II.
Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; —
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.
Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.
Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.
Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. —
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.
— — —
Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!
Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.
Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.
Aleksanteri II:n muistoksi
Huhtik. 29 p. 1881.
Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:
»Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!»
Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:
»Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?
Miks' et voideltuas varjellut sä vielä,
Kuin niin monta kertaa olit varjellut?
Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä
Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!
Useinhan sai elää, kuolla turvallisna
Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,
Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna
Leivän sijaan kiven kovan antoivat;
Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;
Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?
Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta;
Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?
Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,
Joka vainioille viljavuuden suo,
Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,
Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!
Voi miks juur' se säde, joka voimallansa
Rakkauteen herättääpi lintuset,
Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,
Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!»
— — —
Jos ois saatu — suojaks Aleksanterimme
Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet,
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme,
Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet.
Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista
Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut;
Ilkityö ois vasta ollut mahdollista,
Kuu ois viime suomalainen kaatunut.
Näin ei saatu — pystypäin voi Suomen kansa
Astua tok' eteen Herran tuomion:
Aleksanter' jos ol' luja sanassansa,
Rikkomatta myöskin Suomen vala on.
Katso läpi lauma salamurhaajoitten —
Kansat monet siihen antoi hylkyjään —
Satamäärin lukea saat nimet noitten,
Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään.
Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme,
Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien,
Heikkoudessa tää meill' on ansiomme,
Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen.
Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään
Oleva on suora tapa Suomenmaan:
Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään
Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.
Aleksanter' kaatui! — Todellako saanut
Voiton sill' on pimeyden haltija?
Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut,
Nimessään mi meille oli kallista?
Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää
Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan;
Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä,
Murtunut ei ole pienin rahtukaan.
Katso Bulgaria ijäks pelastettu
Nyt on julman raatelijan kidasta;
Miljonat ja miljonatkin vapahdettu
Venäläistä orjaa herrain ruoskasta;
Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, —
Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! —
Kaikkialla vapauden virsi raikuu,
Monin erikielin, riemuin yhteisin!
Aleksanter' kaatui! — Mutta henkens' yhä
Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo;
Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä
Kuolonsakin kautta siunausta tuo;
Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden,
Että sokeentuneet silmät aukeais,
Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden,
Viimein syvän mätähaavans' parantais.
Runebergin patsasta paljastettaessa
Toukok. 5 p. 1885.
Lähteissään Väinö jätti kansalleen
Perinnöks tänne sulokanteleen;
Mut kauas poveen korven synkeän,
Seinälle pirtin köyhän, pimeän
Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa,
Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
Hiipipä sinne hoviherra jo,
Lepersi: »se on Korkein suosio!»
Keikahti poika hurja, huoleton:
»Ma tiedän — huvi, hekkuma se on!»
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Taas koitti yks: »se san' on viisaus,
Ihmisen järjen ikikaunistus!»
Ja toinen käski: »soi jo kannel soi!
Naislempeä mi pyhemp' olla voi?»
Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään,
Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Näin tuhannet jo turhaan koitteli —
Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni?
Nyt vielä nuorukainen lähenee,
Silmästä kirkkaast' into säihkyilee;
Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa
Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.»
Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
Raikkaasen riemuun kohta helähti;
Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen,
Ja siihen koittaa päivä valkoinen;
Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät,
Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.
Ja kansa herää pitkäst' unestaan
Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
Ja pimeess' eriteille eksyneet
Taas veljikseen on toisens tunteneet.
Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» —
Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.
»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.»
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!
Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
»Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla».
Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.
Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.
Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet.
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!
Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; —
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.
Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan;
Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.
Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.
Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen:
»Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!»
Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään
Elok. 5 p. 1885.
Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan,
Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan:
Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen,
Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.
Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo;
Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio:
Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus,
Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!
Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa,
Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa;
Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla,
Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!
Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa
Syysk. 15 p. 1887.
Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,
Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,
Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi,
Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.
Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti,
Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,
Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,
Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.
Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,
Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan,
Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet Kalevan.
Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,
Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;
Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen,
Roman sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.
Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,
Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;
Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.
Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,
Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;
Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ —
Ruotsin sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!
Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,
Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan;
Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin,
Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.
Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,
Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;
Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,
Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.
Nyt on ilo Suomenmaassa, Suomen päivä tullut on,
Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;
Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,
Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.
Työssä on nyt koko kansa voimin sadointuhansin,
Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin.
Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.
Synkän Pohjolansa saapi Päivöläksi muuttumaan!
Brahen patsasta paljastettaessa
Toukok. 29 p. 1888.