta, jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut alkunsa.[1635]

Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun, joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista, suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta ole vielä saatu täyttä selkoa.

II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.

a. Kilpakosinta.

Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638] Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]

Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimmin Suvannon sulhoksi,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan aina Uvantolaiseksi tahi Umantolaiseksi.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä, ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun vaikutuksesta "ulkonit"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus, että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä pohjoseenpäin.[1642] — Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa "poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon; vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassa turhaksi.[1643] Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] — Viimeinkin nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen (joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi. Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat myöhemmäksi lisäykseksi.

Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on Ilmarisen sisaren keskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]

Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan hyvyydelle".[1650]

Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] — Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]

Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.

Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.

Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]

Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.

Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa Pohjola. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina Hiiden ukon tytärtä. Vuoren "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein Pohjan koiraksi, mutta myös yhtä usein Saaren halliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten Saaren neidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntä yön tytöksi, hämärän neidoksi. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuu Saaresta. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.

Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.

Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimet Ismal ja Ismar, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.

Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.

Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: — kullan kylmäksi tuntuminen, — on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]

b. Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa ja Sammon taonta.

Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä ohikulkevaa: Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja Ulontolaiseksi. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua. Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun ansiotyön toimittaa.

Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]

c. Kojosen pojan kosinta.

Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä, viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa. Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina. Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuori Iivana Godinavitsch (lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä: jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa. Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]

Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex analogia ansiotöitten mukaan.

Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun", on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]

d. Ilman immen kosinta.

Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut. Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken alkuun.

Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaan Honkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis vaimo.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä, sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmiten Hongatar-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän, Ilman immen toimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka alkuaan oli Ilman immen oma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimen Katrina kipokäpeä. Se sama ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, ja Kati kaunis, ilman tyttö toisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun. Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi saanut alkunsa.

Ratkaiseva on viimein se seikka, että Ilman impi todella tavataan kosimisen esineenä muutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692] Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan Väinämöinen, vaan Päivän, Kuun ja Tähden pojat, joista viimeinmainittu saa neidon omakseen.

Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693] Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi melkein aina Salme l. Solme.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]

Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.

Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet, idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös, jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.

Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700] Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]

Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän, Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703] Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]

Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija. Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen yksinäisyydessään.[1706]

Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus, vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]

e. Loppukatsahdus kosintaretkiin.

Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan, joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti. Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.

Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste, kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita (Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.

Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino (umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana (12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen lunnailla.[1711]

Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi, niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.

Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä, Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi pienintäkään jälkeä.[1712]

Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.

III. Lemniinkäis-runot.

a. Päivölän retki.

Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t. Päivölän l. Lemminkäisen virsi[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]

Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tänne sotisomani!" — etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa, "sotisopani." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim. susit; emoseni, vaino (pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen, uin urohon!" — Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon" (hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä sitä juomaa.[1716]

Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. —- oluen panon — hapatuksen ha'un[1717] — oluen uhkauksen — kutsut;[1718] — ja itse retkessä aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain välille[1719] — kyy-olueen tarjoomisen — miekan mittelyn — ulos pihalle lähtemisen — ovihakaan iskemisen[1720] — isännän pään sivaltamisen niinkuin naatin nauriista — eväitten pyytämisen äidiltä — piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.

Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottu Lemminkäiseksi. Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa. Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on se melkein aina Kaukomieli (joskus sen rinnalla Ahti Saarelainen ja veitikka verevä); sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen, joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]

Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa, tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaan Kauko t. Kaukamoinen, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen pitovieras.

Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimi Pohjola. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä, perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea häätalon nimi on Päivölä, joka ilmautuu melkein kaikissa toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä yleisesti lisään jumalisten, jumaliston t. jumalan juomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.

Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä on vaan yhdessä ainoassa toisinnossa Pohjan ukko.[1725] Vienassa häntä melkein aina nimitetään Päivölän isännäksi t. Päiväläisen, Päivölän, Päivän pojaksi. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansa Ahti Saarelainen. Muutamin paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin kappaleessa sanotaan hän veitikaksi vereväksi, joka maine muuten hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä. Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.

Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun toisinnon mukaan tammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan päähän.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.

Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näet Kaukas (gen. Kauko)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa taivaallista tulta; sillä Kauk-spennis (Kaukon nisä) on sama kuin meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton olento.[1733]

Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." Mutta Kõu (gen. Kõuu) on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin kuulunut täydellisemmin Kõuke, Kõuge, Kõuko.[1734] Thor'insa Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti hänen myrinänsä tähden. Samoin on kõuke-mees eräässä Viron sadussa käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa on kouko sama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäin Liiko, joka meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumala Ligo l. Lihgo (lue: Liigo), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen alkuperän.

Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarut Thor'in kattilan tuonnista ja Aegir'in pidoista[1739] liittyivät yhteen yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]

Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]

Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa asti.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]

Inkerissä samoin ensikerran tapaamme oluen synnyn sekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisen Odhrörir-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.

Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu laulamalla (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:

Puuttui pursi laulajalta,
Takertui veno runolta.[1753]

Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]

Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa rattaitten muuttuminen reeksi, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi runo-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]

Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]

Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuu karjun suusta, porsaan kidasta, Inkerissä kahden ärnään (?) sian suusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.

Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? — sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. — Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössä kahja-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]

Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.

Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat läsnä, unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta, Suuttuneena siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot, joihin kutsuu kaikki krouvin ryysyläiset (godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa ja pyytää olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa. Krouvin ryysyläiset panevat kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneena viskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen. Ilja puolestaan tarttuu Tatarilaista niskaan ja vetää (ainakin muutamissa toisinnoissa) hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi. Yhdessä kappaleessa suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee hänen luokseen, ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne, kutsumaton vieras?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768] Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä. Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa, missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769] Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn (s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]

Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan. Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.

Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hän teki häissähän häpeän, pyysi naiselta pyhältä. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonna saa sijansa uunin päälle ja muutamissa toisinnoissa laahaa Aljoschkan ulos pihalle, ennenkuin tappaa. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772] Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa, että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.

Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat, joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa, mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.

Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä saduissa aivan yleinen.[1776]

Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]

Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on, niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.

Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan surmavirrestä[1779] — äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa kappaleessa[1780] — useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä venäläisistä saduista — ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan haukan jäljestä lentäminen[1783] — enimmiten vaan Vuonnisessa Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]

h. Ahdin meriretki.

Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on aina Ahti Saarelainen. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen, Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.

Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen — ainoasti sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan pojan" — Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792] Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa. Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo melkein unohtuneesta tarusta.

Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.

c. Ahti ja Kyllikki.

Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku, jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa 60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden, on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]

Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti laajemmaltakin tunnettu.

Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801] Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä, kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.

d. Lemminkäisen surma.

Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista, joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa, mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen

Pään mäkäsi mättähäksi,
Jalan raian haarukaksi,
Muun ruumiin lahoksi puuksi,

aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa, ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminen joesta (ei Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen surman kappaleesen jääneet säkeet:

Sillä maksat maammon maion,
Kostat emosen kohun,

jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.

Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810] Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen ollut puhe.[1813]

Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt, on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää" pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu, kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]

Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa; Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä. — Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827] ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa, jopa Virossakin.

IV. Kullervon runot.

Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä, joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se kiintynyt kuolon sanomiin, josta runosta se luultavasti onkin saanut alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseen sotaan lähtöön sekä sitten sisaren turmelukseen.[1829] Arvattavasti on syynä sen vääntymiseen Kalevan pojasta, joka näissä runoissa sitä aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa hänen soittamisestaan käytetty sana "kullervoipi kankahalla."

Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.

a. Sisaren turmelus.

Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830] eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina veronviennillä.[1833]

Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä Suomen Pohjois-Karjalassa aina Tuiretuinen,[1834] Käkisalmen seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistä Tuurituinen, mutta tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella, Tuurikkinen, Länsi-Inkerissä Turo. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poika Tuurista l. Turkista tulee, Tattarista tallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan, vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä tulee Tuurista, sisar sanoo olevansa papin sukua. Tämä on selvä todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa, jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää. Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä Aljoschka on päähenkilönä.

Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.

Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaan Lemmen ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisen liekuttamaksi.[1843] Se oli syynä että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa käynnillä.[1844]

Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä, liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja itsemurhan lisään-ottoon.

b. Sotaanlähtö ja kuolonsanomat.[1846]

Sotaanlähdössä tavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa: toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä. Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]

Kuolon sanomissa tavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimi Anterus t. "Pääskynen." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli; hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska

Viel' on Turkki tuntematta,
Tattarlainen tappamatta.

Mutta kun oma vaimokin on kuollut, hän lupaa tulla:

Jo nyt. on Turkki tunnettuna,
Tapettuna Tattarlainen.

Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus: "_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään, koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa! Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta. Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee, samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin. Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva kuvaus kuinka Istervo itsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]

c. Kalevanpojan kosto.

Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että kosto on päävaikuttimena.

Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous melkein vaan Uhtuessa.[1872]

Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla onkimisretkellä Ymu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti aikatavalla. Midgård-käärmettä ongella ylösvetäessään hän sitten ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjan ja tuli seisomaan meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.

Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin turmiotöitten jatkoksi.

Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881] lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet, surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]

Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.

Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883] Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme. Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä, vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886] Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt", harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika. Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.

Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa. Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa, Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen, siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen. Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon; turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle; Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895] mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.

Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi, tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896] Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten

Kaattihin Kalevanpoika,
Kullervo kukistettihin.[1899]

Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:

Kalevala vyötettihin (= voitettihin),
Yksi poika heitettihin
Räkäturpa, räämäsilmä,
Täiturkki, matokyperä.[1900]

Kaikki nämätkin tuntuvat olevan Inkerin runon viimeisiä kaikuja pohjoisessa.

Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan, itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.

d. Väinämöisen tuomio.

Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu, vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi, Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]

Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas. Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905] Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906] jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]

Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo, jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä, vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi. Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]

Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta. Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.

V. Aino-jakso.

Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta. Yksi niistä on kilpalaulanto eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainen Aino-runo, kolmas Vellamon neidon onkiminen. Sopivin lienee tutkia ensin- ja viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.

a. Kilpalaulanto.

Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä. Aino l. oikeastaan Anni[1911] ei olekaan koskaan sanottu Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansa Väinämöinen, vaan Osmoinen, Kalevainen. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.

Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916] lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä. Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa, paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai samallaisilla sanoilla.

Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on, niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat, joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928] Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan, olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.

b. Vellamon neidon onkiminen.[1931]

Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932] mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.

Onkijan nimi on useimmissa kappaleissa Väinämöinen, samoin kuin painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se on Lemminkäinen,[1934] ainoassa tietyssä ilamantselaisessa Kaukamoinen.[1935] Se on siis nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on aina Vellamon neito, Ahdin lapsi. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötön Väinön tyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännös veen tyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään ihminen.

Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon. Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä: missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi — ja saa tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n) lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä, että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo jatkuu kilpakosinnalla.[1939]

Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi. Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940] Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki, keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen, mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla virolaisen esikuvana.[1944]

c. Varsinainen Ainon-runo.

Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.

Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti, käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille tutulla tavalla.[1945]

Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946] Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa, niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949] Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen loppu-osan kanssa.

Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikas Riion poika, paksu pajarin poika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia. Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" — työntää sen perin peltoon ja itse syökseytyy kärkeen.[1951]

Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa välistä tavattava.[1952]

Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty. Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa. Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]

Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu: tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]

Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]

Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät — ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? — on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]

III. Milloin syntyi Kalevala?

Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.

Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa kiikarilla — Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo on kahvit kannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sana kaljat, jopa muutamissa kappaleissa ikivanha kahjot (s.o. uhrijuoma).[1970]

Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.

Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.

Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, että ainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.

Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.

Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.

Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.

Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus Lemminkäisen surmasta,[1976] — Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle — purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta y.m. —

Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa; naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa); edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä, niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa. Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen. Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi, kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.

Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä. Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut, päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan, jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä, tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in) sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim. voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.

Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa: Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset, surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 — suuri osa Kyllikin runosta — Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan, vaikk' on vastanainut. — Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan (alkuaan myös Tatarein lauluissa). — Näiden lisäksi vielä kantele-runon uusi muoto (synty hauista) — Kojosen pojan kosinta — kilpalaulanto — kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti luultavasti suorasanaisina muistelmina.

Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet. Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia molempia mahdollisuuksia.

Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista. Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla. Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.

Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme, on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v. 1223 Kolyivan'iksi.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.

Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä. Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn — Ahdin meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin — ison sian t. härän tapon — Kalevan pojan koston) — Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan. Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo: "luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] — Ilja Muromilaisen, välistä myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. — Volot'in ja Taavetin keskustelu muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. — Vaon kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin rakentamisesta Midgård'in ympäri. — Kaikkien venäläisten sankarien kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan mukailu Asain lopusta.[1991]

Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto "nuorten juoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta, vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.

Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin, kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla. Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen, Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin 5:n vuosisadan alkua myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten tarulainain aikaisin mahdollinen raja, sillä niiden alkumuodot nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa, samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.

Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä, että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja 1000:n välillä.

Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa — Eddan Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) — Grotte-laulua vastaava osa Sammon ryöstössä — oluen synty (= Odhrörir'in synty) — Päivölän virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista — Ahdin pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) — Balder'in kuoloa muistuttavat kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) — muistot Odin'in ja Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa — iso tammi t. saarni Virossa (= Yggdrasil), — iso sika jumalain pidoissa (= Sährimner). — Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en, luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) — runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) — Hiiden hirven ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) — Päivän päästön alkumuodon. Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä (maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa. Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.

Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa, Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]

Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että liettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa aikaisemmat. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo luomistaruun — ilman pielten ja taivaan takominen — Sampsan maailmankylvö — osa ison tammen tarua — auringon pesu — Ilman neidon kosinta ja taivaskappalten kosinta — Päivölän virren alku (= Perkunaan tammen hakkaus). — Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.

Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.

Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa: Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.

IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen?

Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G. Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen. Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka, johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]

Lönnrot väitöksessään De Väinämöine 1827 teki epoksemme pääsankarin historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö, jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta Ukolta. — Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.

Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]

Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vielä Sum erään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, Untolassa unta nähneet, Tulolassa maalle tulleet ja Impilahdesta[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.

Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinen luopi karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]

Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. — Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.

Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.

Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.

Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.

Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.

Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.

V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.

Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon, sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia. Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla, myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]

Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]

Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, että yhtenäiset sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan, ovat kansanrunoelua. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija, joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.

Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se omien yksityisten olojensa mukaiseksi.

Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja; tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista. Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.

Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin, liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut, missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat kukin keskustasta riippuvan paikkansa.

Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.

Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä, on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään "runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana voimana.[2016]

Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia. Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten puute vienyt hänet harhateille.

Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.

Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.

Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.

Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.

Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:

Itse loime loitsijaksi,
Laikahtime laulajaksi.[2017]

Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.

Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.

Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi — Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]

Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. Muistilla näkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]

Melkein yhtä koneellisesti myös yhtäläistämis-taipumus usein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.

Likeistä sukua edelliselle on niin-ikään jatkamishalu. Kun joku oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista. Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin sisaren lupaukseen.

Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista (Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää, joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä, kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim. saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen, joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]

Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat, niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]

Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret, tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman. Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen, että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen. Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se, joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.

Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla; Senvuoksi kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa, kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä. Kokoonpanija yksin ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista. Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022] Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.