9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus. Yleiskatsaus.
Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä Lauri Pietarinpoika Tammelinus'en, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria saarnankirjoittajia mainittakoon Tuomas Rajalenius, kotoisin Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä Raja, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana Tyrväällä kuollut v. 1688; Abraham Ikalensis, Ikaalisten kirkkoherra (k. 1675) ja Kristian Procopaeus, Loimaan kirkkoherra (k. 1693). Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.
Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim. tuo kansallemme niin rakas Juhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha 1670, josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion saksalaisen pietistin Juhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet 1680, jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin tuttu Lohjan kirkkoherra Gabriel Tammelinus on suomentanut vielä toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä Christillinen Muisto-Kirja 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan kirkkoherra Jaakko Raumannus (k. 1678), joka käänsi Augsburg'in uskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'en Yxi paras Lasten tawara, aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin 70 painosta.
Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, Juhana Wegelius, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin 1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi 1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä, joka ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas painos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv. 1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa v. 1762. Toinen postillan kirjoittaja oli Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist (1741-1809). Hänen v. 1801 julkaisemansa Uskon harjoitus Autuuteen on ilmestynyt kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat Mattias Pazelius (k. 1771) ja Tuomas Stenbäck (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra Iisak Lithovius (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen, sittemmin Kemin kirkkoherran Iisak Ervast'in (k. 1757) Rucous-Kirja vuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.
Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen Porthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä, sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: Neuwo Palando-Wijnan Hyödytyxestä ja Wahingosta 1747, Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus 1756 sekä Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin Ihmisten Tapoin, Nuorudelle 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori, sittemmin Turun piispa Lauri Tammelin (k. 1733) oli alkanut toimittaa suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.
Vasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia. Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat Ganander'in molemmat lääkärikirjat ja Juhana Frosterus'en luonnonkirja jo mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat Suomenkieliset Tieto-Sanomat, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä Suomalaiset Tieto-Sanomat) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa, mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771 alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja Antti Lizelius oli talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732 ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen. Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden; jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta".
Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.
Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.
Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.