6. Hengellinen runous.
Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus, Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja Joonas Mattiaanpoika Raumannus. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla, jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten, että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.
Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt Suomalaisten Sielun Tawara sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat. Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja ja johon v. 1702 vielä Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja, ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.
Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan Pärttyli Hordell'in suomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen Maria Simointytär, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on, ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat Eerik Cajanus'en käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä, usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli, niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697, määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa. Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä; sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.
Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa. Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty; muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa. Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin päinvastoin erinomaisena etuna.
Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden virsikirjassa, on tuo tunnettu ETkös ole Ihmisparca aiwan arca, runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen tekijä on Juhana Cajanus, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v. 1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän kuoleman jälkeen v. 1683.
Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690 laaja hengellinen runoteos, Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta, jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa, sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuulla pilkattaessa:
Catzoi päälle corkialda,
Muutti muotonsa parahan,
Caswons pian poies käänsi,
Luojan surmasta surusa,
Aiwan hämmästyi äkistä,
Sanoi suulla surkialla:
"Cusas on Ilo enämbi,
Cosc' on Luoja cuolemasa?
Pitäisköstä paisteheni
Laskeman mun lembehimmän
Päälle cansan kelwottoman?"
Pani poijes Seppelinsä
Rijsui puhtahan pucunsa,
Suru Mantelin siwalsi,
Peitti Silmänsä punaiset.
Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.
Ilo-Laulu Jesuxesta oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa 16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori K. Grotenfelt'in v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.
Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa Aboa litterata'ssaan sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla; Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan, asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta K. Grotenfelt'in on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa, näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin painos Ilolaulua on omistettu.
Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä Uudet Hengelliset Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista, painettu v. 1766. Sen tekijä on Simo Achrenius, samannimisen Sievin kappalaisen poika, syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla hengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin 2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.
Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden kuolemasta ilmielävän kuvan.
Oho Tuoni tuimuttansi,
Cuing' on hahmosi cuwattu?
Se on muotos muinanengin:
Sinul' on sijwet siniset,
Lento keinot cauhistawat;
Wirhi wicatet olalla,
Julma raudasta rakettu;
Cumma kyntilä kädesä
Pimiästi palawainen;
Tima klasi tiuckuwainen
Wasamana wasemmassa
Ombi käydesäs kädesä,
Josa wähän juoxemata
Liene pohjalla poroa;
Wielä warmasti waellat
Walkeisa waatteisa,
Lumen carwan caldaisisa.
Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus. Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa, kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia Suomessakin kokoonpanemaan.
Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on huomattavin Abraham Achrenius, edellä mainitun setä. Hän oli Someron kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735, luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi. Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748 suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753 pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna ja kunnioitettuna.
Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin 200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin levinneihin kuuluvat Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin ylöskehoituxexi, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin, esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa, Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin. Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten kirkkoherran Antti Achrenius'en (1745-1810) toimittamista Halullisten Sjeluin Hengellisistä Lauluista, joiden ensimmäistä v. 1790 ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]
Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat veljekset Frosterus, Jaakko, Lohtajan provasti (k. 1794) ja Abraham, Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä, jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen, kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.
Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori ja tuomioprovasti Turussa Gabriel Lauraeus (k. 1753), joka painatti kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä Muutamia Hengellisiä Wirsiä v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.
Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja, välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä, Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.