7. Maallinen runous.
Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä, niin pistää meille kohta silmään Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu, Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi, jonka ennen mainittu Gabriel Tuderus oli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijamme Elias Brenner painoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa riimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon. Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon, johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684, jossa virassa kuolikin v. 1705.
Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle, Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii — Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699, ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867. Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti nimensä alkukirjaimet J.M.
Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden suomentaja on Juhana Henrik Hoppius, joka Kaarle XII:n aikana palveli kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla, jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]
Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775. Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut. Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan tuntematon.
Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on kääntyminen, on ensiksi mainittava Lauri Pietarinpoika Tammelinus, sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen kirjoittamansa on Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu v. 1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e. Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.
Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on Anterus Aschelinus, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa — varsinaisia runoja hän ei ole kirjoittanut — ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697 ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu Uskollinen Uron-Uhri 1703, jotka luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut pöyhkeän sotaveisun nimellä Suomen Ilo-Ääni Narvan voiton yli.
Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin Ilo-Laulu vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän nimen alkukirjaimet ovat I.G.H.S. Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87] Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi, ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä, vaan antautuvat vangiksi.
Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä runoista, jotka on kirjoittanut Sakari Lithovius. Ne ovat ikään kuin nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan, vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.
Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan, vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa, laulaen:
"Sijrry suru Suomalaisten,
Parcu poijes Pohjalaisten".
Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:
"Otollinen öljynoxa
Saata Suomeen suuri Saxa!"
Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.
Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta, iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:
Sota suuri sammucohon,
Pahat päiwät paetcohon,
Rauetcohon raju ilmat!
Muuttucohon murhein mustat,
Surkeudet sijrtyköhön!
Rauha armas riendyköhön,
Riemu runsas ruwetcohon,
Auring' armas astucohon
Waiwatuita wirwottaman,
Lewottomij lohduttaman!
Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on Pärttyli Vhaël'in, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:
Suomen suruisen Cansan
Ynnä Pohjan Peräläisten
Waikia Walitus-Runo
Alla waiwan waikeimman,
Wenäjän werisen Miekan,
Tygö CARLEN Callihimman
— — — — —
Runo raudalla rakettu.
Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin runoa on puhjennut sanoiksi:
Carle Cuuluisin Cuningas, —
Tule Cullanen cotihin,
Tuoppas Rauha tullesansi!
Vielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta 1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:
Suru-Runot Suomalaiset,
Waiwoista walittawaiset
Poloisella Pohjan maalla,
Ruotzin rannoilla, rajoilla
Wallan alla Wenäläisen,
Witzan Herran hurscaimman,
Kijruhulda kirjoitetut,
Muille muistoxi jätetyt,
Nämät waiwat nähneheldä
Pohjan maalla poicaiselda.
Tekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut; sen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja, koska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja istuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteri A.E. Niemi löytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon, että tekijä ei ole kukaan muu kuin Gabriel Joosepinpoika Calamnius, tilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan ajalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.
Tämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11 eri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti kerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että kuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme omituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa todella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein aivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei kuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.
Ensimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan menettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien kiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei voi olla puhkeamatta parkahdukseen:
Ohoh suurta surkeutta!
Ohoh Waiwa waikiata!
Weden wäändäpi werisen
Selkiöistä silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
Poski päästä pusertapi.
Lopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:
Corwesa oli cotomme,
Maantiellä majasiamme,
Kirckotiemme kiwistöllä
Metzän petoin pesillä,
Carhut Cansa cumpanimme.
Tämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:
Auta ainoa Jumala,
Päästä päiwistä pahoista!
Toinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:
Ucko auralla ajeli,
Ämmä äjästä weteli.
Mutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin linnaa valloittamaan.
Neljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides heidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen kostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.
Me cuin calat cawelemme,
Madon pojat matelemme
Paitzi päättä, Haldiatta,
Caitziatta, Catzojatta.
— — — — —
Pian toiwomme todella
Mustat menot muuttuwaksi;
Mutta muutuit mustemmaksi.
Seitsemännessä on kerrottu "valtakunnan pettäjän" Görtz'in hallituksesta ja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:
Ei sanat sanoen puutu,
wirret weisaten wähene,
Sananlaskusa sanowat
Sauwon sywät Suomalaiset.
Waan mun puuttupi puheni,
Laulu wirteni lakapi;
Sillä mulla mustat päiwät.
— — — — —
Muret mieltä muuttelepi,
Aiwuan ajatuttapi.
— — — — —
Eipä raiku raskas rinta,
Kulje kurjan kurcku torwi,
Waicka ainoset asiat
Wielä warsin waatisivat.
Isonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherran Israel Escholin'in (k. 1742) Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla, kirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on tässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että Suomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan puoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös tuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden muun virren mukana painettu v. 1736.
Onpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannut Jaakko Mardell Widman, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743 pitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon nimi kuuluu:
Suru Suri Suomalaisen,
Parcu Påru Pohjalaisen,
Cotoansa culkiesa,
Pacon poijes pyrkiesä,
Muille maille matcustaisans,
Mucaisexi mennesänsä
Wältämähän Wenäläistä.
Sama mies on kirjoittanut vielä Joulu-Laulun lapsille.
Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen Kaarle Rein, Ilmajoen nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.
Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava Marttilan provasti Jaakko Zidén, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut 1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä. Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita runoelmia on häneltä säilynyt Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä 1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.
Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine. Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä. Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät leikillisyydellään.
Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:
Wuonna yxi tuhannetta,
Sata caxi colmin kerroin,
Wijsikymmentä winottu,
Wielä päälle palckioxi
Kesäcuusa caunihisa.
Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille sopivan mainesanan, esim. pappein parwesta pyhästä — wiisauden winheämmän — Christuxemme kirckahimman.
Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita, jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella 1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia, ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan. Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä ilmestyy niitä koko joukko.
Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa; mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu. Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja oppiansa, jota hän on näyttänyt Auran ahkerasa ahjosa, pyrkiessään Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle, missä on saava päähänsä lehtilakin tai wihriöitä kihriöitä. Muutenkin toivotetaan hänelle onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee "lauluneidoilta".
V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin Eerik Justander kreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander eli Juusti, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli, näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678. Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650 painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille; toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty Gratulatio Tavast-Runico-Rythmica (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja neljäs Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica on onnentoivotus vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle Antti Pachalenius'elle, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen Cantio cygnea (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty stante pede (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on extemporanea (tilapäinen). Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650. Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä puheeksi.
Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava Henrik Lilius, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään 1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728 julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit Kehto-Runot. Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan. Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta tuotetta.
V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston dosentti, sittemmin Korpon kappalainen Kaarle Fredrik Mollerus, tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan, mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea, ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut hautarunonkin.
Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa, nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle rakennukselle ja viimeiseksi yhdet Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa häärunoista, joka alkaa säkeillä Kewät keickuin tuleepi, on kuitenkin kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu Gabriel Joosepinpoika Calamnius oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726 kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen luultavasti hänen poikansa, maisteri Gabriel Gabrielinpoika Calamnius, myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt, isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]
Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana Abrahaminpoika Frosterus.
Kaarle Kustaa Weman oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.
Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin, jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia. Esim.
Nijnkuin tähdet taiwahalla,
Ilman kannen kirkastajat,
Owat Luojan laitoxesta,
Kaikkiwallan katzannosta
Toinen toista kirkkahambi,
Toinen toisen walaisia,
Nijn on ilmoinen Isämme,
Maan ja taiwasten tekiä
Tehnyt ihmisten iloxi,
Koko sugun kunniaxi
Aina aikana kunakin,
Mustan sumun soatesza,
Suuret toimet (= nerot) tähdixemme,
Suuret sjelut onnexemme.
Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v. 1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu Riemu Runo Suomalainen, jossa hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman kaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty llopuhe. Tämän jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa, jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.
Henrik Achrenius, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä, vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä siihen yhdistetty Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta 1777. Myöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja Taivallinen Morsian Tanssi, joka on paras kaikista. Enimmät näistä ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.
Juhana Abrahaminpoika Frosterus, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa, häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa Jumalan Pyhästä Laista, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.
Cosca läickyi lämmin tuuli,
Kilo kijlsi wetten päällä
Armahasta auringosta,
Sätehistä suloisista,
Silloin jouduit juontehesa
Linnut meille muilda mailda:
Pääskönen pani pesänsä;
Wesi lindu wieretteli,
Suoritteli sulkiansa,
Suositteli sulhastansa.
Weden caria caiwostansa,
Weden hirmu hauwin poica,
Wedäxen sywästä wedestä,
Talwi majasta mataapi
Kannoille rakendamahan
Leickiänsä lämbymäsä,
Silloin kätki couckuluunsa,
Suunsa tutkamet teräwät.
Mehtzot mustisa mecoisa,
Ucot uliat urohot,
Wuorten nousit notkelmista,
Näpittelit näppiänsä,
Calliolla calcuttelit,
Cutzuit cumpanins cocohon.
Teeret tulit tanderelle,
Cukertiwat cuusicoisa,
Soitit soilla soittimensa.
Pyytkin pyörit pensahisa;
Linnut pienet parvesansa
Kielten kilwasa kihisit,
Wisertelit wirsiänsä.
Nijnpä hekin häitä laitoit
Suwen suodun suosiosa. —
Eipä ihmet ihmisistä,
Että hekin ennättäwät
Mennä nuorna naimisehen
Keskellä kesä sydändä,
Caswon caiken cucoistaisa.
Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä v. 1791. joka on kansantajuinen luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v. 1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista, vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.
Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä ajalla, Frans Mikael Franzén, on siksi muistanut oman kansansa kieltä, että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "Bewara, Gud, wår Kung" nimellä Weisu Kuningalle Suomen kansalda.