IV.
Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden todellisuudesta.
Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan — ei muu vastannut kuin aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti: miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika. Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija», riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!»
Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa. — »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka — laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.
Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa poika?» — Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. — »Herra Jumala, enkös saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» — »Kello on kuusi aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» — »Se on tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle ettei häntä ole lupa ottaa». — Anni ei mitään vastannut; hän kiiti nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti. »Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei ollut määrätyissä!» — »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se heittiö vihaa häntä sentähden että» — — siihen tytöltä puhe loppui. — »Minkätähden?» kysyi isä. — »Niin sentähden», vastasi Anni, mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». — »Hum, hum», pani ukko, »semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee tytärtäni». — »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä pyytämään, jos» — — »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti ukko. — »Mutta, isä kuulkaa!» — — »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva».
Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta, siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista, ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun piti tapahtua.
Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!» kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen Venäläinen, »olkaa huoleti».
Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. — »Missä tässä on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. — »Ei muista», oli toisen vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. — »Eversti, eversti», kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen kanssansa». — »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». — »No kuinkas pääsisimme me hänen puheillensa?» — »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» — »Ei, ei», huusi nyt Anni pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» — »Ahaa», nauroi ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia, siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». — »Hyvä herra upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» — »Kuulkaa», lisäsi Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». — Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle», mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. — No», lisäsi hän sitten ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.
Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin; nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt. Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään. Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, — mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli tehty.
Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti, vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen. Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi, kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti, huudettiin: Lop (otsa), — mieheltä pää kerittiin, harmaa takki pantiin päälle ja rekryyti oli valmis.
Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa», sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika», sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä — työ oli tehty! — »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. — »Mitä melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. — »Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies vapaaksi!» — Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. — »Onko hän hullu? kuinka minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi eversti. — »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». — Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen: »Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia se, vaan en minä sitä voi millään auttaa».