8. Talonpoikais-runous.
Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta niitä tavataan huomattavassa määrin.
Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia, virsikirjasta opittuja runomittoja.
Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain oli Tuomas Ragvaldinpoika. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli 1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle, jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim. ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee, että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä otettu uuteen virsikirjaamme.
Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet Juhana Eerikinpoika Kasvolan kylästä Paimiosta 1764, Antti Kreunpoika Nousiaisista 1768 ja Antreas Livon, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.
Maallisten laulujen tekijänä esiintyy Juhana Juhananpoika Junnila,[91] kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja kyhäyksiä.
Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä, entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger (käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti satiiri on jonkun-arvoinen.
Ensimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset Kiuruvedeltä, Matti ja Paavo, joista edellinen, aikoinaan hyvin kuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik Helsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta 1765.
Vielä huomattavampi mies on Pietari Wäänänen Kuopion puolelta Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764, otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn edusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta. Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä Venell oli pappina, ja kuoli siellä 1846.
Toinen Wäänänen, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oli Heikki nimeltä, myös Konsaheikiksi sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta, joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta, johon oli kissa karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]
Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista runoniekoistamme, Paavo Korhonen. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella julkaissut ainoasti Kolme Hengellistä Wirttä 1799 ja Huwittawaiset Hää-Laulut, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin talonpojissakin kansallistajunta herää.