I.
Suur' aika oli — suuri aate liiti,
Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;
Suur' aate — ei — viel' enemmän — nyt kiiti
Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen,
Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,
Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.
Se uskon vapaus ol' — ei irvikuva
Tuo, irtaannus kaikesta uskosta,
Vaan vapaus Jumalahan perustuva,
Vapaus hengen tosi, ainoa,
Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen,
Vapahdus kuonast' ihmismietteitten.
Ja voittokulussaan tää aate jalo
Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi;
Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,
Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,
Se teki ankaroiksi heikoimmat,
Ajattelijoiksi oppimattomat.
Perillä Pohjan eli pieni kansa,
Mitätön, tuntematon, syrjäinen.
Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa
Maan valtakansat otti lukuun sen?
Ken silloin oisi voinut uskaltaa
Mainetta sille, suuruutt' ennustaa?
Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa
Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui,
Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta
Sen kohtalo ja onni vaihettui!
Jumalan välikappale ken on,
Ei sille ole mikään mahdoton.
Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,
Kuin virta tulvaileva keväinen;
Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta
Mainittiin siunaten tai peläten.
Sen sana yks vaan kuului monasti,
Ja jo se kansain onnen ratkaisi.
Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
Laveni, kohos tään kautt' aattehen;
Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta,
Se siinä asunnon löys avoimen.
Kullalla muistoon kirjoitettu on
Tää aika ihmeinen ja verraton.