V.
Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. — Vielä kerran kohotti Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.
Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. — »Uuraasen päin», käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.
Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän kieltämme ymmärrätte?» — Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä mailla ennen käynyt. — Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» — »Hätäkö elää tuommoisen pohatan!» — »No entäs hänen tyttärensä, — kuinkahan se olikaan nimeltään» — »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». — »Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» — »Eikö mitään, ei hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». — »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä olisi toivoa hänen palaamisestaan». — »Paljon on sinne mennehiä, herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa muistaa eikä häitä!» — Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin kosija, nimeltä Matti, Matti — — Ahokas, muistaakseni?» — »Aivan oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä».
Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». — »Kyllä», virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä myöten talolle.
Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» — »Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on — Antin ääni!» — »Ja Antti tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin lähtiessä». — Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön tautta kerta jäi pyytämättä».
Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) — oli Antti sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa maahovissa.
Hollannin saaristossa.
(Kuvaelma.)
Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, ristittömän hautansa.
Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen lakihirren kohdassa. — Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin valkealta kuin äsken tullut lumi.
Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.
Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.
Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera työ vahvistanut jälkimmäiset.
Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja ryhtyi uudestansa työhön. — Nuori mies puolestansa seisoi ensin muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.
Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi hän. — »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. — »Minä olen jo aika mies!» — Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein miehen vahvuutta!» — »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» — Ukko hymyili: »Et ole suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» — »Minulla on myöskin», jatkoi nuori mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». — »Onhan täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». — Nuorukainen nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» — loppusana näkyi väärään kurkkuun eksyneen, — »emäntää!» — Ukko vaan nyykähytti päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» — »Isä Gerdt!» huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?»
Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» — »Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» — — Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä — rakastaa minua — mitä lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei ole koskaan syönyt sanaansa. — Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä — jonka minä olen ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» — Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen — kenties mikä olisi tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert vetäynyt ovelle päin.
Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.
Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle Elsani — vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä pyhänä! — Mene nyt — kodissani en saa sinua enää pitää — mene, vaan ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!»
Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen Elsaan — sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. — Nyt oli yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] — Nuorukainen istahti meren rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.
Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, — ei aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. — Nuorukainen kavahti ylös — hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset nyt käännähtivät toiselle polulle. — Raikkaassa merituulessa ja jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. — Evert nyt oli taas sama reima poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!»
Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen sisään.
Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei liikahtanut jalkaa avuksi menemään! — »Joutukaa, miehet! joutukaa ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen kokkaan. — Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» sanoi yksi. — »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» arveli toinen. — »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas itsekseen.
Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» — Ei kuulunut yhtään hiiskausta vastaukseksi. — Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta töydännyt avuksi. — »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos hukumme» — lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä elämää niin kovin sure!»
Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo istuivat airoilla — ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä rannasta.
Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. Jo se nyt alkoi laivaa lähetä — jo se oli ihan sen kupeella — nyt — mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten — se oli kadonnut! — Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. — Mutta mitä! — Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin — lähtiessä sovittu merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet — laiva samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. — Iloinen hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää välttää.
Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.
Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. — Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani saaden». — »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, »niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän olisi oma lapseni». — »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» kysyi katteini. — »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». — »Viisitoista vuotta sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, tuskin vastausta odottaa malttaen. — »Sitä me emme, herra, tiedä. Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan kotipaikkaa tai nimeä».
Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja nuolemaan.
»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri maailmaa — ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!»
Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla rikkomattomat kahlehet.
»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni jälleen hänen näkönsä. — »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini uudestaan. — »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt ukko epävakaisella äänellä. — »Mutta tottahan», nauroi katteini, »rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» — »Herra!» vastasi Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa lienee! — Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» — — ukon silmät kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» — —
Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, koska niin haluavat».
Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.
Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi vanhat päivänsä viettämään.
Viimeinen Kosija.
(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)
Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli kuin Villalan Liisa!
Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä palautuivat, nimittäin — rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean Liisan rinnalle. — Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista — rouvaksi olisi Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet missä heillä onni oli tarjona!
Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa kissa.
Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen olisi suostunut — ohoh, kaikkia vielä! — Maltas, kyllähän tulee entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!
Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt, vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.
Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä vanhaa virttä:
Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä:
Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!
Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen. Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.
* * * * *
Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään, ikään kuin ennustellen vierasten tuloa.
Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana niin koreilee?» sopotti yksi heistä. — »Ihan se punaisessa liivissään on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. — »Saas nähdä eikös vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin porsui. — Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut, käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa! nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!
Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» — »Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut: »Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!
Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan, komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi: »Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» — »Vai sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon onneksi, Liisa-rukka!» — Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika, vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.
Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.
* * * * *
Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi vanhaksi piiaksi!»
Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki muutamia värssyjä selvästi. — »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun vuoros, Matti». — Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A — sano a — ällä — alati!» — »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». — Matti alkoi uudestaan: »A sano a, — ällä — alasti!» — »Alussa siinä seisoo», oikaisi pappi. »Ällä — ö» pani Matti. — »Loi», kuiskasi Liisa. — »Löi», tokaisi Matti ääneensä. — »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, jolla oli kirkkoon kiire. — »J — u — ämmä — Jumala», huusi Matti, iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. — Vaan sitten tulikin sitä mutkallisempi eteen. T — a — i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu vääntyi vääräksi kokonaan. »T — a — i — — en minä, — hyvä kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. — »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, puoleksi nauraen. — »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria kirjoja lukenut. — Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» — Mutta kirkkoherra oli vielä veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei kuuloituksesta tulisi mitään. — »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» — »Jos hän olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» vastasi kiivaasti pappi. — »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». — »Menkää nyt jo, te hävyttömät, menkää paikalla, taikka» — — huusi pappi vihastuksissaan ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.
Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään kuuloitusta.
Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.
Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.
Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.
Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta — niinkuin näillä retkillä tavallisesti kävi — aivan turhaan. Vuorikyläin asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.
»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?»
»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän jäykkänä».
»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» —
Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja sanoi:
»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule suurempaa! — Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä turhaan.»
»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan uuvuksiin?»
»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!»
Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.
Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.
Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena (oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.
Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis pyydettävämme kynsihimme.
Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. — Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista ciceronelta. — »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» — »Eikö mitään! Tuskin meillä on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä perään näillä mailla?» — »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos puutarhaamme istumaan?» — »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».
Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.
Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.
Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä leikistä.
Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi juoksemaan.
»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja itse osaksi astuin vieressä. — Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet tietymättömiin vuoren vinkaloihin.
Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.