I.
Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.
Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle. Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.
Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]
Oli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa.
Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa talon isäntä, kylän-vanhin eli »taarosta» Heikki Piispa. Toisessa kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. »Hei pojat!» huusi hän, likemmäksi tultuansa, »tulkaas maistelemaan! Ulisee voitelemattomat saranat!» Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua; viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen ja toisiaan sysäillen.
Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui, niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin. »Viulu-Pekka!» huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. »Mutta kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!»
Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. — »Kah, Antti Lepikkö! Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne ajanut? Mitä kuuluu?» kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta.
Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon isännän eteen. »Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni Porkassa!» — »Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni! No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?» Näihin kysymyksiin ei ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat. Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö, kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan.
Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei virkkanut muuta kuin: »Hyvää päivää, Anni!» eikä tyttökään siihen muuta vastannut kuin: »Tervetultuasi, Antti!» Mutta ken sitä ymmärtää, mitä tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: »Vieläkös mua muisteletkaan, Anni?» Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: »Ällös huoli, kaikki on entisellänsä!» Yksi tämän salakielen ymmärtäjä näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti, rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka, tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin välähtelivät ilkeällä loistolla.
Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa tervehdykseksi. »Vai olet sinä vieläkin äissäs,» naurahti merimies, »siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit käynyt koukkujani kokemassa! Mutta», lisäsi hän vakavalla ja hyväntahtoisella äänellä, »älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan! Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen aikaan olet tehnyt minulle». Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta, ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: »No jos et sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!»
Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan, etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa.
Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin »kyökin kautta». Mutta näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen pöydällä olevia viinalaseja.
»Kuulkaattenpas», virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän kääntyen, »kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa, onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka sota taasen olisi tulossa?» Taarosta ei tähän kysymykseen kohta vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi: »Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla rauhaan luottamista». — »Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?» kysyivät miehet kiireesti. — »Tottahan se mahtanee tulla tännekin, koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan». — »No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?» — »Ei siitä niin suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme vihoissaan.» — Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi. »Punaparta, vai Punaparta», arvelivat ukot, päätään pudistellen, »no sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!» — »Ja sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä hänellä on tapettu väkeä».
Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä. Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. — Kaikista vieraista laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä.
Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun. Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista; hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. »Kyllä arvaan, miehet», lausui hän, »mitä te niin synkeinä istutte ja tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös niin? — Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi muuttua!» Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. »Niin, mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä sotamiehenottoa tässä maassa!» — »Herra Jumala, kuinka se olisi mahdollista?» — »Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli rekryytin-ottoa». Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta nousi. »Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!» huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat ikäänkuin tulena ja leimuna.
Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua, kuulivat he että siellä oli aika meteli. »Mitä juukelia tuossa on?» huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi. Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi.
»Mitä juukelia tämä on?» tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa uudestaan. »Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?» Kymmenin äänin huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa, niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja syyn.
Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan. Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt. Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla, mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa, hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi! Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!»
Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin, joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella yksinään!» — »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä, on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua. — Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti vihastuneena nousten. — »Jalka on minun omani eikä laki kiellä ojentamasta sitä milloin tahdon». — »Mutta minä neuvon sinua ihmisille ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana »maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä hajosivat vieraat kukin kotiinsa.