5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.
Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.
Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi s ja abessiivin päätteenä samoin yksi t, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:
Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.
Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.
Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.
Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan.
Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.
Väitöksessään Ahoa vetus et nova hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". — Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. — Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".
Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä panemaan että panemahan, hartaalla ja hartahalla, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.
Linnas samas lujahasa.
Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.
Vasta Porthan'in teos De Poësi Fennica teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:
Miekka wälkkypi werinen,
vaan ei:
Werinen miekka wälkkypi.
Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on, että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi korko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän arvoiseksi.
Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta säettä jäljekkäin.
Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella. Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri säkeihin, esim. näin:
Mutta joka ombi aina
Laiska, ei hän paljon paina.
Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja mutkatonta lausetapaa.
Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. kaatoa (kaataa), eleä (elää), taitavi (taitaa), valeitta (valhetta), joutununna (joutunut).
Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen ilmestymisen jälkeen.