II.
Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin tapausten perästä onkimies.
Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen kutsuivat hyville ruokapaikoille.
Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu yhteen suloiseen sovintoon.
Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.
Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi tuttua kansanlaulua rallattamaan:
Ikävä on ilta ja päivä on pitkä,
Surutonta hetkeä en muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun ei minun kultani kuulukaan!
Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.
Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.
Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija, Matti, kovin selvään tunsi — Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului jok'ainoa sana, minkä he puhuivat.
»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» — Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin päässyt ja» — lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä päässenkö koskaan enää täällä käymään». — Nuorukainen kavahti paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on tapahtunut?» — Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni, tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» — Merimies puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no, ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' — 'Mutta isäkulta', sain minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!' — 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi on hyvä neuvo pidetty'. — Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» — »Tulen korvettava», mutisi Antti, — »'akaksi joka lopuksi joutuu ruotuvaivaiseksi'. — Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein terveelliset morsiamelleni.' — 'En minä morsiamenasi ole', intin hänelle vastaan. — 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' — Sen perästä en ole enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet — köyhä». Anni vaikeni ja peitti itkien silmät käsillään.
Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» — Salmen toisella puolella risahti kovasti. — Anni katsahti kummastuneena puhujaan. — »Niin, Anni», kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla. Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille avuksi.
»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan. »Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» — »Maltas vähäisen», hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa, joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä kuulutuksille Matin kanssa».
Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti, tähtäsi hetkisen — vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua. Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!»