Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala

by Julius Krohn

TOINEN LUKU.

Kalevalan runoin löytöpaikat.

I. Kalevalan runot Suonien kielen alueella.

"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti, jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta vaillinaisesti, muistellaan".[215]

Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut, joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti. Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut, eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa. Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja, tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.

Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan. Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi "neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan ja "minä" tekee kaikki tehtävät. Olkoon esimerkkinä tästä menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]

Kesät kengitin hevosta,
Talvet tallikonkaria,
Valjastin tulisen ruunan;
Vesi tippui vempeleestä,
Rasva rahkehen nenästä.
"Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verillä;
Emoseni, vaimo vanha,
Haepas varvashattarani!
Lähen Hiiestä kosihin,
Vuoresta valantehesta".
Jou'uin neitosen kotihin.
Tupa oli täynnä tuppisuita,
Peripenkki tietäjiä,
Sivuseinä laulajia;
Ne lauloivat Lapin virttä,
Hiien virttä vinguttivat.
Ulkoa runoja kuulin,
Läpi seinän laulajoita,
Läpi sammalen sanoja.
Itse loime loitsijaksi,
Lauloin ma mokomat miehet,
"Anna, eukko, tyttöäsi!" —
"Äsken annan tyttäreni,
Kun suistat suet saloista,
Karhut kahleisin asetat".
Mä suistin suet saloista,
Karhut kahleisin asetin.
"Äsken annan tyttäreni,
Kun sä kynnät kyisen pellon".
Minä kynnin kyisen pellon.
"Äsken annan tyttäreni,
Kun sä kylvet kuuman saunan
Vastan rautaisen keralla".
Minä kylvin kuuman saunan.
"Anna, eukko, tyttöäsi!" —
"Jo nyt annan tyttäreni
Sekä nuoren morsiamen
Korpille Kojon pojalle". —
"Käy nyt, neitonen, rekehen,
Lähde, Jesus, kelkkahani!"

Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki samasta myöskin kertomarunoissa.

Toinen huomattava seikka on taas, että niissä seuduissa, missä vanhat runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin, jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin. Silmäänpistävän esimerkin semmoisista antaa tuo runo Wiipurin linnan hävityksestä.[217]

Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Sukivi sota-oritta,
Sorajouhta suorittavi,
Sanovi sanalla tuolla:
"Et sie itkisi, emoni,
Valittaisi, vaimo-rukka,
Jos mä jonnekin menisin,
Ruotsin rohkean tiloille,
Suurille sotakeoille,
Miehen tappotanterille".
Emo estellä käkesi,
Varoitella vaimo-rukka.
Iivana, iso isäntä,
Toki mietti mennäksensä,
Lähteäksensä lupasi;
Jalan kenki kiukahalla,
Toisen lautsan partahalla,
Pihalla kävysteleksen,
Veräjillä vyötteleksen.
Latoi laivoja lahelle,
Suoritti sotavenoja;
Miekoitsi tuhannen miestä,
Satuloitsi sa'an urosta.
Latoi miehet laivoihinsa,
Kuni sotka poikiansa,
Tavi lapsensa latovi.
Kohenteli purjepuita,
Nosti puuhun purjehia,
Vaattehia varpapuihin.
Niin on puussa purjehia,
Vaattehia varpapuissa,
Kuni kummun kuusosia
Tahi mäntyjä mäellä.
Läksi siitä laskemahan:
Laski päivän maavesiä,
Päivän toisen suovesiä,
Kolmannen merivesiä;
Niin päivällä kolmannella,
Lankes alle Suomen linnan,
Alle Wiipurin vihannan:
"Onko linnassa olutta
Ilman olven panematta,
Tulijalle vierahalle,
Saavalle käkeävälle?
Onko linnassa lihoa
Ilman härän iskemättä,
Suuren sonnin sortamatta?"

Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato, niin jo

Iivana, iso isäntä,
Siitä suuttui, siitä syäntyi;
Kovin suuttui ja syäntyi;
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa.

Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla. Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]

Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.

Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka vuoksi molemmat maakunnat yhdistämme Inkerin alueen nimellä. Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan (Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä. Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella. Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.

Inkerin alueessa on maailman syntyä kuvaava runo hyvin yleinen. Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa, keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta, taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226] Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä, vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.

Isosta tammesta ei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.

Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulusta on ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228] Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]

Sitä vastoin ovat Aino-runon tapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen tytön kuolemasta.[235]

Kosintarunoista on monta toisintoa, joista muutamat varsin merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.

Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen (välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa, mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsä Ilmaroi t. Ismaroi.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238] Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja kultaneidon takominen.[239]

Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.

Saaressa oli nuori neiti;
Tuota neittä kiitettihin,
Tuota neittä kosjottihin,
Halki maiden haastettihin,
Yli maiden mainittihin.
Isä tahtoi Ismarolle,
Väinämöinen Vennaan mieli.[240]
Emo mieli Laukahalle,
Syyä Laukahan lohia;
Miepä mielin manterelle,
Manterelle, seppyelle.
Manteren matala seppä
Sanoi Saarehen lähössä:
"Saapiko nai'a Saaren maalta".

Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.

Sitten ainoi annettihin,
Satulahan saatettihin.

Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa nimen "seppä Inkeroinen."[241]

Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama, alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä seuraavat ansiotyöt.[243]

Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa. Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244] Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245] välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa, niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina, kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot korkeat loistavat kosijat saapuvat.

Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyt
tarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon.
Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossa
Länsi-Inkeristä yksinään:

Päivän poika valkeainen
Satuloi sata hevosta
Satahan satulavyöhön,
Sata miestä miekoitteli.
Meni Tuonesta kosihin,
Manalasta morsianta.
Tuoni istui tien selällä,
Rautaisen rahin nenässä,
Kultatuolin kuppuralla.
Tuoni vastaan vastaeli:
"Kyllä annan tyttäreni,
Kun käyt minun käskyjäni,
Astut jalka-askeleeni:
Kun kylvet tulisen saunan,
Tuli tuiskaavi ovesta,
Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta;
Jos vieret verisen virstan
Neulojen neniä myöten,
Kirvehen teriä myöten,
Kassaran kasoja myöten;
Jos te'et munasta solmun,
Solmun tuntumattomaksi,
Punot nuoran ruumenista,
Ruumenen rajallisista!"
Päivän poika valkeainen
Otti tuonkin tehäksehen,
Ennen kuin ilman ollaksehen,
Naisetta elelläksehen;
Kylpi tuon tulisen saunan,
Vieri tuon verisen virstan,
Niin ujuikin uhtuhussa (?),
Painui paukasen (?) alatse;
Teki solmusen munahan,
Solmun tuntumattomaksi;
Punoi nuoran ruumenista,
Ruumenen rajallisista.
Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]

Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- ja
Keski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: Antero
Ylimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]

Sama Iivana Kojosen poika nähdään toisissakin kosintarunoissa. Yhdessä toisinnossa hän kosii Aapsosta, toimittaa ylimalkaan samat ansiotyöt kuin edellisessä, vie neidon kotiin ja käskee häntä puolestaan siellä laittamaan töppösiä yhdestä villan untuvasta, paitaa yhdestä liinan kuitusesta. Kun ei nuorikko sitä saa toimeen, tappaa hänet Kojosen poika ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[250]

Parin katkelman kautta on täällä tuntematon, pohjoisempana laulettu Väinämöisen kosinta välitetty. Toisessa Väinämöinen Kojosen poikana vie tapetun neidon rinnat anopille;[251] toisessa "ukko ränstykkäinen" pyytää itselleen sulhasiin suostumatonta neitoa, ja saapi myöntäväisen vastauksen:

"Jos ketät kivestä niinen,
Punot nuoran ruumenista,
Käyt neulan neniä myöten,
Naskalin teriä myöten".[252]

Väinämöisen polvenhaava ja verentulvan tukkeaminen ilmautuu muutamissa Sakkulan runoissa.[253] Virsikäs Vipunen on mainittu parissa katkelmassa myöskin Sakkulasta, mutta ei hänestä tiedetä sen enempää.[254] Opettavaisia häärunoja lauletaan yleisesti, pää-asiallisesti samaan tapaan kuin painetussa Kalevalassa.

Isosta härästä (tai siasta) on saatu useampia runokappaleita.[255] Samoin tavataan lyhyitä katkelmia, joissa humala ja ohra ilmoittavat halunsa yhdistymään.[256]

Lemminkäisen nimi on Inkerissä tuiki tuntematon ja Wiipurinkin puolella ilmautuu ainoasti parissa runokappaleessa. Yhdessä, joka on käännös virolaisesta Salmen häärunosta, "herra Lemminkinen" liehuu tanssissa.[257] Toisessa Lemminkinen rakentaa veneen ja purjehtii Suomen linnan alle, jossa vaatii lihaa.[258] Kolmannessa "Männinkäinen" ilmoittaa äidilleen lähtevänsä Lapin maalle lankoihinsa. Turhaan äiti epää:

"Siellä sinua lauletahan,
Suin syvihin, pään savehen,
Kypenihin kyynäsvarsin".

Päästyänsä perille hän kosii:

"Anna, akka, tyttöäsi!
En tuota pahoin pitäisi:
Sylissäni syöessäni,
Käsissäni käyessäni".

Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi suuren ruunan suistaminen ja joutsenen ampuminen joesta.[259]

Kolmas painetussa Kalevalassa ja sen esikuvassa, eräässä Kerimäen runossa vaadittu ansiotyö, hirven hiihtäminen, ei ole tässä mainittu, mutta jälkiä siitä nähdään kuitenkin yleisesti Inkerin alueessa. Itse hiihtäminen alkaa runon, jossa Lauri Lappalainen, metsässä oravan ammuttuaan, kysyy äidiltänsä, mitä sen hinnalla ostaisi, soti-orihinko, vai sotisatulan? Mutta äiti sanoo niitä olevan ennestään kylliksi kodissa, kehoittaa pikemmin käyttämään rahat kihloiksi morsiamelle.[260] Länsi-Inkerissä sillä on vähän toisellainen muoto: Lauri, tuotuaan oravan, kysyy onko sillä äidin maito maksettuna? —mutta käsketään vielä pari muuta hyvää työtä tekemään.[261] Hirven juoksu taas on liittynyt runoon, missä pilvi taivaalla näkyy, pilvessä pisara, siinä laiva ja kolme miestä, jotka hirven varustavat ja juoksuun lähettävät.[262]

Lemminkäisen surmaakin muistuttavia jälkiä tapaamme muutamia. Tyttö näkee laivan purjehtivan, ui sinne ja kysyy veljeänsä, mutta saa kuulla että hän on surmattu ja mereen heitetty. Silloin hän teettää haravan:

Meren ruo'ot ruokosteli,
Meren kaislat kaahisteli,
Löysi viitan veljeänsä,
Viitan viljan itkuloiksi;
Löysi hatun veljeänsä,
Hatun suureks harmiksensa.

Viimein hän löytää veljenkin, mutta ei saa häntä enään eloon:

Jo oli siika silmät syönyt,
Kuha kulmat kirjoittanut,
Hauki hartiat halaissut.

Välistä runo alkaa silläkin lajilla, että veli, mereen pudonnutta sukaa pyytäissänsä, on hukkunut.[263] Yhdessä toisinnossa sisar sitten lohdutuksekseen pukee kannon veljekseen ja saakin sen varsin kauniiksi,

Vaan on kolmea vajoa;
Yht' on kieltä, toista mieltä,
Kolmatta syäinen verta.[264]

Varsinaisesta Kyllikin runosta ei tiedetä mitään Inkerin alueessa; täällä vaan löytyvät muutamat balladit ja lyyrilliset laulut, mitkä Lönnrot on sen sekaan pannut.

Ainoa täydellisempi Lemminkäis-runoista on hänen käyntiänsä Pohjolassa häitten jälkeen vastaava. Paras, muutaman pohjoisissa toisinnoissa löytymättömänkin seikan sisältävä on taas Länsi-Inkeristä. Kähärpää pojut Kalervon keittää olutta, johon mehiläinen tuo hapatusta. Sinne kokoutuu "unnot ja vennot" juomaan, muiden muassa myöskin Kaukamoinen. Kalervon poika silloin ylimielisyydessään kaataa olutta Kaukoin kaavun päälle. Tämä suuttuu:

"Ei oo kaapu kastettava,
Se viitta verillä saatu,
Ei viitta ryvetettävä;
Kaapu kannan pyörännällä!"

Riidasta tulee tappelu, jota varten mennään ulos pihalle:

"Täss' on ahas airakoia,
Siell' on väljä väänteleiä!"

Kaukoi näkyy tappaneen vastustajansa (hämärä paikka) ja juoksee sitten vanhemmiltaan apua pyytämään. Emo kysyy:

"Hoi mun Kaukoi poikueni,
Tuliko suuri rauan haava?"
"Harakka lävitse lensi,
Repo reijästä pakeni.
Hoi isäni, hoi emoni,
Pankaa säkkihin evästä!"

Pakomatkallaan hän tapaa ensin metsän, sitten niityn ja meren, joiden haltijoilta turhaan pyytää turvaa; he sanovat hänet sieltä löydettävän. Kaukoi nyt soutaa Suomen rannalle ja kysyy pyykkiä pesevältä neidolta: onko sijaa paeta pahantekijän, piillä pilloniekan? Saatuansa myöntävän vastauksen, elää hän kevytmielisesti naisten kanssa, niin että taas täytyy paeta. Tätä lähtöä suree sekä hän että neidot aivan kuin painetussa Kalevalassa. Tämän jälkeen seuraa viimein sama käynti Saaressa.[265]

Vaillinaisempi on toinen toisinto:

Kasvoi kaksi poikalasta:
Yksi kasvoi Karjalassa,
Toinen Suomessa yleni,
Mikä kasvoi Karjalassa,
Se oli kaunis Kauko-poika;
Mikä Suomessa yleni,
Se oli veitikka verevä.
Veitikka verevä poika
Teki kopeaa tekoa:
Kutsui suudit, kutsui santit,
Jäipä Kauko kutsumatta.
Tuli ilman kutsumatta,
Istui ilman käskemättä,
Joi oluen antamatta.
Niin tuo riitahan rupesi
Ja tapahtui tappeluhun;
Kuraksetta otti kulkun,
Veitsettä veren valutti.

Itse Suomehen pakeni,
Niin nousi reen sepäksi,
Sai tuo saanin salvajaksi.[266]

Viimeinpä on usein oluen juonti pidoissa liitetty tammen syntyyn. Tämä muodostus alkaa:

Jouuin juottohon jumalan,
Keräjihin Väinämöisen.
Tuotihin olutta juua;
Ei synny olutta juua:
All' on hiiva, pääll' on vaaksi,
Keskellä olut punainen.

Vieras senvuoksi kaataa pois oluen, josta syntynyt iso tammi sitten kaadetaan ja laitetaan kaikellaisiksi kaluiksi.[267]

Pohjolanretkeä yhdessä Tieran kanssa vastannee yksi runo, jossa ensin sisar etsii veljelleen venepuuta, veli, "Untamon Ylervän poika", veistää veneen, täyttää sen väellä, panee ensin vanhat, sitten nuoret soutamaan ja purjehtii niemen ohitse.

Akka rannalla asuvi,
Ve'en pinnalla pysyvi;
Ainoa akalla poika,
Anteroksi kutsutahan;
Sen antoi Ahin avuksi,
Antoi tuulen tuntijaksi,
Meren ilman mielijäksi.

Tullaan näin Pentin linnan alle, jossa Untamo kysyy: onko linnassa leipää ilman leipomatta, lihaa ilman härkää tappamatta. Silloin tapetaan iso härkä, jota varten oli tullut tappaja Turusta, luinen kirves, vaskivarsi kädessä.[268]

Vanhastaan jo tietty on se seikka, että Kullervon-runot kaikkein täydellisimmässä, kaikkein kauneimmassa muodossansa ovat saadut Inkeristä.[269] Oikeastaan ei olisi siis ollenkaan tarvis sitä todistaa. Tähän pantujen näytteitten tarkoitus onkin pikemmin osoittaminen kuinka paljon Kalevalan toisen laitoksen ulostulon jälkeen kerätyissä Inkerin runoissa vielä olisi kauniita tai muuten tärkeitä lisäyksiä tähän sankarirunoelmamme välitapaukseen. Muutamat semmoiset ovat jo edellisessä luvussa tulleet mainituiksi; mutta ei suinkaan katsottane haitaksi, jos tähän vieläkin julkaistaan pari erittäin kaunista.

Untamon sotaretki Kalervoa vastaan on kuvattu seuraavalla täydellisemmällä tavalla:

Katsoopi Kalervon nainen
Oven suusta, ikkunasta:
"Jo tulee sato (sade) sakea,
Jo tulee vireä vihma,
Puuttuvi punainen pilvi!"
Katsoopi Kalervo itse
Sakarasta (sic!) ikkunasta:
"Ei tule sato sakea,
Ei puna punainen pilvi;
Untamon sota tulevi
Kalervoa leikkaamahan;
Punertaa punainen vaate,
Sinertää sininen vaate!"[270]
— — —
"Tulee jo peltojen perille,
Leikkas vanhat ja vakavat,
Tulee tarhojen tasalle,
Leikkas vastasyntynehet,
Jopa tungeiksen tupahan;
Akat ampui kiukahalle,
Leikkas suuret, leikkas pienet,
Lapset lautsojen välistä".[271]

Muutamien päivien jäljestä lähetti Untamo jälleen orjansa sinne, katsomaan olisko vielä jotain hävityksestä säilynyttä. Silloin löytyi yksi poika kätkyestä:

Orjat näytti miekkojansa,
Poika täytti nauramahan.

Orjat tästä rohkeudesta pelästyneenä juoksivat Untamon luokse takaisin, joka sitten ryhtyi noihin tuttuihin surmayrityksiin.[272]

Toiset runot taas, kuvattuansa tarkkaan Kullervon ulkomuodon ennen mainitulla tavalla, kertovat hänen sotaanlähtöänsä näillä sanoilla:

Meni soittain Suomen maille.
Soitti Suomen sillan päällä;
Suomen silta notkahteli,
Aluspalkit paukahteli,
Linttilääppä (nauhahattu) läikähteli.
Likat (Immet?) katsoi ikkunasta:
"No kun tuo minun olisi,
Joka huomen harjoaisin,
Sylissäni kanteleisin".[273]

Liikuttava on lisäys siihen paikkaan, missä Kullervo, sisaren turmelemisen jälkeen, kohtaa äitinsä. Tämä kysyy:

"Mit' olet pahinta tehnyt?
Vai olet miehen tappanunna,
Urohon upottanunna?" —
"Eihän se paha olisi,
Kun öisin miehen tappanunna!
Makasin oman sisaren!"[274]

Viipurinkin puolisessa Inkerin runo-alueen osassa on runsaasti Kullervon runoja; ne ovat siellä rakkaimmat ja yleisimmät kaikista Kalevalan aineisista. Yhtähyvin ovat ne paljoa laihemmat kuin etenkin Länsi-Inkerissä. Ensiksikin lauletaan alkusanat kolmen veljeksen hajoamisesta;[275] surma-yritykset, olo sepän luona ja kosto emännälle hyvin yleisesti,[276] soittaminen poislähtiessä ja vaikutus Ilmariseen,[277] sisaren turmeleminen,[278] sotaan lähtö ja kuolonsanomat,[279] viimein hänen itsemurhansa, kumminkin yhdessä toisinnossa, vaikka tosin toiseen yhteyteen sekoitettuna.

Samporetkestä ei Inkerissä tiedetä yhtään mitään; Käkisalmen puolella sitä vastaan on siitä pari hämärää jälkeä. Parissa kanteleen synnyn toisinnossa näet ilmautuu Joukamoisen kehoitus laulamaan samoilla sanoilla kuin paluumatkalla Pohjolasta:

"Laula, laula, Väinämöinen,
Hyräile, hyväsukuinen".
"Varahain on laulaakseni,
Aikainen ilon teoksi."[280]

Paitsi sitä tavataan myös Pohjolan kokon perään-ajo yhdessä katkelmassa:

Tuli kukko[281] Turjanmaalta,
Laskihe Lapista lintu;
Tuoll' oli silmät siiven päässä,
Näkimet sulan nenissä;
Sata miestä siiven alla,
Sata miestä höyhenillä.[282]

Samoilta seuduilta on myös pari Kanteleen synnyn kappaletta saatu, jotka jokseenkin käyvät yhteen painetun Kalevalan edellisen kanteleen-runon kanssa. Hänen laulunsa on niin voimallinen, että

Järvet järkkyi, maa järisi,
Linnat liikkui, hongat huojui;
Vuoret vaskiset vapisi,
Kivet rannalla rakoili,
Pajat[283] paukkui kalliolla,
Portit Pohjasta repesi,
Ilman kaaretki katkesi.

Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan Naarvan tietäjiä.[284]

Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään, "minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista; sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]

Veneretkeä kertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten "velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään, täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]

Välistä tavataan myös toisinto tähän tapaan:

Velloni on venosen seppä,
Laivan seppä laklueni,
Vesti hiekalla venoja,
Somerolla sorvaeli
Kultaisella kirvehellä,
Hopeaisella terällä,
Vaskisella vartuella.
Iski kerran, syntyi laita,
Iski toisen, syntyi toinen,
Kolmasti koko venonen.
Veno syntyi veistämättä,
Laiva lastun pilkkumatta.
Tuo vene hyväntapainen,
Laiv' oli kolmen kostelinen,
Pyrki viemättä vesille,
Laskematta lainehille.
Ostin purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen,
Mastot maksan karvalliset.
Laittoi laivansa merelle,
Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla;
Laittoi laivahan väkeä,
Kuin lyhteitä kuilahassa.
Pani tuo vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat sousi, päät tutaji.
Pietari perästä huusi:
"Miks' ei meiltä matka jou'u,
Matka jou'u, tie lyhene?
Miks' on vanhat soutamassa,
Nuoret päältä katsomassa?"
Pantiin nuoret soutamahan:
Nuoret sousi, airot nousi,
Vesi kiehui keltanansa,
Vaahti pallossa pakeni.
Sousi Suomen rantuelle;
Suomen nei'ot sotkemassa.
Päät valot (= valkopäät) valostamassa.
Kysyi Suomen neitosilta:
"Onko Suomessa sijoa,
Missä maata matkalaisen
Ja levätä lentolaisen,
Pilloniekan pilkistellä?"[288]

Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan, koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]

Viimeinkin löytyy hyvin tärkeä runo auringon ja kuun vapauttamisesta:

Ennen päivättä elettiin,
Kuun valotta kuukkaeltiin;
Käsin maita etsittihin,
Käsin maita, sormin teitä.
Varpailla vaon väliä;
Tehtiin kylvö kynttilällä,
Valettiin vahan nojalla.
Pah' on päivättä eleä,
Kuun valotta kuukkaella.
Turo, tuima mies kavala,
Se keri unen kerälle,
Otti mettä makeaista,
Pisti luiseen kormantohon;
Istui mustalle oriille,
Liinaharjalle hevolle,
Ajoi Wiipurin mäelle.
Yks oli aittanen mäellä,
Kolm' oli neittä aittasessa;
Yksi päivyttä piteli,
Toinen kuuta kuivaeli,
Kolmas armoja Jumalan.
Turo, tuima mies kavala,
Se viskas unokeräsen,
Nukutti kolmen neiokkaisen (sic).
Turo, tuima mies kavala,
Kuun otti käteen kukaksi,
Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän,
Otti armon Armollisen.
Toi päivän omille maille;
Pani päivän maan perälle;
Se päivä Jumalan luoma
Se paistoi isällisille,
Se paistoi isättömille.[290]

Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär kulki vähäisen matkaa, niin:

Hiien huonehet näkyvi,
Hiien huone kuumottavi;
Nuopa kuuhutta pesevi,
Päivyttä puhastelevi.
Otti kuun olgallehen,
Käänsi käsivarrellehen,
Tuli matkoja vähäisen,
Piti tietä virstan verran.
Katsahti takaaeksehen (sic!);
Ollaan kiinni-ottamassa
Ja kiinni tapailemassa!
Otti sieran seslestähän,
Viskas paitapovestahan:
"Kasvakohon paksu paasi,
Paasi paksu ja järeä,
Jottei päästä ylitse!"
Tuli matkoja vähäisen,
Piti tietä virstan verran,
Katsahti takaaeksehen:
Ollaan kiinni-ottamassa,
Ja kiinni tapailemassa!
Otti harjan seslestähän,
Viskas paitapovestahan:
"Kasvakohon kuiva kuusi,
Kuiva kuusi, rauta-oksa,
Jottei päästä ylitse!"
— — —
Paistoi päivä rikkahille,
Köyhille kereäjille.[291]

Näillä otteilla luulemme täydesti todistaneemme: että runolaulu Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisissä rajapitäjissä vielä on paljoa runsaampi ja täydellisempi, kuin mitä Kalevalan toisen painoksen ulostullessa saatettiin arvata. Jos nyt taas palaten takaisin alkuperäiselle lähtöpaikallemme, sieltä alamme kulkea länteen ja koilliseen päin, niin emme tosin tapaa enään yhtä runsaita runo-aarteita kuin Inkerissä, mutta kuitenkin verrattomasti paljoa enemmän kuin mitä tavallisesti arvellaan ja luullaan.

Ottakaamme ensiksi yhteisesti tarkastellaksemme Savo, Suomen Pohjois-Karjalan lutherilaiset pitäjät, joiden kansa pää-osakseen on savolaista, sekä Oulun lääni Pohjanmaasta. Tässä huomaamme sen merkillisen seikan, että eteläisempi puolisko Pohjois-Karjalasta on antanut melkoisesti lukuisia ja tärkeitä epillisiä runoja, jota vastaan pohjoisemmasta: Pielisjärven ympärystästä sekä Kaavilta ja Liperistä, tuskin on saatu muuta kuin lyyrillisiä, niitäkin varsin niukalta. Savo sitä vastoin on tämän vuosisadan alussa vielä ollut hyvin rikas runoista, pohjoinen osa erittäin epillisistä. Sitä vastoin eivät Pohjois-Hämeen savolaiset pitäjät silloin enään ole antaneet monta sipaletta, vaikka ne 300 vuotta ennen, niinkuin sieltä muuttaneitten Wermlantilaisten runoista näkyy, olivat hyvin rikkaat. Minkätähden ne Pohjois-Hämeestä pikemmin katosivat kuin Pohjois-Savosta on mahdoton ymmärtää, ja vielä vaikeampi, mistä syystä Pielisjärven seutu jäi osattomaksi, vaikka sillä oli tai vieläkin on hyviä runo-paikkoja ympärillään joka haaralla. Tässä on edessämme vielä mutkikkaampi pulma kuin ennen mainitussa Laatokan länsirannikon osassa. Pohjanmaalla ei runo Kajaanin kulmalla ole vielä nytkään vaiennut, ja Oulun läänin läntisillä rantamailla oli se viime vuosisadan lopussa, niinkuin myös tämän alussa, raittiisti raikkuva.

Yksi katkelma Pohjanmaalta kertoo Väinämöisen syntymän, siirtäen kuitenkin sen tapauksen hänen isänsä nimelle:

Kave ukko, Pohjan herra,
Ikäinen ikiturilas,
Isä vanhan Väinämöisen,
Makas äitinsä kohdussa
Kolmekymmentä kesä'ä.
Ikävystyi aikojaan,
Oudostui elämitään,
Viilaisi äitinsä kohdun
Sormella nimettömällä,
Vasemalla varpahalla.
— — —
Päästin (sic!) miehen miekkoineen,
Satuloine'en orihin,
Kupehesta Runottaren,
Lapsen vaimon lappiosta.[292]

Laveampi toisinto on saatu Suomen Karjalasta: Oli neito Pohjolassa, joka ei suostunut sulhasiin. Viimein kuitenkin hän astui alas meren selälle ja siellä hänet meren ukko, parkka-äijä, teki raskaaksi. Kolmenkymmenen kesän kuluttua Väinämöinen ikävystyi elämäänsä äidin kohdussa ja syntyi samalla tavalla kuin painettu Kalevala kertoo.[293]

Maailman synty pääskysen munasta oli täälläkin tuttu, kuitenkin ainoasti uudemmissa muodostuksissansa, niin että maailman sijasta syntyy hylkeitä[294] tai saari, johonka jälkimmäiseen toisintoon tässä aina on Saaren neidon kosinta liitetty.[295]

Puitten kylvämisestä on Pohjois-Savossa laulettu täydellisemmin kuin tiettävästi missään muussa paikassa. Yhdessä kappaleessa[296] Ahti arvelee mistä saisi nurmen juuren polttajan, niin että pelto "tomeromman touon toisi, paremman terän tekisi." Kuka saataisiin noutamaan Sämpsä Pellervoinen siihen työhön? Susi siihen suostuu, saatuaan tuuheamman turkin, jolla paremmin tarkeneisi pakkasessa. Sämpsä tulee, tuo mukanaan siemeniä ja sanoo Ahdille:

"Hyvinpä teit sinäik,
Minun tänne tullessani:
Sulaisit jokien suita,
Jäitä järvistä alensit!"

Hän rupeaa sitten kylvämään kaikki puut eripaikoilleen:

Ennen Ahti maita puuttui,
Ennenkuin Sämpsä siemeniä.
Etelähän ensin kylvi,
Sitten siuvotti itähän,
Pohjan puolelle porotti,
Lopettaapi luoteesehen.

Toisessa, viime vuosisadalta, kyntö tapahtuu Vennon härän Uljamoisen avulla.[297] Ison tammen kasvattaminen ja hakkaaminen on ainoasti harvoin yhdistetty Pellervoisen kyntöön,[298] mutta sitä vastaan jokseenkin tavallinen tunnetussa loitsussa pistoksia vastaan.

Harvinainen on Väinämöisen ja Joukavaisen kilpalaulu ja enimmiten vaillinainen, niinkuin Viipurin läänissä.[299] Onpa kuitenkin viime vuosisadalla vielä saatu täydellisempikin Pohjanmaalta.[300] Sanakiistan jälkeen Väinämöinen pistää Joukkavaisen keihäällä läpi sydämen, josta tuskauneena tämä rukoili jumalia ja saikin avun neitsyt Maarialta, niin että yhdessä yössä jälleen parani. Hän kehoitti sitten Väinämöistä laulamaan, jolloin:

Leuat liikkui, pää järisi,
Kivet rannoilla rakoopi,
Paaet paukkui kalliolla,
Väinämöisen laulaessa.
Portit Pohjolan repesi,
Ilman kannet katkieli,
Väinämöisen laulaessa.

Aino-runon tapaisia balladeja, semmoisia kuin Inkerin alueessa, on tavattu muutamia kappaleita samaa toisintoa. Siinä tyttö lähtee paimeneen, varas vie korut, tyttö juoksee itkien kotiin, äiti lohduttaa häntä ja käskee aittaan uusia koruja ottamaan.[301]

Paremmin edustettuna ovat kosintarunot. Näissä molemmissa maakunnissa yksistään näet on tavattu tuo pilven päällä istuvan immen kosinta, josta kahdeksas runo kertoo. Välistä se päättyy Väinämöisen polvenhaavan parantamiseen,[302] välistä vielä jatkuu sillä, että Väinämöinen kuitenkin saa veneensä valmiiksi, täyttää sen väellä, soudattaa vanhat ja nuoret, tarttuu haukeen, rakentaa kanteleen ja soittaa koko luonnon ihastukseksi.[303] Paljoa yleisempi on polvenhaava ja verensulku erillään kosinnasta, välistä yksinään,[304] välistä kanteleensynnyn yhteydessä.[305]

Kilpakosinnasta on ainoasti katkelmia tallella, nimittäin pari palasta ansiotöitten kuvauksesta[306] sekä kultaneidon takominen.[307]

Vipusesta on saatu muutamia täydellisempiä tai katkonaisempia runoja. Enimmiten ne päättyvät jo siihen, kun Väinämöinen saa sen tiedon, että Vipunen on kuollut.[308]

Joskus harvoin laulettiin isosta härästä.[309]

Tältä alueelta saatu on ainoa täydellinen runo Lemminkäisen kosimisesta Pohjolassa, ansiotöistä, kuolosta koskeen sekä äidin haravoimisesta, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa.[310] Hänen surmaansa sekä uudestaan herättämistänsä nähtävästi myös muistuttaa yllä esiin tuotu Ganander'in runo Joukkavaisesta ja Väinämöisestä.

Kyllikki oli ainakin 300 vuotta takaperin tunnettu Pohjois-Savossa; sen todistaa hänen nimensä, mainittu "kiven emuena" eräässä loitsussa.[311]

Hiukkaa runsaammat ovat jäljet retkestä Pohjolan häihin. Muutamassa häälaulussa[312] ilmauntuu Lemminkäisen kerskaus:

"Sen mä mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Joka jouseni vetäisi,
Kaareni kiinnittäisi".

Edempänä sitten kuvataan myrkky-oluen tarjominen; käärmeitten onkiminen sekä oluen juonti. — Vielä pienempiä katkelmia löytyy Savossa sekä Karjalan lutherilaisissa pitäjissä useampiakin.[313]

Pohjanmaalla on oluen syntyä laulettu täydellisesti useissa paikoissa Kajaanin puolella,[314] ja yhdessä toisinnossa on Tuonelassa käynti Päivölän retken yhteydessä.[315] Myös on sieltä saatu koko Lemminkäisen toinen retki.[316] Viimein on Pohjanlahden rannaltakin vielä löydetty katkelma, jossa

Juopui Ahto, juopui Kauko,
Juopui veitikka veräjä[317]
Sariolan juomingissa,
Kirjoverkulan vakoissa.
Silloin laskit laulujahan,
Opetit osan minulle.[318]

Viimein mainitaan Lemminkäinen eräässä luultavasti Pohjanmaalta saadussa vanhassa katkelmassa "Väinämöisen merimiehenä:"

Sitten vanha Väinämöinen
Fani lieto Lemminkäisen (airoille);
Äsken keikkui venehen keula,
Purajasi purren nokka.[319]

Kullervosta laulettiin Pohjanmaalla hyvin täydellistä runoa samaan tapaan kuin Kalevalan ensimmäisessä painoksessa. Soini l. Sole, siksi häntä nimitetään,

Se kalki Kalevan poika,
Kun ensin emästä syntyi
Viidellä vesikivellä,
Hetikohta kolmi-öisnä
Katkaisi kapalovyönsä.
Nähtihin hyvä tulevan,
Kenitihin (keksittihin?) kelpoavan,
Myytihin vierahalle.
Karjalahan kaupittihin
Sepoille Köyretyiselle.
Pantiin lasta katsomahan;
Katsoi lasta, kaivoi silmät,
Syötti lasta, söi itekin;
Lasta taudilla tapatti,
Kätkyen tulella poltti.

Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen kotiin.

Pani karhut kahleisiin.
Sudet rautoihin rakensi;
Neuvoilevi karhuja'an,
Susillehen suin puheli:
"Repäise emännän reisi!"
Tarttui karhu kantapäähän,
Repäisi emännän reiden.
Sillä kosti piian pilkan,
Naisen naurun paransi,
Pahan vaimon palkan maksoi.[320]

Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] — Parissa katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen talosta tai sotaan:

Kävin mä piennä paimenessa,
Lassa lammasten ajossa,
Pistin pillit pussihini,
Soitin suolla mennessäni,
Kajahutin kankahalla,
Kuului se sepän pajahan;
Seppä seisahtui pajassa.
Vasara vajos käestä,
Kulta kiehui kattilassa.[322]

Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon kosinnalla. — Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti tallella.[324]

Kanteleen synty laulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma, jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli Savossakin laulettu.

Pohjolan emännän perään-ajosta on molemmissa maakunnissa välistä palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] — Ennen jo mainitussa runossa Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä, kehoitus lauluun Samporetkeläisten palausmatkalla:

"Laula, laula, Väinämöinen,
Hyräile, hyväsukuinen!"
Tuopa vanha Väinämöinen
Varmoin kyllä vastaeli:
"Varainen on laulannaksi,
Aikainen ilonteoksi".[329]

Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna. Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä, Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen (= Joukahainen) lähtivät Pohjanmaalle Sammasta hakemaan. Sieltä saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo virtes!' — 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy, tuvan uuni kuumoittaa'. — Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut, niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]

Täälläkin laulettiin runo päivän ja kuun vapauttamisesta. Se alkaa kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]

Viimeinpä vielä on ollut tuttu Väinämöisen tuomio. Eräässä katkelmassa näet pikku-lapsi sanoo tuomarilleen:

"Sinä vanha Wäinämöinen,
Te'it huorin kolmi-öisnä.
Kuss' on kintaani kiviset.
Maan karvaiset vanttuhuni,
Isäni tulinen turkki,
Äitini punainen paita?"[332]

Paitsi näitä tavataan myös sekä Savossa että Pohjanmaalla suuri osa niitä loitsurunoja, jotka on Kalevalaan otettu; mutta ne ovat enimmiten ilman mitään yhteyttä kertomarunoin kanssa.

Siirtyessämme nyt viimein Länsi-Suomeen, täytyy meidän kohta aluksi tunnustaa, että sieltä ei ole saatu ainoatakaan itsenäistä Kalevalaan kuuluvaa runoa. Loitsuja sekä vanhoja lyyrillisiä runoja on kuitenkin vielä ollut jommoinenkin määrä koko Hämeessä ja Satakunnassa sekä Suu-Pohjan sisämaan pitäjissä.[333] Aivan tyhjät niistä ei ole olleet muut kuin Varsinais-Suomi sekä Uusimaa.[334]

Yhtähyvin eivät ole epilliset runot olleet Länsi-Suomessakaan tuntemattomat; sen todistavat sangen lukuisat muiden runoin sekaan eksyneet katkelmat sekä suorasanaiset tarinat.

Satakunnassa laulettiin pieni runopalanen, joka selvästi on kuulunut Kullervon paimenessa oloon:

Kulu, päivä, kulje, päivä.
Heitä, päivä, heinikolle,
Harppa'a haravan varren,
Viittä, kuutta viikatevartta!
Ei kulu kivinen kakku
Orpolapsen kainalosta:
Syrjän söi, sydämen vei
Emännälle leipojalle,
Piialle vanuttajalle.[335]

Luultavasti samoissa seuduin syntyneessä Piispa Henrikin virressä tapaamme pari vanhaa muistoa. Siinä ensiksi näkyy olevan jälki Hiiden hirven hiihtämisestä. Lähteissään piispaa tappamaan Lalli

Lykkäsi lylyt lumelle,
Kun oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhut kaljamalle,
Kuin on talvisen jäniksen.
Sitten hiihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinheästi:
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvan somman tiestä.[336]

Kuvaus Henrikin ajosta koreassa korjassansa on myös hyvin sen tapainen mitä ainakin muutamat toisinnot kertovat Ilmarisen kosintomatkasta:

Latoi lauman laulajia
Päänsä päälle laulamahan,
— — —
Jänön valkoisen hypitti
Edellänsä viltin päällä.
Karhu oli rautakahlehissa,
Teeri rautainen kukersi
Karhun rautaisen kidassa.[337]

Myöskin runo Elinasta ja Klaus Kurjesta (syntynyt Tampereen seudulla n. 1500) sisältää pari yhtäläisyyttä Kalevalan runoin kanssa. Klaus Kurki, näön vuoksi lähteissään keräjille Pohjanmaalle, käskee vaimoansa tarpeellisiin matkan varustuksiin näillä sanoilla:

"Oh mun vähä Elinani,
Viillä voita vakkasehen,
Sääli säkkihin evästä,
Liikkiö sianlihaa,
Minun kauas mennäkseni!"

Melkein samoilla sanoilla Lemminkäinen käsikirjoituksissa pyytää äitiänsä, ja painettuun Kalevalaan ne ovat tulleet jo tehdyn teon kuvauksena.[338]

Saman laulun lopussa taas on tunnonvaivoissaan olevan Klaus Kurjen lähtö kotoa sekä itsemurha kerrottu tällä tavalla:

Pisti pillit pussihinsa.
Soitti suolla mennessänsä,
Kajahutti kankahalla,
Järähytti järven päässä;
Ajoi päin sula'a merta,
Alle aaltojen syvinten.

Näistä värssyistä tapaamme ensimmäiset neljä sanasta sanaan useissa
Kullervon sotaanlähdön kappaleissa. Seuraavat kaksi vastaavat yhtä
toisintoa Kullervon kuolosta, jonka Lönnrot oli pannut kirjaan
Vuokkiniemen tienoilla ja jonka loppu on näin kuuluva:

Ajoi päin sinistä merta.
Alle aaltojen syvien.
Päälle mustien murien.[339]

Samallaisia yhtäläisyyksiä tapaamme niissä runoissa, joita ennen aikaan laulettiin Hämeessä, Sääksmäen Ritvalan Helka-juhlassa.

Ensimmäisessä niistä, Mataleenan vesimatkassa, Mataleena, kun Jesus häneltä vettä pyytää, vastaa ynseästi, sanoilla, jotka Pohjolan emännän vastausta Lemminkäiselle muistuttavat:

"Ei oo mulla astiata,
Eik oo kannuni kotona;
Pikarit pinona vieri,
Kannut halkona kalisi".[340]

Kolmannen Helkavirren, Kestin lahjan seassa, taas on jälki Hiiden hirvestä sekä isosta tammesta:

Hikos hirvi juostuansa,
Toi hirvi janottuansa
Heränteestä hettehestä;
Siihen kuolansa valotti,
Siihen karvansa karisti.
Karskasi kataja kaunis,
Tuomehen hyvä hedelmä,
Katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Joka siitä lehden leikkas,
Siihen kasvoi tuomi kaunis,
So leikkas ikuisen lemmen.[341]

Varsinais-Suomessakin on meille tarjona muutamia tähän vivahtavia pikku seikkoja. Erittäin merkillinen on Rauman murteella sepitetty, n. v. 1600 syntynyt runo Kaarle herttuan sodasta uppiniskaista Suomen aatelia vastaan. Siinä me näemme seuraavat paikat:

Hyvä herra, herttu Kaarle
— — —
Hankitsevi haaksiansa.
Laitteleksi (laittelevi) laivojansa;
Purjeet raakaiset rakensi
Hahden suuren hartioille.
Oli haaksi hankittuna,
Päällä purjehet punaiset,
Viherjäiset viirit päällä.
Antoi soutaa Suomen vaimon.

Laivan varustus on tässä hyvin sen tapainen kuin Viipurin puolen laivaretkissä. Airoille asetettu Suomen vaimo taas ei juuri voi olla muuta kuin muisto Väinämöisen veneessä soutavista neidoista; sillä Kaarle herttuan laivassa ei hänellä tietysti ole mitään virkaa.

Tultuansa Suomen rannalle herttua

Otti tulta tuttisesta,
Takelita taskustansa;
Meri häälyi, ranta raskui,
Kalliot kovin kajasi,
Hahdet hartaasti vapisi,
Pyssyt parkui partahilla.

Ensimmäiset kaksi riviä nähtävästi tarkoittavat Väinämöisen hätäkeinoa Pohjolan laivan saavuttaissa; ne ovat vaan tässä uuden-aikuiseen kanuunilla ampumiseen sovitetut. Loppu otteesta näkyy olevan muunnos Väinämöisen laulun mahtavan vaikutuksen kuvauksesta, joka muuallakin välistä on Samporetkeen yhdistetty.

Myöskin ansainnee huomiota tapa, jolla on kuvattu Suomen herrain suuttumus Kaarle herttuan lähettämästä kirjeestä; sanat näet ovat aivan samat, joita Kalevalassakin aina käytetään vihan tai surun osoitukseksi. Suomen herrat

Purit huulta, vääristit päätä,
Kallisteli kallojansa.[342]

Vielä edempänä on kuvattu kuinka Suomen sotajoukon kävi:

Huovi häijy Hamoseen,
Häijyn juoniseen jokehen;
Siitä hauit haukkelivat,
Ahvenet otti osansa.[343]

Samoin Inkerin alueessa Lemminkäisen surmaa vastaavissa balladeissa välistä lauletaan:

Jo oli siika silmät syönyt,
Hauki hartiat halaissut.[344]

Viimeinkin on ko'oltansa vähäinen, vaan sijaltansa erittäin omituinen muisto muinaisrunoistamme säilynyt eräässä Maskun Hemmingin n. 1600 sepittämässä virressä! Yksi kohta siinä kuuluu:

Pilvet taituit, taivaat notkuit,
Pyhäin polvet kumarteli.[345]

Mutta nämät rivit eivät ole mitään muuta kuin hengelliseen tarkoitukseen hiukan muodosteltu toisinto parista tulen-synnyn värssystä:

Hopeiset orret notkui;
— — —
Pilvet liikkui, taivot naukkui,
Taivon kannet kallistihe.[346]

Näin olemme siis, pakanuuden-aikuisten laulujemme jälkiä seuraten, saapuneet ihan Suomen kirkollisuuden emän, Turun, porttein edustalle, vieläpä Henrikin tuomiokirkon pyhäin katonkaarienkin alle! Mutta vielä paljoa enemmän, kuin nämät hajanaiset runokatkelmat, sisältävät useat Länsi-Suomesta saadut suorasanaiset tarinat.

Oli Hyytiö niminen mies, niin kerrotaan Tuuloksessa Etelä-Hämeessä,[347] ja sillä vaimo, joka tuli raskaaksi. Siitä suuttui jättiläinen, nimeltä Häyrinen, joka ei kärsinyt kuulla lapsen itkua. Hän pisti siis vaimon tynnyriin ja vieritti mereen: mutta tuuli ajoi tynnyrin saareen, jossa se rikkui kiveen. Näin pääsi vaimo ulos ja synnytti pojan, jolle pantiin Kauko nimeksi. Kasvaessaan poika mielellään katseli ohitse kulkijoita. Viimein hän teki itsellensä vesimaton, jolla läksi purjehtimaan. Jättiläinen sen huomasi ja rupesi Kaukoa kivien viskaamisella ahdistamaan: mutta kotka otti hänet selkäänsä ja kantoi korkealle vuorelle, josta hän pääsi kotiin. Nyt varusti Kauko suuren sodan, jossa kaatoi jättiläisen pojan, ja isä, siitä tuskastuneena, rakensi erityisistä aineksista laivan, joka kulki maitse, meritse sekä ilman kautta, ja läksi matkalle, jolta ei enään ole kuulunut eikä näkynyt palauvan.[348]

Toisessa samasta paikasta saadussa[349] mies suri, kun hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta. Löysi hän sitten munan ja hautoi, siksi kun siitä tuli ihmeen väkevä poika. Mies lähetti hänet kaskea kaatamaan. Poika otti kirveen ja kaatoi hirmuisesti metsää. Siitä suuttuneena isä ajoi hänet pois kodistaan. Poika palkkausi nyt suureen linnaan rengiksi ja sai ensityökseen suuren laakson raivaamisen, kivistä puhdistamisen. Hän otti hirmuisen hongan tyvestä kiinni ja veti sitä perässänsä, joten koko laakso kerrassaan tuli viljelysmaaksi. Kotiin tultua pojalle annettiin sammalista ja suomudasta leivottu kakku, jonka laadun hän vasta leikatessaan huomasi. Kostoksi soitti hän torvellaan kokoon metsän karhut ja ussutti ne isännän päälle. Hädissään tämä lupasi Munapojalle tyttärensä sekä perintönsä omaksi. Mutta tytön äiti ei olisi suonut lastansa köyhälle miehelle; hän läksi pyytämään apua Pohjolan akalta, Tämä suostuikin auttamaan, jos saisi tytön omalle pojallensa. Nyt Pohjolan noita-akka rakensi laivan ja tuli poikansa kanssa neitoa noutamaan; vaan Munapoika veti laivan semmoista vauhtia maalle, että se meni pirstoiksi. Pohjolan akka näki että Munapojalla oli koira; hänkin nyt sylki koiran ja molemmat talonvartijat pantiin vastakkain tappelemaan. Munapoika silloin taas kutsui karhuja metsästä, jotka repivät koiran ja haavoittivat akan. Tämän huutoon riensi avuksi laiva, jossa oli tuhat rautapaitaista soturia. Syntyi nyt hirveä tappelu, niin että kalliot järisivät, mutta viimein Munapoika pääsi voitolle. Haavan saaneelle morsiamelleen hän mehiläisellä haetti mettä ulkomaalta ja paransi hänet jälleen terveeksi.[350]

Kauvatsalta Satakunnassa[351] kerrotaan sama satu, mutta vähän toisin. Munapoika kuninkaan palveluksessa lähetetään puitten hakkuusen. Siellä hän kaataa yhden puun maahan ja samassa romahti koko iso korpi kumoon, niin pitkältä kuin kirveen kalkahdus oli kuulunut. Sitten piti tuoda halot kotiin. Munapojan kuormaansa vetäessä tuli karhu vastaan; hän sen koppasi niskasta kiinni ja viskasi halkojensa päälle. Kotona hän sen pisti härkänavettoon ja aamulla, kun mentiin katsomaan, oli karhu tappanut koko lauman, että oli kaikki vallan lihana. Kuningas nyt tahtoi päästä tuosta vastuksellisesta palvelijasta ja lähetti hänet helvetistä ijankaikkista veroa tuomaan: mutta hän palasi sieltäkin eheänä. Nyt hän käskettiin perkaamaan Limingan niittyä.

Kullervon runoin tapaisia kohtia löytyy vielä useissa muissa tämän kanssa[352] sukulaisuudessa olevissa saduissa, joissa tuo väkevä poika syntyy leppäpölkystä taikka on karhun ja papinrouvan tahi jonkun miehen (useimmiten papin tai sepän) ja metsän neidon sikiö.

Useissa näistä,[353] joissa seppä on pojan isä tai kumminkin isäntä, viedään tuo väkevä hirviö pajaan. Hän kysyy siellä saako lyödä voiman vai taidon kanssa? Seppä siihen vastaa: "se on ykskaikki, jos semmoinen mies lyö voiman tai taidon kanssa!" tai myös: "kyllähän voimatkin tarvitaan kaikkityyni!" Silloin poika nostaa moukkarin ja lyö sillä alaisimen maan alle näkymättömiin, kuulumattomiin. Pelästyneenä siitä seppä hänet yhdessä toisinnossa myö kuninkaalle.[354]

Joskus väkevä poika nimitetäänkin Kalevan pojaksi. Eräässä Sahalahden sadussa[355] "Kalavan poika" lupasi hakata naurishuuhdan muutamalle ukolle. Hän söi ensin koko päivän ja hioi kirvestänsä; iltahämärässä vasta hän läksi metsään, ja kun sitten kerran vaan läimäytti, niin metsä kaatui, niin kauas kuin kirves kuului.

Toisin paikoin kerrotaan Kalevanpojan niityn raivaamisesta tai niittämisestä. Ylöjärvellä esim. "papin poika" päivässä raivasi kymmenen kapan alaa niittyä ja latoi sen ympäritse korkean kiviaidan.[356] Suuret niityt Marttilan ja Pöytyän välillä ovat hänen niittämänsä, jolloin heinä kaatui kerrassaan niin laajalta, kuin viikatteen viuhina kuului.[357] Tämän jo Agricolakin tiesi, joka Hämäläisten jumalia luetellessaan mainitsee:

Calewan pojat niitut ja mwdh löit.

Kullervon muistakin uhkatöistä, joissa hän kaikkea turmelee, ovat muutamat tutut Länsi-Suomessa. Sahalahdessa[358] "väkevä Matti" Paholaisen palveluksessa tappaa lapsen, jonka katsominen hänelle oli uskottu, ja sen jälkeen häntä itseään tahdotaan tappaa. Laitilassa[359] hän toisten ollessa riihessä vaan makaa. Viimein hänkin tulee, potkaisee riihen päädyn pois, ajaa kaikki elot luuvaan, ottaa maston ja "jumppaa" sillä. Kun työ on tehty, panee hän jyvät suureen purjeesen ja vie ne aitan portaille.

Karhun kotiintuonnistakin on toisellainen toisinto, saatu Eurajoelta Varsinais-Suomessa.[360] Poika oli metsässä sälyttänyt rekeen semmoisen kuorman, ettei härät jaksaneet sitä vetää. Hän meni senvuoksi ruoskaa leikkaamaan ja sillä ajoin karhu söi härät. Mutta poika ei ollut siitä milläänkään, valjasti karhun sijaan ja ajoi sillä kuorman kotiin.

Laitilassa kerrottiin kuinka Kalevanpoika kantoi kiviä kostoksi
Untamalaisille. niin että heidän niittynsä jäi niittämättä.[361]

Paitsi sitä ilmautuu Kalevanpojan t. Kalevanpoikien nimi monissa muissa saduissa, joissa kerrotut seikat eivät ole yhtäpitävät Kullervon runoin kanssa.[362]

Halikossa kerrottiin vielä tämän vuosisadan alussa vaskivaimosta, jonka seppä oli itselleen takonut.[363]

II. Kalevalan runot Vironmaalla.

Löytöretkellämme, Kalevalan runojen ha'ussa, on meidän nyt poikkeeminen Suomen lahden poikki, niiden veljiemme luokse, jotka siellä elävät Virolaisten nimellä. He ovat kaikkein kau'impana epoksemme nykyisestä parhaasta säilypaikasta; mutta yhtähyvin tapaamme heilläkin aivan arvaamattoman rikkauden vanhoista runoista ja taruista, jotka monin suhtein ovat vieläkin täydellisemmät kuin Inkerissä.

Luomistarusta on Virolaisilla hyvin paljon ja tärkeitä toisintoja. Yksi[364] kertoo, kuinka oli neljä neitoa, sisarusta soutavata: yksi oli joen näkki, toinen neito tähden tytär, kolmas kuun kasvatti, neljäs päivän pääskyläinen. Ne kutoivat Taaran (ylijumalan) käskystä hopea- ja kultakankaita päivälle ja kuulle vaatteiksi, vedelle pitsiverhoa, maalle utuvaippaa. Mutta viimein he siihen työhön kyllästyivät:

Aika lähti ikäväksi,
Ajan kierto kipeäksi,
Kapeen kierto kapeen kanssa;
Ei ole miehet maistamassa,
Puolisot ei kaitsemassa.

Mikä ihmeellinen yhtäläisyys Kapeen, Ilman immen, ensimmäisten olo-aikain kanssa! Tosin on suomalaisessa runossa puhe ainoasti yhdestä neidosta, virolaisessa neljästä. Mutta tapaammepa me Kalevalassakin toisin paikoin useampia Luonnottaria.

Joen näkkiä vastannee Kalevalassa veden emoksi muuttunut ilman impi. Päivätär ja Kuutar myös ilmautuvat meidän runoissamme; niillä on hopea- ja kulta-kangasten kutominen virkanansa aivan kuin heidän virolaisilla sisarillansa. Huomattava on että toisessa paikassa taas suomalainenkin "impi ilman päällä" soutaa venehellä vaskisella, purrella punaperällä.[365] Parissa paikoin ilmautuu Kalevalassa kolme Luonnotarta, esim. kun he lypsävät rautamaitoa,[366] tai kun käärmeen synnyttävät.[367]

Toisessa virolaisessa runossa[368] Siuru-lintu, sinisiipi, ilman emän hautomatta syntynyt, lentää ympäri kaikkia ilmoja:

Lensi paljon, liukui paljon,
Lensi, liukui lounaan alle,
Pyörähti poikittain pohjosehen

ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä yksin eläessä.

Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi, nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä "purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan, viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä laivoja.

Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta. Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sitten Ilmarinen takoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun, tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]

Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntä kaosta. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksi kynnettävä ja kylvettävä. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret, raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa taas[374] Kalevanpoika

Laittoi aisat aurallansa,
Orhin auransa etehen,
Ruunan kynnölle rakensi:
Läksi suolle sahroinensa,
Kuivaa maata kyntämähän,
Aron pintaa kääntämähän.
Kynti maan pinnan tomuksi.
Kivet survoi someroiksi,
Savet siemenenkasvajoiksi.
Tomun idun imettäjäksi.
Kynti paikoittain peltomaaksi,
Väkeväksi viljamaaksi.
Toiset kohdat karjamaaksi,
Nurmimaaksi, heinämaaksi.
Kylvi suohon sinikoita,
Sammaleesen juovikoita,
Mättähisin muuraimia.
Muutamin paikoin mustikoita.
Kynti paikoittain metsämaaksi.
Laajat paikat korpimaaksi;
Kylvi metsät kasvamahan.
Tammet korkeat nousemahan,
Pensastikot paisumahan,
Kynti paikoin lakeuksia,
Laajoja aroja, laajoja nunnia,
Hauskoja kävelypaikkoja;
Kynti mäet keikkumahan,
Kummut kaikki kiikkumahan.
Kynti orot, kynti salot,
Nurmet (?), luhdat viherjöimään.
Kylvi mansikat mä'ille.
Pensaan alle puolukoita,
Kynti kukat kasvamahan,
Kaunoiset rehoittamahan.

Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.

Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin tiedämme, tammi, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika, Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:

Tammi nousi, tammi joutui,
Nousi vaaksan paksuiseksi;
Tuli tuulonen tuhisten,
Vihma vierähti vihisten,
Tuuli tammea kohotti,
Vihma kostutti vähäistä,
Nosti tammen kasvamahan.
Vähäisen venähtämähän.
Tammi nousi, tammi joutui,
Tammi nousi taivahille,
Saatti pilvet hajoomahan,
Taivon laajan laukeemahan,
Rupes päivää peittämähän,
Kuutakin sammuttamahan.
Tähtiäkin tappamahan.

Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle tultuansa:

Kasvoi kyynärän, kasvoi kaksi,
Sirkosi vielä monta syltä.

Sitten hän rupesi tammea hakkaamaan.

Hakkas päivän, hakkas kaksi,
Kappalehen kolmattakin;
Tammi alkoi tuikutella,
Kannon päässä kiikkuella,
Latvapuoli lankeemahan.
Tammen tyvi peitti saaren,
Latva kaatui lainehesen.

Tammesta sitten tehtiin kuuluisa Suomen silta, jonka toinen haara
Saaresta meni Viroon, toinen Suomeen.

Kolmas laajalle ympäri Viroa levinnyt toisinto tähän kuvaukseen vielä lisää kertomuksen mitä siitä tehtiin:

Saatiin tynnyrit tyvestä,
Kannosta olutpuolikoita,
Latvasta lasten kätkyitä.
Sydämestä syömäpöytä.
Lukkarin luetuspöytä;
Mi jäi laudoista jäljelle,
Siitä sauna veljelleni,[377]

Lähinnä työnä nyt oli Wäinämöisellä tai oikeastaan Pellervoisella kasken kaataminen, jota tehdessään hän kuitenkin jätti yhden koivun lintujen leposijaksi. Samallainen huolenpito metsän laulajista ilmaantuu myöskin muutamassa virolaisessa lyyrillisessä laulussa.[378]

Wäinämöisen ja Joukahaisen taistelun tapaisia suorasanaisia tarinoita kuuluu olevan Vironkin kansassa.[379] Mahdollisesti on myös tähän luettava Kalevinpojan taistelu Manalan hallitsijan Sarvikon kanssa, jossa jälkimmäinen viimein nivuslihoja myöten pistetään maan sisään.[380]

Runsaasti, vaikka kuitenkin ainoasti katkelmina, ovat Aino-runot edustettuna. Yhdessä[381] nuori tyttö laulaa:

Läksin luutia tekemähän,
Kultaluutaa kuusikosta,
Hopeaista haavikosta,
Tarkan tammen lehtisistä.
Otin puukkoni pivohon,
Helmahan raudan heleän,
Karkean raudan kainalohon.
Tuli vastahan Sulevi,
Sulevi Kalevinpoika,
Pyysi multa huimasti suuta,
Huimasti suuta, kiusalla kättä.
Minä sulka en suonut suuta,
Sepelpää en kääntänyt päätä.

Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa, saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa. Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382] Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä on tapana:

Läksin mereen kiikkumahan
— — —
Panin helmet heinämaalle,
Vitjat pitkän luo'on päälle,
Sormukset someron päälle,
Nauhat laajan hiekan päälle.

Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa, vakuuttaen:

"Meill' on pyhä jokapäivä,
Pitkin vuottamme pitoja!"

Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa, jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle, oikealle ladullensa.

Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385] Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla kuin suomalaisessakin runossa:

Läksin mereen kiikkumahan,
Lainehisin laulamahan;
Sinne ma kana katosin,
Sinne lintunen livahdin,
Näivehdyin ma nuori neito,
Kaunis kukkanen lakastuin.[386]

Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]

Silmät vettä vierettävät,
Kosket laskee lainehia,
Vesi vieree silmistäni,
Silmistäni poskilleni,
Poskiltani kaulahani
Kaulastani rinnoilleni,
Rinnoiltani helmoilleni,
Helmoiltani polvilleni,
Polviltani säärilleni,
Sääriltä jalan lavalle,
Jaloiltani varpahille,
Varpailta maahan vajosi.

Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria, saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon seassa:[388]

Kodasmäell' on suuri kuusi,
Lepät laajat Leuvalassa,
Tammi Tarvasten mäellä;
Kukkuvi käkeä kolme,
Laulaa kolme linnukaista;
Yksi kukkui: "kuole, kuole!"
Toinen kukkui: "murhe, murhe!"
Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!"
Joka kukkui: "kuole, kuole!"
Sen ma itsellen' ehitän,
Mikä kukkuu "murhe, murhe!"
Sen mä laskelle lähetän;
Mikä kukkuu "kullan kainaloon!"
Kullakseni kasvattelen.

Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:

Yks on siika mustaselkä,
Toinen hanki halliselkä,
Kolmas lohi laajalauko.
Otin ma kalan kätehen,
Vein minä kalan kotihin,
Kävin kalaa keittämähän
Isän pitkällä pinolla,
Veljen lastuilla leveillä.
Kala virkkoi vastahani:
"Ei mua tuotu tuoreheksi,
Eipä viety verekseksi;
Tuotihin ma laulamahan,
Laulamaan, livertämähän!"

Kalevalan kosioretkiä vastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä, tässäkin lähtee kauas kalaan:

Mull' oli vene luikon-luinen,
Airot hanhen sulkasista,
Astimet (= teljot?) sillin hampahista.
— — —
Sieltä sousin Saarenmaalle,
Saarelta viistoon Suomenmaalle.
Mitä kalaa sain merestä,
Suomesta salasilakkaa?
Vein ma vaimon Suomenmaalta,
Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta,
Kapenen kalliomaan keskeltä,
Pohjan päällikön pereestä,
Tauran (sic) tietäjäin suvusta.
Hääkutsuihin tuli joukoin suurin
Poikasia Pohjanmaalta,
Miehiä metsän takoa,
Naisia neljästä vallasta,
Tyttöjä Turkilan rajalta.
Kuormittain kokoon ko'ottiin
Aartehia Narvanmaalta,
Kultaa Kungelan ääriltä;
Antehista aavistelin
Puolisoni kalliin hinnan.
Sata päivää häät pidettiin,
Pohjolan ilopitoja:
Merestä makeiset tuotiin,
Ruotsin rannoilta rahnakalaa,
Kaukaa korvesta karhun lihaa,
Peuran lihaa Pohjan piiriltä,
Rasvalintuja lainehilta.
Jop' oli nyt kiiru kotihin,
Omaisia oppimahan,
Nuorikkoa näyttämähän,
Kuinka oli minut myös ylennetty.
Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen,
Tuurasta toisen orihin,
Panin parin korjan eteen,
Kiidätin kallioita myöten merelle.
Kansi klasinen merellä,
Klasi kallion kovuinen,
Kantoi kuormat katkeematta,
Kultakuormat kiikkumatta.
Nainen nauroi Suomen kielin,
Hepo hirnui Hiiden kielin,
Ori karjui Tuuran kielin.
Kulkuset kullasta kulisi,
Korja lauloi Narvan kielin,
— — —
Vihriä esliina Ruotsin kielin,
Punapaita Pohjolaa pajatti.
Ratsut rannalla rakensin,
Kolmet köyteni kohensin,
Panin päälle luisen luokin,
Kaulaan rahkehet rahaiset,
— — —
Läksin lystisti ajohon,
Käänsin kotipuoleheni;
Ajoin päivät päivän valolla,
Yöt kuu-kullan valolla,
Kauneulla Pohjan emännän,
Ruijan tulten tuikkehella —
Äidin helmien hopeisten,
Kultasoljen kuumottaissa,
Varjossa vanhan otavan;
Vartaat[391] johti vieraan tietä,
Koi-tähti kutsui kotihin.
Loppui meren kalliosilta,
Läksin maita liukumahan,
Myöten hankia ajelin,
Kynsin pitkiä kujia,
Ajoin näin kylä kylältä,
Kaupungista kaupunkihin.
Nuorikon tuli ikävä,
Itki kaukaista kotia.
Minä naista mielittelin:
"Ällös itke, armaiseni,
Älä kaipaa, kultaseni!
Ennen koittoa kotihin saamme,
Ennen valkenemista äidin syliin,
Koiton perästä perintömaalle! —
Oikoa, orit väsynyt,
Jalkoa, rauennut ruuna!
Kaurat kutsuvat kotihin,
Suitseet mieltäs mielittävät!" —
Pihan portille ajelin,
Korjani katoksen alle.
Tuli tyttö katsomahan,
Orja korjaa korjaamahan,
Ulos riensi äiti armas,
Vastahan vanha isoni.
Minä kuulustin emolta,
Vierain kielin väännätellen:
"Tuokaa juomaa uusin kannuin,
Huulen kastetta Marille!"
Äiti säikähti, vastaa tuohon:
"Kusta otan, kusta löydän?
Rainta kultainen ravistui,
Kannu rautainen katosi!"
Isä huutavi ovesta:
"Ota kulta-haarikkamme,
Vanhan Lempitin murhe-astia,
Sammuta jano nuorikolta!"
Toinpa vaimoni tupahan:
Kalliit vaatteensa kahisi,
Kultavitjansa kilisi.
Isä ällistyi tuvassa,
Emo vaipui kiukaan eteen,
Sisko kätkihe kammarihin,
Veikko viinakellarihin.
Isä huusi ihmetellen:
"Se on Kunglan kuuluisa tytär,
Se on puoliso kuninkaan!
Vaan ken mainio on miesi,
Mi sai morsion mertahansa?" —
"Tule, taatto, tunne poikas,
Tule, maammo, tunne poikas!"
Eipä tunne taatto, maammo,
Eipä tunne veikot nuoret;
Tunsipa sisaren silmä
Neulomastansa nutusta,
Kirjaamistaan kintahista.

Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos. Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen. "Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]

Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393] Värssyt

Pani kädet soutamahan,
Jalat takaa tyyrimähän,
Hiukset päässä purjehiksi;
Souti kiiruin Suomen puoleen,
Tyyrieli Turjaa kohti,
Purjehteli Pohjaa kohti[394]

näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe. Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa = perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimi mana-tarkka, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia, mahtavimpia tietäjiä.

Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.

Ilmarisen toisen kosintoretken tapainen on yksi runo, jossa veli, sodasta tultuaan, kosii itselleen morsiamen, mutta kotimatkalla kysyy hevosiltansa: "syöttekö neidon lihaa, juotteko neidon verta?" Kun ei hevoset siitä huoli, tappaa hän nuorikon itse.[399]

Kalevalan kosijain ansiotöistä ei Viron runot tiedä yhtään mitään. Sitä vastaan tapaamme taas koko joukon muistoja Pohjolan mainioista häistä.

Isosta härästä puhuu nähtävästi eräs katkelma, joka on eksynyt elonleikkuu-laulun sekaan.[400] Siinä kiitetään, ylistetään herrasväkeä, joka on talkkoita varten hankkinut niin suuren, lihavan elukan:

Ruvetaan härkää tappamahan,
Härkää hengiltä ottamahan;
Tuhat miest' oli niskassa,
Sata miest' oli sarvessa.
Saatiin tuhat tynnyriä lihaa,
Saatiin sata vadillista verta.

Myöskin oluen synnystä ja sen vaikutuksesta on Virolaisilla muutamia runoja. Yksi[401] kertoo, kuinka humala kasvaa, kuinka se olueksi keitetään ja sitten pyörryttää mielen miesten päässä, puolen mielen naisten päässä. Toinen,[402] joka kuvaa harjakaispidot, sen jälkeen kun Kalevinpoika oli ostanut miekan Suomen sepältä, kuuluu täten:

Seitsemän päivää kesti pidot,
Lepäs vasarat, alaisimet,
Lepäsivät rautapihdit.
— — —
Humala, uhkea pensaan oksa,
Käpy kaunis köynnöksessä,
Oli pitojen isäntä,
Suuren ilon lysti luoja;
Oli tunkeinut tynnyrihin,
Pujahtanut puolikkohon,
Sieltä kannuihin karasi,
Pikareihin häijy pääsi;
Sieltä päihinkin valahti,
Otti mielen miesten päästä,
Puolen mielen poikain päästä,
Tanun (hunnun) tarkkain naisten päästä,
Ujouden impien otsasta.
Olut tuolla hullutteli,
Mesi nurmella melusi:
Naiset tanssivat tanutta,
Miehet möyräili lakitta,
Neidot kaikki nelin ryömin,
Kontillansa, kuukuillansa.[403]

Yhdessä laulussa Salmen häistä on kenties tarkoitettu samantapaista häätuvan koristusta kuin Kalevalassa:

Tupa on tu'ista tehty,
Hernevarsista valettu.[404]
Katosta alkain alas-laskettu,

Itse häitten kuvauksessa ja häävirsissä on vielä enemmän yhtäläisyyttä virolaisten ja suomalaisten runojen välillä. Vävyn vastaan-otosta lauletaan Salmen häälaulussa[405] melkein samoilla sanoilla kuin Kalevalassa:

Talliin viekää tähden[406] hevonen.
Tähden laukki liiterihin;
Heittäkäätte heinäsiä,
Kantakaatte kaurasia,
Peittäkää hienoihin liinoihin,
Kattakaa leveällä kankaalla,
Varjostakaa silkkivaipalla;
Silmät samettiin makaamaan,
Kaviot kauroihin lepäämään![407]

Tähden poika itse istutetaan:

Etehen hiotun seinän,
Taakse tahotun seinän;
All' on penkki pihlajainen,
Pöytä leveä edessä.[408]

Anoppi nyt kehoittaa vävyä:

"Syö'ös, tähti, juo'os, tähti,
Tähti, riemulla eläös!"
Kannusrautoja ratisti:
"En tahdo syödä, enkä juoda;
Tuokaa omani tupahan,
Saattakaa Salme permannolle!"[409]

Samoinpa Ilmarinenkin, kun hänelle tervetuliaistuoppia tarjotaan, vastaa:

"En ennen sinä ikänä
Juone näitä juomisia,
Kuin mä saan nähä omani:
Onko valmis valvattini!"[410]

Mutta vielä paljoa enemmän, melkein sanasta sanaan yhtäpitävä virolaisen kanssa on tämän tapauksen kertomus vanhemmassa muodossa, runossa "Suomettaren kosijat".[411]

Pohjolan hää-iloa enentää, niinkuin tiedämme Wäinämöinen suloisella musiikillansa; olipa olutkin jo ennen häitten alkua uhannut särkeä tynnyrinsä, jos ei saisi kuulla laadullisten laulua. Sama uhkaus löytyy myös Virolaisilla.[412]

Niin-ikään melkein samoilla sanoilla kuvaa sitten eräs virolainenkin runo laulun voimaa:

Kun ma lauluhun rupean,
Laulan meret nurmikoiksi,
Meren kaltaat kukkasiksi,
Meren pohjat peltomaiksi,
Meren rauniot rahoiksi,
Meren hiekkaset helyiksi,
Salmen suuhun tattareita,
Salmen karit kauramaiksi,
Salmen luotoihin pellavia,
Kun ma lauluhun rupean,
Ennen puuttuu Pursa puita,
Pursa puita, Pamma maita,
Kura kuivia kaloja,
Sörvenniemi säynähiä,
Ennen kuin minä sanoja.[413]

Viimein lähtiessään häitten jälkeen kodistansa Kalevin kanssa, sanoo
Linda:

"Käskyjalka, käännä korja,
Korjan aisat akkunahan,
Korjan kylki kynnyksehen,
Reen kuomu koiton puoleen!"[414]

Yhtä suuri on myös yhtäläisyys niissä neuvomis-virsissä, joita häissä on tapa laulaa. Kalevinpojan kerta tullessa veljiensä kanssa yhteen taloon, luullaan heidät kosijoiksi ja otetaan siis vastaan seuraavilla sanoilla:

"Mistä tiesitte tänne tulla,
Osasitte pihaan ajella?
Ei ollut merkkiä mättähässä,
Tunnustähteä aidaksessa,
Että kasvaapi kanoja,
Täällä hautuu sorsasia.
Tytöt kasvoi salatuvassa,
Kultakangasta kutoen,
Silkkipauloja punoen,
Kultasormus sormessansa,
Suuret soljet rinnassansa,
Kalliit taalerit kaulassa.
Te kävitte kullan valolla,
Ajoitte soljen valolla".[415]

Morsianta itketetään ja varoitetaan Virossakin tällä lailla:

"Oi sisar, matala neiti,
Kun sinä kotona kasvoit,
Mit' oli sulla muretta?
Poski piti pestä, pää sukia,
Hiukset hoitaa huomenella.
— — —
Jätä nyt pois jo neidon huoli,
Neidon huoli, lapsen mieli,
Kun saat päähäs naisen hunnun,
Otsaan naisen huolen merkin,
Silmille sinikypärän.
Jätä tuimuutes kotihin,
Vihat veljesi pihoille.
Älä tule tänne nukkumahan;
Meill' ei nukkujaa tuvassa,
Ei ole unista naista.
— — —
Jos on appesi äkeä,
Tyhjästä toruu anoppi,
Ollos vaiti ja vakainen.
Älä vie sanaa kylähän,
Juttuja toiseen pereesen.
— — —
Äl' ole kovin kopea,
Äl' ole ylen älykäs,
Niin olet apen hyvä miniä,
Anopin hyvä miniä,
Oman miehen mesimarja".[416]

Toisessa häävirressä jatketaan vielä:

Kuink' anopin mieltä noudat,
Tahtoa apen, anopin?
Ole aamulla ahkera,
Varhain ennen valkenemista.
Tulta puhalla tuvassa,
Lietso liekki kiukoasen.
Kysy kaukalo kydyltä,
Anopilta kelpo amme,
Nadoltasi pyykkinuija;
Pese apen hienot paidat,
Anoppisi uudet sukat.
Puhtaaksi pese pataset,
Hiero laidat kiiltäviksi.
Kanna vettä kaivosesta,
Pannosi pata tulelle.
Kun tulevi kylpypäivä,
Ota kälyn lapsi kätkyestä,
Vie se saunaan kylpemähän,
Pue päälle paitukainen,
Pane päälle paulokainen,
Solmi solkinen etehen,
Uinuta uudestaan unehen.
— — —
Tulee miehesi mereltä,
Työstä vaikeesta väsynyt,
Riisu pois märjät pukimet,
Riisut märjät, anna kuivat.[417]

Kolmannessa varoitetaan morsianta, ettei olisi tyly talon karjalle, palvelijoille eikä lapsille. Jälkimmäisistä erittäin sanotaan hänelle:

Hoida lapsi-raukkasia,
Alta pöydän anna suuta,
Päältä pöydän pää silitä,
Voida voileipä kätehen,
Silitä sianlihainen![418]

Tyttö itse Virossakin kehuu naimatonta eloansa:

Ohoh hyvää neidon eloa!
Niin paistoin minä kotona,
Kuin on mansikka mäellä,
Niinkuin puolukka palolla,
Omena omenapuussa,
Varsi täynnä vaapukoita.
Läksin nurmelle munanen,
Yli aitojen omena;
Isä huusi hellikiksi,
Emä hertta-tyttäreksi,
Veli Riian ristilöiksi,
Sisar kaapunsa koruiksi.[419]

Sulhaselle taas kehutaan morsiamen taitavuutta:

Se on tyttö työtä tehnyt,
Kauan kangasta kutonut,
Tehnyt silkkisukkasia,
Heitellyt heleät langat;
Ei ole nukkunut puhtehilla,
Torkkunut ei työn ajalla.[420]

Sitten kehoitetaan häntä nuorikkoansa hyvin pitämään:

Sulho, veli-veikkoseni,
Pidä tää sisar hyvästi,
Helmikaula kaunihisti,
Kiitä vaimoas hyväksi,
Kutsu kultakumppaliksi.
Äl' aja hänt' orjatyöhön,
Palkollisten pakkotyöhön.
Äl' aja käsikivelle,
Utuhun hevon hakuhun;
Itse etsiös udusta;
Ole (vankkana) metsänä edessä,
Vieressä tuki tukeva.[421]

Toinen toisinto on vielä enemmän Kalevalan tapainen:

Sulhaseni, poikaseni,
Tiesit viedä tyttäreni,
Tiesit viedä, tiedä hoitaa,
Tiedä uskolla eleä.
Äl' anna häntä lasten lyödä,
Lasten lyödä, naisten syödä,
Turjuttaa tuli-rusikan,
Rautakämmenen rajuta.
Seiso seinänä edessä,
Ole varjona välillä;
Raivaa vastaan niinkuin rauta,
Pane vastaan niinkuin pölkky.
Sulhokainen, poikaseni,
Jos hoidat siskon hyvästi,
Niin, kun tulet toisten meille
Ja sä jakkaraa kyselet,
Tuoli alles annetahan,
Pölkky alles paiskatahan;
Hirnuu heiniä hevoses,
Kaurat kannetaan etehen,
Rokka-saavi sille tuodaan.[422]

Selvän muiston Ilmarisen kultaneidosta näemme taas seuraavassa katkelmassa:[423]

Tahdoin puusta naista tehdä,
Tahkoa tammen tyvestä.
Panin kultaa kaulahansa,
Hopeata olkapäihin.
Läksin kullan kanssa makuulle,
Hopean kanssa vuotehelle.
Mikä kylki kultaa vasten,
Se on kylki kylmää vasten;
Mik' on kylki vaippaa vasten,
Se on kylki lämpöä vasten.

Lemminkäisestä, Suomen runottaren lemmikistä, ovat hänen virolaisen sisarensa tiedot ihmeesti niukat ja hämärät. Nimensä (Lämmeküne) ilmautuu ainoasti yhdessä suorasanaisena meille tiedoksi annetussa tarinassa[424] sekä (muodossa Lemmingine) yhdessä runossa Salmen häistä:[425] Sen lisäksi tulee muutamia hajanaisia, sangen hämäriä jälkiä. Kenties voinee olla joku muisto hänestä, että tytöt jokapaikassa haluavat Kalevinpoikaa omaksensa. Niin esim., kun hän täydessä, kalliissa puvussansa ratsastaa sotatanterelle:

Viron neidot katselevat,
Vilkuttavat Järven piiat,
Harjun armaat huokailevat:
"Jospa se mies meidän olisi,
Olis se sulho meille luotu!
Seisoisimme suven syömättä,
Talven murua maistamatta;
Syöttäisimme häntä sianlihalla,
Kasvattaisimme kananmunilla,
Voideltaisiin voi-viilakkeilla.
Panisimme patjoille makuulle,
Silkkisänkyyn uinumahan,
Sametille lepäämähän!"[426]

Samaan suuntaan vivahtaa niin-ikään Kalevinpojan oma kevytmielinen käytös Tuonelasta tavattuja neitosia[427] sekä Saaren tyttöä kohtaan.[428] Mutta toiselta puolen on Kalevinpoika kumminkin todellisille naimistuumille aivan vastahakoinen. Lemminkäisen kerskaamista ensimmäisellä Pohjolan retkellä mahdollisesti vastannevat ne uhkarohkeat sanat, joilla Kalevinpoika aloittaa taistelunsa Suomen noitaa vastaan:

"En mä pelkää kurjan karjaa,
Noidan seurajoukkiota,
Enkä perkeleen perettä!
En ma säikähdy suurimpia,
Enkä pelkää uljaimpia.
Hiukkanen minuss' on isän väestä,
Tilkkanen voimaa äidin maidosta,
Palanen omaakin pontevuutta,
Kasvin-ajasta perittyä!"[429]

Virolaisessakin runossa luodaan hevonen, yhtä kummallisista aineista kuin Hiiden hirvi, jota sitten Lemminkäisen on ajaminen:

Kasteheinästä kaviot,
Silmät pübe-leht-kasvista,
Korvat rannan ruokosista.[430]

Eräässä leikkilaulussa taas näkyy olevan Hiiden hirvi ja hevonen sekoitettuna. Hevosta etsitään ja kysytään: "näitkö sä meidän hevosta?"

"Se läksi läpi pihamme,
Se teki paljon pahoja,
Söi meidän sikojen syömät,
Lakki meidän lasten liemet,
Karjamaallemme katosi,
Läksi Mönnusten mäelle!" —
"Hirnu, hirnu, Hiiden halli,
Karju, laukkipää Kalevin,
Yli aidan koe karata,
Tähän on tehty seivästarha!"[431]

Kuoloon, josta Lemminkäinen kuitenkin jälleen herätetään, voisi mahdollisesti verrata seitsemänviikkoisen unen, johon eräs noita loitsullaan nukutti Kalevinpojan.[432] Hänen haravoimistansa Tuonen koskesta sitä vastaan epäilemättä vastaa kertomus siitä, kuinka Saaren neiti pyydetään merestä. Hukkunut neito rukoilee äitiänsä:

"Oi mun armas äitiseni,
Tee sä pitkävartinen harava,
Haravahan pitkät piit,
Varsi vanhasta vaskesta,
Piit tukevasta teräksestä;
Mene merta haravoimaan,
Lainehia vetämähän!"

Ja äiti ottaakin semmoisen haravan ja astuu "mereen polvia myöten, kalankutuhun kaulaa myöten".[433] Mainittakoon tässä vielä leppätiiran lähettäminen lääkärin avun hakuun, koska vanha Kalevi makaa kuolinvuoteellaan, samalla lailla kuin myös Lemminkäisen äiti haettaa mehiläisellä voiteita poikaansa parantamista varten. Mutta tämmöinen yleinen loitsuluku saattoi tulla käytetyksi eritapauksissa eikä siis ole mikään todistus itse tapausten sukulaisuudesta.

Muistoa Lemminkäisen toisesta Pohjolan-retkestä taas lienee se paikka ylempänä painetussa kosintaretken kuvauksessa, missä kotiin tullut kosija pyytää saada olutta nuorikolleen, mutta äiti, häntä tuntematta, vastaa:

"Kust' otan, kusta löydän?
Rainta kultainen ravistui,
Kannu rautainen katosi!"

Kalevinpojan taistelussa Sarvikon kanssa, jota varten ulos pihalle mennään, samoin voisi kenties olla vastine Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kahdenmiekkasille.[434] Kalevinpojan kotiintulo metsästä, jolloin äiti ei ole siellä, vaan joutunut Pohjan noidan saaliiksi, muistuttaa viimein mieleen Lemminkäisen palaamista Saaresta.[435]

Mutta jos ovat Viron runot olleet niukat Lemminkäiselle, niin on sitä runsaampi määrä tullut Kullervolle osaksi. Tämä runojakso rehoittaa siellä tuoreemmin ja voimallisemmin kuin mikään muu Kalevalan osa.

Kohta Kalevipoeg-runoston alussa näemme saman veljesten hajoomisen kuin Kullervo-jaksossakin. Pohjan perillä seisoi talo, talossa kasvoi kolme poikaa.

Yksi vierähti Venäälle,
Toinen tuiskus Turjanmaalle,
Kolmas istui kotkan selkään.
Se, ken vierähti Venäälle,
Kasvoi kauniiksi kauppiaaksi,
Puotipitsien punojaksi;
Se, ken tuiskus Turjanmaalle,
Sirkosi uljaaksi sotilaaksi,
Nousi tapparan tavoittajaksi;
Ken ajoi kotkan selässä,
Lensi paljon, liukui paljon,
Kunnes kannettiin kalliolle,
Viskattiin alas Viron rantaan.[436]

Tämä kotkan selässä Viroon tullut veli oli Kalevi; hänen kuoltuansa vasta syntyi nuorin poikansa Sooni, Soini, Sohni[437] l. Kalevinpoika. Hänkin varttui pienenä poikasena ihmeen väkeväksi. Kätkyessään hän jo

Katkaisi kapalovyönsä.
Kiskoi paulansa piiruksi,
Kaikki katkoi kätkytlaudat,
Pääsi liekusta permannolle.[438]

Yliluonnollista voimaansa osoittaa hän kaikellaisissa leikeissä ja töissä, kuitenkin toisissa kuin meidän Kullervomme. Hän viskaa "kurnia" (linna-palikoita) suurilla kallion-lohkareilla, laittaa itselleen lelurekosia isoista hongista y.m. Löytyypä Virossa myös edes hämärä muisto yhdestä Kullervon tekemistä töistä, nimittäin hirrenhakkuusta. Eräs runo laulaa:

Kuhun ääni kuulunevi,
Sini metsä murtukohon,
Puut ne lähteköön pinohon,
Halot ristikkäin latoukoon,
Ilman nuoritta miehittä,
Terävittä kirvehittä.[439]

Vieläkin hämärämmäksi kulunut on kuvaus Kullervon olosta paimenena:

Paimen saattoi karjan kauas,
Lehmät laajaan lepikköön,
Vasikkansa viidakkohon;
Itse istahti kivelle,
Kannon päälle, mättähälle:
"Kovin kolkko on isäntä,
Kovin on tyly emäntä,
Pihakoiran elo parempi,
Kuin on kurjalla orjalla.
Taatto ei raatsi ruokaa suoda,
Emäntä ei piimää lekkeriini.
Vähäinen on leipäkakkuni,
Sekin silkuista seottu;
Kuiva leivän kannikainen
Orvon on eväslaukussa;
Silkku hampaissa kalisee,
Akanat kielen kantimessa".[440]

Metsänpiika pienokainen sitten tätä paimenpoikaa lohduttaa, aivan kuin myöhemmin "siniviitta viidan eukko" ilmautuu murehtivalle Kullervolle ja neuvoo hänelle kuolleiksi luultuin vanhempien piilopaikan.

Kostosta Ilmarisen emännälle ei tiedä Viron runot mitään; ainoasti eräässä sadussa[441] näemme paimenpojan syöttävän karjansa susille ja tuovan nämät pedot kotiin tarhaan, jossa ne emännän palasiksi repivät. Kuitenkin tekee myös runoissa Kalevinpoika tuota kostoa muistuttavan teon. Käydessään Suomen sepän pajassa, miekkaa itsellensä teettämässä, riitautuu hän siellä sepän pojan kanssa ja tappaa hänet uudella miekallaan.[442]

Vastineensa on myöskin Kullervon valituksella, sen jälkeen kun hän kostotyönsä tehtyään on paennut Ilmarisen talosta. Kalevinpoika laulaa melkein samoilla sanoilla, kuitenkin ennen tuloansa sepän luokse:

Kaikk' kullat kotiin lähtevät,
Kaikki huoneisin hopeat,
Kaikki tuttuihin taloihin.
Mull' on kolkko metsä kotina,
Laaja korpi mun tupani,
Kammarini kuusikossa,
Tuulessa tulisijani,
Satehessa saunaseni,
Uinumis-paikka udussa.
Ilmoilta läksi isäni,
Ennen kuin pääsin päivän alle;
Äiti kaatui surman sänkyyn,
Jätti orvoksi jäljelle;
Veljet on kaukana Virossa;
Toiset Turkkilan rajoilla.
Jäin kuin lakia lainehille,
Sorsan poika parvestani,
Kotka korkealle kalliolle,
Ypö-yksin elämähän.[443]

Juuri tässä tilaisuudessa tulee viidan eukko ilmoittamaan Kullervolle, mihin hänen vanhempansa ovat ottaneet turvansa. Samoin vanha akka neuvoo Kalevinpojalle Suomen sepän asunnon. Tämä paikka on merkillisimpiä kohtia Suomen ja Viron yhteisessä vanhassa runoudessa; sillä tuskin on missään muussa sanat säilyneet niin aivan yhtäpitävinä. Akka kysyy vastaan-tulijalta:

"Kunne lähdet kiirein käynnin,
Armainen Kalevinpoika?"

Ja tämä puolestansa vastaa siihen:

"Tulipa mieleen hyvä miete,
Hyvä ajatus aivoihini".

Hän tahtoisi teettää itsellensä kelpo-miekan ja tarvitsisi neuvoa, miten päästä Suomen sepän luokse. Silloin akka hänelle selittää tietä tällä tavoin:

"Helposti voit sä, veikkoseni,
Ilman oppaatta osata.
Mene laajan korven läpi,
Kauniin kuusikon keskitse,
Kiidä joen kallasta myöten;
Kulje päivä, kulje toinen,
Kulje vielä kolmas päivä;
Käänny sitten lännen puoleen,
Löydät mäen lakealla,
Korkean kummun tien vieressä.
Mene mäen äärtä myöten,
Käänny vasemmalle kummusta,
Niin tulee sulle joki vastaan,
Oikealla puolella tien vieressä.
Kulje joen kallasta myöten,
Kohta näet kauniin laakson,
Kauniin laakson keskellä,
Korkean mäen juuressa,
Siellä on Suomen sepän talo!"[444]

Kullervo nyt saapuu vanhempainsa taloon, mutta on siinä ensin outona vieraana; häntä ei tunneta, ei tahdotakaan uskoa omaksi pojaksi. Samoin myös eräässä virolaisessa runossa, joka kenties on tähän kuuluva katkelma, sodassa käynyt poika palaa kotiin, hirnuttelee hiiroansa, kalistaa kannuksiansa ja sanoo: "tule, isä, tunne poikas!" Mutta ei häntä isä tunne, ei myös äiti, eikä veli. Sisar se vihoviimein kuitenkin tuntee hänet omakutomastansa paidasta, oma-ompelemastansa nutusta.[445]

Suomenmaalle uidessansa poikkee Kalevinpoika saareen ja tapaa siellä nuoren tytön, jonka turmelee.[446] Kuultuaan sitten kuka tuo vieras nuorukainen oli, huudahtaa tyttö säikähdyksestä ja viskaa itsensä meren pohjaan. Enempää ei meille runo siinä paikassa selitä. Mutta myöhemmin tuo hukkunut tyttö meren pohjasta laulaa Suomesta palauvalle Kalevinpojalle ja puhuttelee häntä silloin veljeksensä; siitä me näemme, että tässä on tapahtunut sama kamottava seikka kuin meidänkin runossamme.[447] Saaressa kohtaa Kalevinpoika myöskin tämän tytön isän ja äidin, siis omat vanhempansa, vaikka ne jo edellisten runoin mukaan olivat aikaa sitten kuolleet. Tämä on jälleen merkillinen yhtäläisyys Kalevalan kanssa.

Äsken mainitulla uimaretkellänsä Suomeen tarkoitti Kalevinpoika kostoa Suomen noidalle, joka on ryöstö-yrityksellään tullut syyksi hänen äitinsä kuolemaan.[448] Siinä on siis vastine Kullervon sodalle Untamoa vastaan.[449]

Vironkin runotar ensin, samoin kuin suomalainen, kuvaa sankarinsa tunteita sotaan mennessä:

"Soisin sotaan kuolevani,
Vainon syliin vaipuvani,
Ilman pitkättä piinatta,
Ilman kuolon vaivaamista,
Ilman taudin tappamatta.
Kaunis on sotaan nukahtaa,
Lipun alle kaatua,
Miekan meluun henki heittää,
Nuolen kautta kohmettua!
Ei ole taudista vastusta,
Tuskaumista suruihin,
Vaivasängyssä valvomista;
Sotasurma on suurin ilo!"[450]

Hämärämpi on muisto Kullervon jäähyväisistä:

Tuomas syö herran pöydässä,
Kauppamiehen kammarissa.
Tuotiin sana: "joudu kotiin!
Kotona yksi kuolemassa,
Tupa valkean vallassa!"
Tuomas tuohon vastoavi:
"Aitan saan kahdeksasta hirrestä,
Majan uuden markalla;
En tule minä kotihin!"
Tuotiin sana: "joudu kotiin!
Hiirenkarva (orit) kuolemassa,
Halli henkeä heittämässä".
Tuomas tuohon vastoavi:
"Hiiron toisen torilta tuomme,
Hallin etukaupungista!"
Tuotiin sana: "joudu kotiin;
Isä kuolevi kotona,
Äiti henkeä heittämässä,
Veli vietihin sotahan!"
Jo tuli Tuomas kotihin.[451]

Vähän selvempi ja eriäväisyydessäänkin inkeriläiseen toisintoon vivahtava on toinen katkelma, jossa krouvissa juovalle pojalle tuodaan käsky:

"Tule kotiin, nuori miesi,
Kuollut on isä kotona,
Hautaa kaivetaan isälle!"

Mutta poika vastaa väliä pitämättä:

"Olkoon niinkin, voihan olla;
Jääköön niinkin, voipi jäädä!"[452]

Äidin kuolema sitä vastaan saattaa Kalevinpojan puhkeemaan haikeampiin valituksiin:

"Oh mun armas äitiseni,
Kylläpä mua kasvattelit,
Käden kahden kiikuttelit,
Luulit tulevan tukea,
Arvelit nousevan apua,
Silmäis kiinnipainajata;
Mutta nyt kuolit yksinäsi,
Näivehdyit näkemättäni".[453]

Kalevinpoika käypi sitten isänsä hautakummulla apua ja lohdutusta pyytämässä; mutta tämä käynti on yhtä turha, kuin Kullervonkin äitinsä kalmalla.

Kalevinpojan sotaanlähtö kaikessa komeudessaan taas suuresti muistuttaa inkeriläistä toisintoa Kullervon ulosmarssista:

Ajoi Suomen siltaa myöten,
Rahatietä raksutteli;
Harjun paadet paukahteli,
Viron tie kovin tärisi.
Hepo alla niinkuin ahjo,
Tähden kaltainen tulinen,
Itse päällä niinkuin päivä,
Valituissa vaattehissa,
Päässä kullattu kypäri,
Vöillä vyö hopeapeltti,
Kultakannukset jalassa.
Kussa liikkui, taivas läikkyi,
Kussa käypi, taivas kiikkuu.
Viron neidot vaikeroivat,
Ikävöivät Läänen piiat:
"Ois se mies meidän omamme!"[454]

Tuttu-luttu! torahti sitten Kalevinpojan sarvi.

Mäki huomas, metsä heräs,
Tuuli tykkänään pysähtyi,
Asettihe aallot kaikki,
Vastaan kalliot kohahti.
Joutuin juoksivat soturit
Lipun kantajan jälestä
Sotatietä tallaamahan,
Veritietä vieremähän.[455]

Kalevinpojan tappelu Suomen noidan sotavoimaa vastaan on kuvattu toisilla sanoilla ja hiukkaa laveammin, kuin Kullervon sota Untamoa vastaan:

Miehiä kaatui nurmikolle,
Kuin sadetippoja tomulle,
Vainion rajalle rakeita,
Lunta pellon pientarille.
Vöille nousi veri-oja,
Kasvoi kainaloihin asti;
Virtas pellolle pihasta,
Virtas pellolta hakahan;
Veri virtasi jokena;
Joki järveksi levisi.[456]

Kalevinpojan kuolemaa on verrattu Kullervon surmaan ja sanottu että virolainen käsitys on vähemmin tragillinen. Kalevinpoika tuskin näkyy käsittävänkään pahan tekonsa miksikään rikokseksi; hän saapi surmansa satunnaisesti, miekkansa kautta. Eräs noita näet oli sen häneltä varastanut ja Käpajokeen pudottanut. Kalevinpoika silloin oli lausunut sen kirouksen, että miekka joskus tappaisi sen, jonka kädessä se oli ollut. Hän oli sillä tietysti tarkoittanut noitaa, sen viimeistä pitäjää; mutta hän sattuu arvelematta itse kaalaamaan Käpajoen poikki, ja silloin tulee kirous hänessä itsessänsä täytetyksi.[457] Vaan niinpä Kullervonkin kuolo löytyy vaan yhdessä toisinnossa, ilman oikeaa yhteyttä sisaren turmeluksen kanssa,[458] ja lienee erehdysmuoto.

Ei puutu siis Virolaisilta paljon mitään meidän Kullervojaksomme aineksista; mutta näistä aineksista on suurin osa, lukien pois muutamat hajanaiset katkelmat, liittynyt kokoon runoelmaksi, joka koko hengeltään, vaikka pienissä seikoissa usein ihmeesti yhtäpitävä suomalaisen kanssa, kuitenkin on perijuurisesti eri luontoinen. Niinkuin provessori Schott[459] nerokkaasti huomauttaa, on kaikkina aikoina vapaana ollut Suomen kansa tehnyt Kullervonsa orjaksi, kovassa orjuudessa kitunut Viron kansa sitä vastaan Kalevinpoikansa melkein jumalain vertaiseksi jättiläiskuninkaaksi.

Kullervon käsittäminen kuninkaaksi ei ole kuitenkaan Suomenkaan runoissa aivan outo. Wäinämöisen tuomio Marjatan lapsesta, joka painetussa Kalevalassa on Jesukseen sovitettu,[460] tarkoittaa oikeastaan Kullervoa, niinkuin useammat toisinnot osoittavat. Yhdessä[461] lapsi aivan Kullervon sanoilla valittaa:

Syrjin synnytti emoni,
Kaltoin katsoi vanhempani.
Isä heitti iljenelle j.n.e.

Sitten tiedustellaan hänen äitiänsä, ja kun ei siitä selvää saada, tuomitsee Wäinämöinen pienokaisen kuolemaan. Mutta puolikuinen poika, kaksiviikkoinen Kaleva, väittää tuomion vääräksi. Tuosta sitten hän ristitään Metsolan kuninkahaksi, Rahavaaran vartijaksi. — Toisessa neiti Marjatalle syntyy avioton poika. Isä kutsuu hänet Umoriksi, emo ehtopojaksensa, sisaret sotijaloksi.[462] Kolmannessa Pohjan neidolle syntyy poika. Wäinämöinen sen tuomitsee kuolemaan; mutta poika puolikuinen suuttuu, katkaisee kapalovyönsä ja moittii Wäinämöistä. Ilmarinen tuosta nimittää hänet "kauniiksi Kalevanpojaksi", ja poika tulee Rahasaaren vartijaksi, Metsolan kuninkahaksi. Wäinämöinen, häveten väärää päätöstänsä, lähtee kurimuksen kulkkuun piilemään.[463]

Eipä olekaan tämä kertomus Wäinämöisen tuomiosta ainoa kohta, jossa
Kullervo ilmautuu korkeassa arvossansa. Yksi runo mainitsee hänet
Päivän ja Otavan rinnalla kauniin Katrinan kosijana. Neito hylkää muut
ja valitsee Kullervon:

"Kullervolla kaunis olla,
Kullervo mies kuningas!"[464]

Virossa on sitten kuninkaallisen Kalevinpojan nimen ympäri myös
ryhmittynyt suuri osa muista, eteläpuolella Suomenlahtea liikkuvista
Kalevalan aineksista, niin että hän monissa suhteissa samassa on
Virolaisten Wäinämöisenä, Ilmarisena sekä Lemminkäisenä.

Yksi näitä Kullervo-taruun alkuansa kuulumattomia, mutta nyt Kalevinpojalle omistettuja töitä on hänen purjehduksensa Pohjan perille, joka sangen monessa seikassa likeisesti vastaa meidän runojemme meriretkiä. Ensi-aluksi on Kalevinpojalla aikomus lähteä hevosella,[465] aivan kuin Wäinämöisellä ja Ilmarisella.[466] Sitten hän lähettää rakennusmestarinsa Olevinpojan kaatamaan suurta tammea laivan tarvepuiksi,[467] jonka asian Kalevalassa Wäinämöisen apulainen Pellervoinen toimittaa. Tosin on meidän painetuissa runoissamme tämä laivanrakennus kuuluva Wäinämöisen toiseen kosimis-yritykseen, mutta käsikirjoituksissa se oikeastaan tapahtuu kanteleen synnyn tahi muiden meriretkien valmistuksissa. Olevinpoika virolaisissa lauluissa ei saakaan kuitenkaan tammea kaadetuksi, vaan kehoittaa Kalevinpoikaa rakentamaan laivaansa raudasta, että se paremmin kestäisi Pohjanperän Ruijan-tulten palaessa.[468] Tähänkin on Kalevalassa jonkunlainen vastine; kehuuhan Wäinämöinen myrskyä pelkäävälle Lemminkäiselle:

"Sentähen sotavenosen
Rinta rautahan rakettu,
Ja tehty teräsnenähän,
Jottei tuulen tuiki vieä,
Eikä viskoa vihurin".[469]

Laivansa, Lennokin, täyttää sitten Kalevinpoika monenlaisella väellä: merimiehillä, sotureilla sekä tietäjillä.[470]

Löytyypä Virolaisilla toinenkin runonkatkelma, joka on vielä tarkemmin yhtäpitävä suomalaisen kertomuksen kanssa Wäinämöisen laivaväestä:

Jaan (Juhana) teki Veltsasen venehen.
Ullakon alla uuden laivan;
— — —
Jaan pani päälle purjehia,
Niinkuin neidot liinasia;
Jaan pani päälle nuorasia,
Niinkuin hopealankasia.
Lykkäsi laivan hiekalle,
Tyrkkäs tervatun vetehen.
Jaan pani vanhat soutamahan;
Vanhat souti, parta vapisi;
Jaan pani nuoret soutamahan:
Nuoret souti, purjeet jouti.[471]

Näin meni Jaan kultamaalle ja nai sieltä halvan orjatytön. Hämärämmän muiston samasta matkasta näkyy myös sisältävän seuraava kappale virolaisessa kosiolaulussa:

"Tehkää, miehet, toiset laivat,
Paremmat kosiopaatit,
Pankaa päälle silkkiseilit,
Pankaa vanhat soutamahan!
Soutakaa, vanhat, voimattomat,
Soutakaa laiva Suomenmaalle,
Komea paatti Pohjanmaalle!"[472]

Ennen lähtöänsä Sammon ryöstöön teettää Wäinämöinen Ilmarisella itselleen uuden aseen, josta tulee "miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan". Iloissansa kehuu Wäinämöinen sillä lyövänsä vaikka vuoret poikki.[473] Samoin Kalevinpoika, saatuansa miekan Suomen sepältä, hakkaa sillä alaisimen halki ja huudahtaa:

"Sepä on miekka miestä myöten,
Siinä on tuki tukevan!"[474]

Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen seuran lisäksi.

Edempänä saapuvat retkeläiset ihmeelliselle maalle:

"Siinä kukot kultaa syövät,
Kukot kultaa, kanat rautaa,
Hanhet hohtavaa hopeeta,
Vanhaa vaskea varikset,
Pesälinnut penningeitä,
Viisaat linnut taalereita;
Siinä ruohot rehoittavat,
Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]

Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvausta
Saaren hyvistä oloista:

Puut siellä punalle paistoi,
Puut punalle, maat sinelle;
— — —
Siell' oli mäet simaiset,
Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]

Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa, vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.

Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista; hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän

Näkevi selän sinisen,
Lavealta lainehia,
Vaan on siellä ruokoranta,
Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]

Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin Samporunoihin eksynyt lisäys.

Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu. Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.

Mistäs laudat kanteleesen?
Lohen suuren leukaluusta,
Hau'in pitkistä hampaista.
Kusta kielet kanteleesen?
Hiuksista neidon nuoren,
Tukasta kotikanasen.
Ei ollut pillin pieksijätä,
Kanteleen helistäjätä. —
"Minun armas veikkoseni,
Viepä kannel kammarihin,
Säädä sängyn reunan päälle;
Piekse itse peukalolla,
Osaa itse hyppysillä,
Rapsi rautalyöttimillä!" —
Niinpä huusi veikon pilli,
Haleasti surusoitto,
Niinkuin itkee Viron immet,
Lähteissään isän kotoa,
Haleasti Harjun neidot,
Lähteissään isän kodista,
Lähteissään emon kodista,
Miehelähän mennessänsä,
Puolison kotiin käydessänsä.[478]

Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti, kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa, seitsemän paitansa.[479]

Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia, mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:

"Sisaruet, armahaiset,
Iloitkaamme, melutkaamme!
Ilo kuuluu Hiiomaalle,
Melu herramme hovihin.
Siell' juoksee joki kovera,
Joess' on kalat kavalat,
Siiat suuret, mustaseljät,
Lohet laajat laukki-otsat,
Hauit pitkät, päät jämeät;
Seisovat selin meressä,
Lipin lapin lainehissa".[481]

Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo, missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä kalut.[482]

Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. Nuorin
Kalevinpoika lauloi kerran

Niin että meri myrisi,
Vastaan kalliot kajahti,
Puitten latvat maahan painui,
Mäen huiput heiluilivat,
Pilvet puhkesi hajalle.
Metsänhaltijan ainoa tytär,
Metsän piiat pienokaiset,
Näkin neidot kultahiukset,
Ikävöivät nuorta miestä:
Olis se miesi meille suotu,
Kasvais meille puolisoksi![483]

Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa kuitenkin yksi katkelma:

"Mistä kehitän kultalauluni,
Solmean sanat hopeasolmulle?"
— — —
"Vieretänkö Vanemuisesta,
Jonk' oli kannel kullasta,
Kanteleen pohja hopeasta,
Kielet Jutan hivuksista?"[484]

Toinen taas kuuluu:

Lauluin luoja, laulu-kukko,
Muistorikas Wanemuine,
Kummulla, kuusen juurella
Kuulteli kiurun viserrystä,
Laulurastaan raksutusta,
Käki-kullan kukkumista,
Kyntölinnun liverrystä;
Siitä sovitti sanansa,
Laulusia lystikkäitä,
Niin myös haikeita haluja.[485]

Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen, jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset saivat sen murut aarteiksensa.[486]