KOLMAS LUKU
Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
a. Lappalaisissa.
Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin. Jukkasjärvestä Tornionjoen läheisyydessä, aina Herjeådaliin saakka lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.
Suurin niistä, nimeltä Päiven paarne (Päivän pojat)[487] kertoo kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika, joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.
Saipa tämä Päivän poika kerran kuulla kaukaisesta ihmemaasta, tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossa kaikki oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain kivekset hopeasta. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan. Hän työntää purtensa vesille, valitsee uskotuita kumppaneita ja lähtee purjehtimaan ulapalle aukealle. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta, Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. Siellä Jättiläisen neito nuori, Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiä nuotion valossa. Tulijalta neito kysyy: "Tuonenko pöytää etsit, Päivän poika? Tuletko isälleni herkuksi, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika vastaa tulleensa etsimään itselleen kumppalia elämän ja kuoleman ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut miehuutensa ansiotyöllä, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa. Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon, saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neito salakammiosta kolme arkkua, jotka sisältävät rauhan ja sodan, tulen ja veren, taudit sekä kuoleman.
Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren naimiseen-menosta lähtevät he perään-ajoon.
Kuuluvi jo airon isku,
Kohti saa kova kohina,
Äänten melske, aaltoin polske.
Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas rupeavat lähenemään:
Rustot rytki, seljät notkui,
Kourat kiskoi, jytki, nytki,
Sydän hehkui, venhe vieri,
Halki aaltojen ajeli;
Veljet alkoi saavutella.
Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:
— — — mastot huojui, Pahoin purje poikkelehti, Vene hyppi kallistuen.
Morsian itsekin säikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu veneen pohjaan ja peittää silmänsä. Mutta, jos peloittava, oli tämä myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutui Päivän l. Äijön poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in) kuuluisa suku. Viimeinen heistä kuoli naimatonna Ruotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas Etelämailla, Tanskan takana.
Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni" tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu kilpakosintaan. — Jättiläisten maassa tervehditään tulija herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta. Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin ihmemaasta. — Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489] Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereen piin ja taulan, siis tulukset, ja luopi täten kivikarin. Piilisikö siinä joku hämärä muisto, että valo oli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]
Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".
Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikään Pissan Passan pardne (Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha, Pimentolan päällikön tytär, olivat vannoneet toisillensa vahvan uskollisuuden valan: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa) ottaa Pischan hengiltä ja ryöstää hänen kätketyt aarteensa. Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan. Tämä kysyy kerran: "kussa on isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "Onhan", sanoo poika, "naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella härkäporonsa y.m. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?" Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy äidin salaamiseen on ollut pelko, että poika sitten lähtisi kostolle. "Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta turha on kaikki epääminen. "Äitini", vaatii poika, "anna minulle isäni sotisopa ja kypäri!" — "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään ypöyksikseni!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset. Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika siellä kyykäärmeitä kiinnisidottuna, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myös pään seipään nenässä; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa Staalu ei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan; ei myös auta hänen lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi, jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa riemuiten äitinsä luo ja rakentaa uudet tuvat isänsä entisille olopaikoille.
Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus, että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan, sekä äidin valitus yksinäisyydestään.
Molemmat nämät merkilliset runot ovat, niinkuin sanottu, saadut Ruotsin Lapista, Kölentunturein itäpuolelta. Norjassa asuvilta Lappalaisilta ei ole enää löydetty mitään kertomarunoja. Mutta useammat juuri heidän murteesensa kuuluvat omituisuudet tässä esiin tuoduissa lauluissa kuitenkin todistavat, ettei ne ennen muinoin ole voineet olla heillekään aivan oudot, ja onpa heilläkin kumminkin suorasanaisia tarinoita, jotka yhtä ja toista Suomen runoihin vivahtavaa seikkaa sisältävät. Semmoisia ovat kertomukset: Talonpojan poika, kuninkaan poika ja päivän sisar sekä "Bäiven kuninkaan tytär", molemmat Tanasta Ruijassa.[493] Edellisessä on puhe ihanasta neidosta idässä, jonka nimi on Bäiväsch oabba (Päivän sisar) l. Aamukoitto ja jolla on toinen sisar, Iltarusko. Edellinen päivän sisar oli niin paistava, että hänen astuessaan pimeään huoneesen, kohta tuli valoisa niinkuin valkealla päivällä. Saadaksensa pitää häät hänen kanssansa, piti talonpojan-pojan hakata maahan kaikki puut kuninkaan metsässä, jonka ansiotyön hän tytön neuvosta saikin aikaan sillä keinolla, että, ensimmäistä puuta kaataissansa, lausui loitsimalla: "näin kaatukoon koko metsä!" Satu päivän sisaresta, jota talonpojan-poika suutelee, mahdollisesti, niinkuin Donner arvelee, voisi olla sukua virolaiselle tarulle Koista ja Ämarikistä. Puitten hakkaaminen taas hyvin muistuttaa mieleen Kullervon raivaamista Untamon metsässä.
b. Volgan ryhmässä.
Kääntäissämme askelemme nyt jälleen itään päin, on meidän kaikkein ensiksi tervehtiminen Volgan varrella asuvia heimolaisiamme, joista varsinkin Mordvalaiset ovat Lappalaisten jälkeen kaikkein likimmät sukuveljemme.
Heissä tapaamme lavean ja tärkeän tarun maailman luomisesta. Alussa,[494] näin kertovat he, ei ollut maailmassa mitään muuta paitsi vettä. Tällä avaralla ulapalla uiksenteli ylijumala Tscham- l. Tschim-Pas kiven päällä. Alkoipa hänen siellä ajellessansa tehdä mieli luomaan maata, mannerta. "Mutta kenenkä kanssa voisin neuvotella siitä", niin hän samassa taas ajatteli, "eihän minulla ole veljeä, ei kumppalia!" Harmistuneena yksinäisyydestään sylkäisi hän mereen ja ui edemmäksi. Mutta kun hän vähän ajan päästä sattui käännähyttämään päätänsä taaksepäin, huomasi hän että sylkensä oli venynyt ja paisunut koko kasaksi, joka ui hänen jäljestään. Tschim-Pas sivalsi sitä kasaa sauvallansa; silloin siitä hyppäsi Schaitan (Paholainen) esille. "Minä rupean sinulle veljeksi!" tokaisi Schaitan rohkeasti ylijumalalle. "Voithan olla vaikka kumppaninani ja apulaisenani, josko et juuri veljenä", vastasi Tschim-Pas tähän tarjomukseen, ja yksin neuvoin ryhtyivät he nyt manteren luomiseen. Tschim-Pas'in käskystä sukelteli Schaitan meren pohjaan ja toi sieltä mutaa ylös, jonka ylijumala ripoitti kuoreksi vesien päälle. Näin luotu maa oli alussa vielä sileä ja tasainen; vuoret ja kukkulat kohosivat siihen vasta myöhemmin Schaitan'in pahuuden kautta. Tämä näet oli, mutaa ylös noutaissansa, aina pistänyt yhden osan poskeensa. Hän aikoi, nähtyään miten ylijumala menetteli, myöskin luoda itselleen toisen manteren. Mutta sitä myöten kuin Tschim-Pas'in piroittama muta paisui ja levesi veden pinnalla, paisuivat myös Schaitan'in poskessa piilevät lönttäreet. Tuskissaan sylkäisi hän ne vihdoin ulos suustansa, jolloin vielä pehmeä manner tuosta kovasta järähdyksestä rupesi läikkymään ja jähmettyikin sitten laineitten muotoon, harjuiksi sekä laaksoiksi. — Eräs toisinto taas selittää kukkulat juuri niiksi mutalönteiksi, jotka Schaitan sylki ulos maan pinnalle.[495] Tässä tarussa ilmautuu myös toinenkin eroavaisuus. Schaitan ei näet siinä synnykään Tschim-Pas'in syljestä, vaan ilmautuu, ilman luomatta, sorsan muodossa ja sukeltaa sitten, ennen kerrotulla tavalla meren pohjaan.
Ihmisen luomisesta on Mordvalaisilla vielä erinäinen taru. Muodostettuaan ensin ruumiin savesta, läksi Tschim-Pas siihen henkeä noutamaan. Poissa-olonsa ajaksi asetti hän puolitekoisen käsi-alansa viereen koiran vahdiksi, ettei Schaitan pääsisi turmiota tekemään. Mutta Paholainen oli yhtä kavala kuin ilkeä. Hän laittoi kovan pakkasen, niin että koiraparkaa, joka siihen aikaan vielä oli karvaton, sileänahkainen, rupesi kauheasti paleltamaan. Samassa lähestyi kiusaaja ja tarjosi vartijalle turkin hyväntekijäisiksi, jos saisi hiukkasenkin ylijumalan uutta luomaa katsella. Mikäs auttoi koiran muu kuin suostuminen. Schaitan silloin sylkäisi ja puhalsi ihmiseen, josta tähän tarttui tauti sekä synti.[496] Toisen tarun mukaan Schaitan itse rupesi savesta ihmiskuvaa valamaan. Mutta eipä se työ tahtonutkaan häneltä menestyä. Syntyi sikoja, syntyi koiria, syntyi muitakin saastaisia eläviä, mutta ei aiottu luomisen ihme. Silloin Schaitan rukoili hiirtä, joka silloin vielä oli siivekkäänä, lentämään ylös taivaasen ja varastamaan ylijumalan käsipyyhettä. Sillä hän sitten hieroi ja siveli käsi-alaansa, niin että se sai jumalankaltaisen muodon. Mutta hengen siihen pani itse Tschim-Pas, ajettuansa Paholaisen pois karulle.[497]
Manteren peitti nyt Tschim-Pas kauneilla, tuuheilla metsillä, ja kun Schaitan, hänelle kiusaksi, oli nostanut hirmumyrskyn, joka paikoittain mursi metsät maahan, käänsi Luoja sen vahingonkin siunaukseksi. Hän muodosti näet lakeiksi tulleet kohdat niityiksi sekä pelloiksi, ja opetti ihmisille heinän niittämisen sekä viljan kylvämisen taidon.[498] Sen lisäksi hän vielä rakensi ensimmäisen laivan, veisti siihen airot sekä perämelan, ompeli purjeen, ja neuvoi ihmisiä vesillä kulkemaan.[499]
Valmiiksi saatua luomistansa ei Tschim-Pas sitten huolinutkaan enää itse hoitaa ja pitää voimassa; sitä varten hän loi naisjumalan Ange-Patäin, josta kaikki muut hyvät jumalat sekä haltijat ovat syntyneet.[500] Jälkimmäisiä, joita on jokaisella ihmisellä, eläimellä sekä kasvilla yksi suojelushenkenänsä, luopi Ange-Patäi sillä keinoin, että hän iskee tulta ylijumalan antamilla tuluksilla, jolloin joka kipuna muuttuu haltijaksi.[501] Schaitan puolestaan on luonut pahat henget, joihin myös taudit, eläviksi olennoiksi käsitettynä, kuuluvat.[502]
Itse Ange-Patäi nyt asuu taivaassa, pilvien päällä, kultaisessa kodissa, joka on täynnä kaikkia ihmisten ja eläinten alkuja sekä kasvein ituja. Niitä hän yhä piroittelee alas maan päälle lumessa, sateessa, niinkuin varsinkin syksynpuolisissa Kalevan tulissa.[503] Vesisateen käsittivät Mordvalaiset myös Ange-Patäin maidoksi, joka alastullessaan muka heruttaa lehmäin nisät.[504] Tavallisena välityönä, silloin kun hän ei luontokappalten sikiämisestä pidä huolta, on hänellä kehrääminen ja kutominen. Villalankoja hän painaa kirjaviksi taivaan sinellä, auringon punalla, kuun kellalla sekä koiton ruskolla, ja kehrättyään liinalankansa hopeisella kuontalolla, kultaisella värttinällä, hän niistä kutoo paitoja, joihin ompelee nuo kirjavat langat Mordvan tapaan kaikellaisiksi koristeiksi, ja lahjoittaa viimein työnsä valmiina jumalille puvuiksi.[505]
Taivaassa on Ange-Patäi ikuisesti nuorena, kauniina impenä; mutta maan päälle alastullessaan pukeutuu hän ijäkkään eukon muotoon. Täällä on hänen astuntansa erittäin mahtava: missä hän kulkee, manner taipuu, mihin hän jalkansa asettaa, syntyy jälki. Joskus hän myös ilmautuu valkoisena, kultanokkaisena, kultahäntäisenä lintuna, joka ripoittelee siemeniä pelloille.[506]
Niinkuin tästä luonnollisesti johtuu, on Ange-Patäi avioliittoin auttaja, lapsensynnytyksen helpoittaja sekä lasten suojelija.[507] Erittäin rakasti hän runsaasti sikiäväistä kanaa sekä mehiläistä, ja suuressa juhlassa saapi hän uhriksi kultaisia s.o. sipulinkuorilla keilattuja munia.[508] Viimein vielä on hän parhain lääkäri taudeissa.[509]
Ylläkerrotut tarut Ange-Patäistä ovat saadut Ersäläisiltä. Mordvan kansan toinen heimokunta, Mokschalaiset, puolestaan sanoo häntä Azyir-avaksi (emäntä-vaimoksi).[510] Toisen lähteen mukaan on Mokschalaisilla rakkauden sekä avioliittoin suojelijana hänen tyttärensä Ved-asyir-ava l. Vedava (veden-emäntä).[511] Häntä rukoillaan, häntä uhreilla kunnioitetaan kaikissa häissä,[512] pyytäen helppoa lapsensyntymistä sekä muuten varjelusta taudeilta.[513] Häävirsissä kehutaan aina morsianta siitä, että muka veden-emäntä hänellä on ollut käsitöissä apuna. Kun morsian kehräsi, niin myös tuo luonnon eukko kehräsi, kun hän kirjaili vaatteita, myös jumalatar ompeli hänen kanssansa.[514]
Kun nyt näistä taruista perkaamme pois muhamedilaisten Tatarien uskonnosta niihin sekaantuneet lisä-aineet (Schaitan y.m.), niin astuu silmiemme eteen mitä suurin yhdenkaltaisuus Suomen ja Viron runoin kanssa.[515] Tschim-Pas luopi manteren, uiden meressä, samoin kuin Wäinämöinen vanhassa, veden emonen uudessa Kalevalassa maailman. Apuna on edellisellä sorsa, jälkimmäisillä eritoisinnoissa sotka, alli, hanhi y.m. Mordvalaisten sorsa tosin ei laske maailmanmunaa Tschim-Pas'in polville; vaan kenties ovat nuot Ange-Patäille uhrattavat kultamunat hämärä jälki tästä tapauksesta. Muistakaamme että Kalevalassa sotkan munissa on kuusi kultaista, seitsemäs rautainen (s.o. ruosteenkarvainen, siis myös keltainen).[516] Muistakaamme vielä, että Mordvalaistenkin Ilman immen toimia Mokschalaisten käsityksen mukaan hoitaa veden emäntä. Jos sitten vielä tähän liitämme useimmissa Suomalais-kansoissa vallitsevan uskon, ettei ylijumala omin käsin ryhdy maailman luomiseen, vaan toimittaa kaikki omaluomansa sijaisen kautta, niin ei olisi mahdotonta otaksua, Ange-Patäin olleenkin alkuansa maailman luojana, vaikka se työ, kenties muhamedilais- tai kristin-uskon vaikutuksesta, myöhemmin on tullut siirretyksi itse Tschim-Pas'in tekemäksi. Vielä suuremmalla luultavaisuudella voimme sanoa tuon kohdan Kalevalassa, missä "sininen sotka" meren pohjasta noutaa ylös Wäinämöisen kyyneleet,[517] muistoksi mordvalaisesta luomistarusta. Huomatkaamme, että kyyneleetkin siinä ovat muniin verratut. Kenties niiden muuttuminen kiiltäviksi helmiksi ei siis olekaan muuta kuin toisinto mereen pudonneitten munankappaleitten muodostumisesta loistaviksi taivaskappaleiksi.
Yhteydessä tämän kanssa sopii meidän tässä ottaa puheeksi Mordvalaisten taru ihmisen luomisesta. Samassa muodossa se ei löydy runoissamme, mutta kuitenkin on sekä meillä että Virolaisilla siihen vivahtavia tarinoita.[518] Maan luomisen, taivaan tähdittämisen jälkeen, niin kertoo Virolainen, tahtoi Vana Isa (Vanha Isä l. Ukko) luonnon kuningasta varten laittaa sopivan asuinpaikan. Hän käski silloin kaikki elävät Emäjokea (likellä Tarttoa) kaivamaan, jonka rannoilla ihmisen olisi hauska asua. Kaivannosta luotu muta piti ladottaman korkeaksi mäeksi, jolle Vana Isa loisi kauniin metsän; paikka paikoin jätettiin kuitenkin mäkeen rotkoja ja notkelmia ihmiselle suojaksi pahoja säitä vastaan. Ahkerimmille kaivajille, karhulle ja myyrälle, antoi sitten Luoja ikuiseksi muistoksi heidän työstään mudankarvaisen turkin. Tässäkin näemme siis turkin saamisen jonkunlaisen luomistarun yhteydessä. Toisessa hämärtyneessä muodostuksessa ilmautuu se siellä myös sadussa siilistä, joka Kalevinpojalle hyvän neuvon antoi ja siitä sai palan hänen turkinhelmastaan entisen paljautensa peitteeksi.[519] Meillä taas voisi sulkkuturkki, jonka Wäinämöinen antaa sotkalle helmien noutamisesta lahjaksi, hyvin olla kolmas toisinto. Sotka olisi sen silloin saanut maksuksi luomistyössä sukelluksellaan, munan muruin noutamisella annetusta avusta.
Tschim-Pas'in valitus, ettei hänellä ole kumppalia, sitten taas täydesti vastaa Suomen Kapeen sekä Viron Ilman impien ikävää yksinäisyydessään. Maanviljelyksen ja laivankulun keksijänä on hän toiselta puolen aivan Wäinämöisen, puitten kasvattajana Pellervoisen kaltainen.[520]
Näyttääpä myös hänen ja Pellervoisen nimissäkin olevan jonkunlainen sukulaisuus. Pellervoinen sanotaan painetussa Kalevalassa myös Sampsaksi, muutamissa toisinnoissa Sämpsäksi,[521] vielä toisissa Simpura(ise)ksi, Sampura(ise)ksi.[522] Sampsa voisi kenties olla kokoonvedetty vanhemmasta Sampisasta, jolloin jälkimmäinen liittojäsen kokonaan sopisi yhteen mordvalaisen pas'in kanssa. Tätä näet käytetään yleisestikin jumalain nimenä; se on siis sukua basse'lle l. passille, joksi Lappalaiset uhripaikkansa, jumalain asuntopaikat, nimittävät.[523] Pisa taas, joka löytyy korkean Pisavuoren nimessä, voisi olla pyhä-sanan vanhempana muotona. Alkujäsen mordvalaisen jumalan nimessä on Tscha, Tschi l. myös Schi,[524] joka merkitsee aurinkoa. Mutta juuri sama merkitys, niinkuin vasta saamme nähdä, on myös alkuansa Sammolla l. Sampaalla, jonka nimi samaten yhteen juureen viittaa.[525]
Jos ei Ange-Patäin osallisuus luomisessa olekaan muun kuin luultavaisuuden nojalla, niin on hänen yhdenkaltaisuutensa Ilman immen kanssa kaikissa tämän muissa toimissa sitä varmempi ja suurempi. Molempien asunnot ovat aivan samassa paikassa ja samallaiset.[526] Molemmat, vaikka oikeastaan pilvillä asuvat, astuvat tarvittaissa kuitenkin tänne alas. Molemmat ovat taivaallisessa kodissansa nuoria impiä, vaan muuttuvat maan päällä eukoiksi. Myöskin kehrääminen ja kutominen on kumpaisillakin yhteisenä toimena.[527] Ange-Patäin apu morsianten käsitöissä taas vastannee niitä koruja, joita muutamat Ilman immet (Kuutar ja Päivätär) kerran lahjoittivat Ainon äidille. Hänen mahtava astuntansa on Viron runoissa Kalevinpoikaan sovitettu,[528] Kalevalassa Lemminkäisen äitiin, joka hakee kadonnutta poikaansa.[529] Kave-eukko, luonnon tyttö, on mordvalaisen sisarensa tavalla, lapsensynnyttäjille avullinen;[530] Impi, ilman päällä osaa myös kumminkin haavoja parantaa,[531] ja siinä on myös Ange-Patäin mielikki, mehiläinen avullinen.
Ange-Patäin huolenpidolle luontokappalten sikiämisestä taivaasta alas laskettuin ituin kautta ei näytä ensisilmäykseltä olevan vastinetta Suomen runoissa. Mutta tarkemmin syntylukuja tutkiessamme löydämme kuitenkin koko joukon selvempiä tai hämärämpiä todisteita samasta käsityksestä. Karhu ensiksikin on, Kalevalan mukaan, synnytetty
Luona kuun, malossa päivän,
Otavaisen olkapäillä,
Ilman impien tykönä,
Luona Luonnon tyttärien.
Yksi niistä pudottaa näet villakarvan mereen, aalto sen ajaa rannalle, ja Mielikki, Tapion vaimo, korjaa sen sieltä, tuudittaa eläväksi.[532] Toisessa luvussa Piika pilven päällä, Kapo kaaren kannikalla pudottaa, hiuksiaan sukiessaan, mereen yhden kamman piin, josta läävämato syntyy.[533] Sama on ampiaisen ja tammen alku, sillä eroituksella, että sukiva neito istuu norossa ja että häneltä piin sijasta joskus yksi hiuksensa suljahtaa.[534] Susi niin-ikään syntyy muutamassa loitsussa (katso alempana) silloin, kun Manuen neiti hiuksiansa sukii.[535] Siikasen (tähkän vihneen) synnyn selitys saattaa meidät jälleen yli-ilmoihin; se saapi alkunsa helmestä, jonka taivaan Herra maahan pudottaa.[536] Sama kerrotaan myös sudesta ja sisäliskosta, kuitenkin sillä tavoin, että helmen pudottaja on maan päällä, alhaalla.[537] Toisessa tarun muodostuksessa Kuutar itkee kultiansa, Päivätär hopeitansa, ja alas piranneista kyyneleistä syntyy tammi.[538] Koivunkin alku on samoin neidon kyyneleistä, vaikka tämä istuu norossa.[539] Kyykäärme on Yön tyttären kehräämästä kivilangasta katkennut palanen.[540] Hammasmadon synty on neulasta, jonka Luonnotar, lehdossa kävellessänsä, on kadottanut.[541] Melkein samoin läävämadon, vaikka naulan kadottaja on Wäinämöinen.[542] Useammissa näistä synnyistä on nimenomaan Kapo, taikka myös joku muu Ilman neidoista (Kuutar, Päivätär) mainittu; enimmiten ne antavat luotaville olennoille alun ylhäisessä kodissansa. Jos ne joskus ovatkin maan päälle siirretyt taikka jos niiden sijaan on toisia epämyytillisiä henkilöitä pantu, niin se nähtävästi on tarun myöhempää turmeltumusta. Huomattava on vielä, että sijitettäväin luontokappalten alut tulevat alas villoina, hiuskarvoina, helminä, neulasina tai kyyneleinä, joista viimeinmainitut epäilemättä sadetta, edelliset kaikki luultavasti vastaavat lunta mordvalaisessa kertomuksessa.
Onpa viimein vielä muutamia suomalaisia lukuja, joissa Luonnotarten maito vuotaa taivaasta alas ja antaa alun maallisille kappaleille (raudalle, voiteille).[543] Näissä ilmautuu siis käsitys, joka on perusteeltaan jokseenkin likeistä sukua mordvalaiselle luulolle lehmäin herumisesta sateen kautta.
Taudit taas ovat suomalaisessa loitsurunoudessa kuvatut samallaisiksi eläviksi olennoiksi, joiksi niitä Mordvalainen arvelee. Ne ovat syntyneet kaiken pahan alun, Pimentolan emännän, tyttärestä Louhiattaresta, samoin kuin Mordvan tarussa Schaitan'ista.[544] Ja tämän oma synty taas likeisesti vastaa käärmeen sekä sisäliskonkin luomista meidän runoissamme. Syöjätär näet sylkee vesille, aalto venyttää syljen pitkäksi, päivänpaiste sitä hautoo ja Herra sille viimein antaa hengen.[545] Onpa yhdessä toisinnossa Syöjätär, tätä tehdessänsä, soittelemassakin merellä venehellä vaskisella, joten yhtäläisyys on aivan täydellinen.[546]
Näin nyt selville saadut seikat pakoittavat meidät vielä kerran palajamaan Lappalaisten luokse. Näiltä ei ole enää löydetty mitään luomistarua; mutta yhtähyvin säilyttävät hekin muutamia hämäriä jälkiä, jotka näkyvät siihen vivahtavan. Heidän käsityksensä mukaan löytyi ensin ääretön alku-ulappa (toisen tarun mukaan kuitenkin vasta vedenpaisumuksen kautta syntynyt), josta ainoasti jotkut harvat kukkulat, korkeimmat Kölen-tunturiharjusta, törröttivät. Samaa tarua vahvistavat myös näitten kukkuloitten lappalaiset nimet: Sullui tschielma (Sulitelma) = saarien kynnys, Suolotschielgge = saariselkä.[547] Vaikkei Lappalaisilla siis ole varsinaista tarua luomisesta, kertovat kuitenkin muutamat heistä tämän ei tapahtuneen ylijumalan Radien atschen, vaan hänen poikansa Radien bardnen l. kiedden (käden) kautta. Nämät molemmat nimitykset ovat nähtävästi kristin-uskon kautta vasta tulleet,[548] mutta itse perusteena oleva käsitys on epäilemättä paljoa vanhempi ja alkuperäinen. Me tiedämmekin toisten taruin kautta, että Lappalaisten todellinen ylijumala, Diermes l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549] Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma (Karjalaisten puheentavan mukaan ilma); jälkimmäinen sana merkitsee ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin myöskin luoja, on siis ilman ihminen. Mutta ylempänä esitetyissä lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassa Ilmaratsche ( = Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain oikeana, lappalaisena nimenä.
Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]
Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia. Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä. Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minä olen suuren jumalan lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas. Jos tapat, niin höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata". Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle, niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta; mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne munia.
Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomasta koivusta, jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri taivaan, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi taivaasen asti.[556]
Yksi merkillinen laulu kertoo humalan synnyn. Missä syntyi, missä kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään, sammion laitaan. Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen, ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan, tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan.[557]
Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]
Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi. Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan, ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla; siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]
Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma, ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla. Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä esiin merkillisen nimen Kala l. Kava, joka tarkoittaa Juman käskyjä toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vielä Kaba Juma, "jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat suuresti muistuttavat meille mieleen Kapeita, jotka Ganander'in mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta, Ilman impeä. — Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoa Kebe-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]
c. Perman ryhmässä.
Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein ylijumalan nimi In-mar, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa, ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l. Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli hyvä.[572]
Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän. Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa lausuu tyttö vanhemmilleen:
Oudon isän, äidin luokse aiotte minua,
Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette;
Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan,
Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen.
Jos kohtaa minua onni ja menestys,
Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys,
En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]
Sitten, kun kaikki sukulaiset ovat kokouneet, jatkaa hän:
Kaiken onneton jätän tänä päivänä;
Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa;
Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän,
Laihona jätän elopaikkani,
Jätän hyvän leivän syömäpaikan,
Jätän hyväin vaatetten pitopaikan,
Jätän uinailu-paikkani,
Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen.
Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen,
Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla,
Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]
Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille lapsuudesta tutuille paikoille:
Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni,
Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho,
Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi,
Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]
Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]
d. Ugrilais-ryhmässä.
Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista (eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.
Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit, oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski heidät taivaasta alas hopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä. Numi Taarom nosti sitten kovan alatuulen (eteläisen), joka tuon pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen), joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille käydä vaivaksi, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata asuinsijaksi. Sen päällä he taas ajelivat meren toisesta päästä toiseen. Heidän kodastansa nainen kerran meni ulos, tuli raskaaksi ja sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksi Elem-pi, Ilman poika.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä, muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa ei onnistunut; mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta järvet, kolmannesta metsät ja nurmet. Näin luotu maa oli kuitenkin vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä. Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön, Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi. Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla, merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja kaikellainen onni.
Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä. Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen. Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,
Kultaisessa kätkyessä,
Hihnoissa hopeisissa.[582]
Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa, vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona. Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänet hopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan päähän ja näin laskee alas keski-ilmoihin heilumaan. Siellä tuulet ajelevat kätkyttä meren päästä toiseen ja karhu-paralle tulee laulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva. Lopuksi Numi Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä, hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan. Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle, hänen kuononsa ja kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja veralle. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse, tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]
Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585] Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata pannessaan, peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla, mainioilla peittehillä. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkee suuren kiven — "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" — jossa ei ovea, ei ikkunata. Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu tapaa Metsän ukon ja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen mennä jumaloittavan suuren akan kolmelautaiseen korkeaan aittaan levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa hänen loppukohtalonsa vaiheet.
Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä, toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille, säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu "kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589] Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän anteeksi saaliiltansa.[590]
Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä, koska lentelee ympäri metsähanhen muodossa.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myös Päivän pojaksi.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.
Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta, tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena, tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater saapi turvapaikan madekalan nenässä.[597] Toisissa lauluissa Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.
Térn ylhäältä sinkoo, maanpinnalla kulkee,
Kulj maan alipuolta kulkee;
taikka myös:
Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas,
Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]
Tämä térn merkitsee tautia, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista. Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä rukoelee Jumalaa:
"Pyyhi pois pyhät kipunat,
Pyhät saastat sammuttele".[599]
Tulensynty-runostamme vielä tiedämme, että tuli
Ensin poltti paljo maita,
Paljo maita, paljo soita,
Sitten vierähti vetehen,
Aaltoihin Aluenjärven.
Tämä sitten siitä
Kuohui kuusien tasalle,
Ärjyi päälle äyrähien,
Tuon tuiman tulen käsissä.[600]
Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén jo huomautti, on puhe siitä, kuinka
Meri kuivi, taivas kuivi
Sinä suurna poutavuonna,
Tulivuonna voimatonna.[601]
Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää, seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös veden kalat.[602]
Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]
Ostjakeilta saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]
Magyareilta ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. föld anyan (maan-emän), Manó'n (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]
II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa.
Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa — ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan laulu on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]
a. Samojedeissa.
Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa — onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon kauneus vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]
Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari jo kätkyessä on aika mies ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähtee ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja hänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan, johon neito on pakonsa ottanut, että vaskikatto särkyy. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] — Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeen nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, kiitäen tuulen voimalla, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. — Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? — Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. — Koivikkoonko? — Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. — Männikköönkö? — Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] — Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]
Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]
Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä on Mádur, nähtävästi lainattu tatarilaisesta Matyr'istä l. Batyr'istä.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.
b. Tatareissa.
Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä; ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen, molemmat mustien hanhien muodossa. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosi kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa. — Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". — Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran, räätikän, sipulin y.m. viljelyksen.
Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.
Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetän kiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä.
Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]
Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.
Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]
Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.
Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]
Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]
Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan, ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]
Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]
Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat. Poikanen kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensä ja lähtee kaloja pyytämään.[640] — Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti rannalle.[642] — Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta pahaa pelätään. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] — Muutamassa Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa. Paimen ilman vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa tarhaan ja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee hänen toimittaa ne metsään takaisin, sillä tullessaan olivat ne tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle. Sen jälkeen yritetään hävittää häntä toisella tavalla, kasataan kokoon 80 kuormaa puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin; mutta hänen vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.
Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia. Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa haudalle, laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa. Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä. Näin muodoin saa hän lapset maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi.[647] — Usein elähytetään näissä lauluissa kuolleet elämänveden avulla, jolloin heräävät "entistä parempina".[648] — Khan Pydäi lähtee sotaretkelle. Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta. Sen jälkeen hän vielä saa kiinni kolme karhua sekä pyytää valaskalan sinisestä merestä.[649] — Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessä kisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden neitosista.[650] — Sankari ampuu yhden nuolen koivuun ja sanoo: jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä kuollut![651]
Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa. Khan Pildäi kaatuu sotaan molempia Moos'eja vastaan. Isän kuolon jälkeen syntyy leskelle poikanen. Vähän vartuttuaan kysyy tämä äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset. Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] — Kaksi khan'ia (ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään. Toinen näistä khaneista kuolee ja toinen sitten, kun lapset ovat syntyneet, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan." Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee, pitää häntä poika kädestä kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy ilmoittaa, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on viety. Nuori sankari tuosta pyytää ja saa äidiltä isän hevosen, miekan, keihään sekä joutsen, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen, äiti lopussa kaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle retkelle. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa. Huomaa mitä vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka selviät niiden kynsistä? — kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta hiirikään ei voi läpi pujahtaa? — kuinka joudut vuoren tuolle puolle, jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? — kuinka viimein uit tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos vasempaa, niin 70 laulua. Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät.[655] — Muutama sankari taas soittaa kanteleella 40 laulua niin ihmeen ihanasti, että vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita säveleitä.[656]
Pienempinä yhtäläisyyksinä lisättäkööt tähän vielä: että täälläkin joskus kotka kantaa sankaria, niinkuin Wäinämöistä,[657] että eräälle pariskunnalla rakennetaan Pohjolan häätuvan kaltainen, pilviin saakka ulottuva, kullalla ja hopealla koristettu uusi teltta.[658] Niin myös tuo Castrénin jo huomauttama ylimalkainen suuri rikkaus jaloista metalleista ja silkistä sekä monet alin-omaiset loitsimiset. Viimein vihdoin useammat kaikille saduille yhteiset kohdat: neitoin lentäminen joutsenpuvussa y.m. Huomattava on sitä vastaan ettei Tatarein eikä Kirgisein häälauluilla ole vähintäkään yhtäläisyyttä Kalevalassa olevien kanssa_.[659]
c. Mongoleissa.
Myöskin mongolinsukuiset Burjatit Irkutsk'in seuduilla tuntevat monesti kerrotun luomistarumme. Alussa, sanovat he, oli ääretön meri, ja sen pohjassa mutaa sekä savea. Jumala käski valkoisen kakertajan sukeltamalla noutaa ylös näitä aineita. Kakertaja ne levitti meren pinnalle mantereksi, jolle sitten kasvoi kaikellaisia kasveja.[660] Heillä on niin-ikään sama taru, kuin Tatareilla, ihmisen luomisesta. Siinä he vaan hiukan poikkeevat, että paha henki ei houkuta vartioivaa koiraa pois turkin lupauksella, vaan karkoittaa hänet hirmumyrskyllä.[661]
Niinkuin tiedämme ovat Mongolit nyt Buddhan-uskolaisia. Yllämainitut kertomukset, jotka eivät Buddhalaisten luomistarun kanssa ole missään yhteydessä,[662] ovat siis taikka vanha muisto entisiltä noita-uskonnon ajoilta, taikkapa myös tatarilaisilta naapureilta saadut.[663] Mongolien nykyisessäkin opissa on kuitenkin yksi merkillinen seikka, jota ei saata olla puheeksi ottamatta. Buddhan-uskonnon mukaisessa luomistarussa on näet puhe ihmeellisestä Sambu-baraka-nimisestä puusta, joka kasvaa keskellä suurta merta ja jonka makeat, suuret hedelmät ovat taivaan haltijoitten ravintona.[664] Tätä puuta tahtoi jo Grimm[665] aikanaan nimen puolesta vetää meidän Sammon verroille, eikä voi kieltää, että siinäkin selityksessä on yhtä ja toista viehättävää. Onhan muutama Sampoon kuuluva seikka nähtävästi likeisessä yhteydessä suuren tammen kanssa. Jälkimmäisenkin oksat antoivat ikuisen onnen, latvat ikuisen tai'an, lehvät ikuisen lemmen. Kumpaisenkin kappaleita (muruja, lastuja) putoo mereen, jossa tuulen ajona kulkevat ja viimein saapuvat rannalle ihmisten käytettäviksi.[666]
Mongolien sankarilauluissa Bogdo-Dschangar'ista[667] ja Bogdo-Gässär-khan'ista[668] on yleisen luonteen puolesta joitakuita yhtäläisyyksiä tatarilaisten ja suomalaisten runoin kanssa. Niissä ilmautuu sama mielikuvituksen suunnattomuus. Dschangar'in palatsin huippu esim. on vaan kämmenen vertaa matalampi ilman kantta; Khongor-sankarin selkälihasten väliin katoisi kameli kuormineen näkymättömiin; kaksi urosta pitää puoltansa kahden kesken kuusi vuotta lakkaamatta 7,000 vihollista vastaan; Scharra Gurgo hallitsee 70 miljonaa maata y.m. Myöskin nähdään sama komeus: kultaa, hopeaa sekä silkkiä loistaa kaikissa kaluissa ja puvuissa. Mutta siihen loppuukin vertaamisen tilaisuus; aineesensa ja tapausten eriseikkoihin nähden ovat mongolilaiset laulut tatarilaisistakin hyvin erilaiset.
III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germanilaisessa heimokunnassa.
Kaukaisilta Itämailta on meidän nyt taas palaaminen takaisin Suomen kansan likirajoille. Me olemme koettaneet poimia kokoon ne yhteiset, vanhasta kodista tuodut muistot, jotka vielä säilyvät avaralle hajonneen heimomme monissa haaroissa sekä sen kaukaisemmissakin sukulaisissa. Mutta yhtäläisyys käsitteissä ei riipu yksistään yhteisestä sukuperästä ja yhteisestä alkukodista. Pitkällinen yhdessä-eläminen ja tiheä kanssakäynti voi usein tehdä naapuruksina asuvain, toisilleen aivan vieras-sukuistenkin kansain maailmankäsityksen ja tarut, niinkuin myös niille perustuvat kansanrunot sangen yhtäpitäviksi. Senvuoksi emme saa päättää tutkimusretkeämme ural-altailaisen sukukunnan piirihin, vaan on se välttämättömästi vielä jatkettava Suomalaisten kanssa jo ikivanhoista ajoista likeisissä suhteissa olleen indo-eurooppalaisenkin heimokunnan alalle.
a. Germaneissa.
Ennaltakin voisi jo luonnollisista syistä arvata, että Suomalaisissa liikkuville taruille ei voi missään indo-eurooppalaisessa kansakunnassa löytää niin paljon ja niin läheisiä vastineita, kuin Germaneissa, joiden vaikutuksen alla meidän kansamme on ollut hamasta tietyn historian alusta. Tarkempi tutkimus näyttääkin tämän ennakkopäätöksen täydeksi todeksi.
Kohta Kalevalan ensimmäisen käännöksen ilmauttua, Saksalainen Grimm[669] jo huomautti melkoisen joukon yhtäläisyyksiä tässä suomalaisessa runoelmassa ja Germanein taruissa, esim. Sammon ja Grotte-myllyn, viisauden taistelut Wäinämöisen ja Joukahaisen sekä Odin'in ja Vafthrudner'in välillä, Wäinämöisen käynnin Vipusen vatsassa ja Odin'in Valan haudalla y.m. Samoin Castrén[670] toi uudestaan esiin nämät samat vertailut, osoittaen sen lisäksi vielä suuren sukulaisuuden Lemminkäisen surman ja Balder'in kuolon, Pohjolan emännän Louhen ja Asain vihollisen Lokin, Kalevalan pääsankarin Wäinämöisen sekä Germanein ylijumalan Odin'in luonteen ja tointen välillä. Myöhemmin on maisteri Alcenius[671] lähemmin ja laveammassa määrässä selittänyt Lemminkäis-runoin yhdenkaltaisuuden Balder-tarun kanssa ja provessori Donner täällä,[672] akatemikko Schiefner[673] Pietarissa, sekä herrat Schott[674] Mannhardt[675] ja Kuhn[676] Saksassa kukin keksineet lisäksi muutamia uusia yhteenvivahtavia piirteitä. Näihin edellisiin töihin niinkuin myös uusiin lähdetutkimuksiin perustuu tässä nyt seuraava vertailus.
Merkillinen on Germanein (samoin kuin ylimalkain Indo-Eurooppalaisten) jumalaistarussa taipuvaisuus kolmilukuun. Luomisjutussa ja myös joskus muuallakin näemme yksissä toimissa Odin'in (ilman), Hoenir'in (veden) ja Lokin (tulen), joita jättiläisissä vastaavat Kári (tuuli), Oegir (vesi) ja Logi (tuli).[677] Juuri samallaisen kolminaisuuden, vaikka vielä vähemmin täydellisesti personoittuna ja luonnonperustuksestaan eronneena tapaamme suomalaisessa raudansynty-runossa:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimmäinen.[678]
Tässä on vaan käytännöllisen tarpeen tähden rauta pantu lisäksi nuorimmaksi veljeksi ja ilma sen sijaan muutettu kaikkien emäksi. Kári-jättiläisen lapsina mainitaan sitten Frosti (pakkanen), Jökull (jäätikkö), Snör (lumi) y.m.[679] Näistä on kumminkin ensimmäisellä suomalainen vastineensa. Pakkasen luvussa[680] sanotaan näet pakkanen "Puhurin pojaksi". — Myöhemmin tuo alkuperäinen germanilainen jumala-kolminaisuus muuttui osittain toiseksi. Odin (ilma) pysyi paikallaan; mutta Hoenir'in (veden) sijaan tuli Tyr tahi Freyr (molemmat auringon jumalia) ja Lokin ruvettua Asain viholliseksi, otti Thor (ukkonen) hänen asemensa.[681] Jumalain kolminaisuuksia vastasivat sitten myös samallaiset sankaritaruissa; niin esim. Völunder-laulun kolme veljestä: Völunder, Eigil ja Slagfidr. Ensinmainittu näistä oli kuuluisa seppä, toinen tarkka joutsimies. Kolmannesta eivät vanhat tarinat tiedä mitään erinäistä taitoa mainita; mutta myöhemmistä, siihen vivahtavista saduista päättää Simrock, hänen olleen syvä-oppisen lääkärin, s.o. muinais-ajan käsityksen mukaan loitsijan.[682] Selvä on myös veljesten synty tuosta ensimmäisestä jumala-kolminaisuudesta; sillä Odin oli runoin ja loitsuin taitaja, Hoenir nimitetään "nuolikuninkaaksi" ja Völundr on seppänä tulen hallitsija samoin kuin Loki, paitsi sitä samassa myös vasaramies niinkuin Thor. Toiselta puolen ei voi olla huomaamatta silmäänpistävää yhtäläisyyttä Kalevalan kolmen pääsankarin kanssa, joista Wäinämöinen oli paras loitsija ja lääkäri, Ilmarinen ijan-ikuinen takoja ja Lemminkäinen on ainoa sankarirunoelmassamme ilmauva metsästäjä.[683] Painetussa Kalevalassa he eivät tosin, ainakaan kaikki kolme, tule esiin veljeksinä, mutta useissa toisinnoissa kerrotaan heidän syntynsä yhdestä emosta,[684] ja yksi Europaeus'en tuoma runopalanen kuvaa kunkin omituiset toimet tällä tavoin:
Kolm' oli meitä veljeksiä:
Toinen kaaren kalkuttaja,
Yks oli hirven hiihdännässä,
Kolmas venon veistännässä.[685]
Huomatkaamme että luomisessakin on kolme osallisna, nimittäin
Wäinämöinen ja Ilmarinen, sekä, kumminkin oman puheensa mukaan,
Joukahainen.
* * * * *
Ruvetkaamme nyt tällä perustuksella tarkemmin vertaamaan kutakin meidän sankareistamme vastineisinsa Germanein taruissa.
Ensisilmäykseltä tosin näyttää tyyni, vakaa Wäinämöinen, "Suvantolainen", ihan toisellaiselta kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin, niinkuin on selitetty, osoittaa vimmaa (Wuth), ja joka ennen muinoin sotatanterilla riehui sekä vielä nytkin kansan luulon mukaan myrskyisinä syksy-öinä kauhealla pauhinalla ratsastaa läpi ilman joukkionsa kanssa.[686] Mutta molempien perusteena on kuitenkin sama ilma; se on Odin'in valtakunta, se on Wäinämöisen synnyttäjä. Germani on vaan luonteensa mukaan enemmän vetänyt näkyviin ilman rajun puolen, Suomalainen sitä vastaan tyynen. Huomattava on sen lisäksi, ettei Odinkaan edusta turmiollista myrskyä, vaan sitä, joka asettaa vaihtelevat säät vakavaisiksi. Tästä selviää, kuinka hänestä voitiin sanoa, että hän sanallaan tyynnyttää meren aallot,[687] samoin kuin meillä Väinämöisen tieksi sanotaan venejuova tyyneksi tulleella järven selällä. Alkuansa oli Odin myös päivänpaisteen ja viljavuuden suoja, vaikka se virka sitten siirrettiin Freyr'in omaksi. Wäinämöinen on Kalevalassa yhä vielä maanviljelyksen keksijä ja suojelija. Mutta eivätpä ole myös Odin'in sotaisat työtkään hänelle aivan oudot. Sen osoittavat jo vähän hänen taistelunsa Pohjolan kansaa vastaan; sen todistaa vielä enemmän seuraava loitsurunon pala:
Vaippa vanhan Wäinämöisen,
Kaapu kauka-Lappalaisen,
Sepä tänne tuotakohon
Suurilta sotakeoilta.
Veripellon pientarilta,
Jonka suojasta sotisin,
Jonka tappelen takoa.[688]
Juuri tämä pitkä, leveä kaapu on Odin'in ainainen tunnusmerkki ja hänkin joskus käyttää sitä mielisankareinsa suojelukseksi. Niin esim. pisti hän Hadding-kuninkaan sen alle peittoon ja kuljetti hänet kanssansa merien, maitten yli.[689] Tuulen hallitsijana oli Odin'illa valtaa merenkin yli; kuitenkaan ei hän ollut oikeastaan veden, vaan pikemmin merenkulun jumala. Hän osasi sanallaan kääntää pois tuulet ja asettaa aallot, etteivät tehneet aluksille vahinkoa.[690] Hänen omakseen arvelivat monet Skidbladnir-laivan,[691] jolla aina oli myötätuuli, minne ikinä se meni. Joskus ratsastaa taas Odin hevosellakin aaltoja myöten, samoin kuin Wäinämöinen ensimmäiselle Pohjolan retkelle lähtiessään.[692]
Vielä suurempi on yhtäläisyys Wäinämöisen ja Odin'in viisaudessa, niinkuin myös heidän runo- ja loitsutaidossansa. Syvän oppinsa osoitti jälkimmäinen esim. keskustelussaan Vafthrudnir-jättiläisen kanssa,[693] joka tuntuu aivan kuin toisinnolta meille tutusta kilpaväittelystä Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä. Vafthrudnir'in kysymykseen, kuka hän on, vastaa hän, olevansa Gangrader (matkailija) nimeltään, joka aivan vastaa Kalevalan kertomusta, että Wäinämöinen, Joukahaista kohdatessaan.
Oli teittensä ajaja,
Matkojensa mittelijä.[694]
Vafthrudnir nyt vieraaltaan kyselee kaikellaisia taivaan ja maan kappalten nimityksiä. Sitten taas Odin vuorostaan tiedustelee jättiläiseltä noita syntyjä syviä, maailman alkuasioita, sekä myös viimeisten aikain salaisuuksia. Tässä näemme siis, aivan kuin Kalevalassa, edistymisen pintapuolisesta muistotiedosta syvempään syitten käsittämiseen. Kaikkiin osaa viisas Vafthrudnir vastata, paitsi viimeiseen kysymykseen. Tästä tuntee hän viimein kenenkä kanssa hän on sanasilla. "Kuoloon tuomitun huulilla", huudahtaa hän säikähdyksissänsä, "puhuin tietoni muinais-ajoista; mutta nyt on viisauteni tullut koetetuksi Odin'ia vastaan. Sinä olet ikiviisain maailmassa!" Nämät loppusanat ovat melkein puustavista puustaviin samat kuin Wäinämöisen ainainen maine "tietäjä ijan-ikuinen". Vafthrudnir on säikähtynyt, senvuoksi että tietää tuhonsa olevan lähellä, sillä jättiläiset muuttuivat kiviksi, jos heitä viivytettiin puheilla, siksi kun päivä koitti. Näinpä Wäinämöinenkin viimein laulaa Joukahaiselle kivikengät jalkaan, hänen hevosensa rantakiveksi.
Viisautensa todisteita on Odin paitsi tätä myös jättänyt jälkimaailmalle vanhan Eddan Hávamál'issa (korkeassa laulussa), sekä Lodfafnir'in laulussa. Samaa tarkoittavat nähtävästi Wäinämöisen alin-omaiset loppumoraalit Kalevalassa ja niin-ikään hänen erikseen säilyneet sanansa_.[695] Mutta jos Wäinämöisen taistelu Joukahaisen kanssa oli paljoa syvempi germanilaista vastinettansa, niin ovat toiselta puolen nämät hänen viimeksimainitut lausehensa arkipäiväisintä laatua ja kaukana Eddan elämän-ohjeitten ylevästä jaloudesta.
Loitsutaitonsa oppi Odin silloin, kun hän yhdeksän[696] päivää, ilman syömättä, ilman juomatta, riippui Yggdrasil-saarnissa. Senjälkeen sanottiin hän loitsulukujen isäksi.[697] "Runoja osaan", kehui hän sitten, "joita ei edes kuninkaan puolisot taida, eikä mikään ihmislapsi".[698] Melkein sanasta sanaan yhtäpitävästi ylistää Kalevalakin vanhan tietäjänsä taitoa:
Ei ole laulut lasten laulut,
Lasten laulut, naisten naurut;
Ne on partasuun urohon,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Eikä pojat puoletkana,
Kolmannetkana kosijat.[699]
Myöskin osasi Odin, niinkuin yleisesti Suomen noidat, antaa ruumiinsa ma'ata kuolleena (lovessa), jolla aikaa sielu lintuna, kyynä tai kalana kulki kaukaretkillä.[700]
Yhtähyvin ei ollut Odin, vaikka niin suuri noita, kaikkitietävä eikä kaikkivaltias enempää kuin meidän Wäinämöinen. Hänen täytyi, jos tahtoi tietää tulevia asioita, kuulustella niitä kuolleilta. Vegtamsqvidassa ratsastaa hän Hel'in asunnoille (Tuonelaan) ja tulee Valan (velhon) haudalle. Hän herättää vainajan loitsuluvuilla ja sauvallansa kuolemanunesta, aivan kuin Wäinämöinen Vipusen tuuralla pistämällä. Vala on pahoillaan tästä häiritsemisestä. "Minua peitteli lumet, ja piekseli sateet, ja kasteli kasteet — kuollut olin jo kauan!" sanoo hän Odinille. Vipunen oli niin-ikään jo kauan maannut nurmen alla, niin että suuria puita oli kasvanut hänen päällensä. Tässäkin näemme siis jonkun yhtäläisyyden Kalevalan kanssa, vaikka muuten sivuseikat Wäinämöisen käydessä sanoja Vipuselta saamassa ovat sangen erilaiset. Eroitusta on myös siinä, että Odin lähtee Manalan majoille koko maailman säilymistä tai häviötä koskevilla asioilla, Wäinämöinen sitä vastaan aivan joutavan, yksityisen tarpeen tähden.
Loitsurunoin kanssa oli muukin runous likeisessä yhteydessä. Odin mainitaan senvuoksi yleiseenkin runo- ja laulutaidon keksijäksi. Kaikki, mitä hän puhui, oli rakettu semmoisiksi riimeiksi, joita nyt lauletaan ja sanotaan runoelmiksi; siitä syystä pantiinkin hänelle sekä hänen papeilleen nimi sangesmede (runosepät).[701] Mutta niin suuressa määrässä, kuin Wäinämöisen, ei nähdä kuitenkaan enää Odin'in harjoittavan tätä taidetta; se oli tullut siirretyksi hänen myöhemmin muodostuneelle pojalleen Bragelle sekä hänen tyttärelleen Sagalle. Näistä ei ole kummastakaan mitään jälkeä suomalaisissa runoissa; mutta Virolaiset tuntevat Wanemuisen tyttären Jutan (jutt = juttu = saga), jonka hiukset otettiin kanteleen kieliksi ja jonka huntu näytti kaikki tapahtuneet seikat.[702] Löytyypä kuitenkin muutamia jälkiä siitä, että Odinkin ennen muinoin oli ollut suuri laulu- ja soittomestari.. Ne löytyvät enimmiten sankarilauluissa, joissa, niinkuin Mannhardt nerokkaasti on huomauttanut, usein vanhemmat jumalaistarun piirteet säilyvät, kauan sen jälkeen kun uskonnolliset laulut, kansan käsityksen aikaa myöten muuttuessa, jo ovat saaneet toisen muodon.[703] Gudrun-laulussa Horant laulaa niin lumoovasti, että sitä kuullaksensa pikku linnut herkeävät omasta viserryksestään, metsän elävät syömästä, kalat ja madotkin rientävät likemmäksi.[704] Mutta Hiarrandi, josta tämän Horant'in nimi on muodostunut, onkin yksi Odin'in liikanimistä. Saxon historiassa[705] taas sokea Hother, ihmiseksi tehty Balder'in veli ja surmaaja Höder, ihastuttaa ja viekoittaa kaikkia Balder'in leirissä laulullansa, soitollansa. Vaan sokea Höder, niinkuin Simrock näyttää,[706] on hyvin likeisessä yhteydessä tois-silmäisen Odin'in kanssa. Vielä lisätodisteena on ruotsalaisen vedenhaltijan Näck'in ihmeellinen soitanto, jolla hän voipi puita tanssittaa, koskia seisahuttaa; sillä Hnikar l. Nikuz ovat myös Odin'in liikanimiä, ja edellisellä hän, niinkuin tiedämme, tulee myrskyä asettamaan. Perusteena tällä Odin'in musiikkitaidolla on alkuaan myrskyn voimallinen sävel, jonka kuuluessa puut kumartavat, aallot nousee meren pohjasta.[707]
Tässä lueteltuin monien ja tärkeitten asiallisten yhtäläisyyksien lisäksi voimme viimein vielä tuoda esiin heidän nimiään yhteen liittävän seikan. Liivinmaan rannalla on näet pieni saari, jolla on kaksi nimeä; Viron ruotsinkieliset saarelaiset sanovat sen Odinsöksi, Virolaiset puolestansa Osmasaareksi.[708] Mutta Osmalaiseksi Kalevala nimittää Wäinämöistä sangen monessa paikassa ja sille likeinen Asmund on Odin'in monien sivunimien joukossa lueteltu.[709]
* * * * *
Ilmarisella ei ole Germanein jumalais-tarussa oikein selvää vastinetta. Loki tosin on tulen hallitsija, niinkuin Ilmarinen sen pitelijä; Loki myös kyllä hankkii Asoille kaikki heidän kalleutensa: Odin'in peitsen, Thor'in vasaran, Freyr'in kultaharjaisen karjun, Freyjan kultavitjat y.m.; mutta hän ei niitä sepitä itse, vaan taottaa ne kääpiöillä.[710] Enemmän yhtäläisyyttä on Ilmarisella Thor'in, ukkosen jumalan kanssa, kun hän useimmissa tulensynty-luvuissa iskee
tulta taivahasta. Ilmarinen on niin-ikään takonut ilman kannen[711] ja virolaisen tarun mukaan[712] kiinnittänyt taivaan valot; Thor puolestaan on kumminkin kiinnittänyt Örvandil'in varpaan sekä Thiassin silmät tähdiksi taivaasen ja Mannhardt tästä tahtoo päättää, että hänet entisinä aikoina on mahdettu pitää auringonkin (taivaan suuren silmän) asettajana paikoillensa.[713] Onpa muutamia saksalaisia lauluja, vaikka kyllä myöhäisempiä, joissa on puhe taivaallisesta sepästä.[714] Tämä ilman rautio ei kuitenkaan välttämättömästi tarkoita Thor'ia. Asuivat alkuaan pilvi-vuoressa myös kääpiöt, jotka olivat kuuluisat takomistaidostansa. Muutaman tarun mukaan olivat he auringon ja kuun sepittäneet ja ne taivaan kanteen kiinnittäneet.[715] Erittäin on mainittu yksi heistä, nimeltä Lofar l. Loft (= ilma), siis nimeltään meidän sepän kaima.[716] Perijuurtansa oli yllämainittu mainio takoja Völunderkin alfein s.o. kääpiöin sukua.[717]
Kaikki nämät yhtäläisyydet rajoittuvat kuitenkin ainoasti yleisimpiin piirteisin; ihan toiseksi sitä vastaan muuttuu asian laita, niin pian kun me, jumalaistarut jättäen, siirrymme sankaritarinain alalle, joissa entiset jumalalliset olennot jo ovat vedetyt alas maan päälle täysiksi ihmisiksi.
Vilkinatarina (Vilkina-saga) kertoo meille, kuinka Vilkinamaan kuningas Vilkinus eräällä meriretkellään ihastui kauniisen veden neitoon, josta hänelle syntyi Vade-jättiläinen.[718] Tämä, sitten vuorostaan naituansa, sai pojan, nimeltä Velint ja päätti siitä tehdä työntekijän, ei sotasankaria, sillä hän oli itsekin rauhan mies. Hän antoi hänet siis oppiin kahden kääpiön luokse, jotka asuivat Kallovan (l. myös Ballovan) vuoressa. Nämät osasivat raudasta, kullasta sekä muista metalleista takoa vaikka mitä kaluja tahansa. Heidän johtonsa alla oppi Velint niin taitavaksi sepäksi, ettei maailmassa missään hänen vertaansa. Kerran hän läksi matkoille ja tuli meren rannalle. Siellä hän koversi ison puun onteloksi, astui sen sisään kaluineen päivineen ja kulki näin tuulen työntämänä, aaltoin ajelemana Pohjoiseenpäin, siksi kun saapui Juutinmaan rannalle, Niding kuninkaan hoviin.[719] Täällä hän joutui kiistaan kuninkaan sepän kanssa, kumpi heistä olisi taitavampi, ja päätettiin, että Velint mestarityöksensä takoisi miekan, hoviseppä rautapaidan. Mutta kun Velint tahtoi taontaan ryhtyä, ei löytyneetkään hänen sepänkalunsa siitä kätköstä, maakuopasta, johon hän ne maalletullessaan oli talteen pannut. Nyt muisti hän oudon herran tulleen hänelle vastaan likellä sitä paikkaa, johon hän aarteensa piiloitti; tämä mies se varmaan oli kalut vienyt. Kaikki hovinherrat nyt kutsuttiin kokoon, mutta ei Velint tuntenut yhtään heistä varkaaksensa. Silloin hän takoi kultaisen kuvan, joka oli ihan sen herran näköinen, ja asetti sen etuhuoneesen. Iltahämärässä ohitse astuessaan huomasi kuningas siinä sen kuvan ja huusi iloisesti: "jokos olet, Regin, tullut takaisin retkeltäsi?" Niin hyvin oli kuva tehty varkaan muotoiseksi. Tällä lailla saatuaan kalunsa takaisin rupesi Velint vihdoin työhön.[720] Hän takoi kelpo miekan, johon kuningas suuresti ihastui. Mutta Velint ei ihastunutkaan; hän viilasi miekan puruiksi, pani ne maidon sekä jauhoin sekaan ja syötti vellin linnuille. Näiden sonnan pani hän sitten ahjoon raudan lisäksi ja sai tällä tavoin syntymään miekan kahta vertaa kaunihimman. Kuningas jälleen ihastui suuresti; vaan Velint ei ihastunut, teki vielä kerran saman tempun. Näin syntyi vihdoin kolmannella kerralla miekka, joka myös tekijänsä tyydytti. Hän koetti sitä nyt sillä lajilla, että viskasi villahöytäleen veteen, joka, koska se hiljaa virtaa myöten kulkiessaan sattui miekan terää vasten, leikattiin kahteen puoliskoon.[721] Voitettuaan hovisepän pääsi Velint itse tämän virkaan ja takoi tästä lähtein Niding'ille kaikellaisia tarvekaluja. Lähdettiinpä sitten kerta kaukaiselle sotaretkelle ja huomasi kuningas iltaa ennen ratkaisevaa tappelua, että hänen voitonkivensä oli unohtunut, joka aina tuotti onnea kaikissa sodissa. Tuskissaan lupasi kuningas tyttärensä sille, joka yön kuluessa hänelle tuon kiven toisi. Velint sen nouti kotoa ennen tappelupäivän koittoa, mutta eipä kuningas nyt tahtonutkaan täyttää lupaustansa. Seppä parka ajettiin pois maanpakolaiseksi ja kun hän, silmittömässä rakkaudessaan kuninkaan tyttäreen, kuitenkin vasten kieltoa tuli takaisin, leikattiin häneltä kinnersuonet poikki, niin ettei hän enää kyennyt astumaan. Näin vaivaisena täytyi hänen istua pajassansa ja takoa kuninkaalle. Mutta, raudan kiehuessa ahjossa, kiehui aina myös kostonhimo hänen sydämessään. Kun kuninkaan tytär kerran tuli pajaan, rikkimennyttä sormustansa laitattamaan, turmeli Velint hänet väkisin. Samoin hän sitten houkutti luokseen kuninkaan pienet pojat, tappoi ne ja takoi heidän luistaan juoma-astioita, kynttilänjalkoja y.m. kuninkaan pöytää varten.[722] Viimein vielä hän laittoi itselleen siivet, kohottihe niillä kuninkaan ikkunan eteen ja ilmaisi kaikki kostotyönsä, jonka jälkeen lensi pois omalle maallensa takaisin.[723]
Ensisilmäyskin ilmaisee meille tässä koko joukon Kalevalaan vivahtavia seikkoja. Me tapaamme Ilmarisen takoman kultakuvan, vaikka tosin toisessa muodossa. Miekan sepityksessä on Velint aivan yhtä ankara teoksilleen kuin Ilmarinen kultaneidon taonnassa. Vaikka muut niihin hyvinkin ihastuvat, huomaa hän niissä yhä vikoja ja viskaa ne uudestaan ahjoon, lisä-aineksilla sekoitettuna, että tulisivat oikein erin-omaisiksi. Sammon takomista ei sovi tähän verrata, koska sen kuvaus painetussa Kalevalassa on juuri kultaneidon runosta otettu. Mutta Sammon alku-aineet ovat kaikkityyni tavalla tai toisella edustettuna.[724] Ohran jyvää ja maholehmän maitoa vastaavat raudan sekaan pannut jauhot sekä maito, joutsenen kynää linnut, joille sekoitus syötettiin, ja uuhen untuvakin tulee esiin tuossa villahöytäleessä, millä miekan terä koetettiin. Näillä yhtäläisyyksillä ei kuitenkaan liene kovin suurta todistusvoimaa, koska ne suomalaiseen Sampo runoon nähtävästi ovat tulleet toisista runoista, ja itse Sammon valmistuskin on myöhempi muodostus. Sammon ihmevoimaa ja sen hankinnasta luvattua neitoa muistuttaa tuo juttu voittokivestä, vaan ei tämä yhtäläisyys yhtähyvin liene muuta kuin satunnainen. Viimeinkin Velint'in lento kotimaalle voisi olla jossain yhteydessä sen tavan kanssa, jolla Ilmarinen ensikertaa tulee Pohjolan tuville, "tuulen teitä, ahavan ratoa myöten"[725] jos kohta kyllä tämä ei ilmau muissa toisinnoissa kuin luultavasti nuoremmissa.
Kuninkaan tyttären tuloa Velint'in luokse yhtä koristeitansa korjauttamaan vastaa Annikin juoksu pajaan sekä pyyntö että hänelle sormuksia y.m. taottaisiin. Vastauksessaan Ilmarinen muun muassa lupaa päällispangan parantaa.[726] Vielä likempi Velint'in tarinaa on inkeriläinen laulu manteren sepän l. Ismaron käynnistä Saaressa.[727] Kostotöitä voisi vastata Ilmarisen (Kojosen pojan) menetys ryöstettyä neitoa kohtaan, kun hän silpoo hänet palasiksi ja viepi rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[728] Vilkinatarinaan on tämä kostotapa luultavasti tullut Niflungasagasta, jossa Gudrun puolisolleen Atlelle, kostoksi veljensä surmaamisesta, syöttää hänen poikiensa sydämet.[729] Mutta luultavammin on koko se seikka suomalaisiin runoihin saatu eräästä venäläisestä laulusta.
Paitsi tässä osoitettuja sisältää tarina Velint'istä vielä Wäinämöistäkin koskevan pienen seikan. Velint'in tulo Juutinmaalle ontelossa puussa on hyvin sen kaltainen kuin Wäinämöisen ensimmäinen Pohjolan retki, jolloin hän uiskenteli meressä tuulen ajona, "kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä".[730]
Vilkinatarina on sangen myöhään, vasta 13:lla vuosisadalla tullut käännetyksi Saksasta Islannin kielelle.[731] Mutta useammat siinä kerrotut seikat löytyvät myös jo Vanhassa Eddassa, Völundar-qvidassa, joka luetaan kaikkein vanhimpien joukkoon,[732] ja muistettava on, ettei Edda koskaan kerro mitään tarua täydelleen, vaan ainoasti muutamia erittäin liikuttavia kohtia, olettaen loput tunnetuiksi. Koska nyt vuorostaan tämän Völunder-laulun tutkittavaksi otamme, niin tapaamme siinä vielä yhden merkillisen seikan, josta ei Vilkinasaga enää tiedä. Völunder näet tulee veljiensä kanssa järven rannalle. Siellä he tapaavat kolme Valkyriaa (lentävää sotaneitoa), jotka hetkiseksi ovat riisuneet joutsenpukunsa. Näiden pukimien ryöstämisellä saavat veljekset neidot omiksensa; mutta muutamien vuosien kuluttua ikävystyvät neidot rauhaiseen koti-elämään ja lähtevät kerran, miesten par'-aikaa ollessa metsäretkellä, jälleen joutsenina lentoon. Sangen lähellä tätä näkyy olevan Suomen runon kertomus Ilmarisen väkisin ryöstetystä, uskottomasta morsiamesta, jonka hän vihastuksissansa viimein muuttaa ijäti lenteleväksi kalalokiksi, siis myös merilinnuksi.[733] Samaa tarua myös nähtävästi tarkoittaa Viron runo, jossa Läänen leski aamulla varhain karjamaalta löytää teeren munan, kanan sekä variksen pojan. Niistä sitten kasvoi Salme neito, Linda neito sekä pieni orjapiika, joista tähden poika nai ensinmainitun, Kalevi keskimmäisen.[734] Kalevin kuoltua Suomen noita ryöstää Lindan, niin että yhtenä iltana, Kalevinpoikien palatessa metsältä, runsas saalis olalla, koti on autio ja tyhjä.[735]
* * * * * *
Vilkinatarinassa taannoin huomasimme muutamia Sampoa hämärästi muistuttavia seikkoja.[736] Mutta selvästi ja samassa muodossa kuin nykyisessä Kalevalassa ilmautuu se skandinavilaisessa Grotte-laulussa[737] ja siihen liittyy vielä lisäksi useampia pikkukohtia, jotka tekevät tämän tarun ihmeesti yhtäläiseksi Wäinämöisen ryöstöretken kanssa. Tanskassa, niin kertoo Grotte-laulun edellä käyvä suorasanainen selitys, eli ennen muinoin kuningas Frode, mahtavin kaikista Pohjoismaiden valtiaista. Hänellä oli käsikivi, joka jauhoi mitä ikinä vaan jauhattaja tahtoi. Tätä kiveä vääntämään, joka oli sangen raskas, osti Frode Ruotsista kaksi jättiläis-vaimoa, Fenjan sekä Menjan, ja jauhatti heillä kultaa, rauhaa sekä onnea. Ahneudessaan ei hän koskaan suonut orjillensa joutoaikaa kauemmin, kuin he lauloivat yhden laulun. Siitä vihoissansa lauloivat Fenja ja Menja Grotte-laulun ja jauhasivat samassa sotajoukon, niin että yöllä Mysingr niminen merikuningas tuli rannalle ja tappoi Froden. Voittaja vei sitten kaikki saaliit, niissä myös Grotten sekä molemmat jättiläis-tytöt, kanssansa. Matkalla käski hän heitä suoloja jauhaamaan, ja kun he sydän-yön aikana kysyivät, eikö jo olisi suolaa kylliksi, niin hän vaan tylysti käski jatkaa työtä. Silloin he miesten nukkuessa jauhasivat suolaa niin ylenmäärin, että laiva Grotten kanssa upposi meren pohjaan; siitä asti on sitten merivesi aina ollut suolainen. — Itse orjain laulussakin on vielä muutamia huomattavia kohtia. Fenja ja Menja _lauloivat siksi, kun Frode väkensä kanssa oli nukahtanut uneen.[738] Laulun päätettyään jauhasivat orjat niin kovasti, että kivenpuu katkesi ja käsitovi lensi kahtia.[739]
Tässä on meillä siis Kalevalan Sampo ilmi-elävänä edessämme, johon
Ilmarinen oli takonut
Laitahan on jauhomyllyn,
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.[740]
Ilmarinenkin oli väkisin saatettu Sammon taontahan, samoin kuin jättiläisnaiset jauhatustyöhönsä. Pohjolan väen nukuttamisella Wäinämöisen laulun kautta ja tähän retkeen tarpeellisen väen luomisella loitsulla on kumpaisellakin selvä vastineensa. Samoin myös Sammon rikkumisella ja uppoomisella meren pohjaan. Vielä enemmän skandinavilaisen tarinan mukainen on suorasanainen selitys, jonka venäjänkarjalaiset runonlaulajat kysyttäessä välistä lisäävät: mereen jauhomaan jäi se ijäkseen, tuohon Valkeaanmereen. Suoloja jauhoi viimeksi, sitä nyt yhä jauhoo. Ei voi vettä juoda, niin suolainen on meri.[741]
Saksassakin on saduissa säilynyt muutamia muistoja Grotte-tarusta, todistaen että se oli tuttu ympäri koko germanilaisen kansakunnan. Köyhä mies ryöstää taistelulla paholaisilta käsikiven, joka jauhoo ruokaa, kultaa, kaikkea, mitä hän haluaa. Viimein hän sen myöpi laivurille, joka sillä jauhattaa suoloja, siksi kun laiva myllyineen uppoo mereen ja tekee meren suolaiseksi. Myöskin saksalaisissa kansanlauluissa on puhe myllyistä, jotka yön kuluessa tahi joka aamu jauhovat hopeaa sekä kultaa.[742] Westphalissa sanotaan linnunrata taivaalla myllytieksi ja arvellaan auringon päivällis-ajalla seisovan sen keskellä. Siebenbürgen'in Saksalaiset nimittävät sen jauhotieksi. Molempien nimien arvelee Kuhn[743] tarkoittavan, että linnunrata on tie, jota myöten päästään koitteessa kultaa ja hopeaa jauhovalle myllylle s.o. auringolle.
Viron runoissa, niinkuin tiedämme, ei ole selvää tietoa Sammosta. Kalevinpojan suuri meriretki tarkoittaa tiedonhalun tyydyttämistä, on löytöretki. Juuri samallainen tavataan myös myöhemmässä skandinavilaisessa tarinassa. Kuningas Gormos, kertoo tanskalainen munkki Saxo 13 vuosisadan alussa,[744] tahtoi isiltä perityn uskaliaisuutensa pikemmin näyttää luonnon salaisuuksien tutkimisella, kuin sota-aseilla. Hän päätti siis mennä Geruthus'en maalle, josta oli saanut kuulla Thulen asukkailta. Geruthus'en sanottiin olevan äärettömästi rikkaan, mutta tien hänen luokseen täynnä kaikellaisia vaaroja, tuskin kuoleman-alaisille mahdollisen. Piti purjehtia valtamerta, sikskun aurinko ja tähdet katosivat näkymättömiin takaiselle taivaan rannalle, kulkea yhä edemmäksi alinomaisessa pimeydessä. Oppaaksi vei Gormos kanssansa Thorkil'in, joka tuon kaiken oli hänelle kertonut. Tämä kokenut mies käski rakentaa tavallista vahvemman laivan. Merellä ajellessa tuli nälkä, koska eväät loppuivat. Hyväksi onneksi kuultiin samassa kaukainen rantamainingin kohina ja päästiin saareen, jossa laituimella olevasta karjasta tarpeellinen määrä teurastettiin. Yöllä karkasi matkalaisten päälle suuri joukko jättiläisiä, joiden oma karja oli. _Yksi muita suurempi, nuijalla varustettu, kaalasi kauas mereen, laivoille asti ja uhkasi surmaa, siksi että hänelle lepytys-uhriksi annettiin yksi mies kustakin laivasta. Sieltä purjehdittiin vielä edemmäksi äärimmäiseen Bjarmiaan, jossa on alin-omainen pakkanen eikä kasva mitään viljaa. Siellä nähtiin kultasilta, joka erotti ihmisten ja jättiläisten maat. Sen sillan takana näkyi mustan pilven näköinen kaupunki, Geruthus'en asunto, jonka portilla hirveä karhu väijyi, katto oli keihäistä, lattia käärmeistä; siinä oli siis toisilla sanoilla sanoen Manala.
Kalevinpoika niin-ikään, aikoessaan tiedustella maailman perimmäistä äärtä, rakennuttaa sitä varten tavallista vahvemman aluksen. Purjehtiessaan joutuvat retkeläiset tiheään sumuun, joka seitsemän yötä, seitsemän päivää peittää heiltä paistavan päivän ja tuikkivat tähdet. Viimein päästään oudolle rannalle, joka tunnetaan Lapiksi ja josta saadaan viisas tietäjä Varrak oppaaksi. Eräässä maassa, mihin he sitten saapuvat, viepi nuori jättiläisneito muutamia vakomaan ulos lähetettyjä miehiä esiliinassaan kotiinsa, mutta kantaa ne sitten isänsä käskystä jälleen takaisin, kaalaten merta laivaan asti. Edemmäksi kulkiessa purjehditaan jäälohkareitten lomitse, hirmuisella pakkasella. Sitten tullaan kultamaalle, jossa kukot kultaa syövät, hanhet loistavaa hopeaa; sen jälkeen Koirankuonolaisten rannalle, joita vastaan sotiessa Kalevinpoika menettää hyvän ratsunsa ja vimmassaan kiroo maan, ettei se enää saisi kasveja kasvattaa, ei viljanjyviä valmistaa. Siellä tavattu tietäjä varoittaa häntä vielä kauemmaksi pyykimästä, sillä tuo Kalevinpojalle kotona neuvottu maailman ääripaikka, missä avaran ulapan rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja kohoaa, on Manalan salaportti, Tuonen tupien veräjä.[745]
Yksi pieni seikka Kalevinpojan retkestä on vielä viimein lisättävä. Jättiläinen, kun hänen tyttärensä on tuonut muutamia Kalevinpojan miehistä hänelle näytteeksi, panee heidät arvoituksille ja tuntee heidät älykkäistä vastauksistaan ihmisiksi. Tähänkin löytyy taas vastine Gormos'in tarinassa. Thorkil näet, kun kuninkaan käskystä toistamiseen on lähtenyt Pohjan äärimmäisille perille, eksyy siellä vallitsevassa pilkkopimeydessä eikä osaa enää takaisin kotimaalle. Utgardiloki, jonka luokse hän vihdoin sattumalta saapuu, lupaa hänelle neuvoa tietä, jos Thorkil lausuisi kolme kieltämätöntä totuutta.[746]
Jos sitten taas edelliseen retkeen palaumme, niin näemme siinä auringon jäämisessä matkalaisten taakse tapauksen, joka meille on tuttu lappalaisesta Päivänpojan retkestä. Toisen kohdan tapaamme taas varsinaisesti suomalaisissa runoissa. Se on nimittäin veneretkeläisten nälkä ja lihanpyynti useammissa Inkerin ja Viipurin puolen toisinnoissa. Samaa kuvaa myös Lemminkäisen kolmas onnistumaton retki Pohjolaa vastaan. Hänkin ottaa avukseen kumppalin, Tieran l. Kuuran, jäätyy kiinni keskimerelle Pohjolan emännän nostaman pakkasen voiman kautta ja joutuu viimein Nälkäniemeen, missä ei ole lihaa eikä kalaa.[747] Gormos'in retki, Simrock'in epäilemättä oikean selityksen mukaan, on vaan ihmis-maailmaan alas vedetty ja monilla sivuseikoilla lisätty toisinto Thor'in retkistä Utgardilokin ja Geirröd'in luokse.[748] Ylläviitattu Lemminkäis-runo todistaa, että myös Thor'in käynti Hymir'in luona[749] on kumminkin suomalaisiin toisintoihin antanut aihetta. Hymir'in sisään-astuessa kotiinsa näet jäätiköt paukkuvat ja hänen oma partansa on härmässä. Illalliseksi syöpi Thor niin paljon härän lihaa, että jättiläinen pelkää talon varain loppuvan ja viepi Thor'in seuraavana päivänä kanssansa kalastamaan.
Myöskin Kalevalan kertomus kuun ja auringon joutumisesta Pohjolan valtaan sekä vapauttamisesta Wäinämöisen kautta on alkuperäisessä muodossansa, johonka me inkeriläisen toisinnon kautta tutustuimme,[750] sangen likeistä sukua erään Thor'ia koskevan tarun kanssa. Suomalaisessa runossa on hänen nimensäkin säilynyt. Turo, tuima mies kavala, nukuttaa neidot (toisinnossa: noidat), jotka taivaan valot vankeudessa pitävät, ja saattaa ne takaisin paikallensa, virkahansa. Skandinavit puolestaan tarinoivat muutaman jötunin (jättiläisen) tarjouneen Asoille rakentamaan linnoituksen heidän asuntonsa ympäri, sillä ehdolla että saisi auringon, kuun sekä Freijan omaksensa. Työn piti valmistua yhdessä talvikaudessa, muuten luvattu palkka oli menetetty. Väliin tulleen esteen kautta jääpikin rakennus keskenvalmistamatta ja Thor tappaa itse mestarin.[751] Tämän tarun muodon päättää kuitenkin Mannhardt myöhemmäksi ja arvelee taivaan valoin alkuaan todella joutuneen Asain vihollisen valtaan, josta Thor ne päästi ja toi takaisin. Todisteeksi osoittaa hän muun muassa pari värssyä Voluspássa, joissa Asat neuvottelevat: kukahan lienee sekoittanut koko ilman turmeluksella ja _antanut pois kuun sekä auringon jötuneille?[752]
Virolaisten sankari-runoelmaan on vielä sekaantunut koko joukko Thor-taruja, joista ei meidän Kalevalamme tiedä mitään. Kalevinpoika, Thor'in tavalla, kaalaa syviä vesiä,[753] rakentaa siltaa[754] ja taistelee noitia, samoin kuin hänen germanilainen veljensä jättiläisiä vastaan.[755] Nukkuvalta Kalevinpojalta varastaa noita miekan,[756] samoin Thor'ilta Thrymr-jättiläinen vasaran.[757] Tuo törkeä juttu noitatytöstä ja vedenpaisumuksesta, johon Kalevinpoika on hukkumaisillaan,[758] on samallainen kuin Thor'ille tapahtunut seikka matkalla Geirröd'in luokse.[759] Pikkumiehen lennättäminen jättiläisten tuvassa[760] on nähtävästi vaihdos siitä, kuinka Geirröd syöksi Thor'in tuoleinensa ylös lakeen.[761] Kalevinpojan kravustaminen, kokkahonka vapana, kokonainen hevosen raato syöttinä[762] on niin-ikään laimentunut toisinto siitä tarusta, missä Thor Ymir'in luona pistää häränpään koukkuunsa ja onkii Midgård-käärmeen ylös meren pohjasta.[763] Kalevinpojan sukeltaminen kaivoon, haltijan tyttären sormusta noutaaksensa, ja myllykiven nostaminen sieltä[764] on saksalaisen myöhemmän sadun välityksen kautta sukulaisuudessa Thor'in kattilantuonnin ja Skrymer'in kalloon turhaan yritettyin vasaranlyöntein kanssa.[765] Kertomukset Kalevinpojan ja hänen kumppaniensa häränkeitosta Manalan portilla, hänen molemmista käynneistänsä Manalassa, jossa äiti-vainaja häntä neuvoo ja hän juopi voimavettä,[766] ovat viimein myöskin muuttuneita Thor-taruja, muodossa, joka lähinnä on yhtäpitävä slavilaisissa kansoissa hyvin yleisen sadun kanssa.[767]
Samoin on Lokista, vaikkei hän vastaa Ilmarista, paljon muita jälkiä
Kalevalan runoissa.
Kavaluutensa tähden uhkaavaa kostoa peläten pakeni hän viimein erämaahan kosken äyräälle. Sielläkin uskalsi hän ainoasti yöllä istua piilopirtissänsä, päivällä muutti itsensä aina loheksi ja kätkeytyi virran pohjaan. Yhtähyvin, vaikka näin turvattuna, oli hän alin-omaisessa pelossa ja mietiskeli yhä mitä keinoja Asat mahdollisesti voisivat keksiä, häntä kiinnisaadaksensa. Kerran yhtenä yönä hän otti pellavalankaa ja solmi sen silmukoiksi, niin että nuotta syntyi. Samassa hän kuitenkin näki Asain lähenevän ja viskasi teoksensa tuleen, etteivät he hänen uutta pyydystänsä ottaisi ja käyttäisi häntä vastaan. Mutta tuhkaan jäi ruutuisia jälkiä silmukoista, joiden mukaan Kvasir, viisain Asoista, kutoi nuotan. Asat vetivät nyt yhden apajan ja Thor kaalasi keskivirtaa nuotan jäljessä. Vaan Loki piili kahden kiven välissä ja nuotta meni ylitse. Sentähden sidottiin nuottaan kiveksiä, jotta se pohjan tapaisi. Loki nytkin yritti hypätä, mutta Thor koppasi hänet kiinni.[768]
Tässä tarussa ei pintapuolisinkaan katsahdus voi olla huomaamatta läpikäyvää yhtäläisyyttä suomalaisen tulen-synnyn kanssa. Tulisoronen oli, taivaasta pudottuaan, vierähtänyt Aluenjärveen, jossa sen sinervä siika nieli; tämä sitten vuorostaan joutui kulean kuujan (s.o. lohilajin) ja se taas halean hau'in kitaan. Wäinämöinen ja Ilmarinen ensin kutovat niinisen, katajaisen nuotan, ja lähettävät Kalevan kansan vedäntään; mutta ei saada sitä kalaa, mitä tahdottaisiin. Kylvettiin nyt tuhkaan siemen, josta yhtenä kesäisnä yönä pellava kasvoi, leikattiin, liotettiin ja loukutettiin, kehrättiin langaksi ja kudottiin nuotaksi. Tällä läksivät Wäinämöinen ja Ilmarinen itse apajalle; mutta ei puuttunut halea hauki sittenkään heidän käsiinsä. Täytyi laittaa nuotta suuremmaksi, vetää apaja syvemmältä, ennen kuin pyytäminen vihdoin onnistui. Mutta kalaa aukaistessa pujahti tulikipuna vielä kerran karkuun ja poltti paljon maita, siksi kun viimein tavattiin kahden kannon välistä.[769]
Färö-saarilta saadussa laulussa,[7770] tapaamme näiden lisäksi vielä pari yhtäläisyyttä, joita ei ollut Eddassa. Eräs jättiläinen tahtoo tappaa talonpojan poikaa; mutta tämän pyynnöstä Odin yhdessä yössä kasvattaa ja kypsyttää ruispellon pakenijalle piilopaikaksi. Jättiläinen rupeaa noukkimaan tähkäpäitä; silloin Hönir muuttaa pojan höyheneksi ja kätkee hänet keskelle joutsenkarjaa. Jättiläinen puree joutsenilta kaulat poikki; silloin Loki lähtee pojan kanssa merelle, onkii kalan, onkii toisen, kolmannenkin, ja tähän viimeiseen kätkee pojan mätijyvän muodossa. Jättiläinen onkii pois kaikki kolme kalaa, soutaa rantaan, perkaa kalat ja saapi jo mätijyvän käteensä. Mutta Lokin neuvosta pujahtaa poika yht'-äkkiä rannalle ja lähtee kepein jaloin juoksemaan, mitään jättämättä.[771]
Viimein vielä kertoo saksalainen satu[772] kuinka kipunasta syttyi suuri kulovalkea, joka tahtoi polttaa koko maata; mutta puro sattui vastaan, johon hypättyään tuli ei päässyt enään edemmäksi. Harmissaan rupesi se kuitenkin vaivaamaan estäjäänsä, niin että puro tuskissansa vääntelihe välin sinne, välin tänne, aivan kuin Aluenjärvi suomalaisessa luvussa ja sitten myös kalat, jotka kipunan nielivät.[773] Ylläkerrotulla tavalla saatuaan Lokin valtahansa, kiinnittivät Asat hänet kolmeen kallioon yhden hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuivat raudaksi. Hänen ylitsensä asetettiin myrkkyä tippuva käärme, jonka suun alla Lokin vaimo pitää maljan; mutta kun hän sen aika ajoin tyhjentää ja silloin joku pisara sattuu Lokin kasvoihin, niin tämä tuskissansa vääntää itseään niin kovasti, että koko maa järähtää.[774] Vähää ennen oli myös hänen poikansa Fenrir-susi tullut kahlituksi. Asat toivat hänelle vahvan kahleen ja pyysivät häntä koettamaan sitä päällensä; tietysti se muka ei voisi niin väkevää petoa kiinni pitää, ja siitä oli hänelle tuleva laaja maine, suuri kunnia. Fenrir-suden houkutti turhamainen ylpeys; hän suostui ehdoitettuun koetukseen. Ensimmäisen kahleen hän repäisi poikki, vaikka se oli raudasta; samoin toisenkin, vielä paksumman; mutta kun hän sitten kytkettiin kolmannella, joka oli kokoonpantu kissankäpälän kapseesta, naisen parrasta ynnä muista sellaisista mahdottomista aineista, niin hän jäi, kun jäikin, vangiksi.[775]
Tästä on silminnähtävästi jälkiä tuossa tunnetussa runossa Luojan kuolennasta.[776] Poikansa kuolon jälkeen menee Maaria haudalle ja rukoilee aurinkoa:
"Paista hetki heltehesti,
Toinen himmesti hiosta,
Kolmansi koko terältä!"
Ja aurinko totteleekin pyyntöä, lentää alas ja nukuttaa vartijat:
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat vasten sauvojansa,
Keski-ijän keihä'ille.
Viimein vielä se pehmittää hautakivet, niin että Kristus pääsee ulos. Hän pukeutuu nyt kerjäläiseksi ja menee Hiiden kylään. Siellä hän näkee, kuinka pajassa taotaan rautakahletta ja saa tietää sen olevan aiotun Jumalan pojan uudestavangitsemiseksi. Seppä kuitenkin valittaa, ettei oikein tiedä Kristuksen kaulan mittaa. Kerjäläinen sanoo sen olevan juuri yhtä pitkän ja leveän kuin sepän oman kaulan. Näin houkutetaan rautio pistämään päänsä renkaasen, jonka Kristus äkkiä painaa lukkoon; senjälkeen kiinnittää hän kahleen kallioon yhdeksän syllän syvälle ja lausuu sepälle:
"Kilju nyt kivi kovaksi.
Karju rauta karkeaksi.
Pysy siinä sen ikäsi,
kunnes ei ole enää kuuta tai aurinkoa, ei maata eikä ihmisiä!" Hiiden seppä on epäilemättä yhtä Lokin kanssa, joka kahlittiin Balder'in kuolon tähden. Kiven ja raudan koveneminen läheisesti muistuttaa meille Lokin vangitsemisessa tapahtuneen suolien muuttumisen raudaksi; kahleen koettaminen sepän kaulaan on taas Fenrir-suden kytkemisestä mukailtu.
Viron runoissa Kalevinpoika kiinnittää voitetun Manalan haltijan, Sarvikko-taaton, kahleella kallioon.[777] Ja lopulla hänelle itselleenkin tulee samallainen kohtalo osaksi. Hänen kätensä, jolla hän Manalan portin on halkaissut, jääpi jälleen kokoon-iskevien kallioitten väliin ja sankari vangiksi. Turhaan yrittää hän välistä temmaista kättänsä sieltä irti, jokaisella ponnistuksellaan, samoin kuin Loki, synnyttäen maanjäristystä. Hänen täytyy Taaran päätöksen mukaan pysyä siellä Sarvikon vartijana, kunnes kerran maailman lopussa tuli sulattaa häntä kiinnipitävät kalliot.[778]
Lokia ovat useat jo ennen verranneet meidän Louheemme, Pohjolan emäntään. Yhtäläisyyttä niiden välillä ilmautuukin varsin tuntuvasti useissa tärkeissä kohdissa. Näennäinen vaan on se, joka nähdään siinä, että Louhi alussa on Kalevalaisten ystävä, sitten vihollinen, samoin kuin Loki Asain.[779] Sillä Louhen nimi tavataan vaan yksi ainoa kerta epillisissä runoissamme. Mutta loitsuissa se on hyvin yleinen. Loki oli Hel'in, Manalan haltijattaren, niinkuin myös noiden hirviöitten, Fenrir-suden ja Midgård-käärmeen isä.[780] Meidän loitsuissamme[781] Loviatar synnyttää kaikki pahat, kuolettavat taudit. Mutta Loviatar ei ole mikään muu kuin Louhiatar, Pohjolan emäntä.[782] Se sama Loviatar myös synnyttää suden[783] ja Louhiatar koiran;[784] viimein vielä on Syöjättärellä, joka joskus myös Pohjolan emäntänä ilmautuu, tavallisesti osa käärmeen synnyssä.[785] Pohjolan emäntä sen lisäksi hyvin monessa loitsussa nimen-oman sanotaan Manalan hallitsijaksi. Ei voi siis olla epäilemistä Louhen ja kuolon valtakunnan kuningattaren yhteydestä. Toiselta puolen taas Hel'in asunto Niflhem sanotaan olevan äärimmäisellä Pohjan perällä, ijänikuisen pakkasen kodissa.[786] Molempien ulkomuotokin on kuvattu samoilla sanoilla. Hel on musta karvaltansa ja sokea; Loviatar mustallainen, umpisilmä.[787] Sen lisäksi tulee, että Loki itsekin joskus, Utgarda-lokina, sekoitetaan tyttärensä kanssa ja kuvataan Manalan hallitsijaksi.[788] Ilmaantuupa Loki paitsi sitä kerran naisen muodossa, sinä jättiläis-akkana, joka ei suostu itkemään Balder'in kuoloa ja sillä estää hänen palaumistaan ylämaailmoille.[789] Vihdoin on myös merkillinen yhtäläisyys Lokin ja Louhen nimissäkin huomattava, jonka jo Castrén oli osoittanut.[790]
Meidän Lemminkäisen työt ja kohtalot ovat useissa kohdissa hyvin senkaltaiset kuin Skandinavein Freyr'in ja Balder'in. Kerran, niin vanha Edda laulaa,[791] nousi Freyr ylös Odin'in korkealle istuimelle, josta silmä kannatti koko maailmanpiirin yli. Sieltä hän kaukana jättiläisten maassa näki neidon, jonka käsivarret paistoivat, antaen loistoa, sekä ilmalle että merelle. Silmittömäksi ihastuneena lähetti Freyr palvelijansa Skirner'in tätä neittä hänen omakseen kosimaan. Lähettiläs ratsasti sinne kaikellaisten vaarain läpi: ensin kohtasi hän savuavan ihmeellisen tulen, sitten vihaisia koiria, jotka olivat aituuksen porttiin sidottuna. Portin edessä oli myös karjapaimen vartijana. Puhemiehen pyyntöön Gerda-neito ensin antoi jyrkän, kieltävän vastauksen. Turhaan tarjosi Skirner kalliita lahjoja, turhaan heilutteli Freyr'iltä lainattua tulista miekkaa (päivän sädettä). Vasta kun hän uhkasi mahtavilla loitsuillansa laulaa Gerdan inhottavan Tursaan morsiameksi, antoi tyttö viimein suostumuksensa. — Tätä tarua kertoissansa osoittaa Simrock jälkiä siitä, että se nykyisessä muodossaan on myöhempi toisinto; alkuaan oli Freyr itse käynyt kosimassa.[792] Samassa Simrock myös näyttää toteen, että tuo jättiläisten maa oikeastaan on Tuonela. Täten me saamme oikeuden toisistakin kuolleitten asuntoa koskevista taruista ottaa lisään piirteitä Gerdan kodin kuvaamiseksi. Fjölsvinsmál'issa on se, paitsi liehuvalla tulella ja vihaisilla koirilla, myös rautaisella aituuksella suojeltu.[793] Toisessa paikassa kerrotaan tämän aidan olevan käärmeen seljillä läpipunotun;[794] ja viimein, yksi, tosin myöhempi tarina lisää vielä, että jokaisen seipään nenään oli ihmisen pää pistetty.[795] — Ennen kosimistaan oli Freyr, Skirnis-laulun mukaan, tappanut Bele-jättiläisen, Gerdan veljen, jonka johdosta on huomattava, että germanilaisissa taruissa jättiläiset sangen usein ilmautuvat lohikäärmeen muodossa. Mainitussa runossa ei ole semmoisesta muuttumisesta tosin mitään puhetta; mutta sankarilaulussa, jonka useat katsovat saman runon myöhemmäksi muodostumaksi, Sigurd tappaa lohikäärmeen, ennen kuin liehuvan tulen läpi pääsee Sigrdrifan luokse.[796]
Me olemme siis tässä tavanneet kaikki pääseikat, joilla Kalevalassa Lemminkäisen toinen retki Pohjolaan on kuvattu. Hänkin ratsastaa tulisen kosken ja palavan kuopan yli. Hän tapaa Pohjolan veräjällä verenhimoisia karhuja sekä susia.[797] Pohjolan aituus on rautainen, teräksinen,
Keihä'illä seivästetty,
Maan ma'oilla aiastettu,
Käärmehillä vitsastettu.
Nämät käärmeet olivat vaan selästänsä kiinni aidassa, sillä oli
Heitty hännät heilumahan,
Pääkurikat kuilumahan.
Poikin puolin itse porttia makasi hirmuinen lohikäärme,
Pitelämpi seinähirttä,
Paksumpi kujapatsasta.
Viimeinkin oli pihamäki täynnä seipäitä, miehen pää joka seipäässä. Sisään tultuansa Lemminkäinen tappoi Pohjolan isännän, joka oli kositun neidon isä, siis lähisukulainen, vaikkei veli.[798]
Näihin yhtäläisyyksiin Lemminkäisen ja Freyr'in välillä liittyy vielä toisia, yhtä suuria, jotka hänestä tekevät Balder'in vastineen. Tätä emme saakaan kovin kummeksia, sillä Freyr ja Balder olivat keskenään mitä likintä heimoa, oikeastaan saman luonnon-ilmiön, päivänpaisteen, ilmauksia. Balder oli paras kaikista olennoista, niin että hänestä ainoasti hyvää oli puhuttavana; hän oli niin kaunis ja kirkas, että loisti ja välkkyi, ja niin lempeä, että häntä kaikki rakastivat.[799] Samaten Edda monessa paikassa Freyr'istäkin laulaa, että hän on paras Asoista, jalo luonteeltaan ja tavoiltaan, niin ettei hänessä ole mitään moitteen sijaa; hän ei ketään impeä eikä miehen vaimoa itketä; hän on loistava, kirkas ja siunausta tuova.[800] Aivan kuin hänen molemmat germanilaiset veljensä oli meidän Lemminkäinenkin ylenmäärin kaunis ja yleiseen rakastettu, kumminkin naisissa. Onpa itse hänen nimensäkin otettu juuri samasta lempeydestä, joka oli Freyr'in ja Balder'in pää-ominaisuutena.[801] Mutta jo on aika että me käännämme huomiomme erinäisiin taruihin Balder'ista.
Hänellä, niin Eddat tarinoivat,[802] oli kerta ollut pahaa ennustava unennäkö. Vähää ennen olivat niin-ikään Thrain ja Dain kääpiöt unissaan saaneet aavistuksen salaa lähenevästä surusta. Sankarit Valhallassa, Odin'in taivaallisessa salissa, näkivät Nannan, Balder'in puolison, surevan. Samoin Idun-neiti, joka kaikki synnyt, ijänmäärät sekä loput tiesi, itki, jumalien kysymyksiin vastaamatta. Yhteisessä neuvottelussa päätettiin näistä enteistä, että kaikkein lemmityiselle Balder'ille mahtoi olla kuolema tulossa. Sitä estääksensä meni hänen äitinsä ulos ja vaati pyhän valan kaikilta luonnonvoimilta sekä luontokappaleilta, tulelta ja vedeltä, kiviltä ja metalleilta, maalta puittensa, käärmeittensä, lintujensa ja nelijalkaistensa kanssa, niin myös taudeilta. Kaikkein piti vannoa, etteivät tee vahinkoa Balder'ille. Ainoasti mistel-vesalta ei otettu mitään valaa, koska se Frigg'in, Balder'in äidin mielestä oli liika nuori ja mitätön. Näin pidettyänsä huolen lemmikkinsä turvallisuudesta, tulivat jumalat jälleen iloisiksi, rupesivat huvitteleimaan leikeillä. He asettivat Balder'in pilkkutauluksi, ammuskelivat häntä, ken nuolella, ken peitsellä, ja riemuitsivat siitä, kuinka kaikki aseet, häntä väistäen, lensivät ohitse. Mutta häijy Loki otti mistel-vesan ja antoi sen Balder'in sokealle veljelle Höder'ille, kehoittaen häntäkin yrittämään ampumista ja luvaten hänelle suunnittaa asetta. Söder ampui ja samassa Balder, mistel-vesan lävistämänä, kaatui kuolijana maalian. Kun ensihämmästys ja tuska tästä arvaamattomasta tapaturmiosta vähän oli asettunut, kysyi Frigg: kuka Asoista hänelle mielennouteeksi tahtoisi ratsastaa Tuonelaan ja koettaa eikö saisi Balder^ia lunastetuksi Hel'in vallasta. Siihen tarjoutui Hermoder, Odin'in uljas poika. Hän ratsasti yhdeksän yötä syviä, pimeitä notkoja, joissa ei voinut mitään silmin nähdä, siksikun saapui Gjöll-virralle, jonka sillan kohdalla Módgudr-neiti istui vartijana. Tämä tiedusteli tulijan nimeä sekä sukua, kummastellen miksi hän ajoi Hel'in tietä, vaikkei hänen näössään ollut kalman merkkiä. Jonkun aikaa näin lähettilään kanssa puheltuansa, neuvoi neito hänelle kuitenkin tien Hel'in asunnolle_,[803] joka oli vielä perempänä Pohjosessa. Hermoder'in hartaisin rukouksiin suostui viimein Hel, mutta ainoasti yhdellä ehdolla. Hän lupasi antaa Balder'in takaisin, jos tämä todella oli niin yleiseen rakastettu, kuin mitä huhu kertoi; siitä se oli näkyvä, jos saataisiin kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, hänen kohtaloansa itkemään. Frigg'in pyynnöstä itkivätkin nyt Balder'ia kaikki kappaleet ja olennot, kaikki luonnonvoimat ja jumalat; yksin vaan vanha jättiläisvaimo Thökk, jonka muotoon Loki oli pukeunut, kieltäytyi itkemästä, ja senvuoksi täytyi Balder'in, suureksi suruksi jumalille sekä kaikille luoduille, maailman loppuun saakka jäädä Manalaisten valtaan.
Verratkaamme nyt tähän mitä Kalevala laulaa Lemminkäisen surmasta. Kun hän ilmoittaa aikomuksensa lähteä Pohjolaan, varoittivat häntä niin hyvin äitinsä kuin vaimonsakin, ja jälkimmäinen sanoo nähneensä pahaa ennustavan unen:
"Tuli ahjona ajeli
Aivan ikkunan alatse;
Siitä tuiskahti tupahan,
Siltalau'oista lakehen,
Ikkunasta akkunahan".[804]
Tässä ilmautuu siis se pieni erilaisuus, että Eddassa uni on kääpiön sekä itse Balder'in näkemä, Kalevalassa taas peloittaa Kyllikkiä. Mutta saksalaisessa Niebelungenlied'issä, jonka useat arvelevat Freyr- ja Balder-taruista muodostuneeksi, näemme Kriemhild-neidon, Sigfried'in vastaisen puolison, levottomana pahan-enteisten uniensa tähden.[805] Kriemhild'in mielikuvitelmain sisällys on tosin aivan toisellainen kuin Lemminkäisen vaimon näkeminen; hänen edessään näet kaksi kotkaa iskee nuoreen, jaloon haukkaan, jonka he repivät palasiksi. Mutta toisessa Sigurd-laulun muodostuksessa Högnin vaimo Kosthera koettaa aivan Kyllikin unen kaltaisella enteellä evätä miestänsä seuraamasta Giukinpoikia Atlin pitoihin. "Leimuava liekki", kertoo hänkin, "söi sinun hurstiasi, korkealle kohosi tuli, läpipolttaen minun salini".[806]
Pohjolassa Lemminkäinen loitsii kaiken väen vahingoittamattomaksi. Ainoasti eräs umpisilmäinen karjapaimen jääpi koskematta, joka Lemminkäisen mielestä on liian katala, koska on nuoruudessansa luonnottomia ilkitöitä tehnyt. Tämä kaikkein lumoaminen, paitsi yhden halveksitun, likeisesti muistuttaa mieleen Frigg'in vannotukset. Vielä selvempi yhtäläisyys ilmautuu useammissa loitsuluvuissamme, joissa raudalta, karhulta y.m., ennen kuin heille luomisessa täysi voima suodaan, vaaditaan vala, etteivät rupea väärinkäyttämään sitä lahjaa ihmisten eikä karjain vahingoksi.[807] Syyt mistel-vesan laiminlyömiseen ja paimenen jättämiseen näyttävät tosin ensin erilaisilta; edellinen oli muka liian pieni, jälkimmäinen kovin inhottava. Mutta Simrock'in todennäköisen selityksen[808] mukaan onkin mistel-vesa oikeastaan ja pikemmin tullut hylätyksi luonnottomuutensa tähden (koska se toisissa paikoissa kasvaa ilmassa eikä maassa). Täten tämä syy sitten täydesti vastaisi paimenen kammomista hänen luonnotonten tekojensa vuoksi. Mutta vielä lähempänä mistel-vesaa on itse surma-ase, jolla karjapaimen tappaa Lemminkäisen, nimittäin tuo outo "umpiputki". Sekin oli jäänyt lumoamatta; katkerasti valittaa Lemminkäinen kuolinhetkellänsä, ettei hän, varustaessaan itseään kaikkea muuta vastaan, ollut muistanut äidiltänsä kysyä loitsua tämän vesan tekemää vikaa vastaan.[809] Äidin mainitseminen varjeluslukujen tietäjänä liittää tämän tarun vielä likemmin skandinavilaiseen, missä Frigg poikansa puolesta kaikki toimittaa.
Eräässä kertovärssyssä[810] tulee umpiputken sijasta esiin toinenkin kuolettamisen välikappale, nimittäin vesikyy. Sama elävä ilmautuu sitten myös Sigurd-lauluissa kumminkin yhden etevän uroon, jos kohta ei pää-sankarin, surman syynä. Niissä kaikissa Kriemhild'in veli Gunnar l. Günther saapi loppunsa käärmekuopassa.[811]
Halveksittu paimen on muuten silminnähtävästi sukua tuolle karjankaitsijalle, joka Skirnisför-laulussa, samoin kuin useammissa muissakin germanilaisissa taruissa, tavataan Hel'in asunnon edustalla.[812] Hänen umpisilmäisyytensä taas yhdistää hänet Balder'in sokean tappajan Höder'in kanssa. Tämän yhteyden tekee Pohjolan paimenen liikanimi "märkähattu" vielä varmemmaksi. Myöhemmissä skandinavilaistaruin muodostuksissa, joita Saxo Grammaticus on Tanskan historiaansa varten käyttänyt, on Höder'in nimi vaihtunut Hother'ukseksi,[813] Mutta höttr vanhassa Skandinavian kielessä merkitsee hattupäätä. Nähtävästi ovat siis Suomalaiset, tuon nimen kuullessansa, väärin käsittäneet sen merkityksen[814] ja omalla tavallansa kääntäneet sen kielelleen. Eipä liene saman liikanimen alkupuolikaan tullut ilman syyttä. Sokea Höder, niinkuin Simrock selittää,[815] paljon käy yhteen tois-silmäisen Odin'in kanssa. Mutta tämän moniin liikanimiin kuuluu myöskin Sidhöttr = lierohattu; hänellä näet aina oli päässään leveäreunainen, silmille alasriippuva hattu,[816] siis juuri sellainen, mimmoiseksi rankkasateessa ollut "märkä" hattu tulee. — Eddassa ilmautuu Höder rakastavaisena veljenä, joka tietämättänsä ilman tahattansa tappaa jumalain lemmikin; yhtähyvin mainitsee häntä jo Nuori Edda yhdessä kohdassa[817] nimellä Heljar sinni (Tuonen kumppali) ja Saxon kertomuksessa on hän kokonaan kuvattu Balder'in viholliseksi. Nämät seikat tekevät siis yhteyden Lemminkäisen murhaajan kanssa vielä täydellisemmäksi. — Viimein on Pohjolan ilkeän karjapaimenen personaan sulaunut vielä kolmaskin germanilaisen tarun henkilö. Lemminkäinen soimaa häntä siitä, että hän
Kaikki herjasi hevoset,
Tamman varsat vaivutteli.[818]
Tämä muistuttaa mieleen yhtä tarua Lokista, joka estääksensä ennen mainittua jättiläistä oikealla ajalla saamasta linnoitusta Asain asunnon ympärille valmiiksi, muuttui tammaksi ja viekoitti pois oriin, jättiläisen välttämättömästi tarpeellisen työkumppalin.[819] Hyvin luonnollisella tavalla on tässä Balder'in oikea murhamies tullut sekoitetuksi yhteen hänen ohjaamansa viattoman tappajan kanssa, ja sitten yksi edellisen muusta historiasta tuttu seikka samaan yhteyteen liitetyksi.
Uljas sankari, joka yksin uskalsi lähteä tuolle vaaralliselle Tuonelan retkelle, Balder'ia lunastamaan, oli, niinkuin tiedämme, Hermoder nimeltänsä. Mahdollisesti on jälkipuolisko tässä sanassa taaskin tullut väärin-ymmärretyksi ja niin muodoin ollut alku-aiheena Suomen runottaren ihanaan toisintoon, jossa äiti[820] etsii surmattua Lemminkäistä, haravoipi hänet Tuonelan koskesta ja saattaa jälleen eläväksi.
Näihin vanhemmissa lauluissa ja runoissa löytyviin yhtäläisyyksiin liittyy vielä koko joukko uudempia, jotka ovat omituiset myöhemmille suorasanaisille Sigurd-tarinoille.[821] Ottakaamme niistä varsinkin Völsungasaga tarkastettavaksi, joka on kaikkein nuorimpia.
Brynhild on tässä kuvattu ylpeäksi, miehille taipumattomaksi. "Ei ole sitä miestä maailmassa, jolle hän olisi suonut istuinsijaa rinnallansa tai jolle hän olisi kädestään tarjonnut oluthaarikan.[822] Hänellä on vaan sankarityöt ja sotaretket mielessänsä". Kun Sigurd yhtähyvin kosijana tulee hänen luokseen, varoittaa häntä Brynhild: "viisain neuvo on se, ettei mies rakenna luottamustansa naisen sydämeen, sillä he aina rikkovat lupauksensa!" Tässä siis kohtaavat meitä melkein samat sanat, jotka Lemminkäinen Kyllikille lausuu, kun tämä koettaa evätä häntä lähtemästä. Suuttuneena tiuskaa urho:
"En usko unia naisten,
Enkä vaimojen valoja".[823]
Sigurd'in yhä edelleen ahdistaessa, Brynhild esteleikse sillä, ettei vielä ole kyllästynyt sotiin, vaan tahtoisi jatkaa elämätänsä Valkyriana. Yhtähyvin antaa hän viimein taivuttaa itsensä ja he vaihtavat keskenänsä kalliita valoja: Brynhild vannoo luopuvansa sotaretkistä ja tulevansa tavalliseksi rauhalliseksi aviovaimoksi, Sigurd puolestaan lupaa, ettei hän koskaan ole rakastava yhtään toista neitoa.[824] Tässä on meillä siis täysi Lemminkäisen ja Kyllikin valojen vastine; suomalaisessa muodostuksessa on ainoasti näiden sisällys vaihtunut: Lemminkäinen vannoo olla lähtemättä retkille, Kyllikki käymättä kylän kisoissa, ja että tällä lupauksella oli sama tarkoitus kuin Sigurd'in lausumalla, sen todistavat eräässä toisinnossa lisään liitetyt sanat:
Käydä ei Kyllikki kylässä
Toisen miehen tarpehella.[825]
Syy vaihtoon onkin aivan luonnollinen, koska Valkyriain, sotaa käyväin impein käsite oli Suomen kansalle kovin outo. Matkoillansa saa Sigurd sitten kuulla Gudrun'ista, joka on ylt'ympäritse mainio kauneudestaan.[826] Ihastuneena, lumottuna naipi sankari tämän kaunottaren ja saattaa petoksella Brynhild'in taas lankonsa puolisoksi. Hylätty vaimo kiihoittaa valheellisilla syytöksillä Gunnar'in vimmaan Sigurd'ia vastaan. Kuningas rupeaa lähimmän veljensä kanssa neuvoittelemaan Sigurd'in murhaamisesta; mutta molemmat katsovat sen teon itselleen mahdottomaksi, koska olivat veljeyden valan Sigurd'ille vannoneet. Kolmas veli oli yksin jäänyt valaa vannomatta, senvuoksi kun vielä oli kovin nuori. Hänelle nyt vanhemmat veljet syöttävät käärmeen ja suden lihan sekoitusta, jolla saattavat pojan semmoiseen raivoon, että hän tappaa Sigurd'in. Tässä toisinnossa on siis käärme itse pääsankarin kuoloon välikappaleena ja tavallansa tullut mistel-vesan sijaan.[827]
Virolaisissa runoissa tapaamme näiden lisäksi vielä useampia Sigurd-lauluin piirteitä, jotka eivät Kalevalassa ole saaneet sijaa. Kalevinpoika, meren poikki uituaan, pääsee Suomen sepän luokse; samoin Sigurdkin Faeröläisten lauluissa[828] joen yli menee Regin'in tykö. Raution kanssa sitten kauppaa tehdessään, iskee Kalevinpoika aivan kuin Sigurd poikki yhden miekan toisensa jälkeen, siksi kun viimein saapi isänsä kalvan ja sillä halkaisee alaisimen.[829] Tämä ihmeellinen ase oli seitsemästä rantalajista kokoonkiehutettu, seitsemän erijärven ja joen vedessä karaistu sekä kaikella tavalla komeasti koristettu.[830] Samoin myös Vilkina-tarinassa[831] Afrik-kääpiön, joka kuuluisaa Eckesax-miekkaa takoo, piti mennä yhdeksän kuningaskunnan taakse, ennen kuin karkaisuun soveliasta vettä löysi. Sen jälkeen luetellaan siinä tämän miekan koristukset; muun muassa näytti, ikään kuin olisi kultainen käärme juossut kärjestä kahvan terää myöten.[833] Suomen sepän luona harjakaisissa humaltuneena kerskaa Kalevinpoika Saaren neidon viettelyksestä,[833] ja nämät sopimattomat lauseet tuottavat sitten sankarille, niinkuin Sigurd'ille vaimonsa samallainen pilkkapuhe, viimein turmion; sillä seppä kiroo Kalevinpojalle myödyn miekan omistajansa surmaksi.[834] Tämä miekan loitsiminen niin-ikään myös muistuttaa sitä samallaista kirousta, joka oli kiintynyt Sigurd'in anastamaan Fafner'in kulta-aarnioon.[835] Ennen viimeistä suurta sotaansa kätkee Kalevinpoika kaiken kultansa maahan, kiinnittäen sen siihen tenhokkalla loitsulla,[836] niinkuin Högni, ennen lähtöä turmiota tuottaville Atlin pidoille, viskaa Sigurd'ilta saadun aarteen Reinvirran aaltoihin, josta ei sitä enään ole saatu ylös.[837] Viimeisen tappelunsa jälkeen Kalevinpoika vetäytyy pois korpeen ja elää yksinänsä. Siellä tulee kerta muutamia noista maahan tulleista rautamiehistä hänen luoksensa, tarjoovinaan sovintoa, vaan yrittävät kesken tätä ystävällistä keskustelua häntä tappaa. Hyväksi onneksi kuvastuu salamurhaajan kohotettu käsi aseineen Koivajoen veteen, jonka rannalla istuttiin, niin että Kalevinpoika kerkeää sivallusta väistää ja viholliset tappaa.[838] Tämä kertomus osoittaa silminnähtävää sukulaisuutta Sigurd'in (l. Sigfried'in) kuolon kanssa, niinkuin siitä Saksalaiset tarinoitsevat.[839] Färöläisessä laulussa, joka tässä suhteessa pitää yhtä saksalaisten toisintojen kanssa, tulee vielä se seikka lisään, että Sigurd'in miekka on kotiin unohtunut, samoin kuin myös Kalevinpoika viimeisessä tappelussa on ilman kelpo asettansa.[840]
Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka vahvistukseksi molemmin puolin sylkivät yhteen astiaan. Syljestänsä he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä Odhrörir-kattilaan, panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi. Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui. Mutta kun jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_, he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung vei meden kotiinsa, kätki sen vuoreen ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in sen vartijaksi. — Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan, missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen. Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen, Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään. Siellä makasi Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. Sitten hän muuttihe kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää.
Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin juopui humalaan Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, mutta jätti hänet kuitenkin sitten petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan näkyy kaatuneen. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse kuulustamaan Odin'ia ja soimasivat häntä siitä, että oli valansa Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut.[843]
Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[845]
Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä. Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]
Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "Anna jumalille juomista!" sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista vieraista, estelihe sillä, että muka hänellä ei ollut kattilaa. Tyr silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä toi olutta ja kätki vieraat kattilain alle. Hymir-jättiläisellä, kun hän myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, hänen astuessaan jäävuoret paukkuivat. Illallisella Thor syödä ahmasi kaksi kokonaista härkää, niin että lihat loppuivat talosta. Piti mennä kalaan, että olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. Thor mursi ulkona laitumella suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen tarttui summaton Midgård-käärme, joka meressä makaa manteren ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen omaan otsaan ja silloin pikari meni pirstaleiksi. Sitten käskettiin häntä nostamaan kattilaa; kaksi kertaa hän yritti kaikella voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla se onnistui vihdoin viimein.
Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille. Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se kävi kiusaksi ja hän tappoi toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja vaati olutta. Asat ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin viimein pyyntöön. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. Erittäin kehui hän nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion. Kesken tätä ivaa astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; hän muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon. Päivölän virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle. Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras, jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.
Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu Ahti Saarelaiseksi, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto, muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén, että t Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa. Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa ja oli ylen taitava loitsija, tuli pitoihin Asain luokse.[850] Oegir'illä oli myös toinen nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr, niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti meillä sanotaan Saarelaiseksi ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä hyvin usein sanoo menevänsä Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa. Joskus taas hän menee Saareen sisariinsa, veljiinsä, joka voi muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.
Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus; vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt; melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein aikaisempi sotajumala.
Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa, ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e. Hlér.[853]
Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, tuossa Saaressa, jonka nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia, koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". — "Kuinka siellä kävi naisten?" kysyy Thor. — "Olipa meillä siellä", jatkaa Odin "sieviä naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin kaikki viekkaudella, makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä heidän suosionsa." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?
Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva hirvenhiihtäminen näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin tavallinen kertomus kummittelevasta metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta.[855] Monessa semmoisessa ajo tarkoittaa hirveä; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä helvettiin. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan auringon hirvi (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun, Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee. Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas muistuttaa mieleen Eddassa maailman puun latvassa syövää hirveä sekä niitä neljää, jotka sen oksilla urpia pureksivat.[859]
Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin alueen ja Suomen Karjalan runossa.
Yhdessä metsästäjä, kun hirvi häneltä on päässyt, sanoo suoraan:
"Ei minussa päivän perijä,
Eikä kuien kysyjä!
Kuannu (sic!), päivä, salolle,
Pyörähä, kuu, salon sisähän,
Rautavaara vastahasi,
Tuli koivu kohtahasi,
Joki juoksi juuaksesi,
Järvi levätäksesi".[860]
Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan
Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;
Vaan oli pikkuista vajalla:
Yhtä kättä, puolta päätä,
Paljo muita muskuloita.[861]
Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon täydelliseksi ruumiiksi:
Liitteli lihat lihoihin,
Luut on luihin luikahutti,
Jäsenet jäsenihinsä,
Suonet suonten sortumihin.[862]
Tämmöinen koko ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista, imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863] ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä lukemattomissa saduissa.
Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen yhteenliittämään:
Sijallensa suonet laita,
Suutatusten suuret suonet,
Valtasuonet vastatusten,
Limitysten liutasuonet,
Pienet suonet pääksytysten,[864]
ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:
Luu luuhun,
Veri verehen,
Jäsen jäseneen,
Ikäänkuin olisi liimattu.[865]
Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen, kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]
Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen. Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa, että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.
Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen lentää idät, lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät, lentää viimein armahan asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa.[872]
Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista, sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.
* * * * *
Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta; se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän Kullervo-runojemme kanssa.
Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o. Maanpinnan) kanssa, täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa. "Ei pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä), anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä, kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että hän jo yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena tappoi mahtavan Hunding'in.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten, kuinka Völsungi Sigmund kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan ja hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd annettiin kasvatettavaksi Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki. Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen isänsä surman vielä olevan kostamatta, joka työ oli ennen kaikkea muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]
Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä erilaisuuksia.
Völsunga-saga on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen pojan kautta.
Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, jolta, niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata. Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; ei jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen ja peri valtakunnan.[881]
Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden Valkyria-neidoistansa, joka variksen haamussa lensi kuninkaan linnalle ja laski omenan hänen polvelleen.[882] Vanhus vei omenan vaimolleen syötäväksi ja kuoli pian sen jälkeen. Mutta leski oli omenasta tullut raskaaksi. Tämä tila kesti kovin kauan, kesti kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua hänestä.[883]
Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka keskelle istutti omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen.[884] Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin jo häissään suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät viimeiseen asti. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti nuorin, Sigmund, pääsi pakoon ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja kävi näin tuntemattomana veljensä luona. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut kymmenen vuoden vanhaksi, vei hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa Siggeir'in valtakunnassa.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen ihmisiksi, menivät yöllä Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen asukkaineen päivineen. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä.[887]
Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, Hunding'in poika, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella sotavoimalla. Tappelussa katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia, jonka kautta hän menetti voiton ja kaatui kaikkien miestensä kanssa.[888] Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko Völsungisuvusta, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa. Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund näet oli puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön kanssa metsäpirttiin piiloon. Seuraavana päivänä kävi Hjördis tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. Näin saapui Hjördis sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa. Siellä tuli hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar kuitenkin jo orjana synnyttänyt pojan, tuon sittemmin yli kaikkein maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]
Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan, jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten kulki nyt poika astiassaan virtaa myöten mereen; mutta par'aikaa olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle. Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että rikkoi kätkyenä olevan astian ja astui ulos maalle.[890]
Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla, mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä lapsuudestaan. Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut lapset puolessa vuodessa.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta ja hosui niillä kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia. Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen isänsä.[892]
Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni valitsemaan hevosta ja sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun.[893] Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; mutta ne menivät aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen. "Vaikea", virkkoi Regin, "on takoa sinulle miekka miestä myöten!" Viimein pyysi Sigurd äidiltään isänsä miekan kappaleet ja taotti ne jälleen yhteen. Niistä tuli taas kalpa semmoinen, että, kun Sigurd kaikella sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi puoliskoksi. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "Ensin minun pitää isäni surma kostaa!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan. Matkalla nousi hirmuinen myrsky, mutta, kun eräs tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä, oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta. Arvaamaton auttaja sitten nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895] Perille päästyänsä tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi.[896]
Vilkina-tarinassa taas kuuluisa seppä Mimer[897] löytää vedestä pelastuneen ja sitten metsässä oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, niin että jo yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa. Mutta hän oli samassa niin ilkeä luonteeltansa, että yhä pieksi sepän sällejä. Tätä estääkseen tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. Mutta poikapa löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta. "Mitä muuta mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio, "niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä. Hän laittoi Sigurd'in metsään, sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi. Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän eväät sekä _kirveen ja läksi määrätylle työlle. Mutta hän ei viitsinytkään laittaa varsinaista miilua, hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne päällekkäin hirveäksi rovioksi ja sytytti tuleen. Näin valmistui yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. Nyt istahti Sigurd syömään ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät yhdeksi atriakseen.[898]
Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.
Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, palajavat Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä. Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen: yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin, siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään (Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:
Kasvatti emo kanoja,
Suuren joukon joutsenia;
Kanat aialla asetti,
Joutsenet joelle saattoi.[899]
Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta, että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa: "Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut sorsasta.
Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena) sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta. Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle. Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen hirttäminen, taas muistuttaa Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja riimuja piirtämään.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut, aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa. Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen muinaiskäsityksen kanssa. Vasaramies Thor on näet karjanhoidon nimen-omainen suojelija.[908]
Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan Ismar'in valtaan. Siellä hän ensin pidettiin linnaan suljettuna, sitten käytettiin orjatöihin pellolla; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi ihmisen-kaltaisen, ontelon kuvan, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät tappoivat harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin kuninkaan puolison, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva, jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa. Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä, Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä Ismal kosii Sigurd'in puolisisarta ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian kun ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä.[910] Mutta Ismaroksi nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen kultaneidon.[911]
Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt, ihmepäivönen, — — levitä lämmintäsi, — — levitä paahdettasi, tule minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa takana!" — Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet. — Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt sudenhaamuissa. — Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa. Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in pieksämien sällein kanssa. — Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. — Regin'in sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917] Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918] — Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut, puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa Pischa-Paschassa. — Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. — Kullervo lähtee kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.
Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:
"Jos oisit kasvanut heimos keskellä,
Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi;
Vaan sotavankina elit täällä;
Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]
Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso
Sigurd muka on ollut orjana Hjalprek'in hovissa.[920]
Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä. Untamossa, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden Hunding'in poikia. Mo ei ole muuta kuin nimiä muodostava lisäke,[921] ing niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. H:n poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle suomalaista sointua. — Kullervossa, taas on runkona sana kulta. Se muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen arkkuun ja sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922] Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa; "sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]
Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös Skilfing'it mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa saavat Ruotsalaiset nimen Scylfingas, Tanskalaiset Scildingas, arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan, poika.[929] Kuuluipa Skilfing l. Skilving myös Odin'in omiinkin monilukuisiin nimihin.[930] Skelfing'iksi niin-ikään nimitetään nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, Skilvingit, sitten hallitsi Itämaissa s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: Kylfing'ein idästä päin rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa Kylfingialand (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on Varjägi l. Kolbjagi, niin puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-, Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen, mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in, siis Skilfing'in poikia.[937]
Useammassa paikassa puhuvat Eddat summattomasta saarnista, Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. Sen oksat leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle. Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa (tai Asoissa), toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä (Hel'in asunnossa). Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, kaikki menneet ajat tietävän Nornan, toisella Mimer'in, jolta Odin ikiviisauden juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin tässä puussa riippuen, oppii loitsutaitonsa.[939] Varjellaksensa Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat valkealla sumulla; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu kotka; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941] Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; sen hedelmät paistettuna saattavat naiset synnyttämään.[942]
Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta, jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille, niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta, kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944] Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa, lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]
Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti monihaaraista, pilvenmuotoa ilmapuuksi (Wetterbaum).[949] Tämä vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).
Jättiläis-tammen kaatamiseksi nousee merestä mies, joka ensin ainoasti on
Miehen peukalon pituinen,
Vaimon vaaksan korkeuinen,
mutta äkkiä kasvaa ja kohoaa ihmeellisellä tavalla, niin että
Jalka maassa teutaroivi,
Päähyt pilviä pitävi.
Hän hakkaa tammea niin voimakkaasti, että
Tuli tuiski kirvehestä,
Panu tammesta pakeni.[950]
Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta, mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että
Alle maljan ma'ata mahtui,
Alle seulan seisomahan.
Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista hyvää saatiin, muun muassa
Verta seitsemän venettä,
Kuuta kuusi tynnyriä.[952]
Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman sonnin, nimeltä taivaanhalkaisija (Himinbriötr), josta voi päättää sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]
Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä; se on Tursas, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin, ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten Thurs'ien.[955] Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä, Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät, Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] Thurs'in nimen selittää Simrock janoiseksi (siis juojaksi), jotun'in l. jättiläisen (anglosaks. eotan) syöjäksi (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi" ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa Syöjätär, joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös Juojattareksi sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa, erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963] Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai pienemmiksi.[964]
Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan varmaksi.
Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena, ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää, että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita joskus nunniksi[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon terveyslähteen äärellä. He antavat lapsia hedelmättömille aviopareille, auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita, erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] — Nornien kanssa olivat alkuaan Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot, laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita. Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978] Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla, edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.
* * * * *
Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.
Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] — Kuolleet Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa; siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana, ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor tai oikeastaan Etelä-Germanein Thonar antaneen nimensä meidän Tuonelle.[983] — Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää. Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko, ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" — "Vaikka olisit kuka hyvänsä, minä en pääse ulos". — Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] — Valhallassa saivat sankarit ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa vielä on sikana.[988] — Viimeinkin vielä on mainittava se luulo Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja, ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan oluttuoppia.[989] — Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen, leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat viimeisenä päivänä saapuvat.[990]
Unineulat tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin Pohjolan väelle.[991] — Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] — Samaten niin myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta tapahtuneiksi.
Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.
Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo: "kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]
IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.
Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin tullut heille näiltä naapureilta.
Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran, ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. — Tämän jälkeen seuraa jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. — Suuttuneena karttuvan ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää; senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki, arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan, sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen päivineen, raukesi tyhjäksi.
Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen, laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]
Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy, rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle. Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee, siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi.[1000]
Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa, valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot, jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.
Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]
Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii. Jumala käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.
Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä. Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail, joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon, itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]
Yhdessä Koljadka'ssa, se on joululaulussa.[1004] Rusinit Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi? Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho; sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.
Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen. Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]
Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.
Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat. Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat (Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006] Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi). Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien, antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]
Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin, illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani, missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] — Kuun käsittivät muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta (Hämärättärestä). — Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta ihmemaasta, jossa
Puut ne paistavi punalle,
Puut punalle, maat sinelle,
Hopealle hongan oksat,
Kullalle kukat kanervan,
ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen sovitettu.[1015]
Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on (Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.[1018]
Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019] Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä lohikäärme itse.[1020]
Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021] Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa kiinni pihdeillään.
Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023] Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa vahvistusta.[1024]
Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui, keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan (lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]
* * * * *
Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla Dobryinuschkalla, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.
Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin nuorilla sankareilla, on leski-äiti, joka pojastansa pitää hellää huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta. Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään, varoittaa häntä äiti poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on ilkeä noita ja on jo hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta menee Dobryinja kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. Sen kuultuansa äiti (muutamissa toisinnoissa sisar t. kummi) rientää Marinan luokse, uhkaa häntä itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja saapi täten poikansa pelastetuksi. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen ihmiseksi muuttaa, on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet on ottava vaimokseen. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä, mutta "opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä kädet, jalat, viimein päänkin poikki.[1031] Eräässä toisinnossa on vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan talon ympärillä olevan rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä.[1033]
Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja vapahtamaan; samoin myös tulisessa Putschai-joessa uimasta. Kun Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle, jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. He vannovat toisillensa valansa: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi. Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun kantamoiseni, on pääsi kallellaan?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs myöten, eikö juomat makua myöten? Vai onko sinua joku narri nauranut, juopunut soimannut? Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi? Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, antaa hänelle isän sotaratsun y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten. Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon. Urho tappaa käärmeen poikinensa ja vapauttaa kaikki vangit. Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, että neito on ruhtinaallista sukua, hän itse alhaista.[1033]
Eräässä toisinnossa äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä, ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, vai sarkka kannettiin ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat?"[1034]
Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys, että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden jätetty pitoihin kutsumatta. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "Minne minut istutetaan, siihen istahdan, mitä saan, sen syön ja juon".[1036] Pitopaikassa oli hänet, muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla: "täällä ei ole sijaa kuokkavieraille!" Mutta hän oli virkkanut nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. Kun ei häntä sanota tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten muut vieraat ulos.[1038] — Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "emme huoli kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin pää on ainoa, mitä tahdomme!"[1039]
Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä saaduissa.[1040]
Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret, noukkivat, raatelevat linnut sekä suuren lohikäärmeen. Poika yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. Silloin äiti rukoilee häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää kerskaamista. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]
Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan, joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää, aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle. Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "Tee minun kanssani suuri vala!" lausuu hän Dobryinjalle. Kauan ei ole kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle nyt jätät minut ja nuoren vaimosi?" kysyy jäähyväisissä murheellinen äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta; jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä. Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, missä äiti alussa ei tunnekaan häntä pojaksensa, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä, rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]
Eräässä toisinnossa Vladimir antaa Dobryinjalle käskyn mennä Tatarin khanin luokse, veroa viemään. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "Voi äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt! Taikka jos olisit synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi ja viskannut valtameren pohjaan!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on se, että khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle. — Toisen tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]
Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen. Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch, jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo hän sen, että tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita vaimoja sekä kauniita neitoja.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa Aljoschka teossakin toisessa laulussa.
Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048] Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]
Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa, vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti, jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin, varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii olutta.[1056]
Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla.[1058] Tavallinen on kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "ohoh, kauanpa olenkin nukkunut!" johon pelastaja vastaa: "olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "katsopas taakses, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin molemmat muuttavat itsensä eläviksi, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa".[1063]
Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.
Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja päättää ottaa tytön morsiameksensa. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" — "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]
Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa. — "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "Olenpa vaan halpaa sukua, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]
Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu Iivana Karhunpojasta. Papin rouva eksyy metsään ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. Täällä syntyy rouvalle poika, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden suuttuneena yrittää pappi päästä epämukavasta pojantimestaan. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi. Nyt keksii pappi toisen keinon, lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]
Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. — "Mitä niistä?" kysyy hän. — "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". — Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan.[1072]
Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. Poika suistaa karhun ja tuo kotiin. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]
Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]
* * * * *
Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan. Sadko käskee: "veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.
* * * * *
Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön
Venehellä vaskisella,
Kuutilla kuparisella,
Yläisihin maa-emihin,
Alaisihin taivosihin,[1078]
olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]
Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, Kolyivan'in ja Samson'in seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:
Sylin Sampoa syleili,
Eipä Sampo liikukana,
Polvin maassa puuhaeli,
Kirjokansi kallukana.[1081]
Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi Kolyivan, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään Kolyivanovitsch'iksi s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. Kolyivan Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan Samson Kolyivanovitschiksi.[1084] Kolyivan Ivanovitsch tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]
* * * * *
Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä
Syltä silmien välitse,
Syltä housut lahkehesta,
Puoltatoista polven päästä,
Kahta kaation rajasta.[1089]
Taistelu alkaa tuvassa, mutta pian vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle, ennen kuin hänet surmaa; hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen.[1092] Varsinaisten venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.
Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "sulkien läpi (hän oli silloin joutsenpuvussa) iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]
Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]
Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] — Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]
Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta — etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle — se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen — se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle — ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:
Luulin kuun kumottavaksi,
Kun kumotti kultasolki;
Luulin päivän paistavaksi,
Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]
Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:
"Kaikk' on kansa haljakassa,
Kuni metsä huutehessa;
Alta on kuin aamurusko,
Päältä niinkuin päivän koite".[1117]
Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:
"Kuukos tää on vaiko päivä,
Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]
c. Liettualaisissa.
Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.
Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]
Tammi oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin Rommotaksi l. Ruombotaksi (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]
Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]
Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] — Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]
Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. Tapahtui kerta, sanovat he, että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja päästivät vangin ulos.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]
Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut kelvottomalle juomarille, joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet silkkinuotalla, olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani!"[1146]
Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!" Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]
Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.
Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä Päivän pojaksi.[1152]
* * * * *
Kullervoon otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] — Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] — Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]
Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän Lemminkäinen, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]
* * * * *
Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" — "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". — Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa — niin nuorikko toivoo — on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" — Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. — Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]
Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha Virokannas sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi Viruskundre kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut dvar-gontista, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, vais-ganthos'ina (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]
Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]
d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.
Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]
Kreikkalaisten ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut Orpheun hymnien nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti summattoman suuren munan, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa.[1172]
Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.
Foinikialaisissa tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja munan muoto. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa.[1173]
Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. Eufratesjoessa, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina muna, jonka kala viskasi rantaan sekä kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa.[1175]
Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat Egyptistä perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren munan. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa.[1177]
* * * * *
Persialaisten mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa verivihollistaan Zohak'ia vastaan, pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan äiti sitten epää häntä taistelusta; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?" Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]
Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli munan muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita Kaveh-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]
Indian sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu Kavi, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä Jama, samoin kuin Lappalaisilla Jabme (alkuaan Jame), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on vesi esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen emo l. emot ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui miinaksi; se makasi vuoden, se halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui.[1192]
Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) syntyi yksin. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän ensiksi loi vedet ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui kullankaltaiseksi munaksi, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja loi sen molemmista osista taivaan sekä maan. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]
e. Raamatusta saatuja aineksia.
Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.
Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]
Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "suurisynnyn syömingeiksi", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:
"Mistä tunnen Lemminkäisen?"
"Siitä tunnet Lemminkäisen:
Yli kansan katselevi,
Sokeille saapi silmät,
Käet saa käettömille,
Jalat saa jalattomille."
Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.
f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.
Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?
Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.
Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.
Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]
Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.
Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein — eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.
Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.
Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä, itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista, niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman, taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet — ihan kuin kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa: ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin valaistuksen.
Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta, Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen, nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.
Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi. Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi sopii hyvin hyvästi Luojan surmavirsi.[1203] Maaria synnytti Jesuksen puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat. Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim. kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut puolamarja. — Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa päätänsä — runoissamme usein käytetty aihe — poika luiskahtaa polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään
Kultaista omenuttansa,
Hopeaista sauvoansa,
Puiten puut, jaellen ruohot,
Hajotellen hienot heinät.
Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta: ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. — Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]
Yhtä valaiseva on runo Ogoista ja Hovatitsasta Papin pojasta, joka ei ole painettu, vaan jota useammat toisinnot Laatokan pohjoispuolelta ovat tallella Kirjall. Seuran arkistossa.
"Kaunis nainen kauppamiehen
Joi viinat, joi oluet,
Joi oman tyttärensä."
Senjälkeen hän lähettää Ogoi tyttärensä rannalle Gauro veikkoa odottamaan, nähtävästi että se, jolle hän on neidon luvannut, saisi hänet ryöstää.[1207] Ogoi istuu rannalla ja näkee veneen lähestyvän:
"Ollet veikkoni venonen,
Tule näille rantasille,
Teräksisille teloille,
Vaskisille valkamoille!"
Tästä vaarallisesta paikasta veli hänet tapaa (yhdessä toisinnossa lunastaa Venäläisen venehestä) ja vie kotiinsa, jossa sulkee yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taakse. Nyt hän tiedustelee äidiltä, missä sisko on; äiti sanoo hänet kuolleeksi. Gauro tahtoo nähdä "kalmaaa" s.o. hautaa; se on nurmettunut — tuhkaa, sen on tuuli vienyt. Suutuksissaan näistä valheista uhkaa Gauro äidin päätä leikata.
Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat. Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle ja viskaa lumipallon ylös.
"Elä luo lumella,
Jääpalalla jäykkäele,
Tule itse tukkunansa,
Vilustuu vehnäveroset."
Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua: Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe — veli hakkasi koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]
Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso, "istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois huuhdottu.[1209]
Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin. Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda, Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen, poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa). Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti hakkasi ne maahan.[1212]
Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan länsirannalla yleinen pienenä eriballadina — lunastamisen Venäläisen venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin — kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista — neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan kanssa.[1213]
Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.